Valkokaulustyöntekijä – radiohartaus 26.6.09

26.6. valkokaulustyöntekijä         (vk 312:1-2)

Jeesuksen opetuslasten joukossa oli yksi virkamies, valkokaulustyöntekijä: veronkerääjä Matteus, publikaani. Hän oli ammatissa, jota ei halunnut muille sanoa ääneen. Luultavasti hän joutui ammattinsa tähden myös pelkäämään väkivaltaa ja vihamielistä käytöstä.

Publikaaneja pidettiin pettureina ja luopioina. Pelkän ammattinsa vuoksi heidät luettiin julkisyntisten joukkoon eikä siksi kukaan halunnut olla heidän ystävänsä. Veronkerääjän työ oli halveksittavampi kuin ilotytön ammatti, sillä hän ei saattanut itseään vain syntiseksi, vaan samalla toimi maanpetturina miehittäjien asialla, keräämällä heille varoja ja siinä siivellä pääsivät itsekin rikastumaan toisten kustannuksella. Matteus oli tulliasemalla. Vaikka hän työssään ei liannut käsiään, niin likaisena häntä kuitenkin pidettiin. Työ saastutti hänen sielunsa. Se oli likaa, mikä ei lähtenyt pesemällä.

Nimi Matteus tarkoittaa Jumalan lahjaa. Matteus oli ollut vanhemmilleen lahja. Jumala oli katsonut heidän puoleensa ja antanut heille pojan. Se oli lahja, jonka oli tehnyt heidät iloiseksi sillä tämä poika osoittautui myös lahjakkaaksi. Hän osasi pikakirjoitusta, kirjanpidon taidon ja vieraita kieliä, joita Kapernaumin kansainvälisellä tulliasemalla tarvittiin. Sitä ei tiedetä mitä hänen elämässään oli ennen tapahtunut. Jokin oli saanut hänen elämänsä nyrjähtämään raiteiltaan, koska Matteus oli alkanut hankkia elantoaan tavalla, jota kaikki juutalaiset halveksivat.

Ehkäpä hän ei ajatellut asiaa kovin hurskaasti vaan käytännöllisesti. On elätettävä itsensä ja perheensä. Sitä Matteus yritti tehdä. Rikastumisen mahdollisuuskin houkutteli. Mutta hänen työtään oli pidemmän päälle tehtävä oman itsekunnioituksen hinnalla. Hän oli kerännyt paljon varallisuutta itselleen, mutta jäänyt vaille henkistä ja hengellistä rikkautta. Jatkuva parjaaminen muistutti hänelle sen, että hän ei kuulunut enää Jumalan kansaan, hän oli luopio.

Hän oli kerran ollut Jumalan lahja. Mitä lahjasta oli enää jäljellä? Kuoret, kaiken muun Matteus oli kadottanut. Millä hän korvasi sen, minkä arvokkuudestaan oli menettänyt ja mikä itsekunnioituksesta puuttui? Ehkä se oli parantumaton haava, minkä hän parhaansa mukaan yritti kätkeä, sillä olihan hän osansa valinnut. Mutta yllättäen, kesken tavallista työpäivää Jeesus pysähtyi hänen eteensä, ja sanoi: Seuraa minua.

Kohtalon korttipakasta ei ollut kaikkia kortteja vielä katsottu. Vaikutti siltä, kuin hän olisi saanut kaatokortin, jolla menneisyyden huonot valinnat voitiin laittaa pöydältä syrjään. Siitä alkoi Matteuksen uusi elämä. Hän tuli niin iloiseksi, että kutsui Jeesuksen kotiinsa.

