Itseoppinut

Itseoppinut

Minulla on seurakunnassamme toisinaan ollut tapana ottaa kitara lähetyspiireihin mukaan säestääkseni virsiä. Nämä tilanteet ovat tarpeeksi pienimuotoisia, jotta voin kuvitella siellä mitään soittavani.

Mutta kysyttäessä soittotaitoani, minun on sanottava, että en minä oikeasti osaa soittaa kitaraa. Minä pystyn vain säestämään tuttuja lauluja, kun minulla on sointumerkit edessäni. En ole soittamisessa oppia saanut enkä oppiarvoa. Meitä huonosti itseoppineita on paljon muitakin.

Missä kulkee raja sille, että osaa soittaa jotakin instrumenttia tai osaa ylipäätään mitään taitoa? Milloin ihminen on riittävän taitava ollakseen taidon haltija? Onko kysymys sittenkin vain rajasta, mikä ihmisellä itsellään on taitonsa suhteen?

Entä milloin ihminen on riittävän uskovainen ollakseen uskovainen? Tarvitaanko siihen jonkinlainen diplomi? Voiko uskossaan olla itseoppinut? Joidenkin mielestä uskoontulokokemus on tuo diplomi, jonka toiset uskovaiset toteavat ja tunnustavat aidoksi. Tuota diplomia sanotaan toisinaan pelastusvarmuudeksi, varmuudeksi siitä, että on Jumalan lapsi ja kuuluu armahdettujen eli pelastettujen joukkoon.

Monien mielestä he periaatteessa uskovat Jumalaan ja Jeesukseen, mutta silti heillä on epävarma olo. Heillä ei ole tuollaista diplomia. He ovat epävarmoja, siitä, onko heillä oikeaa uskoa. Ehkä he ovat omasta mielestään itseoppineita, mutta vailla rohkeutta tai vailla itsetuntoa ajatella kuuluvansa ’oikeiden soittajien’ joukkoon.

Mikäli kirkossa mitään diplomeita annetaan, niin sellainen on erityisesti kastetodistus. Se todistaa ihmisen saaneen Jumalalta erityisen lahjan: Oikeuden kutsua Jumalaa taivaalliseksi Isäkseen ja itseään Jeesuksen opetuslapseksi. Erityisiä kokemusta ei edellytetä ihmiseltä. Mutta lahja ei saa jäädä pölyttymään ja käyttämättä. Se on kuin herkkä soitin.

Oletko saanut tuon lahjan? Onko sillä mitään käyttöä sinulle? Myös soittajien lahja on peräisin Jumalalta, mutta lahjat on otettava käyttöön. Samoin uskon ja pelastuksen lahja on pidettävä elossa. Yksin se on vaikeaa. Varsinkin sille, joka kokee epävarmuutta oman uskonsa tähden, parasta olisi etsiytyä toisten kristittyjen joukkoon. Tärkeimmän soinnun, armon äänen, oppii vain käytännössä, kuulemalla. Sen jälkeen kiitossävelet soivat kauniimmin ja soitin pysyy vireessä. Silloin tajuaa sen, että vaikka oma soittotaito ei ole suurten mestareiden luokkaa niin oikea ääni soittimessa on ja Jumalalle riittää kömpelökin soitto, kun se tulee täydestä sydämestä.

Tuomo Lindgren
Harjavallan seurakunta
Hartauskirjoitus Sydän Satakunta lehteen 28.8.2008

Aaronin vaiettu tuska

Aaronin vaiettu tuska – Radiohartaus 30.7.2008, Yle Radio 1

Kolmannessa Mooseksen kirjassa on kuvattu eräs järkyttävä tapahtuma, mikä ei ole jättänyt minua rauhaan. Mooseksen veli Aaron oli kansan ylipappi ja hänen poikansa olivat pappeja, jotka toimittivat uhreja pyhäkössä. Kerran kuitenkin tapahtui jotakin odottamatonta. Jumala surmasi Aaronin nähden kaksi hänen poikaansa, jotka olivat tuoneet epäpyhää tulta Herran eteen alttarille.

