Oravan pelastuslautta

Oravan pelastuslautta

Teille on tullut tutuksi käynnit hautausmaalla. Joku käy siellä useammin, joku harvemmin. Mutta jokaisella yhteistä on suru ja kaipaus sydämessä.

Surun kanssa on opittava elämään. Läheisen menetys ei ehkä ole enää niin kipeä asia ku in se oli ensimmäisinä kuukausina. Suru on muuttanut muotoaan. Suru on saattanut tuoda elämään myös jotakin erilaista ja arvokasta. Sellaista, jota voisi kutsua elämän syvyysulottuvuudeksi. Se on ehkä ollut kutsu sielun sisäiselle matkalle, kutsu oman elämäntarkoituksen äärelle.

Eräs omaa elämäntehtävää tai kutsumusta koskeva ajatus nousi mieleeni lukiessani viimeisintä Kotimaa-lehteä (23.8.07). Siellä oli pikkuinen juttu Oulun hautausmaalta. Jutusta kävi ilmi, että Oulun seurakuntayhtymän hautausmaalla vesisangoissa, hautausmaan kastelutynnyrissä kellui pieniä laudankappaleita, joissa luki hullunkurinen teksti ”oravan pelastuslautta”. Nuo kelluvat puupalaset eivät olleet nuorison käytännöllistä pilaa eikä teekkareiden huumoria. Ne olivat sangoissa juuri sitä varten, mitä kirjoitus antoi ymmärtää – oravan pelastuslautta.

Hautausmailla tunnetusti on oravia. Oravat ovat uteliaita ja seikkailuretkillään saattavat helposti pudota tynnyriin. Vaikka orava osaisikin uida, tynnyristä on vaikea päästä pois. Kun siellä on veden pinnalla lautta, orava pääsee sen päältä ponnistamaan tynnyristä ja vedestä pois – mikäli tynnyrissä vain on tarpeeksi vettä eikä reuna ole näin liian korkealla.

Tynnyreissä on siis pieniä pelastuslauttoja kuin oravan henkivakuutuksena. Ne ehkäisevät parhaimmassa tapauksessa ennakolta pienen luontokappaleen kuolemaa. Myös sitä, että kukkia kastelemaan tuleva vieras ei kohtaisi ikävää yllätystä – kuollutta oravaa kastelutynnyrissä. En tiedä kumpi näistä perusteista on tärkeämpi pelastuslautan sijoittamiseksi tynnyriin.

Oravan pelastuslautta on kuitenkin hieno keksintö. Se ei maksa mitään muuta kuin vähän vaivaa.

Mielestäni sellainen elämä on hyvää elämää, jossa rakennetaan myös oravan pelastuslauttoja. Minkälaisia oravan pelastuslauttoja sinä voisit tehdä oman elämäsi puitteissa?

Olemmeko me rakentaneet omassa elinympäristössämme mitään vastaavaa.
Jätämmekö me jälkeemme oravan pelastuslauttoja? Kysymys koskee oikeastaan sitä, ylittääkö toimemme välittömän hyödyn? Teemmekö vain välttämättömän ja tarpeellisen, laskelmoidun taloudellisuuden mukaan.

Vanhatestamentillisessa ajattelussa hyvä tilallinen ei puinut kaikkea viljaa omaan laariin. Pellolle jätettiin vähän köyhällekin poimittavaksi.

Oravan pelastuslautta laajenee ajatuksissani siis vertauskuvaksi sellaisesta elämästä, joka on runsas ja armollinen myös tuntemattomille, sellaisille jotka eivät kuulu oman elämäni lähipiiriin. Se on elämää, joka ei etsi vain omaa parastaan, vaan tunnustaa pyhän läsnäolon – sen ulottuvuuden, joka kutsuu meitä yhteyteen elämän Luojan ja ylläpitäjän kanssa.

