Seinillä on korvat – joki puhuu

Satakunnan kansansoutu – aamuhartaus 19.7.2009

Luen tälle päivälle kuuluvan yhden Raamatun lukukappaleen. Se on Vanhasta testamentista, Joosuan kirjasta luvusta 24:

“Joosua … pystytti suuren kiven Herran pyhässä paikassa kasvavan suuren puun juurelle. Sitten Joosua sanoi kansalle: “Katsokaa, tämä kivi on oleva todistajana, sillä se on kuullut ne sanat, jotka Herra on puhunut teidän kanssanne. Se on todistava teitä vastaan, jos kiellätte Jumalanne.”

Tämä teksti herätti mielenkiintoni. Hieman samankaltaisia tilanteita on muitakin Raamatussa, jossa jokin eloton kivi saa erityisen merkityksen.

1) Jakobin ja Labanin sovinnon todistajaksi pystytettiin kiviröykkiö. 2) Mooseksen kuoleman jälkeen kansa asteli luvattuun maahan Joosuan johdolla. He ylittivät Jordanvirran kuivin jaloin. Joesta nostettiin kaksitoista kiveä tapahtuman muistoksi ja pystytettiin keskelle jokea. 3) Profeetta Samuel pystytti kiven sen jälkeen, kun Jumala oli antanut heille sodassa voiton vihollisia vastaan: hän antoi kivelle nimeksi Eben Eser, Avunkivi.

Päivän lukukappaleessa sanottiin, että kivi on todistajan kuullut Kansan ja Jumalan välisen liiton sanat. Mutta onko kivi oikeasti kuullut jotakin? Millä tavoin kivi on todistaja? Eihän kivet mitään kuule, vielä vähemmän puhuvat (vrt Lk 19:40).

Tunnet varmaan sanonnan: “Seinillä on korvat”. Toisaalta sanonta viittaa siihen, että se mitä seinien suojassa on kuviteltu salassa kerrottavan, niin joku on kuitenkin kuullut. Se ei ole pysynyt salassa -, seinillä on korvat ja pikkulinnut ovat laulaneet. Salaisuuksilla on taipumus paljastua.

Mutta ajatus seinien korvista esiintyy toisessakin muodossa: Seinät ovat kuulleet kaikenlaista, mitä sen suojissa on puhuttu. Vanhoista rakennuksista sanotaan toisinaan: mitä tämänkin talon seinät kertoisivat, jos se olisi mahdollista. Ne ovat paljon nähneet. Seurakuntatalo tässä takana, vanha ja uusi kirkko. Seinät ovat kuulleet yhtä ja toista. Ajatellaan, että ne voisivat kertoa paljonkin totuuksia niin menneestä kuin nykyisestä elämästä.

Koska minulla on tapana huomata asioista niiden hullunkurisia puolia niin tässäkin ajatukseni kiinnittyy sellaiseen. Kun pohdimme rakennuksen vanhoja seiniä ja mietimme, mitä ne voisivat meille kertoa, oletamme samalla, että seinä on moraalisesti moitteeton olento ja sen arvio siksi olisi yläpuolella ihmisten moraalin. Entäpä jos se seinä olisikin umpikiero ja yrittäisi lausunnoillaan vaikuttaa vain siihen, että saisi itselleen uuden vaalenansinisen maalipinnan. Entä jos seinällä olisi huono ja epätarkka muisti ja se sekottaisi nimiä ja asioita. Tai mitäpä jos se olisi kiinnostunut vain itsestään niin kuin ihmiset yleensä. Seinä muistelisi historiaa. “Olen ollut pystyssä yli 300 vuotta ja järkyttävintä mitä muistan, tapahtui 50 vuotta sitten. Tiedätkö silloinen isäntä puhkaisi seinään aukon ovea varten. Järkyttävää. Miltä sinusta tuntuisi, jos sinuun puhkaistaisiin reikä?”

Se, että kivi on kuullut ja on todistaja, tarkoittaa jotakin muuta kuin inhimillistä kuulemista. Kivi eikävele todistajanaitioon ja nosta kättä valan vannomiseen: “vannon kautta kiven ja kannon, jos sanani syön niin mörökölli minut vieköön.” Siinä ei ajatella, että kivellä olisi inhimillinen muisti ja inhimilliset heikkoudet. Kivi on ikäänkuin fyysisesti tallettanut ääniaallot, jotka ovat sen pintaan liplatelleet. Ajateltavissa on, että kuullut sanat voidaan sellaisenaan toistaa.

