Puhe Rippikoulun aloittaville 2008 – Rakkauden vastavoima
Muuan lainopettaja oli seurannut heidän väittelyään ja huomannut, miten hyvän vastauksen Jeesus saddukeuksille antoi. Hän tuli nyt Jeesuksen luo ja kysyi: ”Mikä käsky on kaikkein tärkein?” Jeesus vastasi: ”Tärkein on tämä: ”Kuule Israel: Herra meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’ Toinen on tämä: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Näitä suurempaa käskyä ei ole.”
Hyvät ystävät.
Teidän rippikoulunne alku sijoittuu koko kansaa koskettaneen järkyttävän ampumavälikohtauksen varjoon. Tapahtuma ja siitä noussut keskustelu on vielä niin pinnalla, että sen ohittaminen tässä palveluksessa tuntuisi välinpitämättömyydeltä. Siksi puheessani tulen viittaamaan siihen – unohtamatta kuitenkaan pääasiaa.
Teillä alkaa tärkeä ja toivon mukaan ihana vaihe elämässä. Teitä kutsutaan rippikoulun matkan aikana pysähtymään, jotta voisitte ihmetellä elämän mittaamatonta arvoa – niin toisissa ihmisissä kuin omassa elämässänne. Epäilemättä Kauhajoen murhenäytelmä pakottaa meidät pohtimaan, mikä on ihmisen elämän arvo, mikä sen tarkoitus?
Johdantosanoissa kerroin, että viime sunnuntaista alkaen kirkoissa on muistettu tärkeintä käskyä ja periaatetta kristilliseen elämään, eli rakkauden periaatetta. Kristillinen rakkauden sanoma joutuu melkoiseen jännitteeseen, kun sitä verrataan tiistain tapahtumiin.
Kun Jeesukselta kysyttiin: mikä on kaikkein tärkein käsky, Jeesus anoi silloin vastauksenaan tuon kuulemanne evankeliumin kohdan:
Sen mukaan tärkeintä on ’rakastaa Jumalaa ja rakasta sitä elämää, jonka Jumala on luonut. Rakasta sitä elämää myös itsessäsi.
Jos rakkaus on tärkeintä, jotakin siitä oli pahasti hukassa Kauhajoella ja vuosi sitten Jokelassa.
Ennen olemme tottuneet siihen, että mielettömiä veritekoja tapahtuu muualla. Jossakin kaukana: Televisio-ohjelmissa tai kaukana lähi-idän maissa, tai amerikassa, siellähän niitä hulluja riittää. Ne tapahtuvat ihmisten keskuudessa, joista meidän ei oikeastaan tarvitse välittää, koska he eivät kuulu elinpiiriimme. He ikään kuin eivät ole meitä, meidän joukkoamme.
Mutta kun Suomessa on nyt toistunut Jokelan tapahtumat: käsittämätön tappaminen. Tai kun muita aivan yhtä käsittämättömiä, raakoja nuorten tekemiä rikoksia raportoidaan uutisissa, – pahuus tulee lähelle – aivan kotiporteille asti. Sitä ei voi enää sivuuttaa sanomalla, että ei koske minua. Se on tapahtunut jossakin kaukana oudossa maassa ihmisten keskuudessa joilla on omituiset elintavat. Se on tapahtunut keskellämme. Uhrit ovat meidän keskuudestamme ja samoin ampuja oli yksi meistä.
Joutuu kysymään, onko tutussa suomalaisessa elämäntavassamme jotakin mennyt vikaan. Ovatko nämä murhenäytelmät koulujen ampumatapauksissa (Jokelassa ja Kauhajoelle) yksittäistapauksia häiriintyneistä nuorista – vai ovatko ne merkki laajemmasta ongelmasta, ovatko ne vain merestä pilkistävän jäävuoren huippu – mutta pinnan alla vasta asioiden koko suuruusluokka paljastuu.
En tarkoita että iso määrä murhaajia liikkuu ympäristössä, vaan halusin nostaa tietoisuuteen kysymyksen siitä, kasvattaako aikamme suomalainen elämäntapa ihmisistä kylmiä ja tunteettomia, ihmisiä vailla myötätuntoa. Ihmisiä, jotka vihaavat; ihmisiä, jotka keskittyvät vain viihdyttämään itseään. Ihmisiä, joilta elämän tarkoitus on täydellisesti kateissa.