Aaronin pojat Nadab ja Abihu ottivat kumpikin tuliastiansa, sytyttivät niihin tulen, panivat niihin suitsuketta ja toivat näin Herran eteen tulta, jota ei ollut tehty hänen käskynsä mukaisesti. Silloin Herran luota lähti tuli, joka poltti heidät kuoliaaksi Herran edessä.
Mooses sanoi Aaronille: “Tästä Herra puhui, kun hän sanoi:
- Niissä, jotka ovat minua lähellä,
minun pyhyyteni tulee näkyviin,
ja koko kansa saa oppia tuntemaan
minun valtani ja voimani.”
Aaron ei saanut sanaakaan suustaan. (3 Moos 10:1-3)

Edellä kuvattu tapahtuma on sellaisenaan jo häkellyttävä, mutta asian tekee vielä vaikeammaksi se, että Mooses kielsi Aaronia suremasta poikiaan julkisesti niin kauan kun hän oli pyhäkössä palvelusvuorossa: ”Älkää avatko hiuksianne levälleen älkääkä repikö vaatteitanne.”

Aaronin ajatuksista Raamattu ei kerro mitään. Vain yksi lause kuvaa isän tilanteen: Aaron ei saanut sanaakaan suustaan. Puhelias mies meni täysin hiljaiseksi. Hän ei järkytykseltään kyennyt sanomaan yhtään mitään.

Sinä päivänä Aaron ei iloinnut Jumalasta. Luultavasti hänen toimittamansa palvelus pyhäkössä toteutui konemaisesti – muodollisesti oikein mutta sydän ja ajatukset muualla.

Kun nyt ajattelet Aaronia menetyksensä kokeneena, sanattomaksi jääneenä, pääsetkö sisälle hänen hiljaisuuteensa?

Siinä varmasti on surua ja järkytystä poikien äkillisen kuoleman johdosta. Mutta kuvittelen hiljaisuuden kätkevän sisäänsä myös paljon patoutunutta vihaa Jumalaa kohtaan.

Tilanne oli ristiriitainen: Jumala, jolta hän oli saanut niin paljon hyvää, osoitti hänelle äkillisesti pimeän ja armottoman puolensa, voisi sanoa jopa että toiset kasvonsa, jotka eivät hymyilleet. Sama Jumala, joka oli nostanut hänet merkittävään asemaan kansan johdossa, surmasi vailla minkäänlaista sääliä hänen kaksi poikaansa. Ja isää kielletään vielä suremasta poikiaan.

Vastaako Aaronin kokemus hirviömäisestä Jumalasta samaa Jumalaa, jonka olemme Jeesuksen kautta oppineet tuntemaan? Sellaisenaan kuvattu tapahtuma ei voi toistua. Aaronin aikana Jumala asui ilmestysmajassa eikä mikään epäpyhä saanut loukata pyhäkön puhtautta. Siitä määrättiin kuoleman rangaistus. Jeesuksen sovitustyön ja helluntain jälkeen Jumala ei asu enää käsin tehdyissä temppeleissä, vaan kristittyjen sydämissä. Jumala on hyväksynyt syntisen ihmisen omaksi asuinsijakseen. Tässä mielessä aika on vaihtunut – salamat eivät enää etsi syntisiä saaliikseen.

Silti toisinaan elämän katkerat koettelemukset vetävät meidätkin hiljaisiksi. Varottamatta, keskellä päivää meidät syöstään onnettomuuksien sarjaan ja turvallinen elämä muuttuu kauhujen yöksi eikä rukouskaan tunnu tuovan valoa. Jumalalta olemme ottaneet kiitoksella vastaan hyviä lahjoja, nyt vaikeuksien keskellä ymmärrämme, että Jumalalta tulee kaikki – myös nämä toisenlaiset lahjat. Samalla jotakin tuosta Aaronin ristiriidasta tulee todelliseksi meille. On kuin Jumala toimisi vastoin rakkauden olemustaan.

Mitä tuossa tilanteessa on tehtävissä? Mitä Aaron olisi voinut tehdä? Hän olisi voinut riisua papilliset vaatteensa ja helynsä ja sanoa: ”Pitäkää liturgianne, minulle riitti. Minä eroan Jahve-uskonnosta, eroan synagogasta ja Israelin kansasta ja eroan kirkosta.” Tällainen tunteenpurkaus olisi ollut ymmärrettävää. Kärsivä ihminen haluaa esittää vastalauseen ja kapinoida vääryyttä vastaan. Ja lopulta kääntää jopa selkänsä Jumalalle, jonka kokee mielettömäksi.

Aivan varmasti Aaronin kohtalo olisi voinut muuttua tuossa hetkessä niin, että hän katkerana olisi kieltäytynyt enää palvelemasta Jumalaa. Mutta miten voi osoittaa mieltä ja mihin kanavoida vihansa silloin kun kirkosta eroaminen ei auta? Kun Jumala puhuttelee, ei ole pakopaikkaa – ei edes kirkon ulkopuolella.

