SMILE – Words by john turner and geoffrey parsons and music by charlie chaplin
Smile though your heart is aching
Smile even though its breaking
When there are clouds in the sky, youll get by
If you smile through your fear and sorrow
Smile and maybe tomorrow
Youll see the sun come shining through for you
Light up your face with gladness
Hide every trace of sadness
Although a tear may be ever so near
Thats the time you must keep on trying
Smile, whats the use of crying?
Youll find that life is still worthwhile
If you just smile
Tunnistit ehkä melodian, jonka kuulit juuri. Se on Charlie Chaplinin säveltämä kappale ja se kehottaa meitä hymyilemään silloinkin kun elämä potkii päähän.
Laulun viesti on toisaalta myönteinen ja kannustava. Sen idea on kai siinä, että ihminen voi hymynsä kautta kasvaa kohtaloaan suuremmaksi. Vastoinkäymiset eivät nujerra tahtoamme ja iloamme.
Mutta hymyilyä on ainakin kahdenlaista. Sellaista itämaista hymyä, joka kätkee tunteemme ja sisäiset mielen liikkeemme. Sellainen hymy on kuori joka ei muutu, tai se on kuin naamari, jossa ilme säilyy samana.
Joissakin ammateissa tällainen hymy on tärkeää. Palveluammatissa on ammattitaitoa hymyillä ja säilyttää ystävällisyytensä ja hyväntuulisuutensa silloin kun on asiakkaiden kanssa. Omia murheitaan ja pahaa oloaan ei pidä kaataa heidän päälleen. Silloin vain hymyillään ja laitetaan ikävät asiat hetkeksi syrjään.
Laulussa halutaan sanoa kuitenkin jotain enemmän. Hymy ei ole vain hetkellistä kohteliaisuutta ja hienotunteisuutta. Se on elämänasenne, joka ei anna vastoinkäymisten johtaa meitä katkeruuteen. Jotta tällaiseen hymyyn kykenee, se ei olla vain mekaanista. Ihmisen on löydettävä syvempi syy sille, että vaikeuksista huolimatta hymyilee; että vaikeuksien läpi voi nähdä jotakin merkitystä tai tarkoitusta kaikella.
Eikö siis ole lupa lainkaan itkeä? Eniten hämmästyttää laulun sanoituksessa juuri tämä piirre. Se kehottaa kätkemään kaikki surun jäljet ja se pitää itkua hyödyttömänä. Pitää vain ponnistella ja hymyillä.
Aluksi hyvältä kuulostava ajatus hymyilemisestä vaikeuksienkin keskellä, tuntuu näin äärimmilleen vietynä jo asenteelta joka hajottaa ihmisen sisintä vähän kerrallaan. Minkälaisia meistä lopulta tulisi, jos aina pitäisi vain hymyillä eikä koskaan muille tunteille annettaisi sijaa?
Raamatussa Saarnaajan kirja on hieman ymmärtävämpi ihmisen elämää kohtaan: Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla. … Aika on purkaa ja aika rakentaa. Aika on itkeä ja aika nauraa. … Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla.
Se ihminen, joka on löytänyt syvän elämän lähteen. Oman kutsumuksensa ja paikkansa maailmassa, hän varmasti kykenee hymyilemään ja säilyttämään uskonsa silloinkin kun seinät kaatuu päälle. Mutta tämä usko ei kiellä häntä itkemästä, kun tuntuu kipeältä. Kaikella on aikansa.
Mutta Suomessa kehotus hymyyn on kuitenkin paikallaan sillä, tuntuu usein siltä, että monella naama on nyrjähtänyt pysyvästi väärinpäin. Se on sääli, sillä oikeasti useammin on aihetta hymyyn kuin murjottamiseen. Sillä meidät on kristittyinä kutsuttu suureen iloon. Ikävyyksistä ja puutteistaan huolimatta, maailma on hyvä paikka. Sen on Jumala luonut. kenenkään katu-uskottavuus ei katoa siitä, että välillä hymyilee.