Onko näissä murhateoissa paljastunut suomalaisen yhteiskunnan todelliset kasvot?
Tämän päivän Suomessa yhä suuremmassa määrin lapset elävät vailla rajoja ja vailla rakkautta. He elävät vailla isän ja äidin todellista läsnäoloa, vailla syliä vailla kuria. Olemme antaneet periksi. Olemme keskittyneet viihdyttämään itseämme. Vastuu perheestä katoaa. Vaadimme, että elämän pitää olla helppoa ja hauskaa. Jokaisella on oikeus toteuttaa itseään eivätkä edes omat lapset saa olla sen esteenä. Lapset sysätään muiden vastuulle.
Mutta samaan aikaan toisten pitäessä hauskaa ja nauttiessa elämästä – toiset jäävät vaille huomiota. Kukaan ei kannusta tai ole aidosti kiinnostunut.
Sen hedelmänä on rakkaudettomuutta, turhautumista. Siinä maaperässä kasvaa vihan siemen.
Kuuntelin aamulla radio-ohjelmaa YLEn Radio ykkösestä. Siellä nainen sanoi, että ennen nuoret kokivat olevansa tervetulleita aikuiseksi. Heistä oltiin kiinnostuneita: mikä sinusta tulee isona? Mihin kouluttaudut? Laman jälkeen suhtautumistapa on muuttunut. Kaikkialla puhutaan vain siitä, kuinka lasten kouluttaminen on kallista, heistä koituu kustannuksia ja kuluja. He ovat taloudellinen rasite. Toiset äänet kuuluttavat taas muuttumaan entistä yksilöllisemmiksi. ”Tee itsestäsi tuote. Ole mainos, ole erilainen kuin muut.”
Äärimmäisenä esimerkkinä tästä kehityksestä ovat nämä Jokelan ja Kauhajoen tapahtumat, jossa kummassakin tapauksessa surmatyön tehneiden miesten selitys toiminnalleen oli: viha – viha ihmiskuntaa vastaan.
Suomi on kristillinen maa. Ovatko edellä kuvattujen miesten viha osa kristillistä elämäntapaa? Ei ole. Se on sen vastakohta. Kristilliset arvot ovat rakkauden arvoja: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimäistäsi niin kuin itseäsi.
On silti hyvä miettiä, ovatko minun arvoni samoja kuin näillä kavereilla. Onko meillä jotakin yhteistä? He olivat suomalaisia, samanlaisesta koululaitoksesta kasvaneita. Mutta heidän toimintaansa ohjasi viha.
Kannatko sisimmässäni vihaa ja inhoa kaikkea kohtaan. On toki luonnollista, että 15-vuotias kapinoi vanhempiaan ja auktoriteetteja vastaan. Vihantunteet kuuluvat siihen. Se kuuluu nuoruuteen. Mutta on surullista, jos kaikki elämässä ympärillä kannustavat tuohon vihaan – lähisuhteet, kaverit, musiikki, tv, tietokonepelit jne… on surullista, jos vihalle ei löydy vastavoimaa rakkaudesta, joka on voimista kaikkein suurin.
Rakkaus on voima, joka kannustaa ihmisen suuriin tekoihin, ylittämään itsensä. Rakkaus on voima, joka rakentaa, suojelee ja synnyttää uutta. Rakkaus on voima joka saa meidät menemään kärsivän rinnalle.
Rakkaus on voima, jonka tähden maailma on luotu. Rakkaus on voima, jonka tähden Jumala antaa anteeksi ihmiselle, joka on kääntynyt häntä vastaan.
Rakkauden tähden Jumala syntyi ihmiseksi ja antoi elämänsä lunnaiksi meidän rikostemme ja syntiemme tähden.
Yksi teidän tulevista ulkoläksyistänne sanoo tästä rakkaudesta näin. Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.
Tähän rakkauden voimaan me tulemme tutustumaan rippikoulun aikana.
Tämä rakkaus ympäröiköön teidän elämänne. Ei niin että se tukahduttaa teitä, vaan että se antaisi kasvullenne vahvan pohjan ja oikean suunnan.