Jeesuksen astuminen halveksitun syntisen kotiin oli poikkeuksellista. Se oli niin ennen kuulumatonta, että muutkin saman kohtalon nujertamat tulivat paikalle. Tilanteessa on jotakin karun kaunista. Veronkerääjät, jotka oli eristetty yhteisöstä ja seurakunnasta, hakeutuivat toistensa seuraan. Kohtalotoverit tunsivat yhteyttä. Voin kuvitella heidän jokaisen kärsivän samasta asiasta: kodittomuudesta isänmaassaan ja kaipuusta kuulua joukkoon. Jeesuksen tiedettiin tehneen ihmeitä. Sanomattomia ja lausumattomia odotuksia väreili ilmassa. Pelkkä Jeesuksen läsnäolo mursi jo jotakin siitä häpeästä, mitä he olivat kantaneet. Oli olemassa joku, joka näki heissä muutakin kuin heidän syntinsä ja haavansa.

Jeesus näki heidän haavansa, mutta toisin kuin muut, hän näki myös mahdollisuuden parantua ja velvollisuuden auttaa. Hän oli aikaisemmin puhdistanut spitaalisen, parantanut halvaantuneen. Minkälainen ihme vaaditaan, että julkisyntinen puhdistuisi? Kuka toteaa parantumisen tapahtuneeksi? Ottaako yhteisö hänet vastaan?

Ehkä Matteus ei käynyt enää synagogassa, hän lähti seuraamaan Jeesusta uudessa yhteisössä, jota myöhemmin kutsuttiin nimellä kirkko. Se on pelastettujen yhteisö, uudelleen koottu Jumalan kansa. Jokaiselle heistä on yhteistä, että Jeesus on parantanut heidät.

Mutta sitä Matteus ei vielä tiennyt, että parantamisella on kallis hinta. Joka ottaa luopion synnit kannettavakseen, kokee myös hänen kohtalonsa. Jeesuksen tie tulisi kulkemaan hylkäämiseen ja kuolemaan kurjimpien syntisten tavoin. Siinä on parantumisemme ihme ja sen hinta.

Rukoilemme: Pese minut puhtaaksi rikoksestani, anna lankeemukseni anteeksi, pyyhi minusta kaikki pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki. Amen.

Sakarian hiljainen ilo

19.6. Sakarian hiljainen ilo

vk 525:1,6

Huomenna vietetään Johannes Kastajan syntymäpäivää. Tämä on tarina hänen isästään.

Vanha Sakarias istui apaattisena talonsa oven edustalla ja katseli ohikulkevia ihmisiä. Näin hänen päivänsä olivat viime kuukausina kuluneet. Paljon muuhun hänestä ei ollut. Hänestä oli tullut tarpeeton ja ulkopuolinen. Ainakin sellaiseksi hän itsensä tunsi. Ihmiset kohteliaasti vain nyökkäsivät hänelle ja jatkoivat matkaansa.

Töihin temppeliin hänellä ei ollut enää asiaa. Myös opettajan tehtävistä hänen täytyi luopua. Sakarias ajatteli monia lapsia, jotka hän oli opettanut lukemaan ja kirjoittamaan. Monet heistä olivat nyt aikuisia ja arvostetuissa tehtävissä. Lapsena he olivat Sakariaan luona piirtäneet harakanvarpaita vahatauluun ja verranneet niitä oikeisiin kirjaimiin. Voi sitä iloa ja innostusta, kun onnistuttiin. Sakarias kaipasi oppilaiden ääniä. Nyt kaikki oli toisin. Hän istui omassa hiljaisessa maailmassaan. Ajatukset viipyivät usein menneessä, mutta oli hänellä muutakin ajateltavaa.

Vaimo Elisabet oli raskaana ja vihdoinkin kauan odotettu ja kauan rukoiltu lapsi syntyisi heille. Mutta minkälainen isä hänestä tulisi? Hän oli menettänyt kuulonsa ja puhekykynsä. Mitenkä hän opettaisi pojallensa elämän taidot ja niistä tärkeimmän, Jumalan tuntemisen.

Kenenkään kanssa hän ei voinut puhella. Hän oli sidottuna hiljaisuuteen. Joskus hiljaisuus tuntui hyvältä, varsinkin aamuisin. Mutta kun hiljaisuus vain jatkui, se muuttui niin painostavaksi, että siihen tuntui tukehtuvan.

