Usko toivo rakkaus

Usko toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus

Olin jokin aika sitten valitsemassa vaimolleni syntymäpäivälahjaa kultasepän liikkeestä. Katselin siellä erilaisia kaulakoruja. Silmiini osui korujen joukossa tuttu aihe: risti, ankkuri, sydän. Niitäkin siis vielä myydään. Nämä kolme vertauskuvaa ovat sinullekin tulleet varmasti tutuksi. Ne ovat uskon, toivon ja rakkauden symbolit.

Tavallinen tulkinta näille merkeille on se, että risti viittaa uskoon, ankkuri toivoon ja sydämellä tarkoitetaan rakkautta. Tällainen koru ilmentää näin joitakin kantajansa perusarvoja. Jokin tietty ajatus tai tunne on taustalla, miksi ihminen tällaisen korun haluaa.

En ole selvillä kuinka hyvin korun kantajilla on yleensä tiedossa näiden merkkien raamatullinen lähtökohta. Luultavasti näiden kuvien ajatus on vähitellen muuttunut. Olen miettinyt minkälaisia mielikuvia ne herättävät ihmisessä, joka ei liitä niihin suuresti raamatun tuomaa näkökulmaa. Luultavasti silloin korostuvat merkitykset, jotka liittyvät ystäviin ja ihmisiin joita rakastaa.

Risti on näistä symboleista selvästi uskonnollisin, sehän on yksinään koko kristinuskon tunnus. Mutta risti liittyy meillä tavallisesti myös kärsimykseen, suruun ja kuolemaan, silloin kun se nähdään kuolinilmoituksissa sanomalehden alkusivuilla. Ehkä risti tarkoittaa myös uskoa selittämättömään tuonpuoleiseen Jumalaan.

Ankkuri on muistutus paremmasta huomisesta. Toivo katsoo tulevaisuutta kohti. Se auttaa toimimaan nykyhetken vaikeuksien ja vastoinkäymisten kanssa. Elämällä on tarkoitus silloinkin, kun ei tunnu siltä.

Sydän on tunnetusti rakkauden kuva. Tai sitten se on kuva ihmisen sisimmästä, hänen syvimmästä ja salatusta minuudestaan, joka paljastetaan sellaisenaan vain riittävän luotettavalle ja läheiselle ihmiselle. – Ihmiselle, jota rakastat annat sydämesi.

Sydän on hyvin puhutteleva symboli. Kun nuoli lävistää sydämen, se on rakkaudesta sairas. Joskus sydän piirretään särkyneeksi. Silloin meidät on pettänyt ihminen, johon luotimme. Silloin sydän on myös vaarassa katkeroitua ja muuttua mustaksi. Musta sydän hautoo kostoa. Tällaisia kuvia yksi jos toinenkin piirsi kouluvihkoihin jo yläasteella ensi-ihastusten ja ensi-surujen aikana.

Oletko koskaan ajatellut, että nuo kuvat voitaisiin yhdistää sanoihin toisellakin tavalla? Risti – ankkuri – sydän. Mitäpä jos vaihdat uskon ja rakkauden symbolit keskenään? Mielestäni tulemme silloin lähemmäs sitä käsitystä, mikä Paavalilla oli, kun hän kirjoitti rakkauden ylistyslaulunsa ja päätti sen näihin tunnettuihin sanoihin: niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. Paavali kirjoitti sanat rakkaudesta silloin kun se on täydellinen. Sellaista rakkautta ei kenelläkään ihmisellä ole. Vain Jumala rakastaa yhtä täydellisesti ja ehdottomasti.

Siksi risti ei ole vain uskon kuva, vaan se on ennen kaikkea kuva Jumalan rakkaudesta. Maailman toistetuin raamatunlause sanoo tämän selvästi: Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän. Kun Jumala antoi oman poikansa, hän antoi Poikansa syntisten ihmisten käsiin, ristiinnaulittavaksi, jotta me pelastuisimme. Siksi risti on myös Jumalan rakkauden kuva.

Ankkuri on edelleen toivon kuva. Tämä toivo ulottuu kuitenkin kauemmas kuin vain huomiseen ja lähitulevaisuuteen. Toivo on viime kädessä ikuisen elämän toivoa. Kun Jeesus kulki kuoleman halki kirkkauteen, hänellä oli tuo ankkuri mukanaan ja sinne autuuden kirkkauden rantaan hän on sen lujasti kiinnittänyt. Me jotka uskomme Jeesukseen olemme laittaneet toivomme häneen pidämme kiinni ankkurin köydestä sen toisessa päässä – emme kuollessamme hajoa kuin tuhka tuuleen, että kerran kuoleman virtaa ylittäessämme, purtemme ei hajoa eikä virta vie meitä mukanaan.

Lopulta sydän on kuva uskosta. Puhutaan sydämen uskosta. Uskova sydän on sellainen, jossa Jumala itse henkensä kautta asuu ja saa vaikuttaa.

Niin pysyvät nämä kolme usko toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. Koko tuo luku kertoo rakkauden suuruudesta.

Tätä hahmottelin radiohartaudeksi, mutta en ollut siihen tyytyväinen – ja tässäkin se on jäänyt loppuun kirjoittamatta. Esittämäni idea ei mielestäni toimi riittävän hyvin. Minua jäi kalvamaan se, että ns. hengellisempi selitys symboleille jäi kohtalaisen latteaksi tulkinnaksi. Siihen olisi pitänyt saada enemmän säkenöintiä, jotta kuulijalle olisi syntynyt kokemus, tämä kannatti kuunnella loppuun asti. Samaa ideaa olen joskus hartaudessa hyödyntänyt, mutta en ole sitä tässä muodossa pitänyt.

Kiitosjuhla Hasoten valmistujaiset 2009

Evankeliumi Luukkaan mukaan 2: 1-20

“Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn…

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. …

Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.”

