Kävelyä pimeässä

Kävelyä pimeässä

Oletko koskaan kävellyt pimeässä kodissa? Minulle se on tuttua, kun aamulla herättyäni en laita valoja heti päälle tai illalla nukkumaan mennessä olen sammutellut valoja ja vielä kulkenut iltapesulle ja sieltä makuuhuoneeseen, se on tapahtunut pimeässä. Kun tietää kotinsa ja sen huoneet ja on tottunut kulkemaan siellä, pimeässä kulkeminen ei tuota suuria ongelmia. Käsillä lisäksi voi tunnustella reittiä ja korjata suuntaa. Kaikki käy hyvin. Vaikka usein käy niin, että ottaessani suuntaa vessan ovea kohti, en useinkaan pysty kävelemään sille kohdalle kuin ajattelin, aina askeleet menevät vähän sivuun. Käsi hamuaa tyhjää etsiessäni oven kahvaa. Kyllä se pian silti löytyy.

Mutta. Yksi mutta. Jos lasten tavaroita ei ole korjattu lattialta pois illalla, silloin on mahdollista, että tulee potkaisseeksi sellaiseen ja se alkaa piippaamaan tai tööttäämään tai se voi räsähtää rikki. Hyvä ajatus lasten unen varjelemisesta menee pieleen. Toinen vaihtoehto on se, että satuttaa jalkansa niin, että omasta suusta pääsee ilmoille huutoa – vielä isompi törähdys kuin siitä lelusta jalan alla.

Pimeässä kulkemisessa on aina omat riskinsä. Ei näe hyvin sitä mihin astuu. Vaaratilanteita voi tulla oli sitten ulkona tai sisällä. Valo on tärkeä asia. Valo auttaa astumaan turvallisesti – tietää mihin astuu. Lisäksi se auttaa kohdistamaan askeleensa oikeaan suuntaan – osaa tarkasti kulkea oikeaan suuntaan.

Raamatussa on eräs hieno kohta valosta ja sen merkityksestä. Siinä valoa verrataan lamppuun.

Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi! Ne maistuvat hunajaa makeammilta. Sinun säädöksesi antavat minulle ymmärrystä. Sen tähden minä vihaan kaikkia valheen teitä! Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani. Ps 119:103-105

Ilman Jumalan sanaa me kuljemme kuin pimeässä yössä vailla minkäänlaista valoa. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, mikä on koko meidän elämämme suunta: kulkeeko se hyvään vai huonoon suuntaan. Kaikki valinnat ja teot elämässä ovat kulkemista johonkin suuntaan.

Kun kiusaan jotakuta, kun valehtelen, kun en pidä lupaustani, kun ajattelen vain itseäni, kun en tee velvollisuuksiani, kun en lainkaan rukoile Jumalaa, silloin kuljen syvemmälle pimeään. Jumalan sana ohjaa meitä toimimaan oikein, se antaa suunnan – emme kompastele, emmekä tallo toisia ihmisiä matkallamme.

Riita sovinto rauha

Sovinto

Kol. 1: 19-23
Jumala näki hyväksi
antaa kaiken täyteyden asua hänessä
sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon
ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan
kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.
Tekin olitte ennen Jumalasta vieraantuneita ja häntä kohtaan vihamielisiä, kun elitte pahojen tekojenne vallassa. Mutta nyt hän on tehnyt teidän kanssanne sovinnon, kun Kristus omassa ruumiissaan kärsi kuoleman asettaakseen teidät pyhinä, nuhteettomina ja moitteettomina Jumalan eteen. Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. Tämä evankeliumi on julistettu kaikille luoduille taivaan alla, ja minusta, Paavalista, on tullut sen palvelija.

Tässä Kolossalaiskirjeen kohdassa puhutaan sovinnosta ja rauhasta ja vihamielisyydestä.

Asiat ovat jokaiselle tuttuja omassa elämässä. Meillä on varmasti ollut riitoja joita olemme selvitelleet ja ehkä saaneet sovinnon aikaan ja myös rauhan.

Sovinto ihmisten välillä on aina hieno asia. Sovintoa edeltää riita, vihamielisyys, erimielisyys tai jopa sota.

Sodan ja rauhan ajan kokeneita on tässä salissa enemmistö. Sota on äärimmäinen normaali elämää sotkeva asia. Kaikki voimat ponnistetaan kansakuntien väliseen selvittelyyn. Sota tulee silloin, kun ei osata selvittää asioita puhumalla. Mutta sotaakin seuraa yleensä rauha. Rauha taas vaikuttaa kaikkien ihmisten elämään. Ei tarvitse elää piinassa ja pelossa. Ei tarvitse kotona pelätä pommeja. Ei tarvitse pelätä miehensä tai poikansa kaatumista rintamalla. Rauha on näin ollen asia joka koskettaa kaikkia kansan ihmisiä.

Mutta elämän arkisessa piirissä koetaan riitoja ja sovintoja / perheenjäsenten välillä / sukulaisten välillä / naapurusten tai ystävien välillä. Ne jotka elävät läheisessä yhteydessä meihin – heidän kanssa riidellään ja sovitaan asiat.

Mitä läheisempi ihminen, sen syvempiä haavoja hän meihin voi saada aikaan.

Kun sovinto on tehty, sitä seuraa rauha. Rauha ei ala ilman sovintoa. Rauha ilman sovintoa on mykkäkoulua – ainakin puolisoiden välisessä riidassa. Se ehkä vähitellen mykkäkoulun aikana unohdetaan ja elämä jatkuu tavalla tai toisella.

Paavali puhui riidasta ja sovinnosta ihmisen ja Jumalan välillä. Jumala on luonut ihmisen. Me olemme hänelle tärkeitä ja läheisiäkin. Siksi myös riidat, erimielisyys, ja loukkaukset tuntuvat Jumalassakin. Kun ihminen kääntyy Jumalaa vastaan se satuttaa Jumalaa. Se on haavoittaa.

Luulen että useat ihmiset pitävät Jumalan suhteen mykkäkoulua. Sekin on asia, mikä raastaa häntä. Jumala haluaisi, että riita hänen ja ihmisten välillä lopetetaan. Siksi hän on tehnyt sovinnon.