Teknisesti ‘tallenteen’ uudelleen kuunteleminen olisi varmasti vaikeaa. Mutta psykologisesti Joosuan sanat uppoavat syvälle kuulijaan. Sanat eivät katoa, kun ne on kerran lausuttu. Sanoja ei saa takaisin  - niistä joutuu vastaamaan. Digitalisoinnin aikakautena ymmärrämme sen, että kaikesta sähköisestä toiminnasta jää jälki jonnekin muistiin ja se  voidaan kaivaa esille. Yhtä vähän mikään sana katoaa tyhjyyteen.

Mitä kivi oli todistamassa? Se todisti Kansan sitoutumiesta ja liitosta Jumalan kanssa. Kivi pelkällä olemassaolollaan muistutti heitä lupauksesta, minkä olivat kerran yhdessä antaneet.

Jos historian hämärästä tulemme nyt takaisin koto-Suomeen. Sinkin olet tehnyt kerran lupauksen. Sinut on kastettu ja konfirmaatiossa olet tunnustautunut julkisesti siihen liittoon, johon kaste sinut liitti.

Silloin ei pystytetty kiveä. Kasteessa käytettiin vettä. Toivonkin että tänään Kokemäenjoen elävä vesi muistuttaisi sinua liitostasi Jumalankanssa, siitä, että olet sitoutunut kulkemaan elämän matkasi Jeesuksen opetuslapsena.

Joki muistuttakoon samalla elämän virran juoksusta ja ajan katoavaisuudesta. Jokaisella joella on alkunsa ja jokaisen joe juoksu kerran myös päättyy, kun se laskee mereen. Samoin elämän virta laskee kerran. Me kuljemme siinä mukana, meillä on kanssasoutajia matkalla. Mutta matkalla on tarkoitus – tarkoitus päästä perille.

Puhukoon joki teille ajan katoavaisuudesta, mutta myös ikuisesta liitosta Jumalan kanssa.

Amputoitu sielu

Amputoitu sielu

Elokuvassa Naisen tuoksu Al Pacino näytteli sokeaa eläkkeelle jäänyttä kärttyisää everstiä. Sodassa hän oli nähnyt paljon kärsimystä, raajojensa menettäneitä nuoria miehiä. Mutta surkeimpana näkynä hän tiesi mainita ne miehet, jotka olivat kadottaneet elämänhalunsa. Heiltä oli ikään kuin amputoitu sielu. Siihen ei ollut proteesia. Jalka voidaan korvata. Käsi voidaan korvata, jopa sydän voidaan vaihtaa, mutta sielulle ei ole olemassa proteesia. Sitä ei voi korvata millään. Siksi koko maailman omistaminen ei ole yhtä arvokas kuin yhden ihmisen sielu.

Kun katselen ihmisiä kaupungilla, joskus tulee mieleen, että sielu on amputoitu muiltakin kuin sodan kauheuksia kokeneilta miehiltä. Kaduilla kulkee eleettömän näköisiä ihmisiä. Mietin, että mistä se johtuu? Joko on nähty ja koettu liian paljon ja liian varhain tai sitten elinympäristössämme vallalla oleva kova kilpailu ei salli näyttää mitään omasta haavoittuvuudesta. Sen seurauksena sisimmästä on kadonnut herkkyys ja kyky tuntea iloa, myötätuntoa tai mitään. Hirvittävää on se, että sitä on pidetty vieläpä tavoittelemisen arvoisena tilana: Pyrkimys olla niin kova, ettei mikään tunnu enää missään.

Tällä kilpailulla on kova hinta ja kamalat seuraukset. Mielestäni kuva amputoidusta sielusta onnistuu kuvaamaan erinomaisen hyvin ihmisten henkisen tilan. Jeesus puhuu samasta asiasta hieman toisin sanoin. Hän sanoi: “Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?” Vaikka kilpailussa siitä kuka on kovin kundi tai rautaisin mimmi tulisit voittajaksi ja sinua pelättäisiin ja ihailtaisiin, mutta jos olet menettänyt sielusi, jos sinulta puuttuu kosketuskohta tuntevaan sisimpääsi, et olisi yhtään mitään.