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa

Jouluna enkeli ilmestyi paimenille. He olivat omassa arkisessa työssään ja kutsumuksessaan Valvoivat laumaansa. Heidän tuli antaa turvaa lampaille, suojella niitä susien hyökkäyksiltä, heidän tuli johtaa lampaat ravinnon luokse ja valvoa yöllä, jotta lampaat saisivat rauhassa levätä.

En tiedä tuntuuko teistä tällainen työ tutulta: valvoa niitä, jotka ovat elämässä joutuneet heikoille, antaa suojaa ja ruokaa, valvoa toisten unta.

Tällaisille paimenille kuitenkin ilmestyi enkeli. Heidän arkinen työnsä sai taivaallisen kosketuksen. Enkeli kehotti lähteä etsimään lasta. Seimen lasta. Siinä olisi jotakin ihmeellistä. ja sinne he menivätkin. He löysivät seimen ja seimen lapsen.

Seimellä ei ollut taivaallista loistoa, mutta siellä he tapasivat jotakin enemmän kuin enkelin. Sillä hänestä enkelit todistivat.

Olivat he lapsia ennenkin nähneet, mutta kenestäkään ei ollut sanottu mitään vastaavaa. Kenenkään puolesta eivät enkelit olleet ennen lauluja laulaneet.

Mitä näille paimenille tapahtui jälkeenpäin ensimmäisen joulun ihmeen jälkeen, kun he palasivat arkeensa? Menivätkö he työnantajansa luo sanomaan itsensä irti. ”Ollaan muuten sen verran tärkeitä heppuja, että ei meille enää kelpaa tällainen kakkatyö. Me olemme jutelleet enkelin kanssa ja hänkin suositteli meille alan vaihdosta…”

Luultavasti sama työ jatkui heillä kuin ennenkin. Arkinen vastuu ei muuttunut. Edes palkankorotusta he eivät saaneet, enkelilisää. Mutta jotakin muutosta oli tapahtunut. Heidän sydämensä oli muuttunut. Sisin jonka varassa kaikki muu tapahtuu ja tehdään. Joulun lapsi oli koskettanut heitä. Kaikki sai syvemmän merkityksen heidän elämässään ja työssään.

Evankeliumi sanoo paimenista näin:

Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Koskettakoon joulun lapsi myös teitä jotka olette vartioimassa omaa laumaanne.

Salaisuuksia – radion aamuhartaus 11.12.2009

Salaisuuksien sunnuntai

Vk 756:1,6,7

Kuusivuotiaalla tyttärelläni on pieni päiväkirja ja päiväkirjassa pieni lukko. Hän ei osaa vielä kovin hyvin lukea tai kirjoittaa. Hän on vasta esikoulussa, joten minun täytyy vielä tässä vaiheessa kirjoittaa päiväkirjan sivulle asiat hänen sanelunsa mukaan. Lukollinen päiväkirja tuntuu kuitenkin tärkeältä. Se kätkee salaisuuksia. No eivät ne vielä mitään salaisuuksia ole, mutta lukollinen kirja ikään kuin pitää mahdollisuuden salaisuuksiin. Avain kirjan lukkoon on hänen hallussaan.

Salaisuudet ovat mielenkiintoisia. Luultavasti sinullakin on joitakin salaisuuksia – suuria ja pieniä?

Salaisuuksia on kaikkialla. Ja niillä tehdään suurta bisnestä sekä niiden suojaamiseksi että niiden paljastamiseksi. On henkilökohtaisia salaisuuksia ja perhesalaisuuksia, on kirjesalaisuus, liikesalaisuus, pankkisalaisuus, valtionsalaisuus, pitkän iän salaisuus jne. Pappien työhönkin kuuluu salaisuuksia. Heille on sielunhoidollisissa keskusteluissa kerrottu asioita, joita heidän ei tule kertoa kenellekään, heillä on vaitiolovelvollisuus – eli rippisalaisuus.

Salaisuudet on suojeltava hyvin. Jotkut salaisuudet säilytetään paksuissa holveissa, suurten lukkojen takana. Toiset salaisuudet kätkeytyvät kirjahyllyjen ja lipastojen lokeroihin ja jotkut mielen sopukoihin. Salaisuuksiin  ja kätköihin on olemassa myös erilaisia avaimia: lukkosepällä teetettyjä. On myös salasanoja, numero- ja kirjainyhdistelmiä sähköpostiin ja eri internetpalveluihin, pankkikorttiin ja puhelimeen.

Kolmas adventti, jota ensi sunnuntaina vietämme, on mielestäni eräänlainen salaisuuksien sunnuntai. Paavali kirjoitaa Uudessa testamentissa tehtävästään: Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet.

Tämän mukaan kaikkien inhimillisten salaisuuksien lisäksi on olemassa myös Jumalan salaisuudet. Mitä nämä salaisuudet ovat ja minkälaisien lukkojen tai salasanojen takana niitä säilytetään?

Jumalasta itsestään sanotaan, että hän on salattu Jumala, hän on suuruudessaan mittaamaton ja tutkimaton. Tämä salaisuus käy sitä syvemmäksi, mitä lähemmäs sitä pääsee. Sen kiehtovuus, arvoituksellisuus ja pelottavuus kasvaa, mitä enemmän salaisuus raottuu. Jumalan salaisuutta ei voi ammentaa tyhjiin. Sitä ei voi kukaan ihminen omalla kekseliäisyydellään myöskään paljastaa.

Adventtina lähestymme joulua Jumalan suurta salaisuutta. Ensimmäisen joulun edellä salaisuudesta oli olemassa joitakin profeettojen ennustuksia. Ilmestyessään neitsyt Marialle, enkeli ilmoitti hänelle jotakin salaisuuden luonteesta ja kun Jeesus oli syntynyt, enkelit kertoivat paimenille ennustusten täyttyneen. Vasta pääsiäisen jälkeen Jeesuksen salaisuuden mittasuhteet alkavat paljastua.