Sovinnossa ihminen tunnustaa syntinsä Jumalalle, pyytää anteeksi. Jumalan Poika Jeesus on kuollut syntiemme tähden. Siksi sovintoa ja anteeksiantamusta julistetaan.

Vangitsevat sanat

16.10. Radion aamuhartaus – Vangitsevat sanat (kesto 5.45 min)

Vk 301 b: 1,2,5

Ensi pyhän evankeliumissa (Joh 7:40-52) on merkillinen yksityiskohta. Juutalaisten ylimmät virkamiehet ja hallitsijat olivat lähettäneet miehiä pidättämään Jeesusta. Tämä tapahtui siis jo paljon ennen kiirastorstain iltaa. Kun miehet palasivat, he tulivat tyhjin käsin. Jeesus ei ollut vangittuna heidän mukanaan. He joutuivat luonnollisesti vastaamaan ylipappien kysymykseen: »Miksi te ette tuoneet häntä?»

Mitä he vastasivat? Tai kysytäänpä ensin, mitä ylipapit odottivat kuulevansa? Ehkä jotakin tällaista: Emme löytäneet häntä – tai meille tehtiin vastarintaa ja jäimme alakynteen. Heitä oli enemmän. Hän onnistui karkaamaan käsistämme. Evankeliumin mukaan miehet kuitenkin vastasivat näin: »Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.»

Nuo miehet olivat varmasti ohjeistettu tehtäväänsä. Heille oli ehkä kerrottu että Jeesus on vaarallinen, kansan kiihottaja, harhaoppinen, hän on uhka ja siksi hänet piti ottaa kiinni. Jos kansan ylin johto oli sitä mieltä, he eivät voi olla väärässä. Niinpä vakain mielin miehet lähtivät suorittamaan tehtäväänsä. Mutta tultuaan Jeesuksen luokse he kohtasivat aivan toisenlaisen miehen ja toisenlaisen todellisuuden. Jeesus puhui ja hänen sanansa upposivat miehiin. He tulivat kuin lumotuiksi. Sen sijaan, että he olisivat vanginneet Jeesuksen, he itse joutuivat Jeesuksen sanojen vangitsemaksi. Muutos alkuasetelmaan oli täysin vastakkainen. Jeesuksen puhe ei vain riisunut heitä aseista, se mitä ilmeisimmin oli avannut heidän silmiään ja sydäntään kokonaan johonkin uuteen ja ihastuttavaan.

Jeesuksen sanoissa on vastustamatonta voimaa. Ne voivat vangita meidät edelleen. Mikä siinä erityisesti vangitsee? Luultavasti se, että Jeesus puhuu niin syvästi meitä koskettavasta asiasta. Ja toiseksi se, että Jeesus todella tietää mistä hän puhuu. Hänellä on antaa vastauksia kysymyksiimme asiassa, mikä koskee koko elämäämme ja kohtaloamme. Onko minulla toivoa siitä huolimatta, että omilla teoillani ja valinnoillani olen särkenyt mahdollisuuteni onneen ja kannan syyllisyyden painolastia?

Miehet eivät halunneet pidättää Jeesusta ja samalla hylätä sitä ainoaa pelastuslauttaa, mikä haaksirikkoutuneella on. Tai he olivat kuin janoiset autiomaassa eivätkä halunneet myrkyttää lähdettä, joka pelastaisi heidät kuolemasta. Kysymys oli päiväpolitiikkaa, ihmisten valtapeliä ja rajakiistoja suuremmasta asiasta.

Jeesuksen tärkein asia oli puhua Jumalan valtakunnasta ja kenelle sen portit aukeavat ja kenen edestä ne suljetaan. Miehet tunnistivat Jeesuksen puheen. Heidän toivonsa ei ollut mennyt, se oli nyt vahvempi kuin koskaan.

Jeesuksen puhuu edelleen tärkeästä asiasta. Vaikka maailma on muuttunut toisenlaiseksi ja kysymyksemmekin ovat osin toisenlaisia, niin sielun ytimessä kaipaamme kuulla Jeesuksen äänen, joka vakuuttaa meitä Jumalan rakkaudesta, että me emme ole yksin, että rukouksemme on kuultu. On sittenkin Jumala, jolle meidän elämämme ei ole yhdentekevä.

Mutta maailma on niin täynnä muita ääniä, että Jeesuksen ääni tuntuu hukkuvan niiden paljouteen. Toiset äänet sanovat tieteen selittävän kaiken, elämästä ihme ja pyhyys on pyyhitty pois. Uskolle ei jää siinä mitään katsottavaa.

Toiset äänet kehottavat astumaan sisään ‘Nautinnon valtakuntaan’. Siellä riittää katseltavaa yllin kyllin, ei tarvitse kurkistella kauemmas, tuonpuoleisuuteen.

Vielä on ääniä, jotka yrittävät tehdä meidät kuuroksi Jeesuksen puheelle. Ne yrittävät kuvata hänet pelottavaksi, oudoksi ja kummajaiseksi.

Eri äänet houkuttelevat meitä seuraansa. Etsiydy kuitenkin Jeesuksen sanojen seuraan: Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän. Jeesuksen sanoissa on elämä ja paratiisin lempeys. Hänen teoissaan taas anteeksiantamus ja syntien sovitus. Ei mikään eikä kukaan tässä maailmassa puhu kauniimmin ihmiselle, kuin Jeesus kun hän katuvalle sanoo: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi. Silloin et ole lähellä vain elämän ihmettä ja sen ääretöntä pyhyyttä, vaan keskellä Jumalan hyvyyttä ja suurta Jumalan rakkauden virtaa.

Rukoilemme: Jeesus Vapahtajani, anna minun maailman hälyäänien joukosta erottaa Sinun äänesi, joka puhut sielulleni kauniimmin kuin kukaan muu.