Sururyhmä kokoontui vielä kerran puolen vuoden tauon jälkeen

Jeesuksen tekemä tuoli

Jeesuksen tekemä tuoli

“Eikö tämä ole se rakennusmies, Marian poika, Jaakobin, Joosefin, Juudaksen ja Simonin veli? Täällä hänen sisarensakin asuvat, meidän keskuudessamme.” Näin he torjuivat hänet. Mark 6:3

Olen lukenut viimepäivinä Tapio Aaltosen kirjaa kutsumuksesta. Hän sanoi, että ihmisellä voi olla monenlaisia kutsumuksia. Jotkut näistä kutsumuksista kuuluvat eri elämänvaiheisiin. Tässä on suuri viisaus. Meillä ei ole vain yhtä kutsumusta, joka nielee koko muun elämän alleen. ”Lapsen kutsumus on leikkiä. Nuoren kutsumus on etsiä itseään. Vanhempien kutsumus on jakaa turvaa, rakkautta ja toimeentuloa…” Meillä on myös kutsumuksia jotka toteutuvat rinnakkain. Tällaisia ovat esimerkiksi vanhemmuuteen liittyvä kutsumus ja ammattiin tai muuhun luottamustehtävään kuuluva kutsumus.

Kutsumuksen suurin muoto Tapio Aaltosen mukaan on elämäntehtävä tai elämänsanoma. Siinä tulee näkyviin se jälki, jonka jätämme itsestämme tähän maailmaan ja toisiin ihmisiin. Tunnistatko sinä omaan elämäntehtävääsi liittyviä piirteitä?

Minusta on mukava ajatella, että Jeesuksella oli taivaallisen kutsun lisäksi myös maallinen kutsumus, jota kesti aikansa. Hän oli kirvesmies. Tämän maallisen kutsumuksen hän tosin jätti myöhemmin toisen, syvemmän kutsun tähden. Kotikaupungin ihmiset eivät tosin hyväksyneet hänelle muuta kutsumusta, kuin sen minkä he entuudestaan tiesivät. Sellainen on turhauttavaa kenestä tahansa.

Myös kirvesmiehenä hänen kätensä jäljet olivat tarpeellisia. Hänen rakentajan tai puusepän ammattitaitoaan tarvittiin. Hän on saanut palkkaa työstään ja tuonut sillä leipää perheelleen. Jos tänä päivänä huutokaupattaisiin joku Jeesuksen tekemä tuoli tai laatikko, sen arvoa ei voisi mitata rahassa, vaikka se olisi ollut kuinka kehnoa tekoa. Entä jos löydettäisiin talo, jonka hän on rakentanut Joosefin kanssa. Taloa pidettäisiin pyhänä paikkana vaikka se kukaties olisi ollut rahanahneen kiskurin pitämä majatalo, semmoinen missä köyhälle ei ole milloinkaan tilaa.

Mutta on Jumalan armoa, että emme tiedä muista Jeesuksen käden jäljistä kuin niistä, jotka hän näytti oppilailleen ylösnoustuaan kuolleista. Naulanjäljet hänen käsissään paljastavat Jeesukseen tärkeimmän kutsumuksen; tulla ihmiskunnan pelastajaksi oman kuolemansa kautta.

Meillä voi olla siis useampia kutsumuksia elämämme varrella. Mutta on yksi kutsumus, joka läpäisee koko elämämme. Se ei niele muuta elämää, mutta on läsnä kaikessa. Tämä kutsumus on kutsu seurata Jeesusta. Tällä kutsumukselle on myös toisia ilmaisutapoja: kutsu loistaa sitä valoa, joka tulee ylhäältä, samoin kutsu rakastaa tai kutsu mennä kaikkeen maailmaan evankeliumin sanoma mukanaan.

H.J.M. Nouwen sanoo asian kauniisti ja tyhjentävästi. Meidän ensisijainen kutsumme on tuhlaajalapsen tavoin löytää kotiin taivaallisen Isän luokse, siitä alkaa kutsumme tulla itse sellaiseksi hengelliseksi isäksi ja äidiksi, jonka luota eksyneet saavat rakkauden.

Tuomo Lindgren
Harjavallan seurakuntapastori

Tunnetko paimenen

Kuuluisa Shakespeare-näyttelijä päätti aina esityksensä lukemalla psalmin 23 dramaattisesti valtavalla tunteella ja ilmaisuvoimalla. Psalmi on siis tämä tuttu – ”Herra on minun paimeneni”. Joka kerta ihmiset nousivat myrskyisiin suosionosoituksiin, niin uskomattomalla tavalla näyttelijä sai tekstin elämään. Hän teki sen ainutlaatuisella tavalla ja koskettavasti.

Mutta eräänä iltana vanha rabbi nousi yleisön keskeltä. Hän tuli tämän näyttelijän luo ja sanoi: ”Sir, sopiiko että tänä iltana minä lukisin tuon psalmin?”. Näyttelijä hämmentyi hieman, mutta antoi vanhuksen yrittää.

