Archive for February, 2008

Menneisyyden ote

Menneisyyden ote

 

Maanantaiaamuna televisiossa näytettiin Clint Eastwoodin ohjaama elokuva Menneisyyden ote (Mystic River). Sitä pidetään hänen parhaimpana ohjauksenaan.

 

En tiedä näkikö teistä monikaan sitä. Elokuva poikkesi tavallisesta amerikkalaisesta elokuvasta siten, että se ei pyrkinyt vain viihdyttämään vaan sanomaan elämästä jotakin aitoa ja totta.

 

Elokuva alkaa kolmen pojan nuoruuden kuvauksesta. Jimmy, Dave ja Sean leikkivät ja pelaavat yhdessä Bostonin kaduilla. Yksi pojista (Dave) siepataan autoon ja hän on parina päivänä miesten väkivallan ja hyväksikäytön uhrina, kunnes lopulta pääsee pakenemaan paikalta.

 

Kenenkään kolmen kaveruksen elämä ei ollut tapahtumien jälkeen ennallaan. Se merkitsi heille lapsuuden loppua. Unohtaakseen tapahtuneen pojat eivät enää olleet yhdessä, vaan ottivat elämälleen uuden suunnan ilman vanhoja ystäviä.

 

Vuosien aikana Jimmystä tuli vankilan kokenut rikollinen, Seanista poliisi ja Daven elämä ei tapahtuneen jälkeen oikein koskaan korjaantunut.

 

Miesten elämät kietoutuvat uudelleen yhteen vuosien jälkeen: Jimmyn tytär murhataan raa’asti. Sean tuleee tutkimaan rikosta ja samana yönä kädet verissä kotiin tullut Dave on epäiltyjen listalla.

 

Menneisyyden ote ei pitänyt kiinni vain vuosien takaista hyväksikäytön uhria, Davea. Salaisuuden, syyllisyyden ja häpeän ote oli myös Jimmyn ja Seanin harteilla.

 

Vapautta jokainen halusi menneisyydestään ja sen myötä valoisamman tulevaisuuden, mutta menneisyys kulki varjona mukana ja tuntui kaventavan tulevaisuuteen kohdistuvan valon ja toivon määrää.

 

On asioita joita ei noin vain pysty unohtamaan, vaikka ne sysää mielestään syrjään. Sielun pimeässä nurkassa ne vaikuttavat edelleen ja aina välillä näyttävät ruman naamansa – vieden osan elämänilostamme.

 

Elokuva on puhutteleva tietysti siksi, että se nostaa esille katsojan oman menneisyyden. Mikä siellä on mahdollisesti sellaista, mikä pitää otteessaan? Onko meillä mitään toivoa menneisyyden kahleita vastaan?

 

Kristinuskossa menneisyyden kahleet voi murtaa yksi asia – ja se on armo. Mutta armo ei ole verho, jolla menneisyys kätketään tai salataan syvemmälle. Armo on Jumalan voima, jolla menneisyys uskalletaan kohdata ja huomata, että se ei tuhoa meitä. Valoon tullessaan se menettää voimansa ja tekee tilaa uudelle elämänversolle. Se tekee tilaa oikealle surulle ja vähitellen kipu muuttuu voimaksi.

Musiikkina käytetty Juha Tapion Saippuakuplia

 

I’ll be there for you

I’ll be there for you

 

Televisiosta on tullut uusintoina suuren suosion saanut sarja Frendit (ystävät). Se kertoo nuorista aikuisista matkalla kohti itsenäisyyttä ja syvempää aikuisuutta. Se kertoo elämänvaiheesta, kun tärkeimmät ihmiset ovat ystäviä ja kämppäkavereita eivät niinkään perheenjäseniä.

 

Ohjelman tutuksi käyneessä tunnuslaulussa sanotaan: ”I’ll be there for you”. Laulussa esitetään eräänlainen ystävän määritelmä. Silloin kun asiat menevät elämässä nurin, ystävä ei käänny sinua vastaan, vaan on sinua varten ja sinun puolellasi. Ajatusta voi jatkaa: Jos olet tehnyt jotakin väärää, ystävän ei tarvitse väittää sitä oikeaksi, mutta hän voi silti olla tukenasi.

 

Me tarvitsemme ystävyyttä ja luottamusta, jotta elämä kävisi mahdolliseksi. Ilman ystävyyttä ja ystävällisyyttä, me saisimme olla aina varuillamme. Tarvitsemme ystäviä joiden seurassa saamme olla oma itsemme, saamme tuntea vapautta, iloa ja arvostusta. Tarvitsemme ystäviä, jotka eivät yritä laskelmoida kustannuksellamme, jotka eivät yritä hyötyä meistä, joiden kanssa ei tarvitse jatkuvasti kilpailla.

 

Hyvä ystävä on aarre. Aarteitaan ei kukaan halua menettää. Silti tiedämme, että niitä ihmisiä, jotka ennen ovat olleet ystäviämme, me olemme kadottaneet elämän tiellä. Tavallista kai on se, että kilometrit erottavat vanhat ystävät toisistaan. Myös elämäntilanteemme muuttuvat ja me muutumme. Toki ystävyys voi säilyä kaikkien muutoksienkin keskellä. Mutta näissä tapauksissa ystäväpiirin muuttuminen on osa elämää, eikä siinä ole mitään dramaattista.

 

Erityisen raskasta on silloin kun ystävä pettää. Ystävyys ei silloin vain vähitellen kuihdu vaan se särkyy. Sellainen iskee kipeästi syvälle sisimpään ja toipuminen kestää pitkään.

 

Raamatussa on kirjoitettu paljon ystävyydestä ja sen arvosta. Raamatussa puhutaan myös siitä, mitä on kun ystävä pettää ja kääntyykin sinua vastaan. Sen on kokenut myös Herramme Jeesus – sekä ystävyyden että ystävän hylkäämisen ja pettämisen. Hän on kokenut ystäviltään pelkuruutta, jolloin he eivät uskaltaneet nousta puolustamaan häntä.

 

Johanneksen evankeliumissa (Joh 15:13-15) Jeesus sanoo meitä ystävikseen. Tänään ystävänpäivänä on hyvä kysyä, minkälainen ystävä hän on meille ja minkälaisia ystäviä me olemme hänelle?

 

Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette ystäviäni, kun teette sen minkä käsken teidän tehdä. En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut.

 

Saako hän olla edelleen ystävämme vai onko välimatka erottanut meidät hänestä? Olemmeko jättäneet puolustamatta häntä toisten ystäviemme seurassa, kuulummeko kenties hänen pettäjiinsä? Hän arvostaa ja puolustaa sinua loppuun asti. Voitko sinä sanoa hänestä samaa?