Kirjoitustauluista, joita Sakarias oli käyttänyt opettamisessa, tuli nyt erityisen tärkeitä. Niihin hän kirjoitti Elisabetille tärkeimmät asiansa ja ajatuksensa. Toisin kuin useimmat naiset Elisabet osasi lukea. Lapsettomana hänellä oli ollut aikaa kuunnella, kun kylän lapsia opetettiin. Siinä huomaamatta vuosien varrella hän oli itsekin oppinut. Tosin mitä pidemmälle aika oli kulunut, sitä vähemmän Sakariaan tuli enää kirjoitettua. Hiljaisuus vei mukanaan.

Mutta yhden lauseen hän kirjoitti aina silloin tällöin tauluun muistutukseksi Elisabetille. Sen hän kirjoitti jälleen tänä aamuna: Pojan nimeksi tulee Johannes.

Sakarialla oli ollut enkeli-ilmestys. Jumalallinen kirkkaus ja majesteetti ilmestyi hänelle ja ilmoitti pojan syntymästä. Enkeli oli käskenyt antaa pojalle nimeksi Johannes. Samana hetkenä Sakarias menetti kuulonsa ja puhekykynsä. Jumala, joka on olemuksessaan sanomaton, nimeämätön ja määrittelemätön jätti hänet todella sanattomaksi. Jumala, laittoi pappi-Sakarian hiljaisuuden kouluun. Eipä hän ainakaan päässyt tärvelemään ilmestystään ihmisajatuksin, ihmissanoin. Tuona hiljaisena aikana hän tuli Jumalastaan oppimaan juuri sen, että hänestä ei voi veistää kuvaa puuhun eikä kiveen, mutta ei sitä voi tehdä myöskään sanoin. Sanat auttavat ymmärrystä oikeaan suuntaan, mutta niilläkään ei ole lupa tehdä Jumalasta patsasta. Ulkoinen pakotettu hiljaisuus oli johtamassa häntä syvempään mielen hiljaisuuteen.

Kun lapsi oli syntynyt ja hänet oli määrä ympärileikata, talo täyttyi vieraista. Sakarias pysytteli niin syrjässä kuin velvollisuuksiltaan oli mahdollista. Jossakin vaiheessa kuitenkin vieraat tulivat viittilöimään hänelle. Se oli arvattavaa. Ei heidän huitomisessa mitään tolkkua ollut, mutta pojan nimeä he eivät tietenkään voineet hyväksyä. Eihän heidän suvussaan ollut ketään Johannesta. Niinpä Sakarias pyysi vahataulun ja kirjoitti siihen kaikkien nähden sen nimen, jonka enkeli oli ilmoittanut: Johannes.

Yksi sana koko yhdeksän kuukauden hiljaisuuden jälkeen tiivisti kaiken oleellisen: Johannes. Se tarkoittaa, Jumala on armollinen. Olen kuullut sanottavan, että kaikki merkittävät sanat ovat hiljaisuuden reunustamia. Kun tätä sanaa reunusti yhdeksän kuukauden hiljaisuus, voi uskoa, että siihen sisältyy kaikki, paljon enemmän kuin elämän aikana ymmärtää. Jumala on armollinen.

Rukoilemme: Pyhä Jumala, jota katseemme ei tavoita, jonka suuruutta sanoin ei voi kuvata, anna meidän yhä uudestaan nähdä, kuinka sinun armosi täyttää kaiken.

Oculi – silmät

Oculi

Viime pyhällä on erikoinen latinankielinen teema: Oculi. Mitä se mahtaa tarkoittaa? Sana tulee lähelle okulaareja. Oculi merkitsee silmiä.

Silmistä sanotaan, että ne ovat sielun peili. Mitä se tarkoittaa? Silmistä näkee, minkälainen ihminen on. Silmät kertovat ihmisestä paljon. Ne heijastavat sielun liikkeet.

Minkä väriset silmät on vieruskaverillasi?

