Viitan tupsut heiluvat

21.8.                                                                Vk 286:3,6

Viitan tupsut heiluvat

Luettelen joitakin hengellistä ja henkistä elämää kartoittavia sanoja: Tekopyhä, hurskastelija, ulkokultainen, teeskentelijä, omahyväinen, silmäinpalvelija. Uudessa testamentissa on mainittu eräs ihmisryhmä, joka on saanut kyseenalaisen kunnian merkitä kaikkea tuota edellä sanottua. Heitä ovat farisealaiset.

Tuo heihin lyöty leima on ilmeisen kohtuuton. Fariseusten ajatushan alun alkaen oli elää hurskautta todeksi. Liike oli syntynyt pitämään juutalaista uskonnollisuutta elossa ja rajoittamaan vieraiden vaikutteiden leviämistä. He halusivat olla uskollisia Jumalan kutsulle.

Jeesus kunnioitti osin heidän opetustaan, mutta evankeliumeissa hän ottaa usein yhteen heidän kanssaan ja moittii ankarasti heidän toimintaansa. Siksi farisealaiset tunnetaan kristillisessä maailmassa vain kielteisistä asioista.

Mitä on tämä ’farisealaisuus’, jota muissa halveksimme, emmekä itsessämme huomaa? Tekopyhyys tai ulkokultaisuus – se on yritys uskotella itselle ja muille olevansa jotakin muuta kuin on: hurskaampi, viisaampi, kokeneempi jne. Tämä on jokaiselle tuttua. Koskeehan se enemmän tai vähemmän meitä kaikkia. Jokainen haluaa antaa itsestään hyvän vaikutelman, paremman kuin se, mikä vastaa todellisuutta.

Kreikankielen tekopyhyyttä merkitsevä sana hypokritees tarkoittaa alkuaan myös näyttelijää. Tekopyhä on omassa elämässään näyttelijä eikä siksi täysin vilpitön. Tehostaakseen toivomaansa vaikutelmaa, hän korostaa roolinsa ulkonaisia piirteitä. Fariseuksista Jeesus sanoi, että ”he käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla.”

Entä me? Mitenkä me teemme itseämme näkyvämmäksi ja merkittävämmän oloiseksi? Mitkä ovat meidän viitan tupsumme, joilla haluamme erottua joukosta ja pätevöityä vertaistemme silmissä? Yleensä jokaisella on jokin toimittamassa fariseusten viitantupsun virkaa. Tässä taidamme olla parantumattomia. Kilpailu ja kilpavarustelu käy kaiken aikaa siitä, minkä roolin saisi elämän suuressa näytelmässä ja miten voisi asemaansa parantaa. Joku hankkii kalliin auton ja merkkituotteita osoittaakseen varallisuuttaan, päteäkseen herraseurassa, toinen alkaa polttaa piippua ja toivoo näyttävänsä viisaalta. Kolmas ihminen pitää huolta siitä, että kaikki huomaavat, kuinka kulunut hänen Raamattunsa on ahkerasta käytöstä. – Näytelmää käydään kaiken aikaa ja viitan tupsut heiluvat. Kuka on komea, kuka rikas, kenellä muodikkaat harrastukset ja kuka on matkustanut eksoottisimpaan paikkaan…

Jeesuksen omat oppilaat eivät yhtään olleet parempia. Hekin kilpailivat siitä, kuka heistä on suurin ja kuka pääsee etumaisille istuimille Jumalan valtakunnassa.

On selvää, että ihmisten välillä tämä näytelmä ei tule milloinkaan päättymään. Se tulee aina saamaan uusia muotoja. Etumaisista paikoista kilpaillaan, mutta siihen herkimpään suhteeseen, mikä on ihmisen ja Jumalan välillä, mikään näytteleminen tai kilpailu ei sovi. Jumalan valtakunnassa kaikki ihmiset ovat samalla viivalla, kukaan ei ole toistansa parempi, jokainen on Jumalan mittaamattoman armon varassa.

Hurskauden näytteleminen tai liioittelu on kaksinkertaisesti inhottava asia. Kun ihminen yrittää esittää parempaa kuin on, hän samalla hakee silloin kunniaa itselleen ei Luojalleen. Hänen näennäisestä hengellisyydestään on tullut rooliasu, jonka avulla hän korostaa itseään. Hengellisyyden oikea suunta on vastakkainen. Jeesus sanookin, joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.

Oikea pyhyys on vaikea laji. Yrittämällä epäonnistuu – se otetaan vain kiitollisena Jumalalta lahjana vastaan.

Pysähtykää ja katsokaa!

Etsikää Jumalaa

Näin sanoo Herra:

– Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa,

ottakaa oppia menneistä ajoista!

Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä,

niin löydätte rauhan.

Näin sanoin,

mutta te vastasitte: “Emme kulje!” Jer. 6:16

Viime pyhän aihe on ”etsikkoaikoja”. On kysymys siis ajasta, jolloin jotakin etsitään: etsimisen aika. Ketkä etsivät?

Ihmiset, joilta puuttuu jotakin, he etsivät. Mitä heiltä puuttuu ja mitä he etsivät? Ihmisiltä, joilta puuttuu turva ja rauha. Ihmiset, jotka ovat hukanneet itsensä, etsivät itseään ja paikkaansa. Ihmiset, jotka elämässään ovat joutuneet ahdinkoon, he etsivät ja pelastusta. Ihmiset, jotka ovat eksyneet, he etsivät oikeaa tietä?

Etsimisen kohde on siis ilmaistavissa monin eri sanoin: Me etsimme itseämme, etsimme todellista ja aitoa elämää – me etsimme pelastusta, etsimme apua ja turvaa. Ehkäpä juuri tuo sisäinen rauha on määriteltävissä keskeiseksi tavoitteeksi, yhteiseksi tekijäksi – rauhaa Jumalan kanssa.

Mutta miten tuota rauhaa ja turvaa etsitään? Ei ainakaan kai taskulampun avulla, ei kaukoputkea käyttäen. Ei etsitä niin kuin kadonnutta tavaraa tai outoa osoitetta. Ihmiset etsivät Jumalaa hiljentymällä mietiskelemään omaa elämäänsä, kyselemällä ja keskustelemalla toisten ihmisten kanssa, lukemalla hengellistä kirjallisuutta ja rukoilemalla.