2000 vuotta tapahtumien jälkeen, luemme Jumalan pelastustekoja koskevista salaisuuksista Raamatusta. Mutta Raamattu on lukittu kirja. Kirjan kannet on tosin helppo avata ja sen sivuja on vaivaton käännellä. Lisäksi vanhat tekstit on käännetty suomen kielelle, jolloin lukeminen on helppoa – silti Raamatun tekstit ja Jumalan salaisuudet pysyvät lukittuna, jos Jumala ei itse niitä avaa. On kuin jokin Raamatun avain tai salasana olisi hukassa emmekä siksi näe sitä mikä on aivan ilmeistä.

Katekismuksen mukaan Kristus ja hänen rakkautensa meitä kohtaan on tuo kätketty avain Raamatun ymmärtämiseen. Se pitää varmasti paikkansa. Silti ajattelen, että ehkäpä lukossa ei niinkään ole Raamattu vaan Raamatun lukija. Raamattu on avoin ja peittelemätön, mutta jos sielumme ei ole avautunut sille, sen kertotmukset eivät syvällisemmin puhuttele meitä.

Oletko tullut tietoiseksi oman sielusi lukoista, solmuista ja umpikujista? Oletko niiden kautta kenties tullut juuri tämän salaisuuden äärelle, joulun salaisuuden?

On olemassa avain tähän sielun lukkoon. Se on nimeltään Taivasten valtakunnan avain. Sillä avaimella pääsee lähelle Jumalaa ja sisälle Jumalan salaisuuteen. Evankeliumissa kerrotaan, että Jeesus antoi tämän Taivasten valtakunnan avaimen opetuslapsi Pietarille. Se avaa taivaan, koska siihen liittyy valta antaa Jeesuksen nimessä syntejä anteeksi. Sielumme lukot ja ymmärtämättömyytemme Raamatun äärellä liittyvät usein tähän asiaan. Kyse ei ole vain ymmärtämisestä vaan todeksielämisestä – siitä miten Jumalan vapauttava sana tulee osaksi omaa elämääsi.

Jeesus syntyy sinun sydämessäsi Vapahtajaksi, kun hän saa antaa sinun syntisi anteeksi. Se on paras joululahjasi – Jumalan itsensä antama rakkauden lahja, Jumalan salaisuus.

Itsenäisyyspäivä

Adventtiaikana sytytetään kynttilöitä. Viime sunnuntaina sytytettiin yksi kynttilä. Ensi sunnuntaina syttyy toinen kynttilä ja sitten odotamme vielä kahden kynttilän syttyvän. Joulun pimeydessä kynttilän valosta on tullut meille hyvin tärkeä merkki. Nuo kynttilät viestivät meille tärkeistä asioista hengellisessä mielessä.

Ensinnäkin sen, että maailma itsessään on pimeä. Maailma ilman Jumalaa on pimeä. Se on eksynyt pahuuteen ja mielettömyyteen. Ja mikä pahinta tuo pimeys johtaa kaiken elämän näivettymiseen ja pysähtymiseen ja lopulta kuolemaan ja tuhoon. Se mitä talvella tapahtuu luonnossa lämmön ja valon puutteessa on hyvä kuva siitä, mitä ihmiselle tapahtuu ilman Jumalasta koittavaa valoa ja elämää.

Mutta kynttilä sytytetään pimeän keskelle. Jo pieni kynttilän liekki näkyy kauas pimeässä. Valo voittaa pimeyden.

Adventin kynttilöistä huomaamme vielä sen, että mitä lähemmän Jeesusta pääsemme, sitä suuremmaksi valon määrä kasvaa.

Adventtikynttilän lisäksi sytytetään huomenna myös toisenlainen kynttilä. Se ei ole adventtikynttilä – siksi se ei myöskään yritä muistuttaa meitä Kristus-valosta niin kuin adventtikynttilät. Se on itsenäisyyspäivän kynttilä ja sen valo ja lämpö viestivät meille isiemme ja äitiemme muistoa. Muistoa heidän työpanoksestaan, jolla he ovat rakentaneet isänmaata ja vaalineet sen vapautta. Se on meille siis hyvin rakas ja tärkeä kynttilä.

Kynttilässä on kaksi väriä: sininen ja valkoinen. Ne ovat Suomen värit ja tuovat mieleemme toisen symbolin, joka on vielä keskeisempi ja tärkeämpi kuin itsenäisyyspäivän kynttilä. Tarkoitan siniristilippuamme.

Lipun symboliarvo on Suomessa hieman arkipäiväistynyt. Näin ei ole aina ollut. Tunnistamme silti varmaan jotakin lipun voimasta, kun Suomen lippu nostetaan menestyneiden urheilukisojen jälkeen kaikkia muita lippuja ylemmäs. Isänmaalliset kaihon tunteet valtaava silloin mielen.

Lippu ei ole vain muodollisuus. Se ilmaisee värimme, sen keitä me olemme. Ennen kaikkea lippu on vapauden kuva. Se merkitsee, että täällä asuu vapaa ja itsenäinen kansa. Vain vapaalla kansalla on aihetta nostaa oma lippu salkoon, niin että se näkyy kaikkialle.

Itsenäisyys ei ole silti koskaan itsestään selvä asia, vaan sitä on puolustettava. Vaikka Jumala lupasi Aabrahamille Palestiinan maan ikiajoiksi, vaikka Jumala sanoi Moosekselle johdattavansa omaisuuskansansa luvattuun maahan, silti he joutuivat taistelemaan siitä, käymään sotia siellä asuvia heimoja vastaan.