Kuva kaikkein rakkaimmasta

9.10. Radion aamuhartaus - Kuva kaikkein rakkaimmasta

Kun avaan lompakon, näen kuvat vaimostani ja lapsistani, kun menen ystävieni työhuoneeseen, siellä löydän kuvat heidän läheisistään, ja mennessäni jonkun kotiin, vaikka työn puolesta syntymäpäiville, seinät ja hyllyt ovat täynnä kuvia heidän rakkaistaan niin elävistä kuin kuolleistakin. Tavallisesti kodeissa menen kuvien lähelle ja annan syntymäpäiväsankarin kertoa minulle ihmisistä, joita kuvat esittävät.

 

Kun olen vihkimässä, kastamassa tai hautaamassa, kameroiden armeija nousee esiin. Me elämme kuvien täyttämässä maailmassa. Mitä tärkeämmästä asiasta on kysymys, sen varmemmin kamerat ovat paikalla. Haluamme ikuistaa tärkeät hetket ja tärkeät ihmiset. Kaikkea ei kuitenkaan saa vangittua kuviin. Se ei joko ole luvallista tai sitten se ei ole edes mahdollista.

 

Joissakin museoissa valokuvaaminen on kielletty toisissa tilanteissa kamera rikkoo ihmisen yksityisyyttä tai tilanteen pyhyyttä. Jokainen kuvaaja tietää myös sen, että itse kokemusta ei voi säilöä kuvaan, se säilyy vain sielussa. Se säilyy ehkä paremmin kirjoitettuna.

 

Sinulle on varmasti tuttua Katekismuksesta kymmenen käskyä. Oletko lukenut käskyjä koskaan suoraan Raamatusta niiden alkuperäisessä muodossa? Siellä huomaat, että ensimmäisen käskyn jälkeen ei olekaan Jumalan nimen käyttöä koskeva kielto vaan Jumalan kuvaamista koskeva kielto: Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä. Raamatussa käskyt on kerrottu laajemmin kuin Katekismuksessa.

 

Minua kiinnostaa erityisesti millä tavoin tämä unohdettu kuvakielto suhteutuu siihen käskyyn, minkä Jeesus antoi. Jeesus antoi meille yhden käskyn: käskyn rakastaa. Rakasta Jumlaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

 

Mutta eikö juuri rakastunut halua ympröidä itsensä rakastettunsa kuvilla. Juuri siitä, ketä rakastat haluat maalata kuvan, tehdä veistoksen, ottaa valokuvan ja näin ilmaista ihailuasi ja iloasi hänestä.

 

Tavallisten rakastavaisten kohdalla näin ainakin onkin. Kuvalla tuodaan toisen parhaita puolia esiin, halutaan korostaa hänen kauneuttaan tai jotakin muuta piirrettään.

 

Mutta Jumalasta, jota meidän tulisi rakastaa yli kaiken, ei kuitenkaan saa tehdä kuvaa. Mitä ihmeellistä siinä on, jos minulla olisi jokin kuva Jumalasta. Miksi Jumalan kuvaaminen ankarasti kielletään?

 

Jumala on näkymätön eikä siten ole kuvattavissa eli Jumalaa ei ole mahdollista kuvata. Häntä ei voi rajata kuvaan. Mikään maan päällä olevista asioista ei heijasta hänen kunniaansa vaan on kaukana siitä. Siksi mikään kuva Jumalasta ei ole milloinkaan kuva Jumalasta, vaan jotakin muuta: meidän mielikuvamme, kuva toiveistamme ja ajatuksistamme. Se ei välitä todellista kuvaa Jumalasta. Jumalan suhteen kuva vangitsee ja etäännyttää enemmän kuin ilmaisee rakkauttamme häneen. Kuva Jumalasta ei ole rakkauden ilmaus, vaan yritys kahlita ja saada valtaansa. Mutta Jumala ei ole hallittavissamme. Emme voi valjastaa häntä ajamaan omia tavoitteitamme.

 

Tavallisesti kuva tarvitaan silloin kun rakastettu on poissa tai kaukana. Mutta kun hän on paikalla, kuva on tarpeeton. Jumala ei ole poissa tai kaukana. Hän on läsnä. Hän on vierelläsi. Hyvä on. Uskon, että hän on läsnä. En silti näe häntä. Mihin suuntaan minä katson? Ylös, sivulle, vai sielun silmin sisään ja syvyyksiin?

 

Vaikka käskyt kieltävät tekemästä mitään jumalankuvaa silti Jumalasta on alusta alkaen ollut olemassa eräs kuva. Mutta se ei olekaan ihmisen tekemä. Jokainen ihminen on elävä kuva Jumalasta. Jumalahan loi ihmisen kuvakseen. Katsoessasi lähimmäistä, toista ihmistä, katsot Jumalan kuvaa.  

 

Meidän ei pidä tehdä kuvaa Jumalasta, koska Jumala on tehnyt sen jo itse. Minkälainen maailma olisi, jos ottaisimme tämän yhä vakavammin? Jokainen ihminen, langenneenakin on meille muistutus Jumalasta. Mutta näitäkään jumalankuvia ei tule palvoa tai nostaa jalustalle, vaan rakastaa. Rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä, Jumalan kuvaan, niin kuin itseäni, joka myös olen heijastus Hänen kirkkaudestaan ja kunniastaaan.

 

Rukoilemme: Anna meidän lähimmäisissä nähdä sinun kuvasi ja rakastaa heitä niin, että emme tuota kuvaa turmelisi emmekä sen pyhyyttä riistäisi.

Katseita

Katseita

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.

   Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.

Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.

   Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.

Tämän viikon aiheena kirkoissa on ollut teema: Jumalan huolenpito. Luultavasti teidän kannaltanne aihe on turvallinen ja harmillinen.

Huolenpito liittyy aika monenlaiseen asiaan. Aika usein se voidaan liittää lasten hoitamiseen. Aikuinen, isä tai äiti sanoo: katsotko vähän meidän mukulien perään. Huolehtiminen on katsomista – vähän kuin voimalaitoksen tai tehtaan valvomossa seurataan mittareita, että prosessi kulkee kuten pitää ilman hälyttäviä tekijöitä.