Jeremian sanoin oikean tien etsiminen merkitsee pysähtymistä ja katsomista. Siinä tarkastetaan omaa elämän tietä kysyen itseltä, mihin se johtaa? Mihin tämä elämäntieni vie ja mitä elämässä tekemäni valinnat merkitsevät? Minkälaiset jäljet ovat taakseni jääneet?

Arvioinnin perusteena kehotetaan ottamaan oppia menneistä ajoista. Minkälainen on ollut edellisten sukupolvien tie – se tuo hyvän näkökulman meille. Mikä on tuonut rauhan niille, jotka ovat eläneet meitä ennen. Mitä he vastaisivat?

Jeremia ohjasi omaa kansaansa pysähtymään ja etsimään oikeaa tietä, rauhaan johtavaa tietä. Vastaus jonka hän sai, kuulostaa hyvin nykyaikaiselta. Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä… mutta te vastasitte: Emme kulje!”

Vastaus, joka tänään kuulemme omalta kansaltamme, tuntuu ihan samanlaiselta. ”Emme halua seurata isien uskoa. Se ei anna meille sitä mitä etsimme.” Kristinusko ei tarjoa tarpeeksi viihdettä ei tarpeeksi jännittäviä kokemuksia, ei huumaa eikä syviä väristyksiä. Menneiden sukupolvien tie halutaan hylätä. Vanha kuulostaa tylsältä. Halutaan jotakin uutta ja eksoottista – kunhan ei tarvitse pysähtyä ja arvioida omaa elämänsä suuntaa.

Herää kysymään, etsivätkö he sittenkään samaa asiaa kuin se, mitä Jeremia sanoo: sielunrauhaa – rauhaa Jumalan kanssa.

Tilanne on vähän sama kuin potilas olisi lääkärin luona kuulemassa lausuntoa omasta terveydestään. Etsitään terveyttä, mutta lääkäri ei saa sanoa oikeaa diagnoosia, ettei asiakkaan sielunrauha järky. Niinpä hoidetaan kipua mutta ei sairautta. Nykyaikana hoidetaan monin eri lääkkein sielun rauhattomuutta, mutta ei saa sanoa mistä se johtuu ja miten se poistuu – koska siitä he vasta levottomaksi tulisivatkin. Ihminen ei kestä totuutta itsestään. Kipukynnys tässä suhteessa on nykyään hyvin matala.

Älkää puhuko synnistä, älkää tuomiosta, älkää puhuko kadotuksesta, älkää puhuko Jeesuksesta. mistä tahansa muusta.

Ukko-Paavo ei aikanaan ollut kovin hienotunteinen tällaisia ihmisiä kohtaan. Kerran hän tuli saunasta ja ilkosillaan löntysteli veteen huutaen mennessään: ”Näin ne ihmiset juoksevat perse edellä kohti helvettiä.” – näytti samalla kuina se tapahtui – molskis vaan.

Vain ihminen, joka pysähtyy katsomaan omaa elämäntietään voi huomata eksyneensä, kulkeneensa harhaan. Silloin hyvät neuvot ovat kalliit. Mutta ihmiselle, joka ei tiedosta (eikä halua tietää) paikkaansa kartalla (missä hän on), on vaikea neuvoa mitään reittiä.

Jumala kyllä johdattaa meitä, mutta kiusaajakin tekee ansojaan ja saa meidät eksymään. Siksi on hyvä pysähtyä usein ja tarkistaa suuntansa.

Vanhat mystikot sanovat, että on lakattava etsimästä ja jäätävä hiljaisuuteen. Jumala itse etsii ihmisen. Onkin niin, että Jumala etsii ihmistä. Kun minä lakkaan hosumasta, tiemme voi kohdata.

Jumala etsii ihmistä ja hän kyllä löytää, jos ihminen on löydettävissä…

Minä en kadu mitään

pe 14.8.          Radio YLE1 aamuhartaus                   Vk 277: 1,3

”Minä en kadu mitään.”

Matteuksen evankeliumin 11 luvussa Jeesus moittii kaupunkeja joissa oli tehnyt suurimman osan voimateoistaan eli ihmeistään. Hän moitti niitä siksi, että kaupungit eivät tehneet parannusta. Ne olivat katumattomia, niissä ei tapahtunut mitään hengellistä muutosta. »Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! Jos teidän kaduillanne tehdyt voimateot olisi tehty Tyroksessa tai Sidonissa, niiden asukkaat olisivat jo aikoja sitten verhoutuneet säkkiin ja tuhkaan ja kääntyneet.”

Katumuksen ja kääntymisen merkkinä oli tuolloin tapana pukeutua säkkiin. Voisiko edelleen toimia samoin? Osoittaisit julkisesti arvomaailmassa ja asenteissasi tapahtuneen muutoksen ja katumuksen menemällä töihin tai kauppaan likaiseen säkkiin pukeutuneena ja tuhkaa siroteltuna kampaamattomiin hiuksiin. Tulisit varmasti huomatuksi, mutta tekoasi ei ehkä arvostettaisi kovin korkealle. Olisit jokin kummajainen.

Miten oikeasti ilmaisemme sen, että kadumme mennyttä elämäämme ja sen vääriä ratkaisuja? Miten ilmaisemme surua siitä, että olemme toimineet vastoin Jumalan tahtoa, vastoin elämämme syvintä kutsumusta ja tarkoitusta? Miten ilmaisemme sen, että olemme havahtuneet näkemään itsemme ja tekomme uudessa valossa? Se mikä ennen toi iloa ja tuntui tärkeältä paljastuikin arvottomaksi. Siihen ei ole olemassa mitään pukeutumismallia tai muutakaan käytösmallia. Surun ja katumuksen johdosta henkilön elämässä kuitenkin tapahtuu jotakin, mikä pyrkii purkautumaan ulos.