Suomen rajojen turvana ei ole samanlaista Jumalan lupausta, mutta me olemme myös joutuneet taistelemaan oikeudestamme omaan maahan, kieleen ja kulttuuriin. Myös Suomen lippua on yritetty tahrata ja kynttilän liekkiä sammuttaa. Mutta tänään lippu on yhä salossa ja liekki palaa. Siksi tämä päivä on erityisesti se päivä, jolloin haluamme kiittää veteraanejamme ja koko sitä sukupolvea, joka on turvannut meille vapauden kansakuntamme kohtalon hetkinä. Se on vaatinut myös raskaan uhrinsa – sankarivainajia, invalidisoitumista, fyysistä kärsimystä, pelkoa ja painajaisia, muistoja joita ei ole voinut kenellekään jakaa.

Mitä nuo värit oikein ovat ja miksi ne ovat niin tärkeät? Ne ovat vapautemme värejä.

”Sininen ja valkoinen

värit ovat vapauden”

Tuo vapaus on suomalaisille aina ollut metsissä vaeltamisen vapautta sitä, että saa itse aukaista latunsa järven jäällä, valkoisella hangella, sinisen taivaan alla. Ne ovat vapaan isänmaamme luonnon värejä: taivaan, järvien, meren sinisyyttä; pilvien ja kesäöiden valoisuutta. Ne ovat sitä tunnetta, että joka askeltaan ei tarvitse varoa tai pyytää anteeksi.

Vapaus se on kaikkien meidän yhteistä omaisuuttamme, jota ei voi vaihtaa eikä mitata rahassa.

Vapaus ja itsenäisyys on kuin terveys: Sitä ei osaa arvostaa ennen kun on vaarassa sen menettää. Siksi meidän on vaalittava niin terveyttämme kuin vapauttammekin.

terveyden vaaliminen – vapauden vaaliminen

Itsenäisyys on kallis asia. Se on niin kuin terveys. Mutta usein sen arvon tajuaa vasta silloin kun on vaarassa se menettää tai on sen jo menettänyt. Jos isänmaan vapauden arvon huomaa vasta sen menetettyä, niin eikö se ole vähän liian myöhään. Tuo arvo olisi tajuttava ja sitä vaalittava jo paljon aikaisemmin.

Meille on luonteenomaista huomata vain ne hyvät asiat mitkä meiltä puuttuvat, mutta ei niitä, mitkä meillä jo on. Siksi meidän on vaikea olla kiitollisia, koska emme tajua, että tämä kaikki on lahjaa Jumalalta.

Meidän jokapäiväiset valintamme, meidän tekomme ja elämäntapamme ne ovat kuin polku. Niillä on tietty suunta. Olisi hyvä tietää, minne se polku johtaa. Mihin suuntaan meidän elämäntiemme vie? Tähtäävätkö ne vain omaan hyvinvointiimme ja oman etumme lisäämiseen vai onko toiminnallamme laajempaa merkitystä? Kaikki tiet eivät vie Jumalan luokse. Kovin monta polkua johtaa hänestä poispäin.

Kun katsomme taaksepäin omia jälkiämme. Meidän olisi hyvä huomata, etteivät ne aina ole tuottaneet kunniaa yhtään sen enempää isänmaallemme kuin Jumalan valtakunnallekaan.

90-vuotiaan Suomen terveys

Itsenäisen valtion iäksi tuo 90 ei ole ehkä kovin pitkä. Harjavallassa on useitakin ihmisiä, jotka ovat syntyneet ennen itsenäistymistä ja näin ollen ovat Suomea vanhempia. Toki tiedämme että se on ihmisen iäksi pitkä.

Siihen elämäntaipaleeseen on mahtunut hyviä ja huonoja aikoja, niukkuutta, köyhyyttä , mutta myös rikkautta, oman luonteensa ja ominaislaatunsa etsimistä ja löytämistä. Tämä maa on puolustautunut vihollisen hyökkäyksiä vastaan ja haavoittunut ja joutunut luovuttamaan osia itsestään. Mutta säilyttänyt itsenäisyytensä. Ja siksi se voi seisoa nyt pää pystyssä. Siksi on myös erityisen arvokasta, että veteraaneja on tänään kirkossa ja heidän kanssaan saamme laskea kiitoksena muistoseppeleen niille ystäville, jotka puolustaessaan isänmaatansa maksoivat siitä hengellään.

Jos ihminen saa elinvuosia ja tulee 90 vuoden ikään, siihen mennessä yleensä on tullut myös sairauksia. Tänään me kysymme, onko 90-vuotias Suomi terve?

Sillä on sydänvaivoja. Sillä sen sydän on kääntynyt pois Jumalasta. Ainoa lääke siihen vaivaan on yhä uudestaan nöyrtyä Jumalan edessä ja tunnustaa oma tilansa.

totuus tekee vapaaksi, synti orjaksi

4.12. 2. adv (1vuosikerta) (itsenäisyyspäivän teksti)

Vk 9:2-3

Elämme adventin aikaa. Joulun iloiseen valmistamiseen kuuluu myös sisäinen valmistautuminen. Adventti onkin paastonaikaa, katumuksen ja itsensä tutkimisen aikaa, jotta tulisin yhä syvemmin tietoiseksi omasta ihmisyydestäni ja siinä ammottavista rakkaudettomuuden kuiluista. Tämä sielun kraaterimaisema on oikea paikka odottaa evankeliumin valoa.

Tulevana sunnuntaina evankeliumi ei ole hempeä. Sunnuntain evankeliumissa Jeesus nostaa esille kaksi vastakohtaparia: Vapaus ja orjuus sekä totuus ja synti. Nämä vastakohdat esiintyvät seuraavissa Jeesuksen sanoissa: “Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” Toinen kohta tulee pian tämän jälkeen, kun Jeesus sanoo: “Totisesti, totisesti: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.”

Pyhän evankeliumista tiivistyy tutkittavaksemme lause: Totuus tekee vapaaksi, synti tekee orjaksi.