Pieni lapsi kaipaa turvaa. Hän haluaa tulla nähdyksi ja katsotuksi. Mutta nuori, teidän ikäinen ei miellä tuota katsomista samanlaisena tehtaan valvomona, josta oli puhetta. Hänelle se on enemmän vankilan omaista. Häntä kyylätään, rajoitetaan vapautta, rajoitetaan yksityisyyttä. Luodaan rajoja ja sääntöjä.

Te olette nuoria ja haluatte kasvaa aikuisiksi, sellaisiksi jotka päättävät itse elämästään, menemisistään ja tulemisistaan ilman, että tarvitsee vastata siitä kenellekään mitään.

Kun puhutaan Jumalan huolenpidosta se voi tuntua vähän tylsältä. Taas yksi silmäpari lisää vahtaamassa tekemisiäni.

Mutta sen myönteinen sanoma löytyy siitä, että saa turvallisesti yrittää eikä tarvitse pelätä, jos ei onnistu ensimmäisellä kerralla. Tukiverkko toimii. Saa olla rohkea ja luottaa omiin voimiin, jos putoaa, otetaan vastaan ja opin samalla itsestäni, voimistani, rajoistani ja kyvyistäni.

Onko Jumalan katse kyyläämistä. Joillekin ajatus Jumalasta herättää juuri tällaisia pelkoja. Jumala on kuin poliisi, joka vahtii vikojamme.

Rippikoulussa toivomme, että Jumalan katse paljastuisi teille toisenlaisena. Ei poliisin tai tuomarin katseena – vaan enemmän hyvän vanhemman tai urheiluvalmentajan katseena, joka kannustaa sinua ja haluaa auttaa sinua, joka on sitoutunut toimimaan sinun parhaaksesi.

Kun asiaa ajatellaan jo aikuisen ihmisen näkökulmasta, useimmat luultavasti hyväksyvät ajatuksen, että: Ihminen kaipaa tulla katsotuksi. Se tarkoittaa hänelle samalla sitä tietoisuutta, että minä olen olemassa, minut huomataan. Mutta ei vain se, että minut huomataan, vaan myös se, että katseet ovat kohdanneet. Siinä syntyy yhteys, silta. Vasta katseiden kohdattua ihmiset todella kohtaavat.

Silmät ovat sielun peili. Ne ovat ikkunoita sisäiseen maailmaamme. Katseen yhteys silmästä silmään on yksi tärkeimpiä yhteyksiä ihmisten välillä. Kenestäkään ei tule ihmistä, ellei joku katso silmiin. Vanhempiensa katseen alla lapsi kasvaa ihmiseksi. Lapsi tietää, että rakkauden katse seuraa häntä. Tuo samainen katse luo rajat hänen tekemiselleen, mutta vielä tärkeämpää on se, että tuo katse luo koko olemassaololle tilan.

Huomatuksi tuleminen ei aina ole ongelmatonta. Katse meitä kohtaan voi olla myös armoton. Meitä katsotaan naureskellen. Sen sijaan, että katse armahtaisi, se voi yhtä hyvin luoda syyllisyyttä ja häpeää. Se tuomitsee, vähättelee. – Teille on ehkä tullut myös tällaisia kokemuksia. Jatkuva valvominen ei jätä teille omaa tilaa ja omaa rauhaa. Vanhemman katse vaatii teiltä asioita ja myös syyttää, jos te ette toimi hänen mukaansa.

 

Minkälainen on Jumalan katse – me pyydämme häntä katsomaan puoleemme.

Jos silmät ovat sielun peili, niin mitä Jumalan silmissä näkyy, minkälainen sielu silmien peilistä heijastuu?

Te olette ehkä joskus nähneet erään keskeisen kristillisen symbolin, jossa on kuvattu kolmio ja kolmion sisään on kuvattuna silmä – Jumalan kaikkinäkevä silmä. Kolmio kuvaa Jumalan kolminaisuutta ja silmä sitä, että hän näkee ja tietää kaiken. Joistakin tuo Jumalan silmä vaikuttaa uhkaavalta ja ankaralta, sellaiselta joka on valmis tinkimättömällä oikeudenmukaisuudella tuomitsemaan meidät. Tuo katse on kuitenkin rakkauden katse.

Jumala on nähnyt minut kaiken aikaa. Kaiken aikaa hän katsoo minua. Hänen silmistään löytyy yhtä aikaa totuus, lempeys, armo, rakkaus ja ilo. Vastustamaton hyvyys kohdataan tuossa katseessa ja se lävistää olemukseni jokaisen sopukan. Ilon ajatus on minulle ollut tärkeä. Jumalassa on syvä ilo. Jumala iloitsee sinusta.

Tuo katse ei tuomitse vaan armahtaa. Jumalan katse tuntee minut. En ole hänelle vieras. Hän tuntee minut pienestä idusta alkaen. Hänen kasvojaan me rippikoulunkin aikana etsimme.

Maan korvessa

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Kuulit juuri yhden hyvin tunnetun ja rakastetun laulun. Mitä sinulle tulee siitä mieleen? Nouseeko mieleesi nousee kuva taulusta, mikä on lähes jokaisessa suomalaisessa kodissa. Se on kuin tehty tähän lauluun. Se on kuva yksinäisestä lapsesta, joka on ylittämässä rikkinäistä siltaa ja on todellisessa hengenvaarassa. Hän ei ole vain vaarassa kompastua kiviin, vaan vaarassa pudota rotkoon. Enkeli pitää lasta kädestä ja katsoja aavistaa, että pelkojensa keskellä lapsi sittenkin on turvassa, vaikka isää tai äitiä ei ole siinä paikalla.

Laulussa on kokonaisuudessaan neljä säkeistöä, mutta usein ja ehkä juuri lapsille soitettuna sitä esitetään niin, että kolmas säkeistö jää pois. Ajan säästämiseksi jätin soittamatta viimeisen säkeistön, joka hyvin kyllä tunnetaan. Mutta olen vasta muutama päivä sitten havahtunut huomaamaan, että laulussa on säkeistö, joka on jäänyt minulle vieraaksi. Siinä on yksi säkeistö totuttua enemmän. Se pakotti kuuntelemaan laulua uusin korvin. Ehkä sinäkin huomasit siinä jotakin erilaista.