Mutta valitettavan tavallista on kai se, että oikeastaan mitään ei kaduta. Sanotaan, että se on ollut vain elämää, joka on ollut arvokasta sinänsä. Virheet ovat olleet tarpeen oppimisen mielessä. Tässä on myönteistä se, että henkilö hyväksyy oman elämänsä, on sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa. Mutta katumattomuus kristityn elämänasenteena tuntuu oudolta.

Onko niin, että käsite ’elää täyttä elämää’ on tullut tarkoittamaan samaa kuin ’elää rappioitunutta elämää’. Elämän rosoisuutta haetaan tietoisesti, jotta siinä olisi ”elämisen makua”. Äärimmillään sitä rosoisuutta haetaan humaltumisesta, syrjähypyistä, pettämisestä ja erilaisista laittomuuksista, sillä se on sitä ’todellista elämää’, kuten toisinaan kuulee sanottavan. Ihanne-elämänä pidetään tuhlaajapojan elämää, josta sivistys ja hyvät tavat on kuorittu pois. Kun on elänyt tuhlaajapojan tavoin, ei ole jäänyt  ’elämätöntä elämää’ – sehän olisikin kaikkein suurin synti, sillä ”kerran täällä vain eletään”.

Eteeni piirtyy kaksi elämän mallia. Edellä kuvattu malli voidaan tiivistää sanontaan: ”En kadu mitään, kerran täällä vain eletään” Tämä kuvastaa elämää, joka ei kurkota tuonpuoleiseen. Kun iäisyysnäkökulma on kaventunut elämästä, niin sisältöä etsitään yhä kiihkeämmin katoavasta.

Toinen elämänmalli pitää sisällään katumuksen ja surun siitä turhasta, mihin oma elämä on kulunut ja siksi kääntyy Jumalan puoleen pelastuksen toivossa. Ihminen tulee tietoiseksi siitä, että oma elämä ei kestä Jumalan arviointia? Tämä malli voidaan tiivistää rukouslauseeseen: ”Armahda minua syntistä.”

Kun Jeesus teki tunnustekoja Betsaidassa ja Korasin-kylässä, niiden olisi pitänyt pysäyttää ihmiset miettimään elämänsä suuntaa. He olivat haaskanneet sen tyhjänpäiväiseen ja turhuuteen tai he ovat eläneet sitä vailla yhteyttä elämän lähteeseen. Se on ollut kuin irti oleva ratas, joka pyörii tyhjää, jos pyörii ollenkaan.

Näiden kahden elämän mallin välillä voimme kysyä itseltämme, kuulummeko siihen kasvavaan joukkoon ihmisiä, jotka eivät kadu mitään ja haluavat saada kaiken hyvän tämän rajallisen elämän aikana vai saavatko ikuisuuden viestit etsimään elämäämme uutta suuntaa? Onko meillä sellaisia ’turhia teitä’ joista pitäisi kääntyä takaisin?

Ihmeen äärellä, toinen todellisuus, näkymätön maailma murtautuu esille. Se muistuttaa meitä siitä, että arkipäiväinen elämämme on kytkettynä näkymättömään – katoava katoamattomaan. Siksi elämä ei mene pilalle tai osoittaudu turhaksi sen tähden, että jokin nautinto jäi kokematta tai Eiffel-torni jäi näkemättä. Mutta se menee taatusti pieleen silloin, jos yhteys Jumalaan jää kokonaan tavoittamatta.

Kun Jeesus naulittiin ristille, hänen kanssaan vietiin teloitettavaksi kaksi muuta rikollista (Lk 23. 32-33, 39-43). Toinen heistä pilkkasi Jeesusta, toinen rukoili häntä. Vain katuva rikollinen kuuli Jeesuksen sanat: Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”

Talentit

Talentti – Pirilä niuttula kylätapahtuma

Matt. 25:14-30

Hyvät ystävät. Olen ollut Harjavallassa nyt 10 vuotta. Tulin tänne Merikarvialta. Silloin elettiin kirkkovuodessa tätä samaa viikkoa – Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa. Veijo piti kesäillan hartaudessa tervetulopuheen Sananlaskujen kirjasta: Älä unohda laupeutta, älä uskollisuutta -
kiedo ne kaulaasi, kirjoita sydämesi tauluun,
niin saat rakkautta ja kiitosta
sekä Jumalalta että ihmisiltä.

Mielessäni on ollut eräs tähän pyhään kuuluva yksi evankeliumin kohta. Muistatte ehkä Jeesuksen esittäneen vertauksen viimeisestä tuomiosta. Siinä hän puhui kolmesta miehestä/palvelijasta, jolle annettiin eri suuruinen määrä talentteja hoidettavaksi sillä aikaa kun isäntä muutti kauas pois. Yksi sai 5 talenttia toinen 2 ja kolmas 1. Pitkän ajan kuluttua hän palasi takaisin ja vaati palvelijoilta tilitykset.

Sana talentti on meille tullut tutuksi myös englannin kielestä. Suomessa olemme tottuneet kääntämään talentin lahjakkuudeksi. Lahjakkaalla ihmisellä on jokin ominaisuus, kyky, taito, jossa hän on erityisen hyvä. Hänellä on lahja – tuo kyky on ikään kuin lahjoitettu hänelle. Lahjakkaalla ihmisellä taidon oppiminen käy nopeammin kuin muilla ja hän voi kehittyä siinä pidemmälle kuin muut. Mutta hänenkin on harjoiteltava oppiakseen ja edistyäkseen lahjansa käyttämisessä. Kukaan ei ole seppä syntyessään tai viulunsoittaja – tuo taito voi kuitenkin olla ituna hänessä ja se voidaan herättää henkiin.

Televisiossa alkaa kilpailukin – nimeltä Talent Suomi. Siinä etsitään eri tavalla lahjakkaita ihmisiä. Lahjakkaita eivät ole vain superlahjakkaat. Jokainen ihminen on ’lahjakas’, sillä jokainen on saanut lahjoja Jumalalta.