Jeesuksen sanojen valossa ihmisen koko elämästä muodostuu totuuden ja synnin, vapauden ja orjuuden näyttämö. Mitä enemmän totuutta, sitä enemmän vapautta, mutta mitä enemmän syntiä, sitä enemmän orjuutta. Tällä näyttämöllä ja näiden vetovoimien vaikutuksessa ihmisen elämä toteutuu. Ja väistämättä sinunkin elämäsi sijoituu tässä kentässä johonkin. Ja kun näyttämön esirippu laskeutuu, ihmisen kohtalo ratkeaa.

Kun tarkastelee näitä evankeliumin sanapareja, huomaa helposti, että ne ovat hieman erikoisia. Totuuden vastakohta ei olekaan filosofinen käsite ‘epätotuus’ eikä edes moraalinen käsite ‘valhe’, niin kuin odottaisi, vaan vastakohtana on tuo inhottava sana: ‘synti’. Jeesus ei ollut filosofi eikä moraaliopettaja. Hän on Jumalan Poika, jonka sanojen äärellä olemme tekemisissä totuuden syvätason kanssa eli hengellisten asioiden kanssa. sinne kuuluu puhe synnistä ja totuudesta.

Synti, josta Jeesus puhuu, on luonteeltaan kääntymistä todellisuuden syvintä perustaa, Jumalaa vastaan. On kuin ihminen yrittäisi raapia niitä silmiä, jotka häntä rakastaen katsovat. Synti on jotakin, mikä kietoo meidät valheeseen, peittelyyn, salailuun ja pimeään. Se on elämää, joka on epätosi. Se on elämää, jossa hymyn taakse kätkeytyy elämää tuhoavat voimat. Se on jatkuvaa suojautumista, taistelua ja rakkaudettomuutta. Synti on asia, mikä sitoo ja orjuuttaa. Se lupaa nautintoa, mutta vaatii hintana vapauden.

Synnin vastakohtana totuus on samoin toisenlainen. Se ei ole laskutoimitus eikä tieteellisellä tutkimuksella saavutettava tulos. Totuus on valoa ja pelottomuutta, vapautta ja iloa, koska se on elämistä paljon suuremman suojan varassa, minkä ihmien itselleen pystyy rakentamaan. Siihen suojaan Jumala meitä kutsuu.

Toinen vastakohtapari asettaa meidät vapauden ja orjuuden väliselle janalle. Tässä myös on hyvä huomata, että vapauden vastakohtana ei ole vankeus vaan orjuus. Orjuus on vankeutta huomattavasti vaikeampi asia. Vankeudessa kahlitaan ihmisen jäsenet, mutta orjuudessa hänen sisimpänsä. Vanki on kaltereiden takana, mutta orjalla ei ole kahletta eikä kaltereita, hänet on polttomerkitty omistajansa merkillä – hänen sisäinen liikumatilansa on rajoitettu. Sitä synti saa aikaan ja lopulta luulemme toteuttavamme itseämme ja syvintä minuuttamme toimiessamme Jumalaa vastaan.

Valmistautuessasi Jeesuksen syntymäjuhlaan, on hyvä kysyä itseltään, minkälaisia merkintöjä sielustani löytyy? Onko siellä vapauden vesileima vai synnin polttomerkkejä? Ovatko synnin polttomerkit palaneet minuuteesi kiinni? Ovatko ne niin syvällä, että et tunnista niitä enää? Kasteessa sinut annettiin Kristukselle. Kasteessa sait vesileiman joka muistuttaa, että kuulut Jumalalle, olet Jumalan lapsi.

Mutta on tavallista, että arvet, synnin polttomerkit tuntuvat kuitenkin vielä nahoissamme ja harhauttavat meitä toimimaan orjan tavoin. Kasteen vesileima muistuttaa sinua kuitenkin vapaudesta, johon sinut on kalliisti ostettu. Jumalan Poika antoi henkensä sinun tähtesi. Sinä olet Jumalan lapsi ja kuulut Kristukselle.

Synti ja synnin orjuus ovat vaikeita sanoja ja jonkun jouluvalmisteluita ne ehkä häiritsevät. Ne eivät tuoksu piparilta. Synti on kuitenkin koko ihmiskuntaa orjuuttanut mahti, mikä edelleen yrittää alistaa meitä. Ja niin heikkoja me olemme, että helposti suostumme siihen. Mutta joulun sanoma on siinä, että Jumala on astunut elämämme näyttämölle ja tehnyt jotakin sinun ja meidän kaikkien puolesta. Hän tuli ensimmäisenä jouluna keskellemme juuri siksi, että me olemme niin onnettomasti joutuneet synnin valtaan emmekä kyenneet vapauttamaan itseämme. Tämä on tausta Jeesuksen syntymiselle. Me emme saa unohtaa sitä, miksi Jeesus syntyi. Muutoin emme kadota vain joulua vaan myös itsemme.

Pyhä Jumala.Tunnustan edessäsi, että synti on sitonut minut, enkä kykene vapauttamaan itseäni. Armahda minua Poikasi Jeesuksen tähden ja anna kaikki syntini anteeksi. Kirkasta minulle synnin valtaa vastaan Jeesuksen voitto.

 

En mene lätkämatsiin, koska en tiedä milloin noustaan ylös ja milloin ei.

En mene jumalanpalvelukseen

Ihmisillä on kaikenlaisia tekosyitä siihen, miksi he eivät käy jumalanpalveluksissa. Miltä kuulostaa, jos käyttää samaa perustelua jääkiekkomatsiin:

“En viitsi mennä siihen matsiin, koska siellä on liikaa teeskentelijöitä. Käyvät vain näyttämässä itseään ja omaa erinomaisuuttaan.”

“En mene matsiin koskaa siellä on niitä himolätkäfaneja, jotka ei osaa puhua mistään muusta kuin jääkiekosta ja kannattamastaan joukkoeesta. Niillä on ihan oma erikoiskielensä: ylämummot ja muut. Mua ärsyttää heidän kasvomaalauksensa ja kaulahuivinsa tai pelipaitansa. Miksi he eivät pukeudu normaalisti niin kuin muutkin ihmiset.”