Raakuus, kovuus, arvottomuus, piittaamattomuus, rakkaudettomuus, tunteettomuus, pohjaton viha. Nämä kaikki ovat merkkejä siitä, että ihminen on kadottanut sisimmästään jotakin tärkeää. Tavoitellessasi itsellesi jotakin tärkeää älä luovu siitä, mikä on kaikkein tärkeitä.

Braveheart

Braveheart

Elokuva kertoo skotlantilaisten vapaudenkaipuusta ja taistelusta Englannin sortoa vastaan. Skottilaiset kuvataan tässä melko likaisina ja barbaarisina, kun taas englantilaiset ovat sivistyneitä ja siistejä. Päähenkilö oli lapsena menettänyt aikaisemmissa taisteluissa isänsä. William Wallace (Mel Gibson) pääsi setänsä hoitoon, joka opetti hänelle latinan ja ranskan kielen, näytti hänelle Rooman ja Pariisin. Williamista tuli oppinut mies, mutta hän palasi juurilleen avioituakseen ja viljelläkseen maata. Avioitumisen oli tapahduttava salaa, sillä kuningas oli antanut englantilaisille aatelisille vanhan oikeuden. Heillä oli oikeus kaikkiin kylän naisiin näiden ensimmäisenä yönä siis hääyönä. Tämä koski vain siis tätä yhtä yötä. Koska kapinallisia ei saatu miekalla aisoihin, kuninkaan ajatus oli siittää heidät rauhallisiksi. Wallacen puoliso ei suostunut englesmannien hyväilyihin, syntyi tappelu. Nainen saatiin kiinni ja hänet tapettiin. Siinä alku Wallacen omalle taistelulle. Hän halusi kaikkein eniten vapautta, mutta hän tiesi, että se ei ole mahdollista, jos skottiklaanit eivät yhdisty. Niin kauan kuin he taistelevat keskenään, englantilaisilla on yliote heihin.

Taisteluissa haavoittunut isä kertoo pojalleen olevansa onnellinen mies, koska hän on saanut elää vapaana. Yksi aatelinen oli myynyt vapautensa, tärkeimmän arvonsa ja nyt hän kärsi siitä. Hänen elämänsä oli tyhjä ja perustui vain maan omistamiseen ja omaisuuden kartuttamiseen.

Wallace oli selvä kuvaus kärsivästä Kristuksesta, joka kuolemallaan tuo vapauden ihmisille, kaikille tuhansille, jotka seuraavat häntä. Häntä kidutettiin ennen lopullista kuolemaa. Se tapahtui ristin muotoisella pölkyllä. Hän olisi saanut helpon kuoleman, jos olisi suostunut anomaan armoa kuninkaalta, joka tässä edusti pimeyden ruhtinasta (vrt. Saatana kiusaa Jeesusta). Elämästä luvattiin skottiaatelisille helpompaa, jos he suostuisivat Englannin kuninkuuteen. Elämästä tulisi hieman ehkä helpompaa, mutta ilman vapautta. Wallace ei halunnut lieventää kärsimystään. Edes huume, jota prinsessa tarjosi kivun lieventämiseen, hän ei suostunut nauttimaan. Hän ei halunnut pettää asiaansa eikä heimoaan. Hän ei antanut periksi. Viimeisenä sananaan hän huusi ‘Freedom’, vapaus. Uskoiko Wallace ihmisiin ja ihmisyyteen. Vaikea sanoa, sillä juuri ihmiset hänet pettivät ja mursivat. Enemmänkin siellä taustalla oli jotakin syvempää ja kantavampaa.

“Kaikki kuolevat joskus, mutta kaikki eivät elä.”

Tuomarin kortit

Tuomarin kortit

(mukaan värilliset kortit: keltainen, punainen, vihreä ja musta. – Kortteja voi olla useampia elämän korttipakan mallina)

Elämää voi verrata jalkapallopeliin, jossa tuomari välillä puuttuu meidän pelaamiseen ja antaa meille muistutuksen. Hän antaa sen kortin muodossa. Jalkapallossahan on keltainen kortti ja punainen kortti. Keltaisen saa tahallisesta sääntöjen rikkomisesta. Mutta jos sääntöä on rikottu törkeästi, tuomari nostaa punaisen kortin ja henkilö vedetään syrjään pelistä. Ehkä hän saa myös pelikiellon muutaman ottelun ajaksi.