Tänne katoksen alle on kokoontunut monenlaista lahjakkuutta. Ehkä on hyvä hetkeksi miettiä myös mitä lahjoja sinulla on? Jokainen on saanut joitakin lahjoja. Lahjakkaita soittajia ja laulajia, piirtäjiä, käsityöihmisiä eri aloilta. Toinen on teknisesti lahjakas ja osaa tehdä käsillään mitä vain, toinen tuntee teoriat ja filosofiat. Joku on kielellisesti lahjakas ja toinen sosiaalisesti lahjakas, kolmas on hyvä johtaja. Joku taas lahjakas hoitajana ja pienistä eleistä ymmärtää, mitä toinen tarvitsee. Lahjoja on lukemattomia, erilaisia. Jokaisella on lahjoja – ja tavallista on että näistä lahjoista tulee ammattimme.

Lahjojen suhteen on tapana sanoa, edellistä Raamatun kertomusta muistaen, että lahjojaan ei saisi kätkeä: talenttia ei tule kaivaa maahan. (eikä pitää lamppua vakan alla). Lahjat on otettava käyttöön.

Sanaan talentti liittyy eräs toinenkin piirre kuin vain lahja tai lahjakkuus. Ramatussa talenti ei tarkoita henkilön kykyä tai lahjaa. Se tarkoittaa sen ajan suurinta rahayksikköä – 6000 denaaria. (Denari oli työmiehen päiväpalkka – Menisi ehkä noin 20 vuotta saada kokoon tuo summa).

Tällä tavoin laskettuna yksi talentti tai lahja, minkä olemme saaneet, on mittaamattoman arvokas. Mitä talentteja oletkaan saanut, ne ovat asioita, joita meidän tulisi arvostaa – eikä antaa niiden surkastua käyttämättömänä.

Se mikä evankeliumin vertauksessa on meille ehkä erikoista tai yllättävää, että talentti mikä annettiin meille oli enemmänkin lainassa kuin meille vain lahjoitettu meidän omaksi parhaaksemme.

Lahjan antaja tulee takaisin pyytämään lahjaansa takaisin. Talentti ei ollutkaan meidän omaisuuttamme eikä talenttia tule käyttää siihen, että kerää kunniaa ja mainetta itselleen. Ne on annettu käyttöä varten, joista meidän on tehtävä tili.

Talentti annettiin meille sitä varten, että tekisimme sillä isännän entistä rikkaammaksi. Meidän lahjakkuutemme tulisi näin ollen kirkastaa Jumalaa, Jumalan kunniaa. Tämä ennen kaikkea siksi, että me olemme lahjan saaneet emmekä ansainneet.

Se on lahja, josta jotkut taiteilijat ovat sanoneet että se on myös taakka. Jolloin ihminen on sidottu tähän lahjaansa. Lahjasta tulee samalla risti, jota on kannettava. Silloinkin lahja sitoo meidät lahjan antajaan.

Kerran lahjojen antaja tulee katsomaan, mitä me hänen lahjoillamme olemme saaneet aikaan.– vain piilottamalla lahjat ja piiloutumalla itse Adamin tavoin talenttien antaja tulee tyytymättömäksi. Lahjat on annettu käyttöön eikä käyttämällä niitä voi hävittää.

Siksi on hyvä tulla tietoiseksi lahjoistaan – niistäkin mitkä omasta mielestä tuntuvat vähäisiltä tai tavallisilta. On hyvä olla uskollinen näiden lahjojen käyttämisessä.

Vain ihminen itkee

Vain ihminen itkee

Milloin viimeksi itkit? Itkeminen on monelle tuttua. Useille sen puuttuminen vielä tutumpaa. Toiset itkevät salaa (kaappi-itkijät)

Itku on sitä, että jokin este murtuu meissä ja emme kykene toimimaan tilanteessa sovinnaisella tavalla.

Miksi on kyyneleitä? (Miten niitä on eri aikakausina ja eri kulttuureissa tulkittu? Miten eroavat miesten ja naisten kyyneleet? Entä aikuisten ja lasten?) Mitä kyyneleet kertovat ihmisyydestämme?

Itkun syyt ovat moninaiset. Kyyneleet vuotavat ilon, onnen, helpotuksen, surun, pettymyksen joskus jopa vihan tähden. Jotkut itkevät paljon ja vuolaasti, toiset vähän tai ei ollenkaan. Yksi niiskuttaa, toinen ääntelehtii, kolmannella koko ruumis vavahtelee. Jollakin vain silmät kostuvat. Toinen rykäisemällä pitää itkunsa kurissa, kun toinen puree hammasta. Jollakin kyynelistä tulee ohjelmanumeronsa, suoritus, jonka kaikkien pitää nähdä tai niitä käytetään toisen manipuloimiseen, oman tahdon läpiviemiseen. Krokotiilinkyynelillä halutaan herättää sääliä, osoittaa haudalla surua ja aitoa tunnetta.

Yleensä ajattelemme, että kyynelillä ei voi valehdella, mutta se ei pidä paikkaansa. Kyynelillä voi myös pettää ja kätkeä todelliset tunteensa.

Kyynelissä on silti taikaa. Sisimpämme pääsee silloin aitoa ja vapaana esiin. Sisäinen ja ulkoinen maailma yhtyvät meissä. Emme silloin vastusta itsekurilla tunteitamme, vaan se mitä sisällämme tunnemme näkyyy suoraan ulospäin.

(Estelemme itkuamme, häpeämme sitä sillä lapset itkevät, eivät aikuiset. Itku viestii sitä että emme hallitse elämäämme, itseämme, tunteitamme. Se osoittaa haavoittuvuutemme.)

Monelle ihmiselle tuttu kokemus on sellainen, että kyyneleet täytyy peittää, sillä ne tuottavat häpeää. Lapset itkevät luonnostaan ja kukaan ei ihmettele sitä. aikuiset itkevät salaa elokuvissa (voisi kuvitella että juuri siksi elokuvasalit pimennetään, jotta kyyneleet saisivat rauhassa, kenenkään huomaamatta vuotaa), mutta eivät itsensä vuoksi. He itkevät sankarin tai sankarittaren kohtaloa. Itku on etääntynyt todellisesta elämästämme.

On liian uhkarohkeaa kohdata oman elämän murhenäytelmä pelkoineen. Elokuvissa saa kokea turvallisesti tunteensa.

Jeesus sanoo via dolorosalla naisillke, jotka itkivät häntä: ”älkää minua itkekö. Itkekää itseänne.”