Laulu ei ole vain lastenlaulu, vaikka siinä puhutaankin lapsosesta ja hänen enkelistään. Lapset tuskin ymmärtävät hyvin laulun kielikuvia. Laulu on kuvaus ihmislapsen tai yhtä hyvin Jumalan lapsen koko elämän pituisesta matkasta. Matka, kulkee vaarojen ja vaikeuksien keskellä: pimeässä korvessa, synkässä metsässä, kivisellä ja liukkaalla polulla – ehkäpä sillä rikkinäisellä sillallakin. Matka on kotimatkaa, mutta koti on vielä kaukana. Koti on luonnollisesti maallisen elämän matkan päässä oleva taivaan koti. Laulussa on siis kuvattu jokaisen ihmisen elämän puitteet.

Mutta hyväksytkö laulussa esiintyvän ajatuksen tai mallin: että pimeys peittää maailman, kuin fantasiakirjoissa. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että eläisimme ympäri vuoden talven pimeyttä – vaan sitä, että maailma on vaarallinen paikka, jossa tapahtuu pahoja asioita. Synnin mustat verkot ovat saalistamassa ihmistä kuin hämähäkinseitit hyönteisiä. On helppo jäädä pimeyden vangiksi tai pimeyden eksyttämäksi. Ihmisen olisi määrä kulkea kohti valoa Jumalan enkelin johdattamana. Jos ote irtoaa, joudumme ongelmiin. Ihmisen elämä kulkee kuitenkin tämän pimeän ja koettelemusten korven kautta.

Pimeässä maailmassa voi kulkea myös niin, että kulkee pimeyden ehdoilla, että tulee itse osaksi tuota pimeää – että tekee pimeydestä kodin itselleen. Kyllä tätäkin tapahtuu. Ihminen kovettaa sydämensä, ei tunne myötätuntoa kärsiviä kohtaan, tavoittelee oman ahneutensa ohjaamana vain nautintoja itselleen. Viha ja itsekkyys tekee hänet piittaamattomaksi. Silloin hän luopuu enkelin johdatuksesta, joka ohjaa meitä taivaalliseen kotiin, valoon ja hyvyyteen.

Elämän koettelemukset ovat niin suuria, että yksin ei selviä. Me lankeamme ja saamme itsemme verille ja kuraisiksi. Näin väistämättä jokaiselle tapahtuu. Mutta Jumalan enkeli, joka suojelee ja johdattaa, on kuitenkin vahvempi kaikkea pimeää ja sen ansoja. Ylivoimaiselta tuntuvat vaikeudet eivät lannista. Hänen haltuunsa uskomme koko elämämme.

Säkeistö, joka useimmista sanoituksista puuttuu:

Ja syntikin mustia verkkoja vaan

on laajalle laskenut korpehen maan.

Niin pianhan niihinkin tarttua vois,

jos käsi ei enkelin kädessä ois.

Viitan tupsut heiluvat

21.8.                                                                Vk 286:3,6

Viitan tupsut heiluvat

Luettelen joitakin hengellistä ja henkistä elämää kartoittavia sanoja: Tekopyhä, hurskastelija, ulkokultainen, teeskentelijä, omahyväinen, silmäinpalvelija. Uudessa testamentissa on mainittu eräs ihmisryhmä, joka on saanut kyseenalaisen kunnian merkitä kaikkea tuota edellä sanottua. Heitä ovat farisealaiset.

Tuo heihin lyöty leima on ilmeisen kohtuuton. Fariseusten ajatushan alun alkaen oli elää hurskautta todeksi. Liike oli syntynyt pitämään juutalaista uskonnollisuutta elossa ja rajoittamaan vieraiden vaikutteiden leviämistä. He halusivat olla uskollisia Jumalan kutsulle.

Jeesus kunnioitti osin heidän opetustaan, mutta evankeliumeissa hän ottaa usein yhteen heidän kanssaan ja moittii ankarasti heidän toimintaansa. Siksi farisealaiset tunnetaan kristillisessä maailmassa vain kielteisistä asioista.

Mitä on tämä ’farisealaisuus’, jota muissa halveksimme, emmekä itsessämme huomaa? Tekopyhyys tai ulkokultaisuus – se on yritys uskotella itselle ja muille olevansa jotakin muuta kuin on: hurskaampi, viisaampi, kokeneempi jne. Tämä on jokaiselle tuttua. Koskeehan se enemmän tai vähemmän meitä kaikkia. Jokainen haluaa antaa itsestään hyvän vaikutelman, paremman kuin se, mikä vastaa todellisuutta.

Kreikankielen tekopyhyyttä merkitsevä sana hypokritees tarkoittaa alkuaan myös näyttelijää. Tekopyhä on omassa elämässään näyttelijä eikä siksi täysin vilpitön. Tehostaakseen toivomaansa vaikutelmaa, hän korostaa roolinsa ulkonaisia piirteitä. Fariseuksista Jeesus sanoi, että ”he käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla.”

Entä me? Mitenkä me teemme itseämme näkyvämmäksi ja merkittävämmän oloiseksi? Mitkä ovat meidän viitan tupsumme, joilla haluamme erottua joukosta ja pätevöityä vertaistemme silmissä? Yleensä jokaisella on jokin toimittamassa fariseusten viitantupsun virkaa. Tässä taidamme olla parantumattomia. Kilpailu ja kilpavarustelu käy kaiken aikaa siitä, minkä roolin saisi elämän suuressa näytelmässä ja miten voisi asemaansa parantaa. Joku hankkii kalliin auton ja merkkituotteita osoittaakseen varallisuuttaan, päteäkseen herraseurassa, toinen alkaa polttaa piippua ja toivoo näyttävänsä viisaalta. Kolmas ihminen pitää huolta siitä, että kaikki huomaavat, kuinka kulunut hänen Raamattunsa on ahkerasta käytöstä. – Näytelmää käydään kaiken aikaa ja viitan tupsut heiluvat. Kuka on komea, kuka rikas, kenellä muodikkaat harrastukset ja kuka on matkustanut eksoottisimpaan paikkaan…

Jeesuksen omat oppilaat eivät yhtään olleet parempia. Hekin kilpailivat siitä, kuka heistä on suurin ja kuka pääsee etumaisille istuimille Jumalan valtakunnassa.