Uutena asiana jalkapalloon on tullut vihreä kortti. En tiedä onko se yleisessä käytössä. Ajatus siinä on hyvä. Kortteja ei saada siis vain virheistä ja pelisäännön rikkomisesta. Kortin voi saada myös siitä, että tekee asioita hyvin ja on reilu. Vihreä kortti on kiitosta hyvästä ja reilusta pelistä.

Jokapäiväisessä elämässämme, elämän pelissä kortteja on myös jaossa: vihreitä, keltaisia ja punaisia. Kun joku kehuu sinua, kannustaa ja rohkaisee, saat vihreän kortin. Se tuntuu hyvältä ja taas jaksaa taas ahertaa ja yrittää entistä enemmän. Epäonnistumisesta, moitteista ja arvostelemisesta, kun sinua haukutaan (syystä tai syyttä) saat keltaisen tai punaisen kortin. Mieli tulee apeaksi. Silloin ei tee mieli enää yrittää uudestaan. Ehkä kokee suuttumusta, jos näitä kortteja saa aiheetta, ilman todellista syytä.

Elämässä jaettavien korttien seassa on vielä yksi kortti. Se on musta, häpeän kortti. Se on jaetuista korteista kaikkein raskain kantaa. Silloin henkilölle on koko hänen elämänsä aikana osoitettu, että hän ei ole vain tehnyt jotakin väärää, vaan hänessä itsessään on jotakin väärää ja viallista.

Tiukan paikan tullen elämän korttipakka kaivetaan esille ja katsotaan, minkälaisia kortteja siellä on. Jokaiselta löytyy varmaan vihreitä, punaisia ja keltaisia kortteja. Mutta miten värit painottuvat. Jos sieltä löytyy paljon vihreitä kortteja henkilö luottaa itseensä ja pärjää varmasti elämässään. Mutta jos vihreitä kortteja ei juuri ole, on enemmän vain niitä keltaisia ja punaisia kortteja, miten silloin pärjää. Entä mitä tehdä mustan kortin kanssa?

Voiko korttejaan päästä vaihtamaan. Voiko saada mistään parempia kortteja kuin on? Jumalan luona on yksi kortti jonka hän haluaa antaa kaikille sitä haluaville. Se on niin vahva kortti, että se voittaa mustankin kortin. Se on Jumalan rakkauden kultakortti. Se kortti kertoo meille anteeksiantamuksesta. Jumala ei muista meidän virheitämme. Sen sijaan hän haluaa muistuttaa meitä siitä, että hän on luonut meistä jokaisen, ja jokainen on hänelle arvokas ja tärkeä. Mustan kortin haltijalle hän sanoo, että Jumala on hänet halunnut tähän maailmaan. Mustien, keltaisten ja punaisten korttien haltijalle hän sanoo, että hän rakastaa sinua kaikesta huolimatta.

Jumalan hiljaisuus

Jumalan hiljaisuus

Rekvisiittana esim: mikrofoni ja olkalaukku, joka toimii nauhurina. Mahdollisesti yksi tai kaksi c-kasettia. Jokaisessa koulussa yleensä on mikrofoni, joten sitä voi sen ajan lainata.

Onko hiljaisuus sinusta vastenmielistä? Pyritkö täyttämään kaiken ympärilläsi olevan tilan äänillä, toiminnalla, metelillä ja musiikilla. On paljon ihmisiä, joille hiljaisuus on voimavara ja sisäisen uudistumisen lähde. Se tarjoaa mahdollisuuden tyhjentyä omista ajatuksista ja murheista. Tämän jälkeen on taas valmiimpi kuuntelemaan muita ja avautumaan kaikelle uudelle.

