Mitä janoamme?

Mitä janoamme?

To 26.3.2009          Päivän sana on profeetta Jesajalta

Kuulkaa kaikki te janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te joilla ei ole rahaa, tulkaa ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa Jes 55:1

Ks. myös Joh 7:37-38

Ihminen on merkillinen olento. Tiedetään se koostuu suurimmaksi osaksi vedestä. Tarkistin juuri netistä:

”Vastasyntyneessä vauvassa on vettä 97 %, terveessä aikuisessa 75 %, ja vanhetessa veden määrä ruumiissa  vähenee 65 %:iin. (vanheneminen on kuivumista) Aivoissa on vettä 75 %, luissa 22 %.”

Ihminen koostuu vedestä ja tarvitsee siksi jatkuvasti vettä. Ihminen elää viikkoja ilman kiinteää ruokaa, mutta ilman vettä elimistö kuivuu ja kuolee muutamassa päivässä. Silloin kun nestevajaus uhkaa kehomme ilmoittaa sen meille niin, että tunnemme janoa.

Ihminen on janoinen olento. Nestevajaus on saatettava tasapainoon. Juomme vettä ja elimistö elpyy.

Mitä kaikkea muuta me janoamme? Mitä muuta tasapainoa tarvitsemme?

Ruumiin tarpeet: janoamme ravintoa, unta, seksuaalista tyydytystä

Tunne-elämän tarpeet: janoamme läheisyyttä, kosketusta,

mutta myös kunnioitusta, arvostusta, mainetta, tunnustusta. ja mitä kaikkea vielä lisäksi…

Ehkä meillä on jonkinlainen vajaus, joka ilmoittaa itsestään ja kaipaa tulla täydennetyksi. Miten ne mahtavat ilmoittaa itsestään: Miten tunnemme edellisten vajausten janon? ihminen tulee masentuneeksi, araksi, tai joskus ärtyisäksi ja hyökkääväksi. Hän kerjää huomiota kuin pieni lapsi.

Aina toisen huomioiminen ei auta. Se ei tunnu riittävän.

Kristittyinä tiedämme että ihminen on rikkinäinen olento: jostakin vuotaa eikä mahdollisesti kunnioitus tai arvostuksen mitta tule missään vaiheessa täyteen.

Jeesus sanoo samarialaiselle naiselle, että se vesi, jota me tämän maailman kaivoista ammennamme ei koskaan tyydytä janoamme. – vain se vesi jonka Jeesus antaa (Joh 4:13, joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan). Jeesus puhuu toisenlaisesta janosta. Se on viime kädessä iankaikkisen elämän janoa.

Jumalan edessä ihmisen jano paljastuu koko syvyydessään.

Mikään maailmassa ei tyydytä sitä janoa. Siihen käy vain taivaallinen ruoka ja juoma.

Meillä on myös janoa, josta emme aina tiedä. Janoamme:

Puhtautta menetettyyn viattomuuteemme

anteeksiantamusta syyllisyyteemme

Korkeimman läheisyyttä ja yhteyttä kosmiseen yksinäisyyteemme

armoa häpeään, jotta alastomuutemme peittyisi

Vierelläkulkija tulee selville myös tällaisesta janosta. – Olisi tunnistettavat tuo jano itsessään ja päästävä lähteelle.

Olisi herkin korvin kuultava se myös lähimmäisissämme ja hienovaraisesti ohjattava lähteen luo.

 

Alabasteripullo

Alabasteripullo

 

Eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. Kaupungissa asui nainen, joka vietti syntistä elämää. Kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen luona, hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. ….”

Näin alkoi evankeliumin kertomus syntisestä naisesta fariseuksen kodissa joka huipentui Jeesuksen vertaukseen kahdesta velallisesta.

Ajattelen tänään erityisesti kertomuksen naista. Hän ei kohdannut fariseuksen talossa Jeesusta ensimmäistä kertaa. Hän tuli sinne etsimään Jeesusta sillä hänen elämänsä oli muuttunut. Hän oli kuullut anteeksiantamuksen sanan jo aiemmin Jeesukseen julistuksessa ja tuli nyt kuin se yksi kymmenestä parantuneesta spitalisesta kiittämään häntä.