On selvää, että ihmisten välillä tämä näytelmä ei tule milloinkaan päättymään. Se tulee aina saamaan uusia muotoja. Etumaisista paikoista kilpaillaan, mutta siihen herkimpään suhteeseen, mikä on ihmisen ja Jumalan välillä, mikään näytteleminen tai kilpailu ei sovi. Jumalan valtakunnassa kaikki ihmiset ovat samalla viivalla, kukaan ei ole toistansa parempi, jokainen on Jumalan mittaamattoman armon varassa.

Hurskauden näytteleminen tai liioittelu on kaksinkertaisesti inhottava asia. Kun ihminen yrittää esittää parempaa kuin on, hän samalla hakee silloin kunniaa itselleen ei Luojalleen. Hänen näennäisestä hengellisyydestään on tullut rooliasu, jonka avulla hän korostaa itseään. Hengellisyyden oikea suunta on vastakkainen. Jeesus sanookin, joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.

Oikea pyhyys on vaikea laji. Yrittämällä epäonnistuu – se otetaan vain kiitollisena Jumalalta lahjana vastaan.

Pysähtykää ja katsokaa!

Etsikää Jumalaa

Näin sanoo Herra:

– Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa,

ottakaa oppia menneistä ajoista!

Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä,

niin löydätte rauhan.

Näin sanoin,

mutta te vastasitte: “Emme kulje!” Jer. 6:16

Viime pyhän aihe on ”etsikkoaikoja”. On kysymys siis ajasta, jolloin jotakin etsitään: etsimisen aika. Ketkä etsivät?

Ihmiset, joilta puuttuu jotakin, he etsivät. Mitä heiltä puuttuu ja mitä he etsivät? Ihmisiltä, joilta puuttuu turva ja rauha. Ihmiset, jotka ovat hukanneet itsensä, etsivät itseään ja paikkaansa. Ihmiset, jotka elämässään ovat joutuneet ahdinkoon, he etsivät ja pelastusta. Ihmiset, jotka ovat eksyneet, he etsivät oikeaa tietä?

Etsimisen kohde on siis ilmaistavissa monin eri sanoin: Me etsimme itseämme, etsimme todellista ja aitoa elämää – me etsimme pelastusta, etsimme apua ja turvaa. Ehkäpä juuri tuo sisäinen rauha on määriteltävissä keskeiseksi tavoitteeksi, yhteiseksi tekijäksi – rauhaa Jumalan kanssa.

Mutta miten tuota rauhaa ja turvaa etsitään? Ei ainakaan kai taskulampun avulla, ei kaukoputkea käyttäen. Ei etsitä niin kuin kadonnutta tavaraa tai outoa osoitetta. Ihmiset etsivät Jumalaa hiljentymällä mietiskelemään omaa elämäänsä, kyselemällä ja keskustelemalla toisten ihmisten kanssa, lukemalla hengellistä kirjallisuutta ja rukoilemalla.

Jeremian sanoin oikean tien etsiminen merkitsee pysähtymistä ja katsomista. Siinä tarkastetaan omaa elämän tietä kysyen itseltä, mihin se johtaa? Mihin tämä elämäntieni vie ja mitä elämässä tekemäni valinnat merkitsevät? Minkälaiset jäljet ovat taakseni jääneet?

Arvioinnin perusteena kehotetaan ottamaan oppia menneistä ajoista. Minkälainen on ollut edellisten sukupolvien tie – se tuo hyvän näkökulman meille. Mikä on tuonut rauhan niille, jotka ovat eläneet meitä ennen. Mitä he vastaisivat?

Jeremia ohjasi omaa kansaansa pysähtymään ja etsimään oikeaa tietä, rauhaan johtavaa tietä. Vastaus jonka hän sai, kuulostaa hyvin nykyaikaiselta. Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä… mutta te vastasitte: Emme kulje!”

Vastaus, joka tänään kuulemme omalta kansaltamme, tuntuu ihan samanlaiselta. ”Emme halua seurata isien uskoa. Se ei anna meille sitä mitä etsimme.” Kristinusko ei tarjoa tarpeeksi viihdettä ei tarpeeksi jännittäviä kokemuksia, ei huumaa eikä syviä väristyksiä. Menneiden sukupolvien tie halutaan hylätä. Vanha kuulostaa tylsältä. Halutaan jotakin uutta ja eksoottista – kunhan ei tarvitse pysähtyä ja arvioida omaa elämänsä suuntaa.

Herää kysymään, etsivätkö he sittenkään samaa asiaa kuin se, mitä Jeremia sanoo: sielunrauhaa – rauhaa Jumalan kanssa.

Tilanne on vähän sama kuin potilas olisi lääkärin luona kuulemassa lausuntoa omasta terveydestään. Etsitään terveyttä, mutta lääkäri ei saa sanoa oikeaa diagnoosia, ettei asiakkaan sielunrauha järky. Niinpä hoidetaan kipua mutta ei sairautta. Nykyaikana hoidetaan monin eri lääkkein sielun rauhattomuutta, mutta ei saa sanoa mistä se johtuu ja miten se poistuu – koska siitä he vasta levottomaksi tulisivatkin. Ihminen ei kestä totuutta itsestään. Kipukynnys tässä suhteessa on nykyään hyvin matala.

Älkää puhuko synnistä, älkää tuomiosta, älkää puhuko kadotuksesta, älkää puhuko Jeesuksesta. mistä tahansa muusta.

Ukko-Paavo ei aikanaan ollut kovin hienotunteinen tällaisia ihmisiä kohtaan. Kerran hän tuli saunasta ja ilkosillaan löntysteli veteen huutaen mennessään: ”Näin ne ihmiset juoksevat perse edellä kohti helvettiä.” – näytti samalla kuina se tapahtui – molskis vaan.