Lätkäfanien joukossa on aika suvaitsemattomia ihmisiä. Jos ihminen kannattaa yhtä joukkuetta, miksi hän ei voisi kannattaa samalla jotakin muuta joukkoetta: Ässiä ja Lukkoa. Sitäpaitsi urheilun ja jääkiekon varjolla on tehty paljon pahaa, väkivaltaisia tekoja – huliganismia ääriryhmien toimesta”

Jäähallilla on niin sisäänpäin lämpeävä piiri. Siellä tuntee itsensä aika nopeasti ulkopuoliseksi. Ja mitä mää siitä oikeasi hyödyn, menen sinne sitten tai en.”

“En viitsi mennä lätkämatsiin senkään tähden, koska ei siellä tiedä koska pitää nousta ylös ja koska ei.”

“En mene matseihin, koska vanhempani pakottivat minut käymään niissä lapsena. Sen tähden en koskaan vie lapsiani otteluun. Jos he haluavat itse vanhempana sinne mennä, tehkööt oman päätöksensä. Se on heidän valintansa. Minusta se on kuitenkin väärin, että kukaan vanhempi veisi lapsiaan sinne – ja aivopesis heistä lätkäfaneja.”

“En mene sinne jäähalliin, koska he haluavat vain rahaa.”

“Lisäksi ottelut kestää liian kauan. Ja sitten se alkaa aina liian myöhään. Ei se sovi normaalin ihmisen aikatauluun.”

“En viitsi mennä lätkämatsiin, koska siellä soitetaan aina niitä samoja iänikuisia renkutuksia.”

Tärkein syy on kuitenkin tämä: – minun ja jääkiekon välissä ei tarvita erotuomareita eikä niitä pelisääntöjä, joita siellä esitetään noudatettavaksi. Miksi minun olisi hyväksyttävä heidän pelisääntönsä. Siis minun ja jääkiekon välillä ei tarivita mitään tällaista teatteria. Jos mää  haluan luistella, jäädytän itse oman kenttäni. Siinä ei tarvita mitään välikäsiä. Jos mää haluan pelata, mää pelaan niin kuin minusta itsestäni tuntuu parhaalta. Se on avian minun oma asiani.

Jääkiekko pelinä muutenkin on vähän sellaista tuontitavaraa. Eikö suomalaiset pelit kelpaa.

Jos nyt välttämättä haluaa seurata jääkiekkoa, voihan sitä katsoa telkkarista tai kuunnella radiosta. Maksan muutenkin harvinaisen isoa tv-lupamaksua. Sen pitäisi riittää.

Tässä sarja koottuja selityksiä ja ehkä löytäisit itsekin lisää. Heprealaiskirjeen 10:25 käskee meitä osallistumaan seurakuntamme tilaisuuksiin säännöllisesti. Se on eras ilmaus veljes/sisarusrakkaudesta toisimme. Miten voimme rakastaa ja palvella veljiä, ellemme ole missään tekemisissä heidän kanssaan? – 1 oh 4:19-21: Me rakastamme, koska Jumala on rakastanut ensin meitä. Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa, mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin  häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään.

Lähtökohta ja idea tälle kirjoitukselle on netissä eteeni tullut saarna – G. Richard Fisher:

http://www.pfo.org/confront.htm

Kiusaaja pyytää uhrilta vielä jotakin

”Särkyneelle on puhuttava hiljaa”.

Konsertti Leo Louhivaara

+ vieraileva puhuja Heikki Nummijärvi

Alkupuheenvuoro Tuomo Lindgren

Viime pyhän teema nostaa esille anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen: ”Jos te annatte toisillenne anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.”

Silloin kun on aihetta anteeksipyytämiseen, on tapahtunut rikkomus. Se merkitsee, että jotakin on särkynyt. Rikkomus ja särkyminen liittyvät siis yhteen.

Tänään aiheena on: Särkyneelle on puhuttava hiljaa. Otsikko herättää väitteen puheen voimakkuudesta. Mutta onko oikeasti näin?

Onko särkyneelle puhuttava hiljaa?  Jos särkyneeltä on pyydettävä anteeksi, niin eikö tämä asia Suomessa yleensä hoideta huutamalla? Ikään kuin osana riitelyä: NO ANTEEKS NY VAA KAUHEESTI. Näinhän se toimii. Tosin täytyy sanoa, että tässä versiossa ei varsinaisesti esitetä pyyntöä – annatko anteeksi. Siinä ei pyydetä vaan huudetaan. Jos siis esitettäisiin kunnon pyyntö, mutta edelleen huutamalla.

”ET VIITIS ANTAA ANTEEKS!” Pyydettäis sitä vähän samalla tavalla kuin meluisassa pajassa pyydetään jotakin työkalua, ruuvimeisseliä. ET VIITTIS ANTAA SITÄ RUUVIMEISSELII. Voisiko anteeksi pyytää samalla tavalla? Tämä ei tunnu kovin uskottavalta vieläkään. Huutaminen on siis oikeasti huono asia. Siinä antaa väärän viestin. Särkyneelle on puhuttava hiljaa.

Mutta kun nyt kun tultiin tähän ruuvimeisseliin, voisi samalla pohtia, mitä silloin pyydämme, kun pyydämme anteeksi – nimittäin ruuvimeisseli on helppo ojentaa. Silloin kun pyydämme anteeksi, pyydämmekö silloin ikään kuin jonkun työkalun? – Annatko mulle ruuvimeisselin. – Tässä. – Annatko anteeksi. – Joo tässä, kelpaako tämä. Vai onko se niin kuin lihatiskillä: Päivää, antaisitteko anteeksi. – Joo paljonko laitetaan? Mitä silloin oikeastaan pyydetään kun anteeksi pyydetään?

