Fil 1:9-10
Rukoilen myös, että teidän rakkautenne kasvaisi ja yltäisi yhä parempaan ymmärrykseen ja harkintaan, niin että osaisitte erottaa, mikä on tärkeää.
Olen viimeaikoina lukenut Peter Halldorfin kirjan Sielun juuri. Se on rikastuttanut minua jo monella tavalla. Yllä oleva raamatunlause voisi olla kirjan tunnussana.
Hän kertoo siinä tarinan pyhästä Antonioksesta (251-356). Antonios kysyi oppilailtaan, mikä hyveistä on kaikkein tärkein? Mitä tietä kulkien voimme välttää paholaisen ansat ja petokset?
Ensimmäinen vastasi: Paastoaminen ja valvominen. Sillä tiellä sielu puhdistuu ja jalostuu, niin että tulemme lähemmäs Jumalaa.
Toinen vastasi: Itsevalittu köyhyys on tärkein. Vapautuminen henkilökohtaisesta omaisuudesta pitää maailman huolet loitolla.
Kolmas vastasi: laupeudesta lähimmäiselle tehdyt hyvät työt ovat tärkeimpiä. Jeesus itse sanoo: minun oli nälkä ja te annoitte minulle juotavaa.
Keskustelu jatkui näin koko illan. Kaikki esittivät näkemyksiä tärkeimmästä hyveestä. Siitä mikä ihmistä auttaa parhaiten kilvoittelussa ja elämisessä yhteydessä Jumalaan. Kun kaikki olivat saaneet sanottua sanottavansa Antonios avasi suunsa:
Olette puhuneet hyvin. Mutta mikään, mitä sanoitte, ei ole tärkeintä. Tiedän niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet kaiken tuon mitä mainitsitte: ankaria paastoja, valvomista, köyhyyttä, autiomaan yksinäisyyttä ja silti ovat langenneet ja luopuneet kristityn tiestä. Miksi he jättivät totuuden tien? Heiltä puuttui tärkein; arvostelukyvyn lahja.
Antonioksen mielessä oli tuo Paavalin mainitsema asia: kyky erottaa, mikä on tärkeää. Sellainen kyky ei tule tyhjästä. Se on kypsymisen ja harjaantumisen hedelmä. Se on jotakin sellaista, mikä meissä voi kasvaa, jos me annamme Jumalan hengelle meissä tilaa ja aikaa. Joissakin suunnissa karismaattisia armolahjoja on ihailtu, koska on ajateltu, että siinä olisi jokin hengellisen elämän oikotie tai ohituskaista. Mutta sellaisia ei ole. (karisma ilman karaktääriä (sisäistä luonnetta) on katastrofi, sanoo Peter eräässä haastattelussa)
Arvostelukykyä tarvitaan siis erottamaan se, mikä on hyvää ja mikä taas vie meitä etäämmälle Jumalasta. Sitä ei tarvita vain luostareissa ja autiomaassa. Sitä tarvitaan myös arkipäiväisessä elämässämme kristittynä. Yksi valaiseva esimerkki tästä löytyy Antoniuksen elämästä.
Antoniukselle itselle esitettiin kerran kutsu tulla keisarin luokse Konstantinopoliin keskustelemaan hengellisestä elämästä. Antonius tunsi itsensä imarrelluksi. Mutta hän ei ollut siitä kuitenkaan aivan varma. Pitäisikö hänen matkustaa vai kieltäytyä kutsusta? Oliko tämä kutsumus vai kiusaus?
Tuhat syytä puoltaa matkalle lähtemistä. Kenties hän on juuri tätä varten syntynyt. Hän ei kuitenkaan halunnut ratkaista tätä kysymystä yksin vaan keskusteli erään oppilaansa kanssa (jolla ei ollut tarve miellyttää Antoniosta). Hänen neuvonsa oli tämä: jos matkustat sinua tullaan kutsumaan Antoniokseksi. Jos et matkusta, sinua tullaan kutsumaan abba Antoniokseksi.
Arvostelukyky ei kuitenkaan toimi täysin maallistuneessa elämässä. Tämä on meidän vaikeutemme. Eräs nuori valitti vanhukselle, että hän ei tunne mitään taistelua sisimmässään. Vanhus vastasi hänelle sen johtuvan siitä, että hänen sielun talonsa kaikki ovet ovat auki. Kuka tai mikä tahansa voi tulla sisään sinun huomaamatta. Et huomaa mitä se tuo mukanaan ja mitä vie mennessään. Tällainen ihminen elää toteuttaen kaikkia mielihalujaan. Kun laitat ovet kiinni huomaat äkkiä kyllä taistelun, huomaat, että on sisälle pyrkijöitä. Jos kaikki ovet ovat auki et huomaa myöskään sitä, milloin sielun herra Jeesus tulee käymään. Hän itse on sanonut tulevansa niin, että koputtaa oveen. Eikö se merkitse sitä, että oven pitää olla kiinni. Kun ovet ovat olleet kiinni voimme mennä ovelle katsomaan kuka on tulossa ja päästää sisälle vieraan tai evätä hänen pääsynsä.