Itku vapauttaa ja helpottaa. Silloin ihminen saa huomita ja sääliä osakseen. Kaikki osaavat eläytyä itkijään, siihen pahaan oloon, joka ei pysy sisällä. Itku on yhteydessä esikielellisiin muistoihimme. Siihen tasoon mielessämme, johon ei ole edes sanoja. Jokaisessa itkussa on aina mukana aikaisemmat itkukerrat, muistumat niistä.

Myös Jeesus itki. Jeesus itki Jerusalemin kohtaloa. Hän itki myös Lasaruksen haudalla. Miksi Jeesus itki? Hän ei itkenyt Lasaruksen kuolemaa, sillä hän tiesi että Lasarus herää kuolleista. Hänen itkunsa oli syvää myötätuntoa Lasaruksen sisarusten tuskaan. Jeesus itki toki myös vauvana.

Mitä sinä itket? Mitä naiset itkevät? Mitä miehet itkevät? Miten itku ymmärretään sukupuolten välillä aina väärin.

Elämän lahjaluonne

Eikö ihmisen olo maanpäällä ole sotapalvelusta (Job 7:1). Vanhan käännöksen mukaan. Latinalainen sananlasku sanoo saman: Vivere est militare. Elämä on taistelua.

Tuota taistelua olemassaolosta ja onnesta ei tarvitse aina tosin ajatella kovin konkreettisesti. Kenties silloin, kun vaatekaupoissa on suuret alennukset. Silloin monta kättä hamuaa samaa leninkiä tai paitaa. Taistelu tavaratalon tuotteista saattaa yltyä hyvinkin kiivaaksi.

Helsingissä tavaratalo Stockmann järjestää kerran vuodessa suuret alennukset. Niiden päivien nimenä on hullut päivät. Ihmiset juoksevat silloin hulluina ostamassa tavaroita kassit piukkaan. Virossa ja Viipurissa lienee suomalaisten ’kestohullut päivät’ ympäri vuoden. Tosin en tiedä käydäänkö siellä taistelua tavaroista myyntikojujen äärellä. Joka tapauksessa kojun toisella puolella myyjä käy omaa taisteluaan perheensä elättämiseksi.

Elämä on taistelua monella muullakin tavalla. Se on taistelua luonnonvoimia vastaan tai ehkä enemmänkin nykyään luonnon saastumista vastaan ja luonnon tuhoutumista vastaan. Elämä on taistelua sairauksia vastaan ja tietämättömyyttä vastaan.

Melko hyvin Suomessa on tässä taistelussa pärjätty. Tekniikka on kehittynyt ja yhteiskunta pitää huolta vähäosaisista.

Tänään veteraanipäivänä meitä muistutetaan siitä, että taistelu elämästä ja hyvinvoinnista on ollut todellista sotapalvelusta, ei vain tönimistä tavaratalon alennushyllyillä. Se on ollut taistelua asein ja ihmishenkien kustannuksella. Tuo sotapalvelus merkitsi monelle viimeistä palvelusta. Taistelulla on ollut korvaamaton hinta, mutta se mitä sillä on saavutettu on uskomme mukaan ollut vielä korvaamattomampi, vapaus omaan maahan, kieleen, kulttuuriin ja uskoon.

Kristinuskon mukaan taistelu ja vaikeudet kuuluvat ihmisen elämään. Myöskään sellaisia katastrofeja kuin sotia me emme aina pysty estämään emmekä väistämään.

Kun Adam ja Eva ajettiin ulos paratiisista, heidän kannettavakseen annettiin maata kohdannut kirous: otsa hiessä on sinun hankittava leipäsi. Elämän kovuus ja elannon hankkimisen vaikeus on osa ihmisen elämää. Siksi on oikein sanoa, että ihmisen elo maan päällä on sotapalvelusta.

Mutta jotakin oleellista on jäänyt huomaamatta, jos mitään muuta ei elämässä nähdä kuin vaikeudet ja harmit. Uskomme mukaan elämä on sittenkin ennen kaikkea Jumalan meille antama LAHJA. Tämä elämän lahjaluonne voi vaikeuksien keskellä jäädä helposti huomaamatta. Elämä on kuitenkin Jumalan lahja ihmiselle. Se on jotakin sellaista jonka olemme saaneet Jumalalta ilman omaa ansiotamme, ilman taistelua ja ilman vaivannäköä. Elämä on suunnattoman arvokas lahja meille niin kuin on isänmaammekin.

Uskon, että ne, jotka ovat joutuneet taistelemaan sodassa ja saaneet elävänä palata takaisin, tietävät tämän lahjan arvokkaaksi. Tämän lahjan luonne tuli punnittua siinä, kun oli oltava kasvokkain kaiken aikaan sen tosiasian kanssa, että sodassa voi menettää henkensä. Tästä näkökulmasta käsin osaa varmasti olla kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saa elää. Elämän lahja on todella sellainen, josta voimme olla kiitollisia ja iloisia. Se on lahja, josta voimme nauttia. Se on lahja, jonka puolesta myös haluamme antaa kaikkemme.

4:Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, 5:että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu. 6:Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa 7:osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen. 8:Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. 9:Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. (Ef. 2:4-9)

Sotaveteraanit

Sotaveteraanit

Muistelua isoisästä joka murtui sodassa. Ei haavoittunut ruumiillisesti vaan murtui henkisesti. (ks. Kirkkovuosi-kansio)

Minulle on selvinnyt vasta myöhäisellä iälläni kiinnekohdat, jotka liittävät minut Suomen sotien historiaan. Isoisäni eivät ole paljon minulle asioista kertoneet. Isän puolelta olen ollut melko pieni poika, kun isoisä on kuollut. Hän kuoli jo vuonna 1976, jolloin kävin kohti 9 vuotta. Häneltä en siksi ole mitään kuullut. Äidin isä on taas ollut Ruotsissa koko elämäni ajan. Häneltä kuulin vasta viime kesänä sotiin liittyviä asioita.