Tai kysytäänpä ensin, miksi ylipäätään siltä särkyneeltä on vielä mentävä jotakin pyytämään. Eikö hänelle olisi parempi jotakin antaa? – Kuvitelkaa nyt… ihminen on tuhannen kappaleina ja häneltä mennään vielä pyytämään jotakin – Eikö se olisi vähän sama kuin pyytäisi: Saisinko mää 20 € että pääsisin bussilla Huittisiin.

Miksi sen särkyneen pitää antaa jotakin särkijälle? Särkyneen ei luonnollisestikaan tarvitse mitään antaa. Mutta särkijä rikkomuksen tehdessään menettää jotakin korvaamatonta itsestään, jotakin sellaista, mikä jää särkyneen haltuun – se on kuin sielun pantti, helmi tai jalokivi hänen ihmisyyden kruunustaan. Joskus siitä puhutaan sanalla kunnia. Särkijä on menettänyt kunniansa tai kunniallisuutensa. Särkynyt voi sen hänelle takaisin antaa.

Kruunussa on rajallinen määrä helmiä. Paljonko meillä lienee niitä tallella?

Todella köyhän miehen kruunu on sillä, joka ei koskaan ole saanut anteeksi, koska ei ole pyytänyt anteeksi – tai jos on pyytänyt juuri sillä  huutamistyylillä.

Särkyneelle on puhuttava hiljaa, mutta hänelle on puhuttava myös sydämen sanoja

Mitä se käytännössä on, siitä laulaa Leo Louhivaara seuraavaksi: Leo ole hyvä!

Jussi yksin kotona

Antakaa toisillenne anteeksi (Päivänavaus ala-asteelle)

 

(kerrotaan vapaasti seuraava tarina Jussista. Koululaisia voi informoida, että tulet käyttämään nimiä Jussi ja Pauli. Jos koulussa on sen nimisiä, tarinan henkilöt eivät tarkoita ketään niistä)

 

Jussi oli 8 vuotta. (millä luokalla Jussi on?) Koulupäivä oli takana ja hän tuli koulusta kotiin. Koti oli tyhjä. Siellä ei ollut kukaan odottamassa. Jussi etsi kaapista leipäpalan ja kaatoi itselleen lasin maitoa. Yksin ei ollut kiva olla. Hän ei oikein osannut tehdä mitään. Hän vain odotti. Tunnin ja toisen Jussi joutui yksin odottamaan ennen kuin äiti tuli ja sitten isä. Se oli aina hieno hetki, kun he tulivat kotiin. Vaikka ei Jussi halunnut näyttää että hänellä on ollut ikävä.

 

Mutta ei kulunut kauaakaan kun kaikki huusivat toisilleen ja kaikki riitelivät. Sitten äiti ja isä lähtivät illaksi johonkin juhlimaan ja Jussi jäi taas yksin.

 

Se tarkoitti myös sitä, että hänen oli mentävä yksin nukkumaan. Se tuntui hänestä pahalta. Ihan kuin häntä rangaistaisiin jostakin.

 

Tuli aamu ja aamulla oli lähdettävä kouluun. Ja kuinka ollakaan hänelle tuli siellä riitaa Paulin kanssa. Sellainen sotku siitä tuli, että opettajien oli puututtava riitelyyn ja soitettava kummankin vanhemmalle.

 

Jussista tuntui taas pahalta. Välillä hän olisi halunnut itkeä. Välillä hän vihasi kaikkia. Koulupäivä päättyi. Jussia ei oikein haluttanut mennä kotiin. Sillä hän tiesi, että kotona taas riidellään. Nyt heillä vasta olisikin syy riitelyyn, kun koulusta soitettiin.

 

Tällä kertaa äiti olikin kotona, kun Jussi saapui koulusta. Jussi osasi odottaa ankaraa arvostelua. Äiti vaikutti hermostuneelta. Mutta sitten äiti sanoikin yllättäen: Kuule Jussi. Minun on pyydettävä sinulta anteeksi. Olet joutunut olemaan liian paljon yksin kotona. Se on väärin.

Olemme sopineet isän kanssa, että tästä lähtien, sinun ei tarvitse milloinkaan tulla tyhjään kotiin tai jäädä yksin illalla.

 

Jussi ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän vain halasi äitiä – ja taisi iso kyynelkin tulla hänen silmäänsä.

 

Tarinassa moni asia meni huonosti. Yhdellä ja toisella olisi ollut syytä pohtia, miltä toisesta tuntuu. Ja olisi ollut syytä yrittää korjata sitä, mikä oli rikki.

Mitkä asiat siinä tuntui olevan väärin

-         a) Jussi joutui olemaan niin paljon yksin kotona

-         b) Jussin vanhemmat riiteli

-         c) Jussi itsekin tappeli koulussa

 

antakaa toisillenne anteeksi – kaksi vaikeutta

                      sillä joka pyytää anteeksi

                      sillä joka antaa anteeksi

 

Onkohan vanhempien vaikea pyytää lapselta anteeksi? Anteeksipyytäminen voi lapsillakin olla vaikeaa. Siinä joutuu asettuminen toisen asemaan. Miltä hänestä on tuntunut? Miltä minusta olisi tuntunut hänen asemassaan?

 

Kävelyä pimeässä

Kävelyä pimeässä

Oletko koskaan kävellyt pimeässä kodissa? Minulle se on tuttua, kun aamulla herättyäni en laita valoja heti päälle tai illalla nukkumaan mennessä olen sammutellut valoja ja vielä kulkenut iltapesulle ja sieltä makuuhuoneeseen, se on tapahtunut pimeässä. Kun tietää kotinsa ja sen huoneet ja on tottunut kulkemaan siellä, pimeässä kulkeminen ei tuota suuria ongelmia. Käsillä lisäksi voi tunnustella reittiä ja korjata suuntaa. Kaikki käy hyvin. Vaikka usein käy niin, että ottaessani suuntaa vessan ovea kohti, en useinkaan pysty kävelemään sille kohdalle kuin ajattelin, aina askeleet menevät vähän sivuun. Käsi hamuaa tyhjää etsiessäni oven kahvaa. Kyllä se pian silti löytyy.