Eräs merkki naisen muuttuneesta elämästä oli tuo kallisarvoinen alabasteripullo, tuoksuöljyä tai hajuvettä. Se oli pieni pullo jota hän kantoi kaulassaan. Pulloa käytettiin sekä hengityksen raikastamiseen, että kantajansa parfymoimiseen. Ilotytön ammatissa se oli tarpeen, hyvät tuoksut. Nyt hän särki sen ja vuodatti sisällön Jeesuksen jalkoihin. Hän ei enää tarvinnut sitä. (Kenneth E. Bailey Jeesuksen vertauksista)

Naisen elämässä oli tapahtunut selvä käänne ja muuttuminen. Vanha oli murtunut ja uutta alkoi kasvaa tilalle.

Kertomuksen kuullessamme yleensä haluamme samaistua syntiseen naiseen. Fariseukseen ei kukaan yleensä halua samaistua, koska sana farisealainen on tekopyhyydelle antamamme nimi. Nainen taas oli aito. Hän ei ehkä ollut pyhä, vaan syntinen, mutta hän ei yrittänyt väittää itsestään muuta. Häneen ehkä mieluummin samaistutaan kuin fariseukseen, mutta tänä aikana kaksi asiaa erottaa hänet useimmista ihmisistä. Hän itkee, koska tuntee surua elämässä olleesta umpikujastaan ja toisaalta hän itkee myös ilosta, koska Jeesus on vapauttanut hänet. Hän itkee, koska on saanut anteeksi. Toiseksi hän on erilainen kuin useimmat suomalaiset siinä, että hän meni tämän murheensa/ilonsa  kanssa Jeesuksen luokse.

Hyvinvoinnin keskellä elävät suomalaiset ja länsimaalaiset eivät tule Jeesuksen luokse, koska eivät halua muuttua. He haluavat ehkä pelastusta. Ehkä haluavat virallisen hyväksynnän synnin jatkamiselle.

Synnintunto ja katumus on ihmisen osa. Tiedämme kyllä mitä hyvään elämään vaaditaan. Tunnemme käskyt. Ja kuitenkin teemme niitä vastaan. Kykenemme monenlaiseen pahuuteen. Usein se on vain välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä. Mutta sen sijaan, että tuntisimme tehneemme väärin, sen sijaan että tunnemme katumusta, pidämme tekojamme oikeutettuina. Meillä on selityksiä ja puolustuksia.

Ennen puhuttiin suomalaisissa herätysliikkeissä vanhanaikaisesta parannuksesta. Siinä tehtiin selvä pesäero vanhaan ja entiseen elämään, vaikka ei olisi ollut juoppo tai peluri. Evankeliumissa nainen rikkoi pullonsa ja samalla entisen elämänsä edellytykset. Minä nuorena poikana yritin tehdä myös jonkinlaista eroa edelliseen elämään. Minulla oli musiikkilevyjä ja kasetteja. Annoin ne kaikki pois. Kaikki siihen asti hankkimani kirjat vein pois. Olin pitänyt jonkinlaista päiväkirjaa, taisin senkin hävittää. Minun lapsuuden harrastukseni oli ollut piirustus. Olin  piirtänyt kansiot täyteen erilaisia piirustuksia. Hävitin ne kaikki. Samoin kaikki kalliilla hankitut piirustuksen kirjekurssit heitin pois. Ei Kristus sitä minulta vaatinut. Sisäinen tarve sellaiseen oli olemassa. Ehkä se oli minulle sitä pullon särkemistä elämän nollaamista ja elämänsä rakentamista kokonaan uuden varaan.

Onko sinulla särkynyt jotakin, oletko kenties vuodattanut kyyneleitä? Jonkinlaisia ensirakkauden merkkejä meillä yleensä on.

Meidän rakkautemme voi kuitenkin olla vain vastarakkautta siihen, että olemme paljon saaneet anteeksi.