Molemmat tarinat liittyvät haavoittumiseen. Äidin isä (joka on karjalasta Kuolemanjärveltä syntyisin) haavoittui sodassa. Hän sai luodin alavatsaan. Kun hän sairaalassa heräsi, hän muisti että ensimmäisenä sairaanhoitaja tuli onnittelemaan, että hänellä kävi hyvin. Jos luoti olisi mennyt viisi senttiä alemmas, häneltä olisi mennyt munat. Siksi hänellä pitäisi olla kiitollinen mieli. Ja kai hänellä on ollutkin.

Isän isästä sain kuulla hänen lapsiltaan (en omalta isältäni, joka on jo kuollut). Nimittäin isoisäni ollessaan talvisodassa järkyttyi siellä jostakin niin pahasti, että jatkosodassa hänestä ei ollut enää rintamalle menijäksi. Hän toimi sen ajan sotapoliisina. Sotamuistojaan hän ei puhellut eikä niitä halunnut muistella. Omalle kotiväellekään hän ei niistä kertonut.

Mitä tästä tiedosta olen oppinut. Sen että hän ei ollut sankari eikä saanut urhoollisuusmitalia. Hän oli hävinnyt oman sisäisen taistelunsa. Ehkä siksi muisto sodasta oli hänelle liian epämieluisa. Hän ei kestänyt siellä.

Tämä vähäinen tieto sodasta on minulle tullut hyvin tärkeäksi. Ensinnäkin siksi, että se on linkki joka liittää minut tähän itsenäisyytemme ajan keskeiseen historian kohtaan.

Mutta tämä vähäinen tieto muistuttaa minua – ei sankaruudesta ja voittamisesta, vaan yksityisen ihmisen kärsimyksestä ja tappiosta; inhimillisestä hädästä, joka voi olla niin suuri, että ihminen luhistuu sen alla.

Sota ei kuitenkaan ole vain yhden ihmisen voitto tai tappio. Ei vain yhden ihmisen sankaruutta tai pelkuruutta. Se on koko kansakuntaa koskeva asia. Sodalla hankittu voitto ja vapaus koskee kaikkia, siitä on koko kansa osallinen.

Samoin kun on olemassa yhden ihmisen sankaruutta on olemassa yhteistä sankaruutta, joka koskee kaikkia tuon ajan eläneitä ihmisiä. Samoin kuin on olemassa yhden ihmisen voittoja ja onnistumisia, on olemassa myös koko kansaa koskeva voitto ja vapaus. Siitä huolimatta, että tämän kaikkia koskevan vapauden hintana kuitenkin on aina sellaista kärsimystä ja tappiota, jolla on yksilölliset kasvot. Näitä arpia monet kantavat hiljaisuudessa ja yksin.

Minut on pappina lähetetty kuitenkin julistamaan toisenlaisesta sodasta, toisenlaisesta kärsimyksestä, tappiosta, voitosta, rauhasta ja vapaudesta. Se on vapaus, jonka Jumalan Poika Jeesus Kristus on meille hankkinut. Tämä taistelu on käyty jokaisen ihmisen vapaudesta. Me olemme itse olleet siinä taistelussa kaikki häviäjiä. Häviäjiä siten, että jatkuvasti lankeamme pahoihin tekoihin, sanoihin ja ajatuksiin. Me emme itse kykenen voittamaan pahaa itsessämme, vaan aiana se näyttää alistavan meidät.

Yksi ihminen Jeesus Kristus on kuitenkin voittanut tämän pahan mahdin ja kaikki pimeyden teot. Hän on tuonut meille rauhan Jumalan kanssa ja tätä rauhaa on seurannut vapaus.

Tälläkin taistelulla on hintansa. Se on Kristuksen kärsiminen, haavoittuminen ja inhimillinen tappio, kuolema. Mutta siitä, mikä näytti tappiolta, kasvoikin Kristuksen ylösnousemuksen myötä voitto. Jeesus voitti kuoleman ja sen mikä meitä on pitänyt vankinaan, synnin.

Meidän henkilökohtaisiin tappioihin Kristus tuo voiton. Jos meidän oma hurskauselämämme onkin joutunut tappioon, niin Jumala on meidän puolellamme. Hänen voittonsa on myös meidän voittomme. Jumala on hankkinut voiton meitä varten. Siksi meillä on vapaus, rauha ja hyvä omatunto siinä anteeksiantamuksessa, joka perustuu Jeesuksen Kristuksen työhön.

Adventti ja itsenäisyyspäivä

Adventti ja itsenäisyydenpäivä

Hyvät ystävät!

Vietämme täällä samalla kertaa oikeastaan kahta juhlaa. Joulun odotuksen juhlaa (sanotaan sitä vaikka pikkujouluksi) mutta myös etukäteen itsenäisyyspäivän juhlaa. Mutta koska varsinaiset juhlapyhät on rauhoitettu muulle toiminnalle, voimme viettää näitä juhlia pienellä porukalla etukäteen keskenämme.

Adventti ja itsenäisyyspäivä eivät kaiketi ajatuksiltaan sovi kovin helposti yhteen, mutta on olemassa yksi kuva, joka yhdistää nämäkin juhlat. Tuo kuva liittyy Vanhan testamentin Messiasennustukseen. Se on ensimmäisestä Mooseksen kirjasta ja kuuluu seuraavasti:

9:Juuda, sinä nuori leijona,

saaliilta olet noussut, poikani.

Hän on kyyristynyt, käynyt makuulle

kuin leijona, kuin jalopeura.

Kuka uskaltaa häntä häiritä?

10:Ei siirry valtikka pois Juudalta,

ei käskijän sauva hänen suvultaan.

Hänen heimostaan on tuleva se, jolla on valta,

häntä kansat tottelevat. (1 Ms 49:9-10)

Tässä luvataan, että Juudan suvun keskuudesta nousee kuningas, Kristus, Juudaan jalopeura. Viime sunnuntaina vietimme ensimmäistä adventtia. Pyhän aiheena oli edellisen ennustuksen täyttyminen.

Israelin kansa oli odottanut tätä hallitsijaa koko historiansa ajan. Aina tämän tästä joku profeetta uudisti lupauksen tulevasta hallitsijasta, joka poik-keaa kaikista muista. Tämä lupaus toteutui silloin, kun Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin. Jumala on pitänyt lupauksensa ja antanut heille hallitsijan, jota kansat tottelevat. Jeesus osoitti tuolla teolla olevansa Raamatun lupausten täyttymys. Hän on kuningas ja hallitsija, Juudan jalopeura.