Toinen vaihtoehto kapinan sijasta on alistua. Siinä pieni ihminen suostuu musertavan ylivoiman edessä Jumalan tahtoon. Hän nielee kiukkunsa ja ylpeytensä, nielee surunsa ja vihansakin, tukahduttaa sisimpänsä äänet. Tällainen alistuminen ei kuitenkaan edistä ihmisen hengellistä kasvua. Se tuntuu enemmän orjan kuin Jumalan lapsen asenteelta. Vaikka Aaronin vaikeneminen vaikutti tällaiselta hiljaiselta alistumiselta, uskon, että jokin luova ratkaisu hänen suruunsa ja vihaansa löytyi.

Mutta onko siis olemassa kolmatta tietä? Jos joku toinen ihminen olisi tehnyt jotakin minua vastaan, voisin lopulta antaa hänelle anteeksi. Niin en jäisi kiinni menneisyyteen, sen katkeruuteen ja vihaan. Mutta kun tuo toinen osapuoli on Jumala, miten toimin hänen kanssaan? Kenelle voin valittaa hänen käytöksestään? Tilanne ei korjaannu sillä, että annan Jumalalle anteeksi. Raamatun Job taisteli saman kysymyksen kanssa. Hän tiesi, että Jumalaa ei voi osoittaa vääräksi, vaikka kuinka olisi oikeassa. Mutta Job kuitenkin kävi tuon kamppailun ja valitti tuskaansa, koska luotti siihen, että viimekädessä Jumalan kasvot eivät ole pimeät eivätkä arvaamattomat, että jokin hänen tuskastaan koskettaa Jumalan sydäntä. Hän säilytti uskonsa ilman katkeroitumista ja ilman pakotettua alistumista – mutta myös ilman todellista vastausta.

Käsittämättömän kivun ja surun keskellä mekin jäämme ilman vastausta – paljaaseen uskoon vailla perusteita. Huudamme Jumalalle syytöksemme ja vihamme, mutta emme poistu hänen kasvojensa edestä, sillä juuri silloin uskon pimeydessä tarvitsemme häntä kaikkein eniten.

Hyvä Jumala.
Silloinkin kun sinä tunnut minusta oudolta
minulla ei ole ketään muuta kenelle hätäni kertoisin.
Auta ja armahda minua!
Aamen.

Rukous kouluvuoden alkaessa / yläaste

 

Koulupalveluksen johdantosanat 2008

 

Hyvät oppilaat ja koulun väki. Kesäloma on vietetty ja nyt olette aloittamassa uutta lukuvuotta. Toivottavasti lomalla olette saaneet rentoutua niin, että olette valmiit uusiin haasteisiin.

 

Silloin kun jotakin iso asia on alkamassa, siihen valmistaudutaan. Yksi tärkeä valmistautumisen tapa on hiljentyä Jumalan edessä ja pyytää siunausta toimilleen.

 

Esimerkiksi, kun muutetaan uuteen kotiin, sille voidaan pyytää siunausta. Koti on ihmisen tärkein paikka, sille pyydetään varjelusta ja Jumalan enkelien läsnäoloa, että kodin rauha säilyisi.

 

Urheilijat saattavat ennen urheilusuoritustaan rukoilla. He eivät pyydä Jumalalta, että he jonkin ihmeen kautta voittaisivat, vaan he pyytävät että voisivat antaa kaikkensa täydellisesti urheilusuorituksessaan – ja sillä tavoin haluavat kirkastaa Jumalaa elämässään.

 

Koulun lukuvuosi on alkamassa. On hyvä alkaa se rukouksella. Pyytää Jumalalta sitä siunausta, että voisimme antaa parhaamme opiskelussa. Emme pyydä hänen tekemään ihmeitä vaan sitä, että hän antaisi mielellemme rauhan, että mikään ei häiritsisi meitä, että mikään ei veisi pois ajatuksiamme siitä, mikä meillä koulussa on tärkeintä. Ja näin voisimme antaa koulussa parastamme.

 

Puhe

 

Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun. 1 Kor 9:24-27

 

Olemme aloittamassa kouluvuotta. Jotkut nuorista ovat siirtyneet seitsemännelle luokalle. Siis ovat aloittaneet samalla yläluokat. Se on aika iso muutos. Toisilla on alkanut peruskoulun viimeinen vuosi. Se tuo omaa jännitystään. Sillä sen jälkeen astutaan ihan uuteen vastuuseen omasta opiskelusta ja kouluttautumisesta. Useimpia kahdeksasluokkalaisia taas tämän arkisen koulun lisäksi tulee koskemaan rippikoulu. Jokaiselle riittää varmasti haasteita niin koulun kuin muun elämän ohessa.