Jos me kerran olemme saaneet paljon anteeksi, on kysyttävä, missä on rakkautemme? Miten se näkyy? Todistaako se uskostamme. Sen ei tarvitse olla niinkään vanhan hävittämistä kuin katse uutta kohti ja elämää Jeesuksen seurassa – kulkea sinne, missä hän on.

 

Poltetut sillat

Talvisodan päättymisen muistopäivä

Moskovan rauhansopimus 1940 (13.3.1940)

 

Ef 2:14-19

14 Kristus on meidän rauhamme. …

16 Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille (juutalaisten ja vierasheimoisten) ja teki näin lopun vihollisuudesta.

17 Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä.

18 Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina.

19 Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät.

Kuusikymmentäyhdeksän vuotta on tänään kulunut talvisodan päättymisestä. Kolmastoista päivä maaliskuuta 1940 toi rauhan. Sitä oli kaivattu ja odotettu.  Se oli helpotus ahdistetuille suomalaisille sekä rintamalla että kotona. 

 

Mutta moni asia oli toisin kuin sotaan lähdettäessä. Koko kansakunta oli haavoitettu. Taisteluissa oli menetetty ystäviä – teidänkin tuntemianne nuoria miehiä. Sodan kauheudet olivat piirtyneet miesten mieliin. Kaupunkeja oli pommitettu. Raunioista nousi vielä savu. Sodan sirpaleita ei ollut vain rintamalla. Kaikkia sota oli koskettanut, koko maa oli käännetty nurin. Ihmisvirtoja oli kulkenut – karjalaisten evakkomatka Suomen halki, lapsien lähettäminen sodan ja nälän keskeltä Ruotsiin turvaan.

 

Elämän rippeitä lähdettiin keräämään. Sota oli päättynyt, mutta sen jäljet korjaamatta. Silloin ei järjestetty kriisiterapiaa, ei ollut sururyhmiä. Jokainen koetti selvitä parhaansa mukaan. Eivätkä kaikki selvinneet. Miehet tulivat muuttuneina takaisin. sodan haavat ruumiissa ja sielussa eivät kaikki parantuneet. Naiset, jotka jäivät yksin lastensa kanssa, vailla apua saattoivat luhistua, mutta onneksi useimmiten saivat jostakin käsittämättömän voiman jatkaa eteenpäin.

 

Koko kansakuntaan sota jätti syvän jäljen, muiston, jota ei voi unohtaa, jota ei edes ehkä pysty antamaan anteeksi. Luottamus itäiseen suurvaltaan koki romahduksen. Naapurimaa näytti todellisen kasvonsa. Siitä oli tullut vihollinen – eikä se asetelma ole rauhanaikana ja muodollisen ystävyyden takaa vielä poistunut. Oma kokemukseni opiskeluajalta liittyi tähän. Keskustelin venäläisen naisen kanssa ja hän ihmetteli, miksi kaikki suomalaiset suhtautuvat heihin jotenkin oudosti tai vihamielisesti. Sodan jäljet ovat piirtyneet nuorempaankin sukupolveen, joka sotaa ei koskaan ole nähnyt eikä kokenut.

 

Kun ajattelen tuota tilannetta 69 vuoden takaa mieleeni nousee kuva sillasta.

 

Siltoja on monenlaisia. Ne kaikki ovat aina kauniita. Silta on jotakin mikä yhdistää ne, mitkä ovat toisistaan erillään (joen penkereet, oja, moottoritie, rotko, joskus se yhdistää läheisen saaren mantereeseen).

 

Sillat ovat kaikki kauniita. Niiden yli on hyvä kulkea. Silloissa on jotakin rauhoittavaa. Niillä voi pysähtyä ja katsoa veden virtaamista, jos se ylittää joen. Jokainen silta kätkee sovinnon ajatuksen sisälleen juuri siksi, että se yhdistää kaksi toisistaan erossa olevaa aluetta. Se tekee yhteyden niiden välillä.

 

Silta yhdistää. Se on sillan tärkein tehtävä. Tästä syystä sodassa sillat tuhotaan aina ensimmäisten joukossa silloin kun peräännyttiin. Kun on tarkoitus katkaista yhteys ja hankaloittaa toisen etenemistä, sillat tuhottiin takana, että vihollinen ei kykenisi kuljettamaan sotakalustoaan helposti ja tuhoamaan meitä entistä tehokkaammin.  Sillat polttamalla saadaan lisää aikaa. Teille sodan kokeneille se on varmasti muistissa: palaneet, tuhotut ja sortuneet sillat.

