Minä en kadu mitään

pe 14.8.          Radio YLE1 aamuhartaus                   Vk 277: 1,3

”Minä en kadu mitään.”

Matteuksen evankeliumin 11 luvussa Jeesus moittii kaupunkeja joissa oli tehnyt suurimman osan voimateoistaan eli ihmeistään. Hän moitti niitä siksi, että kaupungit eivät tehneet parannusta. Ne olivat katumattomia, niissä ei tapahtunut mitään hengellistä muutosta. »Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! Jos teidän kaduillanne tehdyt voimateot olisi tehty Tyroksessa tai Sidonissa, niiden asukkaat olisivat jo aikoja sitten verhoutuneet säkkiin ja tuhkaan ja kääntyneet.”

Katumuksen ja kääntymisen merkkinä oli tuolloin tapana pukeutua säkkiin. Voisiko edelleen toimia samoin? Osoittaisit julkisesti arvomaailmassa ja asenteissasi tapahtuneen muutoksen ja katumuksen menemällä töihin tai kauppaan likaiseen säkkiin pukeutuneena ja tuhkaa siroteltuna kampaamattomiin hiuksiin. Tulisit varmasti huomatuksi, mutta tekoasi ei ehkä arvostettaisi kovin korkealle. Olisit jokin kummajainen.

Miten oikeasti ilmaisemme sen, että kadumme mennyttä elämäämme ja sen vääriä ratkaisuja? Miten ilmaisemme surua siitä, että olemme toimineet vastoin Jumalan tahtoa, vastoin elämämme syvintä kutsumusta ja tarkoitusta? Miten ilmaisemme sen, että olemme havahtuneet näkemään itsemme ja tekomme uudessa valossa? Se mikä ennen toi iloa ja tuntui tärkeältä paljastuikin arvottomaksi. Siihen ei ole olemassa mitään pukeutumismallia tai muutakaan käytösmallia. Surun ja katumuksen johdosta henkilön elämässä kuitenkin tapahtuu jotakin, mikä pyrkii purkautumaan ulos.

Mutta valitettavan tavallista on kai se, että oikeastaan mitään ei kaduta. Sanotaan, että se on ollut vain elämää, joka on ollut arvokasta sinänsä. Virheet ovat olleet tarpeen oppimisen mielessä. Tässä on myönteistä se, että henkilö hyväksyy oman elämänsä, on sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa. Mutta katumattomuus kristityn elämänasenteena tuntuu oudolta.

Onko niin, että käsite ’elää täyttä elämää’ on tullut tarkoittamaan samaa kuin ’elää rappioitunutta elämää’. Elämän rosoisuutta haetaan tietoisesti, jotta siinä olisi ”elämisen makua”. Äärimmillään sitä rosoisuutta haetaan humaltumisesta, syrjähypyistä, pettämisestä ja erilaisista laittomuuksista, sillä se on sitä ’todellista elämää’, kuten toisinaan kuulee sanottavan. Ihanne-elämänä pidetään tuhlaajapojan elämää, josta sivistys ja hyvät tavat on kuorittu pois. Kun on elänyt tuhlaajapojan tavoin, ei ole jäänyt  ’elämätöntä elämää’ – sehän olisikin kaikkein suurin synti, sillä ”kerran täällä vain eletään”.

Eteeni piirtyy kaksi elämän mallia. Edellä kuvattu malli voidaan tiivistää sanontaan: ”En kadu mitään, kerran täällä vain eletään” Tämä kuvastaa elämää, joka ei kurkota tuonpuoleiseen. Kun iäisyysnäkökulma on kaventunut elämästä, niin sisältöä etsitään yhä kiihkeämmin katoavasta.

Toinen elämänmalli pitää sisällään katumuksen ja surun siitä turhasta, mihin oma elämä on kulunut ja siksi kääntyy Jumalan puoleen pelastuksen toivossa. Ihminen tulee tietoiseksi siitä, että oma elämä ei kestä Jumalan arviointia? Tämä malli voidaan tiivistää rukouslauseeseen: ”Armahda minua syntistä.”

Kun Jeesus teki tunnustekoja Betsaidassa ja Korasin-kylässä, niiden olisi pitänyt pysäyttää ihmiset miettimään elämänsä suuntaa. He olivat haaskanneet sen tyhjänpäiväiseen ja turhuuteen tai he ovat eläneet sitä vailla yhteyttä elämän lähteeseen. Se on ollut kuin irti oleva ratas, joka pyörii tyhjää, jos pyörii ollenkaan.

Näiden kahden elämän mallin välillä voimme kysyä itseltämme, kuulummeko siihen kasvavaan joukkoon ihmisiä, jotka eivät kadu mitään ja haluavat saada kaiken hyvän tämän rajallisen elämän aikana vai saavatko ikuisuuden viestit etsimään elämäämme uutta suuntaa? Onko meillä sellaisia ’turhia teitä’ joista pitäisi kääntyä takaisin?

Ihmeen äärellä, toinen todellisuus, näkymätön maailma murtautuu esille. Se muistuttaa meitä siitä, että arkipäiväinen elämämme on kytkettynä näkymättömään – katoava katoamattomaan. Siksi elämä ei mene pilalle tai osoittaudu turhaksi sen tähden, että jokin nautinto jäi kokematta tai Eiffel-torni jäi näkemättä. Mutta se menee taatusti pieleen silloin, jos yhteys Jumalaan jää kokonaan tavoittamatta.

Kun Jeesus naulittiin ristille, hänen kanssaan vietiin teloitettavaksi kaksi muuta rikollista (Lk 23. 32-33, 39-43). Toinen heistä pilkkasi Jeesusta, toinen rukoili häntä. Vain katuva rikollinen kuuli Jeesuksen sanat: Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”