Hiljaisuus ei koskaan ole äänettömyyttä tai tyhjyyttä vailla merkitystä. Kerron teille tarina toimittaja Möttösestä. Hänen tehtävänään oli tehdä radio-ohjelmista sujuvia ja tiiviitä. Jos ohjelma oli liian pitkä, hän joutui lyhentämään sitä. Hän tiivisti ohjelmia siten, että leikkasi nauhasta pois haastatteluiden ajatusten esittämisen väleistä taukoja ja muminaa. Näitä taukoja hän sitten keräsi ja liitti yhteen yhdeksi nauhaksi. Sitä nauhaa hän kuunteli mielellään – hiljaisuutta. Hän pyysi vielä, että voisi nauhoittaa vaimonsa hiljaisuutta. “Rakas vaimoni. Sinä tiedät, että rakastan sinua. Olisitko puoli tuntia hiljaa, niin minä nauhoitan sitä sinun hiljaisuuttasi.” Möttönen rakasti hiljaisuutta. Hänelle kasetti, johon oli äänitetty vaimon hiljaisuutta oli hyvin tärkeä. Jos vaimo oli pidempään pois kotoa, Möttönen laittoi kasetin päälle, mihin oli nauhoitettu hiljaisuutta. Silloin hänestä tuntui, kuin vaimo olisi lähellä. Samassa huoneessa.

On aivan eri asia kuunnella kasettia, johon ei ole äänitetty mitään, kuin sitä johon on äänitetty hiljaisuutta. Tällaisessa kasetissa on paljon merkityksiä. Hiljaisuus ei ole siinä kuoleman tyhjyyttä, vaan täynnä läsnäoloa. Toinen ihminen on siinä läsnä, vaikka ei sano mitään.

Me voimme hiljaisuudessamme aistia Jumalan läsnäoloa. Hiljaisuus ei ole samaa kuin se tyhjän kasetin hiljaisuus, vaan se on hiljaisuutta, jossa sykkii koko luomakunnan elämä. Se on hiljaisuutta, jossa voi aistia sitä katoamatonta elämää, joka kumpuaa elämän antajasta, Jumalasta.

Malliksi voi nauhoittaa myös hieman oppilaiden hiljaisuutta.

idea Juhani Rekolan referoimasata novellista: Heinrich Böll, Tohtori Murken kootut tauot

Patsas Atlantin pohjalla

Patsas Atlantin pohjalla

Syvyydestä minä huudan sinua Herra. Herra kuule minun ääneni, tarkatkoot sinun korvasi rukoustani. Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää? Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi, että me eläisimme sinun pelossasi. (Psalmi 130)

Jokainen teistä on varmaan nähnyt patsaita. Täällä Harjavallassakin on patsaita: liikenneympyrässä, kaupungintalon luona, museolla, torin laidalla. Yleensä patsaat laitetaan sellaisiin paikkoihin, että ne näkyvät hyvin ja niitä pääsee helposti katsomaan. Patsaat ovat nimenomaan nähtävyyksiä.

Sanoin, että patsaat yleensä pystytetään näkyvään paikkaan. Näin ei ole kuitenkaan aina. Välimeressä noin seitsemäntoista metrin syvyydessä Italian rannikolla Genovan ulkopuolella on upotettuna Jeesusta esittävä patsas. Amerikkalainen liikemies ihastui patsaaseen ja teetti kopion Floridaan Miamin edustalle vedenalaiseen kansallispuistoon. Patsas on vajaa kolme metriä korkea. Se painaa kaksi tonnia ja on pultattu kolmiportaiselle jalustalle. Amerikkalaisten patsas on seitsemän metrin syvyydessä. Sen voi hyvin nähdä myös pinnalta.

Mitä järkeä on patsaan sijoittamisessa veden alle? Eikö se ole vähän hölmöä?

Ajatus siitä, että Kristus löytyy myös meren pohjasta, on mielestäni hieno. Raamatullisessa kuvamaailmassa merellä tarkoitetaan yleensä kaaoksen, pahuuden ja pimeyden tyssijaa. Meren syvyydessä ajateltiin asustavan hirviöitä. Ihmisen lopullista tuhoutumista ja joutumista eroon Jumalasta onkin kuvattu hukkumisena, vaipumisena meren pohjaan. Syvyyden pohjassa on tuonelan portit.