 

Sortunut silta on juuri kuva sodan armottomasta todellisuudesta. Siinä tuhotaan silta, jota itse ehkä on ollut joskus rakentamassa. Kauneus, harmonia, sovinto katkaistaan. ”En halua olla yhteydessä kanssasi.” Sitä myös vertauskuva tarkoittaa, kun sanotaan ”polttaa sillat takanaan”

 

Mutta kun rauha saatiin aikaan, alkoi ahkera jälleenrakentaminen. Siltoja rakennetaan uudestaan. Yhteyksiä luodaan.

 

Myös silloisen vihollisen kanssa on siltaa rakennettu uudestaan. Se ei ehkä ole kovin vahva. Ennakkoluulojen ja epäluottamuksen kuilu on leveä ja syvä. Menneisyys ei muutu, mutta sopuun voidaan päästä. Kun rauha on saatu aikaan, luottamuksen siltoja voi vähän kerrassaan rakentua.

 

Muitakin siltoja rakennetaan. Siltoja on rakennettu tulevaisuuteen, parempaan huomiseen. Sen perustukset on tehty vahvaksi. Me tiedämme, että pärjäämme tässä maailmassa. Ulkonaisesti kaikki on kohtalaisen hyvin. Suomi on hyvä maa asua. Nuorempi sukupolvi on saanut jo nauttia niistä hedelmistä, joita jälleenrakentajien sukupolvi on ollut istuttamassa. Mutta sisäisesti olemme ehkä menettäneet jotakin siitä yhtenäisyydestä, mikä kansakunnalla vaikeina aikoina on ollut.

 

Entä silta omaan menneisyyteen, onko se tullut ehjäksi? Onko menneisyyteen jäänyt asioita tai alueita, joihin ei enää mennä, jotka unohdetaan niin hyvin kuin osataan. Sillat ovat palaneet perustuksia myöten ja tie sille kohdalle myös on metsittynyt. Sovinto oman menneisyyden kanssa on tärkeä silta, jota kannattaa rakentaa. Sillä sitä ei rakenneta vain oman itsen tähden. Myös lapset ja lastenlapset tutustuvat sen kautta siihen maaperään, josta he ovat kasvaneet. Jos sillat menneisyyteen ovat poikki, lapset jäävät juuria vaille. Sovinnon silta menneisyyteen on myös meidän siltamme.

 

Lukemassani raamatunkohdassa kerrottiin kaikkein tärkeimmästä sovinnosta, mikä on olemassa. Ihmiskunnan vihollisuus Jumalan kanssa on päättynyt. Jeesus on rakentanut sovinnon sillan Jumala, taivaallisen isänsä luokse, oman uhrikuolemansa kautta.

 

Siellä on kaikkein syvin rauha ja kaikkein kaunein silta. Siltä sovinnon sillalta käsin löytyy voima rakentaa luottamuksen, sovinnon, rakkauden ja anteeksiantamuksen siltoja niin ihmisten kuin kansakuntienkin välille.

 

 

 

puheen idea syntyi Kimmo Hurrin blogista, jutusta Siltatutkielmia.

Tämä puhe sai yllättävän paljon hyvää palautetta veteraaneilta. Kiitos Kimmolle toimivasta ideasta.