Mutta. Yksi mutta. Jos lasten tavaroita ei ole korjattu lattialta pois illalla, silloin on mahdollista, että tulee potkaisseeksi sellaiseen ja se alkaa piippaamaan tai tööttäämään tai se voi räsähtää rikki. Hyvä ajatus lasten unen varjelemisesta menee pieleen. Toinen vaihtoehto on se, että satuttaa jalkansa niin, että omasta suusta pääsee ilmoille huutoa – vielä isompi törähdys kuin siitä lelusta jalan alla.

Pimeässä kulkemisessa on aina omat riskinsä. Ei näe hyvin sitä mihin astuu. Vaaratilanteita voi tulla oli sitten ulkona tai sisällä. Valo on tärkeä asia. Valo auttaa astumaan turvallisesti – tietää mihin astuu. Lisäksi se auttaa kohdistamaan askeleensa oikeaan suuntaan – osaa tarkasti kulkea oikeaan suuntaan.

Raamatussa on eräs hieno kohta valosta ja sen merkityksestä. Siinä valoa verrataan lamppuun.

Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi! Ne maistuvat hunajaa makeammilta. Sinun säädöksesi antavat minulle ymmärrystä. Sen tähden minä vihaan kaikkia valheen teitä! Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani. Ps 119:103-105

Ilman Jumalan sanaa me kuljemme kuin pimeässä yössä vailla minkäänlaista valoa. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, mikä on koko meidän elämämme suunta: kulkeeko se hyvään vai huonoon suuntaan. Kaikki valinnat ja teot elämässä ovat kulkemista johonkin suuntaan.

Kun kiusaan jotakuta, kun valehtelen, kun en pidä lupaustani, kun ajattelen vain itseäni, kun en tee velvollisuuksiani, kun en lainkaan rukoile Jumalaa, silloin kuljen syvemmälle pimeään. Jumalan sana ohjaa meitä toimimaan oikein, se antaa suunnan – emme kompastele, emmekä tallo toisia ihmisiä matkallamme.

Riita sovinto rauha

Sovinto

Kol. 1: 19-23
Jumala näki hyväksi
antaa kaiken täyteyden asua hänessä
sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon
ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan
kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.
Tekin olitte ennen Jumalasta vieraantuneita ja häntä kohtaan vihamielisiä, kun elitte pahojen tekojenne vallassa. Mutta nyt hän on tehnyt teidän kanssanne sovinnon, kun Kristus omassa ruumiissaan kärsi kuoleman asettaakseen teidät pyhinä, nuhteettomina ja moitteettomina Jumalan eteen. Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. Tämä evankeliumi on julistettu kaikille luoduille taivaan alla, ja minusta, Paavalista, on tullut sen palvelija.

Tässä Kolossalaiskirjeen kohdassa puhutaan sovinnosta ja rauhasta ja vihamielisyydestä.

Asiat ovat jokaiselle tuttuja omassa elämässä. Meillä on varmasti ollut riitoja joita olemme selvitelleet ja ehkä saaneet sovinnon aikaan ja myös rauhan.

Sovinto ihmisten välillä on aina hieno asia. Sovintoa edeltää riita, vihamielisyys, erimielisyys tai jopa sota.

Sodan ja rauhan ajan kokeneita on tässä salissa enemmistö. Sota on äärimmäinen normaali elämää sotkeva asia. Kaikki voimat ponnistetaan kansakuntien väliseen selvittelyyn. Sota tulee silloin, kun ei osata selvittää asioita puhumalla. Mutta sotaakin seuraa yleensä rauha. Rauha taas vaikuttaa kaikkien ihmisten elämään. Ei tarvitse elää piinassa ja pelossa. Ei tarvitse kotona pelätä pommeja. Ei tarvitse pelätä miehensä tai poikansa kaatumista rintamalla. Rauha on näin ollen asia joka koskettaa kaikkia kansan ihmisiä.

Mutta elämän arkisessa piirissä koetaan riitoja ja sovintoja / perheenjäsenten välillä / sukulaisten välillä / naapurusten tai ystävien välillä. Ne jotka elävät läheisessä yhteydessä meihin – heidän kanssa riidellään ja sovitaan asiat.

Mitä läheisempi ihminen, sen syvempiä haavoja hän meihin voi saada aikaan.

Kun sovinto on tehty, sitä seuraa rauha. Rauha ei ala ilman sovintoa. Rauha ilman sovintoa on mykkäkoulua – ainakin puolisoiden välisessä riidassa. Se ehkä vähitellen mykkäkoulun aikana unohdetaan ja elämä jatkuu tavalla tai toisella.

Paavali puhui riidasta ja sovinnosta ihmisen ja Jumalan välillä. Jumala on luonut ihmisen. Me olemme hänelle tärkeitä ja läheisiäkin. Siksi myös riidat, erimielisyys, ja loukkaukset tuntuvat Jumalassakin. Kun ihminen kääntyy Jumalaa vastaan se satuttaa Jumalaa. Se on haavoittaa.

Luulen että useat ihmiset pitävät Jumalan suhteen mykkäkoulua. Sekin on asia, mikä raastaa häntä. Jumala haluaisi, että riita hänen ja ihmisten välillä lopetetaan. Siksi hän on tehnyt sovinnon.

Sovinnossa ihminen tunnustaa syntinsä Jumalalle, pyytää anteeksi. Jumalan Poika Jeesus on kuollut syntiemme tähden. Siksi sovintoa ja anteeksiantamusta julistetaan.