Vain ihminen, joka pysähtyy katsomaan omaa elämäntietään voi huomata eksyneensä, kulkeneensa harhaan. Silloin hyvät neuvot ovat kalliit. Mutta ihmiselle, joka ei tiedosta (eikä halua tietää) paikkaansa kartalla (missä hän on), on vaikea neuvoa mitään reittiä.

Jumala kyllä johdattaa meitä, mutta kiusaajakin tekee ansojaan ja saa meidät eksymään. Siksi on hyvä pysähtyä usein ja tarkistaa suuntansa.

Vanhat mystikot sanovat, että on lakattava etsimästä ja jäätävä hiljaisuuteen. Jumala itse etsii ihmisen. Onkin niin, että Jumala etsii ihmistä. Kun minä lakkaan hosumasta, tiemme voi kohdata.

Jumala etsii ihmistä ja hän kyllä löytää, jos ihminen on löydettävissä…

Minä en kadu mitään

pe 14.8.          Radio YLE1 aamuhartaus                   Vk 277: 1,3

”Minä en kadu mitään.”

Matteuksen evankeliumin 11 luvussa Jeesus moittii kaupunkeja joissa oli tehnyt suurimman osan voimateoistaan eli ihmeistään. Hän moitti niitä siksi, että kaupungit eivät tehneet parannusta. Ne olivat katumattomia, niissä ei tapahtunut mitään hengellistä muutosta. »Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! Jos teidän kaduillanne tehdyt voimateot olisi tehty Tyroksessa tai Sidonissa, niiden asukkaat olisivat jo aikoja sitten verhoutuneet säkkiin ja tuhkaan ja kääntyneet.”

Katumuksen ja kääntymisen merkkinä oli tuolloin tapana pukeutua säkkiin. Voisiko edelleen toimia samoin? Osoittaisit julkisesti arvomaailmassa ja asenteissasi tapahtuneen muutoksen ja katumuksen menemällä töihin tai kauppaan likaiseen säkkiin pukeutuneena ja tuhkaa siroteltuna kampaamattomiin hiuksiin. Tulisit varmasti huomatuksi, mutta tekoasi ei ehkä arvostettaisi kovin korkealle. Olisit jokin kummajainen.

Miten oikeasti ilmaisemme sen, että kadumme mennyttä elämäämme ja sen vääriä ratkaisuja? Miten ilmaisemme surua siitä, että olemme toimineet vastoin Jumalan tahtoa, vastoin elämämme syvintä kutsumusta ja tarkoitusta? Miten ilmaisemme sen, että olemme havahtuneet näkemään itsemme ja tekomme uudessa valossa? Se mikä ennen toi iloa ja tuntui tärkeältä paljastuikin arvottomaksi. Siihen ei ole olemassa mitään pukeutumismallia tai muutakaan käytösmallia. Surun ja katumuksen johdosta henkilön elämässä kuitenkin tapahtuu jotakin, mikä pyrkii purkautumaan ulos.

Mutta valitettavan tavallista on kai se, että oikeastaan mitään ei kaduta. Sanotaan, että se on ollut vain elämää, joka on ollut arvokasta sinänsä. Virheet ovat olleet tarpeen oppimisen mielessä. Tässä on myönteistä se, että henkilö hyväksyy oman elämänsä, on sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa. Mutta katumattomuus kristityn elämänasenteena tuntuu oudolta.

Onko niin, että käsite ’elää täyttä elämää’ on tullut tarkoittamaan samaa kuin ’elää rappioitunutta elämää’. Elämän rosoisuutta haetaan tietoisesti, jotta siinä olisi ”elämisen makua”. Äärimmillään sitä rosoisuutta haetaan humaltumisesta, syrjähypyistä, pettämisestä ja erilaisista laittomuuksista, sillä se on sitä ’todellista elämää’, kuten toisinaan kuulee sanottavan. Ihanne-elämänä pidetään tuhlaajapojan elämää, josta sivistys ja hyvät tavat on kuorittu pois. Kun on elänyt tuhlaajapojan tavoin, ei ole jäänyt  ’elämätöntä elämää’ – sehän olisikin kaikkein suurin synti, sillä ”kerran täällä vain eletään”.

Eteeni piirtyy kaksi elämän mallia. Edellä kuvattu malli voidaan tiivistää sanontaan: ”En kadu mitään, kerran täällä vain eletään” Tämä kuvastaa elämää, joka ei kurkota tuonpuoleiseen. Kun iäisyysnäkökulma on kaventunut elämästä, niin sisältöä etsitään yhä kiihkeämmin katoavasta.

Toinen elämänmalli pitää sisällään katumuksen ja surun siitä turhasta, mihin oma elämä on kulunut ja siksi kääntyy Jumalan puoleen pelastuksen toivossa. Ihminen tulee tietoiseksi siitä, että oma elämä ei kestä Jumalan arviointia? Tämä malli voidaan tiivistää rukouslauseeseen: ”Armahda minua syntistä.”

Kun Jeesus teki tunnustekoja Betsaidassa ja Korasin-kylässä, niiden olisi pitänyt pysäyttää ihmiset miettimään elämänsä suuntaa. He olivat haaskanneet sen tyhjänpäiväiseen ja turhuuteen tai he ovat eläneet sitä vailla yhteyttä elämän lähteeseen. Se on ollut kuin irti oleva ratas, joka pyörii tyhjää, jos pyörii ollenkaan.

Näiden kahden elämän mallin välillä voimme kysyä itseltämme, kuulummeko siihen kasvavaan joukkoon ihmisiä, jotka eivät kadu mitään ja haluavat saada kaiken hyvän tämän rajallisen elämän aikana vai saavatko ikuisuuden viestit etsimään elämäämme uutta suuntaa? Onko meillä sellaisia ’turhia teitä’ joista pitäisi kääntyä takaisin?

Ihmeen äärellä, toinen todellisuus, näkymätön maailma murtautuu esille. Se muistuttaa meitä siitä, että arkipäiväinen elämämme on kytkettynä näkymättömään – katoava katoamattomaan. Siksi elämä ei mene pilalle tai osoittaudu turhaksi sen tähden, että jokin nautinto jäi kokematta tai Eiffel-torni jäi näkemättä. Mutta se menee taatusti pieleen silloin, jos yhteys Jumalaan jää kokonaan tavoittamatta.