Rabbi luki psalmin ulkomuististaan. Kun hän lopetti, kukan ei taputtanut eikä noussut seisomaan – vaan kaikki itkivät. Kaikkien silmät olivat kyynelissä.

”En ymmärrä”, sanoi näyttelijä. ”Olen esittänyt psalmia 23 jo vuosikausia ja tunnen sen läpikotaisin. Minulla on pitkä koulutus ja harjoittelu. Mutta en ole koskaan herättänyt yleisössä mitään sellaista kuin te. Mikä on salaisuutenne?”

Rabbi vastasi hiljaa: ”Niin, hyvä herra, te tunnette hyvin tuon psalmin … mutta minä tunnen paimenen.”

Taiteilija, näyttelijä pystyi luomaan esteettisen kokemuksen ja illuusion – näyttelijä kun on. Mutta tuo vanha rabbi herätti ei vain tekstin elämään vaan hän pystyi tekemään sen todelliseksi. Paimen oli silloin läsnä heidän kanssaan. Tuon vanhan rabbin elämä ja hänen uskonsa oli vahva muistutus siitä, että lammasten paimen elää ja on todellisuutta tänäänkin.

Kuulijoiden kyyneleet johtuivat kai siitä, että kuulijat, kadoksissa olleet lampaat, löysivät oman paimenensa. He löysivät tien kotiin, kun paimen kutsui heitä ja oli tullut lähelle.

Raamatun kirjoituksissa on kysymys paljon enemmästä kuin muutaman tuhannen vuoden takaisista tapahtumista. Psalmikin on paljon enemmän kuin vain kaunis teksti tai runo tai laulu.

Psalmin tärkein lause on sen avauslauseessa: Herra on minun paimeneni. Tunnemmeko paimenen? Kuulummeko hänen lammaslaumaansa? Olemmeko eksyneet ja kaipaamme kotiin.

Se mitä Herramme Jeesus teki elämällään ja kuolemallaan merkitsee sitä, että myös muut kuin juutalaiset rabbinsa johdolla voi sanoa tuntevansa paimenen. Raamatun Jumala ja Herra on meidänkin paimenemme. Ja me olemme oppineet tuntemaan hänen rakkautensa Jeesuksen kautta.

Luetaan psalmi 23.

Ylläolevan tarinan olen löytänyt Lauri Thurénin kirjoituksesta Sana-lehdessä, kesäkuu 2007. Toivottavasti hän ei pahastu tällaista julkista lainaamista. Kehun vain, että kyseinen juttu oli muutenkin lukemisen arvoinen.

Kaksi peltopalstaa

Kaksi peltopalstaa

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
»Varokaa vääriä profeettoja. He tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta sisältä he ovat raatelevia susia. Hedelmistä te heidät tunnette. Eihän orjantappuroista koota rypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita. Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. Ei hyvä puu voi tehdä kelvottomia eikä huono puu hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen. Hedelmistä te siis tunnette heidät.

Lähikielillä elokuun nimi saa aiheensa keisari Augustuksesta (August). Suomen kieli on siinä mielessä mukavampi, että ihmisiä ei kumarreta kuukausien nimissä. Meillä kuukauden nimi tulee vuoden aikaan kuuluvien tehtävien mukaan.

Elokuu on elon korjuun aikaa. Sato kypsyy ja sitä päästään korjaamaan talteen. Vilja kasvaa pellolla, marjat kypsyvät pensaissa ja metsässä, omenat puissa.

Raamatun mukaan ihminen ei vain korjaa hedelmää, vaan hän kasvaa sitä myös itse. Ihminen kasvaa myös ihminen – mikään erityinen vuodenaika ei ole hengen hedelmien korjuuaika. Ja jokainen kypsyy näitä hedelmiä eri tavalla.

Kysymys on hengen hedelmistä. Pääsääntöisesti on niin, että ihminen kasvaa kahdenlaista hedelmää: joko hyvää tai huonoa. Mitä ihminen on kylvänyt, sitä hän myös niittää. Se mitä ihminen kasvattaa, sen laatuista satoa myös korjataan.

Gal. 6:8 Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän.

Meidän sydämessämme on kaksi peltoaukeaa. Sieltä löytyy sekä Hengen pelto että myös tuo itsekkyyden pelto. Tärkeää olisi, että Hengen peltoalaa laajennettaisiin ja itsekkyyden peltoala kävisi pienemmäksi.