 

On mielenkiintoista huomata kuinka koulun kevätkirkossa on aina herkkä ja hieno tunnelma. Silloin tietää saavansa todistuksen ja pääsevänsä lomalle. Mutta nyt ollaan kouluvuoden alussa. Samanlainen herkkyys puuttuu. Ei ole suvivirttä eikä muutakaan vahvaa tekijää. Suuret tunteet puuttuvat. Ehkä ne ovatkin asioita, jotka tulevat palkintoina lukuvuoden työn jälkeen. Jos urheilukilpailuja ajattelee – kuten nyt ajankohtaan hyvin sopii, niin maammelaulukin soi urheilukilpailuissa vasta kun kisa on voitettu. Sitä ennen juoksija menee lähtökuoppiinsa.

 

Ehkä nyt myös koulun alkaessa ollaan lähtökuopissa ja sitten maraton alkaa. Tai koululainen ei ehkä sittenkään ole maratoonari vaan kymmenottelija. Lajeja on useampia ja monessa lajissa voi menestyä tai kokea takaiskuja. Jokainen laji vaatii keskittymistä ja reilua peliä kilpakumppaneita ajatellen.

 

En ole avian selvillä, kuinka usein yläluokilla koetaan onnistumisen ja oppimisen iloa. Pienemmillä lapsilla opittavat asiat ovat isoja hyppäyksiä ja edistystä on helpompi seurata. Opitaan konttaamaan, kävelemään, puhumaan, opitaan käymään potalla, opitaan ajamaan polkupyörällä, ja koulussa ensimmäisellä luokalla opitaan lukemaan ja laskemaan. Nämä kaikki ovat sellaisia edistysaskeleita jotka ovat näkyviä – ne ovat asioita, joista iloisina soitetaan mummilaan.

 

Yläluokilla opittavat asiat eivät ole enää näitä perusjuttuja. Elämässä toki on asioita, joita vielä uusina opitaan. Mutta enimmäkseen kyse on tietojen ja taitojen liitymistä jo aiemmin opittuun. Opitaan kriittistä ajatelua. Siitä ei enää soiteta mummulle iloista puhelua. Ehkä kotonakaan ei kerrotan enää paljon siitä, mitä siellä on opittu. Koulusta tulee yhä enemmän sinun juttusi. Vanhemmat ovat luultavasti yhä vähemmän mukana koulumaailmassasi.

 

Urheilija tietää samoin, että tietyn tason jälkeen edistyminen tapahtuu enää pienissä asioissa. Joskus ura saavuttaa lakipisteensä, edistymistä ei tapahdu, joskus ura lopetetaan. Henkisen kamppailun alueella kasvu ei kuitenkaan koskaan pysähdy. Aina voi oppia uutta. Aina tieto voi lisääntyä ja syventyä. Aina voi myös kasvaa paremmaksi ihmiseksi, vastuullisuudessa, lempeydessä, kärsivällisyydessä ja monissa hyveissä.

 

Usein tästä koulumaailmasta tulee kuitenkin jollakin tavalla suljettu systeemi, itsestään selvyys. Siellä käydään tavan vuoksi. Se on rutiininomaista. Näköpiiristä katoaa helposti se minkä tähden siellä ollaan. Oma motivaatio voi unohtua.

 

Silloin on tärkeä nähdä tavoiteensa, minkä puolesta tekee työtä. Jotakin työtä tehdään tulevaisuuden tähden. Jotakin ihmisenä kasvamisen tähden.

 

Muistakaa kuitenkin, että opettajat ovat teidän valmentajianne. He ovat teidän puolellanne, jotta te pääsisitte elämässänne pidemmälle: nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin (citius altius fortius). Antakaa heille siihen mahdollisuus, sillä silloin ajttelette omaa parastanne.

 

Paavali kirjeesään muistuttaa, että me emme tavoittele vain ajallista menestystä ja tämän mailman palkintoja. Meillä on tähtäimessä myös katoamaton palkinto – voittoseppele, joka taivaassa odottaa niitä, jotka on katsottu pelastuksen arvoisiksi.

 

Pelastuksen arvoinen on jokainen, mutta jokaista kristittyä kutsutaan pitämään sitä niin arvokkaana asiana, että ei kadota sitä palkintoaan tämän elämän aikana tai vaihda sitä katoaviin palkintoihin.