Kun Jeesus naulittiin ristille, hänen kanssaan vietiin teloitettavaksi kaksi muuta rikollista (Lk 23. 32-33, 39-43). Toinen heistä pilkkasi Jeesusta, toinen rukoili häntä. Vain katuva rikollinen kuuli Jeesuksen sanat: Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”

Talentit

Talentti – Pirilä niuttula kylätapahtuma

Matt. 25:14-30

Hyvät ystävät. Olen ollut Harjavallassa nyt 10 vuotta. Tulin tänne Merikarvialta. Silloin elettiin kirkkovuodessa tätä samaa viikkoa – Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa. Veijo piti kesäillan hartaudessa tervetulopuheen Sananlaskujen kirjasta: Älä unohda laupeutta, älä uskollisuutta -
kiedo ne kaulaasi, kirjoita sydämesi tauluun,
niin saat rakkautta ja kiitosta
sekä Jumalalta että ihmisiltä.

Mielessäni on ollut eräs tähän pyhään kuuluva yksi evankeliumin kohta. Muistatte ehkä Jeesuksen esittäneen vertauksen viimeisestä tuomiosta. Siinä hän puhui kolmesta miehestä/palvelijasta, jolle annettiin eri suuruinen määrä talentteja hoidettavaksi sillä aikaa kun isäntä muutti kauas pois. Yksi sai 5 talenttia toinen 2 ja kolmas 1. Pitkän ajan kuluttua hän palasi takaisin ja vaati palvelijoilta tilitykset.

Sana talentti on meille tullut tutuksi myös englannin kielestä. Suomessa olemme tottuneet kääntämään talentin lahjakkuudeksi. Lahjakkaalla ihmisellä on jokin ominaisuus, kyky, taito, jossa hän on erityisen hyvä. Hänellä on lahja – tuo kyky on ikään kuin lahjoitettu hänelle. Lahjakkaalla ihmisellä taidon oppiminen käy nopeammin kuin muilla ja hän voi kehittyä siinä pidemmälle kuin muut. Mutta hänenkin on harjoiteltava oppiakseen ja edistyäkseen lahjansa käyttämisessä. Kukaan ei ole seppä syntyessään tai viulunsoittaja – tuo taito voi kuitenkin olla ituna hänessä ja se voidaan herättää henkiin.

Televisiossa alkaa kilpailukin – nimeltä Talent Suomi. Siinä etsitään eri tavalla lahjakkaita ihmisiä. Lahjakkaita eivät ole vain superlahjakkaat. Jokainen ihminen on ’lahjakas’, sillä jokainen on saanut lahjoja Jumalalta.

Tänne katoksen alle on kokoontunut monenlaista lahjakkuutta. Ehkä on hyvä hetkeksi miettiä myös mitä lahjoja sinulla on? Jokainen on saanut joitakin lahjoja. Lahjakkaita soittajia ja laulajia, piirtäjiä, käsityöihmisiä eri aloilta. Toinen on teknisesti lahjakas ja osaa tehdä käsillään mitä vain, toinen tuntee teoriat ja filosofiat. Joku on kielellisesti lahjakas ja toinen sosiaalisesti lahjakas, kolmas on hyvä johtaja. Joku taas lahjakas hoitajana ja pienistä eleistä ymmärtää, mitä toinen tarvitsee. Lahjoja on lukemattomia, erilaisia. Jokaisella on lahjoja – ja tavallista on että näistä lahjoista tulee ammattimme.

Lahjojen suhteen on tapana sanoa, edellistä Raamatun kertomusta muistaen, että lahjojaan ei saisi kätkeä: talenttia ei tule kaivaa maahan. (eikä pitää lamppua vakan alla). Lahjat on otettava käyttöön.

Sanaan talentti liittyy eräs toinenkin piirre kuin vain lahja tai lahjakkuus. Ramatussa talenti ei tarkoita henkilön kykyä tai lahjaa. Se tarkoittaa sen ajan suurinta rahayksikköä – 6000 denaaria. (Denari oli työmiehen päiväpalkka – Menisi ehkä noin 20 vuotta saada kokoon tuo summa).

Tällä tavoin laskettuna yksi talentti tai lahja, minkä olemme saaneet, on mittaamattoman arvokas. Mitä talentteja oletkaan saanut, ne ovat asioita, joita meidän tulisi arvostaa – eikä antaa niiden surkastua käyttämättömänä.

Se mikä evankeliumin vertauksessa on meille ehkä erikoista tai yllättävää, että talentti mikä annettiin meille oli enemmänkin lainassa kuin meille vain lahjoitettu meidän omaksi parhaaksemme.

Lahjan antaja tulee takaisin pyytämään lahjaansa takaisin. Talentti ei ollutkaan meidän omaisuuttamme eikä talenttia tule käyttää siihen, että kerää kunniaa ja mainetta itselleen. Ne on annettu käyttöä varten, joista meidän on tehtävä tili.

Talentti annettiin meille sitä varten, että tekisimme sillä isännän entistä rikkaammaksi. Meidän lahjakkuutemme tulisi näin ollen kirkastaa Jumalaa, Jumalan kunniaa. Tämä ennen kaikkea siksi, että me olemme lahjan saaneet emmekä ansainneet.

Se on lahja, josta jotkut taiteilijat ovat sanoneet että se on myös taakka. Jolloin ihminen on sidottu tähän lahjaansa. Lahjasta tulee samalla risti, jota on kannettava. Silloinkin lahja sitoo meidät lahjan antajaan.

Kerran lahjojen antaja tulee katsomaan, mitä me hänen lahjoillamme olemme saaneet aikaan.– vain piilottamalla lahjat ja piiloutumalla itse Adamin tavoin talenttien antaja tulee tyytymättömäksi. Lahjat on annettu käyttöön eikä käyttämällä niitä voi hävittää.

Siksi on hyvä tulla tietoiseksi lahjoistaan – niistäkin mitkä omasta mielestä tuntuvat vähäisiltä tai tavallisilta. On hyvä olla uskollinen näiden lahjojen käyttämisessä.