Tämä kuva Juudan jalopeurasta pitäisi olla meille suomalaisille erityisen tuttu, sillä se on kuvattuna vaakunassamme. (Kuva esille)

Kristus on tuo leijona, eli jalopeura. Hallitsijana hänellä on kuninkaan kruunu. Hänellä on valta.

Tärkeää lisäksi on huomata kaksi miekkaa. Toinen miekka on käyrä sapeli leijonan jalkojen alla. Toinen miekka on leijonan kädessä, se on kaksiteräinen suora miekka. Kaksiteräinen suora miekka kuvaan Jumalan sanaa joka on suora, totuudellinen, joka halkaisee hyvän ja pahan, oikean ja väärän, totuuden ja valheen. Se on myös miekka, jolla hän hallitsee ja rankaisee. Käyrä sapeli kuvaa pahan ja valheen valtaa. Jumalan vastustaja on valehtelija ja valheen isä. Hänen sanansa eivät ole todet eivätkä suorat, vaan kierot ja petolliset kuin käyrä sapeli. Mutta tämän pahan vallan Kristus polkee jalkoihinsa ja kukistaa sen.

Siihen aikaan, kun suomi sai tämän vaakunan, meillä oli uhkana venäjä, joka oli ohjelmallisesti hylännyt Jumalan ja kääntänyt selkänsä kirkoille ja uskoa tunnustaville ihmisille.

Siksi sota Neuvostoliittoa vastaan sai myös uskonsodan piirteitä. Pieni Suomi Kristukseen turvautuen käy taisteluun suurta jumalatonta Goljatia vastaan, jolla suu on täynnä pilkkaavia sanoja.

Vaakunassamme ei turhaan ole leijonaa. Kristus on se, jota kansat viimekädessä tottelevat. Siksi myös pieni Suomi säästyi, koska se tunnusti Kris-tuksen todelliseksi hallitsijakseen. Kun me tänään (ja huomenna) kiitämme sotiemme veteraaneja ja koko itsenäisyytemme turvannutta sukupolvea, meidän on kiittäminen myös Herraamme Kristusta, joka varjeli maatamme tuholta. Me olimme kansa-kuntana avanneet porttimme sille hallitsijalle, josta Raamattu puhuu. Täällä uskottiin ja rukoiltiin.

Siksi minusta on tärkeää, että kun sytytämme sinivalkean kynttilän, voisi sen molemmin puolin palaa kaksi valkeaa kynttilää. Kaksi enkeliä vartioi kansaamme sen kohtalon hetkinä. Yksin ei mikään kansakunta pysy pystyssä. Enkelien varjelusta me tarvitsemme edelleen.

Jos Herra ei taloa rakenna,

turhaan näkevät rakentajat vaivaa.

Jos Herra ei kaupunkia vartioi,

turhaan vartija valvoo. Ps 127:1

Olkoon porttimme hänelle siksi auki myös tänään Kuninkaallemme, että hän tulisi luoksemme rauhan ruhtinaana, elämän antajana ja pimeyden voittajana.

Itsenäisyyspäivä 1998

ITSENÄISYYSPÄIVÄN JUHLAPUHE MERIKARVIAN ALA-ASTEEN JUHLASALISSA 1998

Hyvät tasavaltamme kansalaiset ja erityisesti sen itsenäisyyden turvannut sukupolvi, veteraanit, lotat ja kotijoukot, hyvä juhlaväki.

Adventtiaikana sytytetään kynttilöitä. Tänä toisena adventtina sytytetään kaksi valkoista kynttilää. Mutta näiden kynttilöiden lisäksi sytytetään tänään myös toisenlainen kynttilä. Se ei ole adventtikynttilä – siksi se ei myöskään yritä muistuttaa meitä Kristus-valosta niin kuin adventtikynttilät. Se on itsenäisyyspäivän kynttilä ja sen valo ja lämpö viestivät meille isiemme ja äitiemme muistoa. Muistoa heidän työpanoksestaan, jolla he ovat rakentaneet isänmaata ja vaalineet sen vapautta. Se on meille siis hyvin rakas ja tärkeä kynttilä.

Kynttilässä on kaksi väriä: sininen ja valkoinen. Ne ovat Suomen värit ja tuovat mieleemme toisen symbolin, joka on vielä keskeisempi ja tärkeämpi kuin tämä kynttilä. Tarkoitan siniristilippuamme.

Lipun symboliarvo on Suomessa hieman arkipäiväistynyt. Näin ei ole aina ollut. Tunnistamme silti varmaan jotakin lipun voimasta, kun Suomen lippu nostetaan menestyneiden urheilukisojen jälkeen kaikkia muita lippuja ylemmäs. Isänmaalliset kaihon tunteet valtaava silloin mielen.

Kun taas katsomme TV-uutisia, näemme usein, kuinka joidenkin maiden lippuja  poltetaan häpäisytarkoituksessa. Sellainen pilkkaaminen koskisi suomalaisiakin todella syvältä, jos näkisimme oman lippumme palamassa ja ihmisten tallattavana.

Entä mitä merkitsi virolaisille, kun he näkivät, monet heistä, ensimmäistä kertaa elämässään oman itsenäistyneen valtion lippunsa nousevan salkoon punalipun tilalle. Se on hiljentänyt ja pysäyttänyt heidät, sillä se lippu on ollut konkreettinen osoitus heidän pitkäaikaisen haaveensa toteutumisesta.

Lippu ei ole vain muodollisuus. Se ilmaisee värimme, sen keitä me olemme. Ennen kaikkea lippu on vapauden kuva. Se merkitsee, että täällä asuu vapaa ja itsenäinen kansa. Vain vapaalla kansalla on aihetta nostaa oma lippu salkoon, niin että se näkyy kaikkialle.