Ihminenkin voi tuntea joskus joutuneensa syviin vesiin. Hänen ylitseen käy kohtalon laineet ja lyövät hänet upoksiin. Elämän myrskyävä meri osoittaa voimansa ja ovat hukuttamassa häntä. Silloin psalmin laulajan tavoin hän voi rukoilla Herraa Jumalaa, joka hallitsee kaikkia myrskyjä. Meren pohjastakin hän voi vielä löytää avun ja pelastajan Jeesuksen Kristuksen.

Jutun idea asiaa koskevasta lehtikirjoituksesta

Kännykkä

Kännykkä – Jumala ottaa yhteyttä ei Eriksonilla vaan Gudsonilla

- Mikä tämä on (näytän Erikson kännykkää)?
- Minkä merkkinen se on?
- Mihin sitä tarvitaan? – yhteyden ottamiseen

Teemme nyt testin. Soitan nuorisotyöntekijällemme X:lle. (oppilaat valmennetaan tervehtimään X:ää). Kun X on saatu langattoman päähän oppilaat lähettävät huutaen viestin: “Hyvää huomenta X”, “Jumala rakastaa sinua X”, “Muikean pirteää työpäivää X” Soittajan on hyvä olla valpas sen suhteen, että käyttäytyy oikealla tavalla puhelimessa, esim. esittelee itsensä.

Kännykkä on mainio väline. Kännykkää tarvitaan kun otetaan yhteyttä toiseen ihmiseen, missä vain hän sitten onkaan. Kaikkialta voi tavoittaa. Henkilö ei ole riippuvainen johdolla seinään kiinnitetystä puhelimesta.

Minun kännykkäni on Erikson. Sana Erikson on ruotsia ja merkitsee suomeksi samaa kuin Erikin poika.

Yhteydestä ihmiseen on kysymys myös siinä, kun Jumala lähetti poikansa Jeesuksen maan päälle. Jumala ei ottanut yhteyttä ihmisiin kännykällä (Erikin pojalla), vaan oman poikansa kautta.

Jumalan Poika tuli meidän ihmisten luokse kertomaan hyvää viestiä Jumalasta, joka rakastaa meitä. Jumalan Poika tuli luoksemme syntymällä ihmiseksi Neitsyt Marian kautta.

(rukous sopii teemaksi myös langattomaan viestimiseen)

Painava kivi

Kivi jota Jumalakaan ei voi nostaa

Joskus keskustelua Jumalasta koitetaan lyödä leikiksi kompakysymyksillä. Yksi tällainen kysymys kuuluu näin: voiko Jumala luoda niin ison kiven ettei jaksa sitä nostaa.

Kysymyksen tarkoitus on luoda epäilyksen varjo Jumalan kaikkivaltiuteen. Jos jumalalle kaikki on mahdollista niin toki hän voisi luoda tällaisen kiven. Mutta ongelma on tietysti siinä, että sitten osoittautuu, että kaikki ei olekaan hänelle mahdollista, eli juuri tuon kyseisen kiven nostaminen.

Voiko Jumala luoda maailman (kiven), johon hänen valtansa ei enää ulotu (ei jaksa nostaa)? Kysymykseen on vastattu yleensä osoittamalla se loogisesti epämielekkääksi.

Minun mieleni tekee sanoa aina, että Jumala on jo luonut tällaisen kiven. Tuo kivi on ihminen. Jumala antoi ihmiselle vapaan tahdon. Jumala loi ihmisestä sellaisen, että hän ei voi puuttua ihmisen vapauteen. Ihmisen vapaus on riippumattomuutta Jumalasta ja hänen vallastaan. Ihminen itse tosin on riippuvainen Jumalasta. Ilman Jumalaa hänellä ei olisi elämää. Paratiisissa ihminen oli vapaa rikkomaan Jumalan käskyn. Ja tämän vapauden hän otti käyttöönsä. Ihminen ylpistyi vapauteensa. Hän kuvitteli olevansa Jumalan veroinen ja halusi siksi täydellistä riippumattomuutta hänestä. Mutta ihmisen vapaudellakin oli rajansa. Toisin sanoen vapaillakin teoilla oli seurauksensa.

Siitä lähtien ihminen on kauhistuneena ja hämmentyneenä ollut tämän vapautensa kanssa. Hän ei tiedä mitä sillä tekisi.