Rakkaus on

Perjantain Raamatun teksti on 1 Kor 13 rakkauden korkeaveisusta (Lasten aamukirkko)

1. Kor. 13:1–8, 13 Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Oletko koskaan kuullut puhuttavan rakkaudesta. On monenlaista rakkautta:

• Miehen ja naisen välistä rakkautta. Ne saattaa joskus pussatakin toisiaan. He solmivat avioliiton ja saavat lapsia. 
• Vanhempien rakkautta lapsiin. He osoittavat sen ottamalla syliin ja tietysti pitämällä huolta heistä.
• On myös lasten rakkautta vanhempiin – se välittyy ilona ja siten että lapsi tulee syliin tai jollakin muulla tavalla.
• Sisarusten välistä rakkautta (kotona joskus kinastellaan, mutta kodin ulkopuolella kerhossa tai koulussa puolustaa siskoaan tai veljeään, pitää hänen puoltaan) ja
• ystävien välistä rakkautta – luottaa häneen ja haluaa olla hänen luottamuksensa arvoinen.
• Rakkautta isänmaahan – jokainen haluaa omalle maalleen hyvinvointia
• Joku rakastaa elämää ja tekee laulun siitä.
• Lopulta on myös olemassa Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan ja ihmisen rakkautta Jumalaan.

Raamatussa on eräs hyvin tunnettu kirjoitus rakkaudesta. Se luetaan hyvin usein avioliiton vihkimisessä. Luin sen teille hetki sitten. Kohta alkaa erikoisesti:

“Vaikka puhuisin ihmisten ja enkelien kieliä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali”. Kumiseva vaski ja helisevä symbaali ovat lyömäsoittimia niin kuin kirkon kello tai rumpu. Molemmista lähtee ääni kun niihin lyödään. Voisin edellisen Raamatun lauseen sanoa tähän tapaan: Vaikka puhuisin ihmisten ja enkelien kieliä, vaikka puhuisin suomea, ruotsia, englantia, latinaa, hepreaa ja kiinaa – jopa enkelien kassa juttelisin heidän kielellään, mutta en osaisi rakkauden kieltä – kielitaidostani ei olisi mihinkään, vaan olisin kuin tyhmä rumpu tai helistin.

Kielitaito on hyvä asia. Siksi koulussa opiskellaan eri kieliä. Minkälaista kieltä enkelit mahtaisivat puhua. Mutta pelkällä kielitaito ei elämässä riitä. Ihmisten välillä tarvitaan ymmärrystä, luottamusta, ystävällisyyttä ja rakkautta. Ne ovat kielitaitoakin tärkeämpiä.

Paavali jatkaa ajatustaan. Vaikka tietäisin kaikesta kaiken, tietäisin vastauksen jokaiseen kysymykseen. Vaikka olisin koulun lahjakkain oppilas, viisaampi ja älykkäämpi kuin yksikään opettaja, se kaikki olisi turhaa, jos minulla ei olisi rakkautta. Jopa usko Jumalaan ilman rakkautta jää hyödyttömäksi.

Rakkaus on siis kaikkein tärkeintä. Mitä se rakkaus siis oikein on? Mitä sinä ajattelet rakkaudesta? Jos sinä piirtäisit sydämen kuvan ja viereen alkaisit kirjoittaa lausetta: ”Rakkaus on…” kuinka jatkaisit lauseen loppuun. Miten luonnehdit rakkautta? Mitä sinulle tulee ensimmäisen mieleen?

Rakkaus on sitä, että ei kiusaa toista. Rakkaus on prinsessamaista. Kun Paavali tutussa Raamatun tekstissä (1 Kor 13) alkaa kuvata rakkauden olemusta, sitä mikä on tietoa, viisautta, kielitaitoa ja uskoakin tärkeämpää, ensimmäinen asia minkä hän ottaa esiin on kärsivällisyys. Hän ei puhu siinä keveästä onnen tunteesta rinnassa, joka nostaa jalat irti maasta. Hän puhuu rakkaudesta joka on valmis uhrautumaan, antamaan omastaan – rakkaudesta, mikä ei juokse pakoon vaikeuksien alkaessa. Rakkaus on kärsivällinen tai pitkämielinen.

Rakkaudessa ihminen ei ajattele vain itseään vaan sitä, mikä on parasta kaikille. Miten jokainen voisi kokea olevansa hyväksytty ja arvokas. Se on vaikea tavoite. Emmekä pysty sitä täyttämään. Mutta Jumala toimii näin suhteessa meihin ihmisiin. Hänen rakkautensa meihihn on päättymätön.

 

Kanttori opettaa teille seuraavaksi laulun: Kun Jumala sanallaan sinutkin loi, hän tarkoitti samalla näin…