Itsenäisyys ei ole silti koskaan itsestään selvä asia, vaan sitä on puolustettava. Vaikka Jumala lupasi Aabrahamille Palestiinan maan ikiajoiksi, vaikka Jumala sanoi Moosekselle johdattavansa omaisuuskansansa luvattuun maahan, silti he joutuivat taistelemaan siitä, käymään sotia siellä asuvia heimoja vastaan.

Suomen rajojen turvana ei ole samanlaista Jumalan lupausta, mutta me olemme myös joutuneet taistelemaan oikeudestamme omaan maahan, kieleen ja kulttuuriin. Myös Suomen lippua on yritetty tahrata ja kynttilän liekkiä sammuttaa. Mutta tänään lippu on yhä salossa ja liekki palaa. Siksi tämä päivä on erityisesti se päivä, jolloin haluamme kiittää veteraanejamme ja koko sitä sukupolvea, joka on turvannut meille vapauden kansakuntamme kohtalon hetkinä. Se on vaatinut myös raskaan uhrinsa – sankarivainajia, invalidisoitumista, fyysistä kärsimystä, pelkoa ja painajaisia, muistoja joita ei ole voinut kenellekään jakaa.

Kun joillekin partiolaisille viime torstaina esittelin seurakuntakotia, pysähdyimme Ison salin seinustalla katselemaan taulua, jossa on henkilötietoja sodassa kaatuneista Merikarvialaisista. Nuorin heistä oli Kalle Olavi Hietasalo Riispyystä 20-vuotias kuollessaan. Hän oli hädin tuskin päässyt aikuisuuteen.

Minä pidän itseäni vielä melko nuorena, mutta kun vertaan häneen, olen jo 11 vuotta elänyt kauemmin. Tässä ajassa olen saanut valkolakin, valmistunut yliopistosta, saanut pappisvihkimyksen ja ollut töissä täällä Merikarvialla liki kaksi vuotta. Ilman Kallea ja hänen kohtalotovereitaan se ei olisi ollut mahdollista. Ja tuo nuori mies ei ehtinyt kunnolla edes unelmoida tulevaisuuttaan. Hän menetti henkensä monien muiden tavoin sinivalkoisen lipun tähden.

Mitä nuo värit oikein ovat ja miksi ne ovat niin tärkeät? Ne ovat vapautemme värejä.

”Sininen ja valkoinen

värit ovat vapauden”

Tuo vapaus on suomalaisille aina ollut metsissä vaeltamisen vapautta sitä, että saa itse aukaista latunsa järven jäällä, valkoisella hangella, sinisen taivaan alla. Ne ovat vapaan isänmaamme luonnon värejä: taivaan, järvien, meren sinisyyttä; pilvien ja kesäöiden valoisuutta. Ne ovat sitä tunnetta, että joka askeltaan ei tarvitse varoa tai pyytää anteeksi.

Vapaus se on kaikkien meidän yhteistä omaisuuttamme, jota ei voi vaihtaa eikä mitata rahassa.

Vapaus ja itsenäisyys on kuin terveys: Sitä ei osaa arvostaa ennen kun on vaarassa sen menettää. Siksi meidän on vaalittava niin terveyttämme kuin vapauttammekin. Tänään vietämme itsenäisyytemme vuosipäivää: 81 vuotta. Se on ilomme ja onnemme. Kalle Hietasalo Riispyystä ei kuollut turhaan, meidän elämämmekään ei siksi saisi olla turha.

Vihollinen portilla

Vihollinen portilla

Katsoin videolta elokuvan vihollinen portilla. Amerikkalaiseksi elokuvaksi se oli sillä tavalla erikoinen, että sankarit olivat neuvostoliittolaisia. Amerikkaa eikä amerikkalaisia mainittu koko elokuvan aikana.

Elokuvan tapahtumakenttänä on Stalingradin taistelu. Venäläiset yrittävät keinolla millä tahansa estää kolmannen valtakunnan marssia tästä eteenpäin. Tämän taistelun häviäminen oli kohtalon kysymys venäjälle.

Hrutsev itse tulee johtamaan venäläisten puolustautumista. He pitävät kovaa kuria sotilaille. Rintamakarkurit ammuttiin säälimättä. Edessä tulittivat saksalaiset ja takaa ampuivat omat, jos ei tehnyt mieli käydä hyökkäykseen, kun käskettiin. Taistelutahto oli vähäinen. Kun vielä vihollisella oli kaluston suhteen ylivoima, neuvottomuus ja epätoivo valtasi mielen. Mitä tehdä tässä tilanteessa?

Hrutsev pakotti sotatoimia johtaneen miehen ampumaan itsensä, koska hän oli epäonnistunut tehtävässään. Kun hän kysyi poliittisilta avustajilta keinoja, he olivat hiljaa.

Lopulta yksi heistä avasi suunsa: Antakaa heille toivoa. antakaa uskoa voittamisen mahdollisuudesta. Kertokaa hyviä uutisia. Antakaa heille esikuvia, antakaa heille sankari.

Kun mieheltä kysyttiin, kuka tällaiseksi sankariksi kelpaa, hänellä oli vastaus valmiina. Eräs taitava ja älykäs tarkka-ampuja oli pelastanut hänet varmalta kuolemalta.

Pian lentolehtiset seurasivat Vasilevin taidonnäytteitä. Kaikkialla kerrottiin, kuinka tämä sankari ampui kiväärillään saksalaisia upseereita yhden sieltä toisen täältä. Kaikki halusivat lukea ja tietää tästä sankarista.

Jotta koulutettuja upseereja ei menetettäisi tarkka-ampujien luoteihin, rintamalle lähetettiin saksalaisten paras ampuja. Hän tuli metsästämään tarkka-ampujaa.

Kaksi metsästäjää. Kumpikin koitti ottaa selvää toisestaan. Mitä asetta hän käyttää, miten hän valmistautuu, miten liikkuu, miten hänen mielensä toimii? Mikä on hänen heikko kohtansa, miten häntä pystyy parhaiten haavoittamaan? Mitä me oikein metsästämme?

Me metsästämme pieniä ja suuria iloja. Meillä on haaveita.

Vasilevista tuli propagandan avulla suuri legenda. Niin suuri, että sitä taakkaa oli vaikea kantaa. Vasilev ei tunnistanut itseään siitä.