Kun tulemme tekemisiin oman pahuutemme kanssa. Silloin emme kysy vain nokkelia kompakysymyksiä: Voiko Jumala luoda niin ison kiven, ettei pysty sitä nostamaan. Silloin ihminen pelkää, että hänen syntinsä ja syyllisyytensä on se kivi, jolle Jumalakaan ei enää voi mitään. Silloin ihminen pelkää, että oma syyllisyys on kivi, jonka alle musertuu.

Mutta niin kuin kivi on vieritetty Kristuksen haudan suulta, se poistuu myös meitä musertamasta. Siihen usko Jeesukseen tuo avun.

Piirros isälle

Lapsi tuo piirroksen isän katsottavaksi

Lapsi piirtää kuvaa ja laittaa siihen kuvaan kaikkensa, koko rakkautensa. Hän vie kuvan isälleen tai äidilleen ja sitä yhdessä katsotaan. Kuva on kömpelö ja alkeellinen, mutta se on tehty suuressa rakkaudessa. Lapsi on tehnyt sen koko sydämestään.

Samoin me voimme elää elämämme kaikkemme antaen ja viemme sen Jumalalle. Kuva jonka annamme on tosin karhea ja kömpelö. Siinä on paljon puutteita. Mutta ei Jumala katso sitä moittien. Hänelle tärkeää on se, että me tulemme hänen luokseen, että me annamme itsemme hänelle.

Kaikki mitä maailmassa teemme, olkoon kuin tuo lapsen piirros, jonka hän tuo isälleen ja äidilleen. Tässä olkoon koko elämämme pienoismalli.

Tentti – tentatio

Tentti – tentatio

Kaikki oppilaat tietävät mitä sana tentti tarkoittaa. Tentti on koe. Tentissä testataan, mitä oppilas on oppinut, kuinka hyvin hän hallitsee oppiaineensa. Sana juontaa juurensa latinankielisestä sanasta tentatio, joka merkitsee koettelemusta, ahdistusta tai kiusausta.

Jeesuskin joutui elämänsä aikana kovaan tenttiin, tentatioon. Heti kasteensa jälkeen Jumala koetteli Jeesusta laittamalla Saatanan asialle. Paholainen kiusasi Jeesusta kolme kertaa. Jeesus läpäisi kuitenkin nämä kokeet.

Tentissä oli kolme kysymystä. Ne olivat eräänlaisia kompakysymyksiä. Jokainen kysymys tähtäsi siihen, että Jeesus kääntyisi Jumalaa vastaan ja omaksuisi itsekkäät periaatteet elämälleen.

Jos olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi

Jos olet Jumalan Poika, niin hyppää temppelin harjalta alas. Jumala antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua.

Jos kumarrat minua, tunnustat minut jumalaksesi ja tulet minun puolelleni, saat käyttöoikeuden kaikkeen siihen, mitä omistan. Pääset valtiaaksi minun rinnalleni.

Jeesuksen koevastaukset ovat myös luettavissa. Hän oli opiskellut Raamattua, Jumalan sanaa. Siksi hänen vastauksensa ovat myös hyviä:

1) Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee.
2) Toiseen kysymykseen hän vastasi: Älä kiusaa Herraa sinun Jumalaasi.
3) Ja kolmanteen: Herraa Jumalaasi sinun tulee kunnioittaa ja ainoastaan häntä palvella.

Kuten huomaat, koe, jossa Jeesus oli, ei ollut kirjallinen koe. Jeesuksen ei tarvinnut kirjoittaa paperille vastauksia. Kysymys ei ollut myöskään vain sanallisesta vastauksesta, vaikka hän vastasikin tentaattorille suullisesti. Ennen kaikkea kysymys oli teoista ja elämän asenteesta. Tentaattori pyysi Jeesusta tekemään jotakin. Tentaattori yritti ikään kuin horjuttaa vastaajan tasapainoa tai saada hänet eksymään oikealta polulta.

Voidaan hyvin sanoa, että meillä on omassa elämässämme myös vastaavia koetilanteita. Oppilaille järjestetään aina opetusta, mutta myös kokeita. Me olemme Jeesuksen oppilaita. Ja hän järjestää meitä koetilanteisiin elävässä elämässä. Niissä kokeissa meidän uskollisuuttamme ja uskomme kestävyyttä koetellaan.

idean lähtökohta on muistaakseni Eero Huovisen kirjasta: Pappi.