Samanlainen vertaus on sanoa, että sielussa kaksi koiraa kamppailevat keskenään: musta ja valkoinen. Tärkeää on vain se, kumpaa ruokkii. Kumpaa näistä koirista enemmän kasvattaa? Kumpaa peltoaukeaa viljelee?

Jeesus sanoi että orjantappuroista ei kerätä rypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita. Hengen pelto ei kasvata rikkaviljaa eikä huonoja hedelmiä, koska se on kokonaan Jumalan Hengen työtä – siemen on taivaallista alkuperää ja se tuottaa oman lajinsa mukaisen kasvun… Mutta tuo maaperä on kyllä meissä. Se ei ole paras mahdollinen maaperä, koska se on lankeemuksessa myrkyttynyt. Mutta on tärkeää huomata, että alusta pitäen se on kuitenkin tarkoitettu taivaallisen siemenen kasvualustaksi.

Mutta hedelmät, joita henki ihmisessä kasvattaa eivät kuitenkaan ole vain yhtä ja samaa sorttia. Taivaallinen istutus voi pitää sisällään monenlaista kasvustoa. Ihminen voi olla Jumalan puutarha tai peltoaukea monelle lajikkeelle.

Galatalaiskirje (luku 5:19-26) selvittää näiden kahden palstan eroavuuksia. Kuten sanottu, toinen on itsekkyyden pelto ja toinen on hengen pelto – tai puutarha ja mutta minkälaista hedelmää niissä kasvaa.

Lihan aikaansaannokset ovat selvästi nähtävissä. Niitä ovat siveettömyys, saastaisuus, irstaus, 20 epäjumalien palveleminen, noituus, vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus,
21 kateus, juomingit, remuaminen ja muu sellainen. Varoitan teitä, kuten olen jo ennenkin varoittanut: ne, jotka syyllistyvät tällaiseen, eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa.

22 Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus,
23 lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. 24 Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen.
25 Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta.
26 Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme.

Näistä lajikkeista jokainen voi poimia tutuimmat ja makoisimmat. Samoin voi miettiä, minkälainen puutarha omassa sisimmässä kasvaa. Minkälaista satoa siellä korjataa.

Viljelyvertausta hyödyntäen voi sanoa, että jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia ovat lyöneet toisen pellon pakettiin. Sitä ei viljellä, sinne ei kylvetä mitään.

Ongelma vain on siinä, että niin kuin kielletty hedelmä on aina maistunut hyvältä, se maistuu edelleen mehukkaalta. Itsekkyyden pelto ei sydämessämme ole mikään kitukasvuinen unohdettu peltopalsta. Siellä tavallisesti viihdymme enemmän kuin tuolla toisella palstalla. Se on paremmin hoidettu ja pulleammat hedelmät.

Tuo toinen pelto, hengen pelto taas vaikuttaa äkkiseltään olevan kitukasvuinen. Mutta aivan varmasti on niin, että kun olemme katsoneet puutarhaoppaita niin eri kasveista ja hedelmäpuista haluamme istuttaa juuri niitä, jota tuottavat hyvää hedelmää. Viljelytulokset näyttävät kuitenkin heikolta.

Lohdutukseksenne on sanottava niin, että Hengen pelto on Jumalan viljelysmaa meissä. Siellä kasvaa myös sellaista viljaa, josta me emme tiedä. Tai jos sen näkisimme, ylpeä katseemme saisi maan happanemaan ja hedelmän pilaantumaan. Varjellakseen viljelysmaansa, Jumala pitää osan maasta katseeltamme piilossa.

Mutta emme voi tuudittautua siihen ja käyskennellä iloisesti vain itsekkyyden puutarhan kukka ja hedelmäloistossa. On muistettava, että itsekkyyden pellossa ja puutarhassa kasvaa tuhon ja vihan hedelmiä. Ne köyhdyttävät sitä maata, mikä kuuluisi Kristukselle.

Jumala loi ihmisen viljelemään ja varjelemaan Jumalan luomaa maata – Sitä viljelyä ja varjelua pitää tapahtua myös omassa sydämen pellossa. itsekkyyden puutarhassa on kaadettava tai annettava Kristuksen kaataa kuoleman puutarhan kasvusto.

Ja Jumalan Hengelle on annettava sijaa meissä, jotta Hengen pelto ja puutarha saisi kasvaa Jumalan mielen mukaista hedelmää.

rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.