 

Siksi me kilvoittelemme ja pyrimme elämään myös Jumalan tahdon mukaan. Koska hän on rakastanut meitä niin paljon.

 

Hyvä Jumala. Niin kuin sinä siunaat maan kasvun ja annat meille runsaan sadon, siunaa se henkinen kasvu, mikä koulussa tapahtuu.

 

Tiikerin saaliina

Hyvät ystävät. kun olympialaiset lähestyvät ja ovat aivan ovella, ajattelin kertoa teille urheiluhenkisen tarinan

Lentokone teki pakkolaskun viidakkoon Intiaan. Koneessa oli kaksi matkustajaa. Aurinko paistoi, oli tukahduttavan kuuma. Toinnuttuaan törmäyksestä miehet ryömivät matkalaukkujaan kiskoen ulos koneesta viidakon suojaavien lehvien alle. He selvisivät pienin naarmuin.

Alkoi hämärtää ja viidakko rupesi tuntumaan uhkaavalta. Elämet ääntelivät. Selkäpiitä karmi  kun jotkin äänet lähestyivät. Lähistöllä karjahteli myös tiikeri. Vähitellen tiikeri tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Se oli haistanut veren. Miehiä alkoi todenteolla pelottaa. 

Lopulta tiikeri oli näköetäisyydellä. Miehillä ei ollut mitään asetta, ei mitään millä puolustautua. He katselivat, kun tiikeri valmistautui hyökkäämään heidän kimppuun. Mitä tehdä?

Silloin toinen miehistä avasi äkkiä matkalaukkunsa ja otti esiin lenkkitossut. Kun hän laittoi niitä jalkaansa ja sitoi nauhoja, toinen miehistä kysyi: – Mitä sinä oikein teet? Luuletko todella olevasi nopeampi kuin tiikeri? Juoksemalla pakoon, et selviä. Turha yrittää. 

Mies sitoi tossut kuitenkin jalkoihinsa, teki muutaman verryttelyliikkeen ja tokaisi sitten nopeasti:

- Juu, en ole tiikeriä nopeampi. Mulle riittää, että olen nopeampi kuin sinä. Terve!

Tarina on aika hätkähdyttävä eikö vain. Siinä tuntuu hetken aikaa kuin jäisi itse tiikerin saaliiksi ja samalla ystävänsä pettämäksi. Ensimmäinen kuva piirtää mieleen ajatukset, että miehet taistelevat henkensä puolesta tiikeriä vastaan. 

Mutta pian käykin selväksi, että ystävien taistellessa selviytymisensä puolesta, he taistelevatkin toisiaan vastaan. Tarina ei kerro kuinka siinä lopulta käy. Mutta tilanteen käännyttyä kuvatunlaiseksi, voi kuvitella, että pakojuoksusta tulee ankaraa kampitusta – jossa molemmat häviävät.  Toinen häviää ehkä henkensä ja toinen moraalisesti käännyttyään ystäväänsä vastaan.

Sen sijaan, että he yhdessä kohtaavat vastuksen ja yhdessä voittaisivat tai kaatuisivat, he ovatkin yksin. Näinkö tämä maailma toimii, että hädän hetkellä jokainen on yksin. Hädän hetkellä ystävät eroavat ja pettävät toisensa. Onko tämä aito kuva maailmasta? Vai löytyykö myös toisenlaisia kuvia. Kuvia rakkaudesta? Mikä on rakkauden kuva? 

Mieleeni tulee isä joka lastensa kanssa joutui veneellä myrskyyn. He olivat tuomassa venettänsä talvitelakalle. Myrskyssä vene kaatui. Isä pysyi lastensa kanssa ja heidän vauhdissaan. Hän ei kauhonut itseään turvaan vaan siunasi lapsensa kulki heikompien tahdissa ja lopulta he jäivät meren saaliiksi. 

Ehkä ne ovatkin kuvia, jotka tulevat toisenlaisesta maailmasta. Isä uskalsi toimia näin siksi, että uskoi Jeesukseen.

Ärjyvän leijonan, kuoleman kauhun on kohdannut myös eräs toinen, joka ei juossut pakoon eikä taistellut meitä vastaan vaan meidän puolestamme. Hän on Vapahtajamme Jeesus Kristus. Siinä on Jumalan rakkauden kuva, kun me seisomme tiikerin lähietäisyydellä ja se on valmis hyökkämään kimppuumme.

  

Room 5:6-8