Silmillä voi katsoa maailmaa. Mutta sielu silmien takana katsoo sitä monella eri tavalla. Katseet ovat siksi hyvin erilaisia. Minkälaisia katseita on olemassa?

 

Iloinen katse – silmä sädehtii

Surullinen katse – kyynelsilmä

Vihainen katse – silmä salamoi, leiskuu

Viekas katse –

Häpeä – katse kätkeytyy

Valheen katse – pälyilee

Ahne katse – rahan kiilto silmissä

Pelokas katse

Rakastunut katse – katsoo etäisyyteen

Voit itse keksiä lisää

 

Mitä sinä katsot kaikkein mieluiten

Päivän silmiä tarkoittava sana tulee Psalmista 25: Minun silmäni katsovat alati Herraan.

 

Jeesuksen organisaatio

Jeesuksen organisointia

Kirkkoneuvoston 9.6.  kokouksen alkuhartaus

Olemme viettäneet juuri kolminaisuudenpäivää. Evankeliumina oli Jeesuksen kaste ja lähetyskäsky.

Jeesus ei paljon organisoinut seuraajiensa tehtäviä etukäteen. Hän antoi kuitenkin selvästi kaksi tehtävää, jotka ovat säädelleet rakenteita.

Ennen kuolemaansa asetti ehtoollisen, jossa pyysi muistamaan hänen uhrikuolemaansa: tehkää se minun muistokseni. Tämän ympärille kehittyi kristittyjen yhteiset kokoontumiset eli jumalanpalvelus. 

Toinen tehtävänanto tapahtui hänen ylösnousemisen jälkeen, kun hän antoi kastekäskyn. Se määrittelee perustehtävämme maailmassa.

Tehtävän työala: kaikki kansat

Asia: saattaa heidät opetuslapsiksi, Jeesuksen seuraajiksi

Keino: kastamalla ja opettamalla.

 Jotta tämä ihmisten maailmassa voisi onnistua, tarvitsemme rakenteita. Sitä myös nämä luottamustoimet ovat. Ne ovat rakenteita, jotta Jeesuksen tehtävänanto mahdollisuisi paikkakunnallamme.

Lähihoitajille sanattomasta kielestä

PUHE LÄHIHOITAJIKSI VALMISTUVILLE

Joulun alla 1999

Sydämen kieli on sanaton

Äsken lauloimme sydämen kielestä, joka on sanaton, – se on sanaton joulun sanoman edessä. Myös psalmi puhui Jumalan julistuksesta, joka ei ole sanoja eikä ääntä, jonka voisi korvin kuulla. Ja silti sanoma tavoittaa kaikki. Sanaton viesti saapuu jokaisen luokse ja vain sydän voi sen oikealla tavalla ymmärtää.

Sydämen kieli on sanaton ja samalla sellainen kieli, että sillä ei kykene valehtelemaan. Tunteiden kieli, jota ilmaisemme elein, ilmein, asentein ja teoin, on se mihin huomiomme voimakkaimmin kiinnittyy.

Teidän kutsumuksenne ja tuleva työnne lähihoitajina toteutuu hyvin paljon juuri sellaisella tasolla, jossa sanattomat viestit ovat tärkeämpiä kuin ne, jotka sanojen kautta välittyy. Hoitajina te joudutte tilanteisiin, missä te olette kokonaisina ihmisinä läsnä. Te olette palvelemassa toisia ihmisiä, jotka eivät itse kykene auttamaan itseään. Miten kohdata nämä apua, huolenpitoa, rakkautta ja lämpöä tarvitsevat ihmiset, niin että heille myös välittyy viesti inhimillisestä kosketuksesta. Miten olla aidosti mukana heidän elämässään sen hetken, kun on juuri heitä varten.

Tämä voi olla vielä vaikeaa siksikin, kun mahdollisuudet vakinaiseen työsuhteeseen ovat melko harvinaisia. Mutta työhön silti odotetaan valmiutta aina kun sitä lyhyelläkin varotusajalla kysytään. Siihen on oltava valmis vaikka se kestäisi vain päivän tai kaksi. Työn epäsäännöllisyys ja epävarmuus kuluttaa henkisiä voimavaroja. Tulevaisuus on arvoitus

Tämä päivä on silti tärkeä päivä. Te olette saaneet päätökseen yhden opiskelu-vaiheen elämässänne. Tunne valmistumisesta tuo iloa ja myös tervettä itsevarmuutta. On jotakin, mitä osaan, jotakin, mihin minut on koulutettu.

Se hätä ja puute, minkä ihmisissä kohtaamme, saattaa johtaa meidät epätoivoon. Huomaamme, että omat voimamme, oma taitomme, oma mahdollisuutemme ja lopulta oma halummekin auttaa, on rajallinen. Se voi ehtyä ja työ muuttua uuvuttavaksi rutiiniksi. Siksi on tärkeää uudistua siinä rakkauden lähteessä joka on ehtymätön.

Tuo lähde on avautunut meille ihmisille Betlehemissä kaksituhatta (2000) vuotta sitten. Se on Jumalan rakkauden lähde, joka ei vaadi meiltä suorituksia. Se on Jumalan rakkauden lähde, joka hyväksyy meidät ehdoitta, antaa meille anteeksi. Sen lähteen nimi on Jeesus Kristus.

Juuri hänen kauttaan me voimme vakuuttua Jumalan rakkaudesta. Sillä juuri hänessä Jumala on tullut meitä lähelle. Astunut meidän haavoittuneeseen todellisuuteemme. Juuri hänen kauttaan Jumala kohtaa meidän kipumme. Hänen kauttaan Jumala kokee hätää, tuskaa ja myötätuntoa, kun me kärsimme. Ja hänen kauttaan Jumala on valmistanut meille pelastuksen.

Siksi elämänyhteys häneen tuo meille valon ja toivon siihen inhimilliseen hätään, joka ympäröi meitä täällä. Hänen siunauksensa turvin hänen rukouksensa turvin me kestämme päivästä päivään.

valmistuminen – kummitusjuna

Valmistuminen

Kun puuseppä viimeistelee työnsä, se on lopulta valmis. Siinä on valmis ja kaunis kappale tehtyä työtä. Sitä voi ihailla ja kädellä silittää hiottua ja öljyttyä puun pintaa.

Opiskelija on toisenlaisen sorvin äärellä. Hän tekee tutkintoa. Kun tutkintoa sorvataan, höylätään ja viilataan, se edellyttää lukemista, pänttäämistä (ei pämppäämistä), tenttimistä ja erinäisiä harjoitteluita. Lopulta tutkinto on valmis.

Tutkinto ei kuitenkaan ole mikään olohuoneen pöytä, jonka viimeisteltyä pintaa voi koskettaa, se ei ole tuoli jolla istua. Se johtuu siitä, että sorvi on todella toisenlainen.

Oikeastaan oppilaitos itse on tuo sorvi ja opiskelijat ovat niitä joita sorvataan. Tai se on kuin kummitusjuna, jonka kyytiin opiskelija istutetaan. Putken toisesta päästä tulee muuttunut ihminen.

Kun tutkinto saadaan valmiiksi, niin oikeastaan ei siinä mitään tutkintoa ole sorvattu tai tutkintotodistusta valmistettu. Sellainen paperi tulostetaan tietokoneen kansioista. Se ei kauan kestä ja oppilaitoksen rehtori kirjoittaa siihen nimensä.

Opinnot valmistavat opiskelijaa. Hän valmistuu tai tulee valmiiksi.

Valmis ei silti kukaan ole lopullisessa mielessä. Opintojen jälkeen olet valmis aloittamaan työt, opintojen  jälkeen sinulla on valmiudet ottaa pätevän työntekijän palkkaa.

Opintojen jälkeen sinun on aika astua yhä rohkeammin kutsumuksen tielle. Toivon, että näky ja kutsu vahvistuvat ja kirkastuvat niin tiedät paremmin suunnan mitä kohti  mennä.