En mene lätkämatsiin, koska en tiedä milloin noustaan ylös ja milloin ei.

En mene jumalanpalvelukseen

Ihmisillä on kaikenlaisia tekosyitä siihen, miksi he eivät käy jumalanpalveluksissa. Miltä kuulostaa, jos käyttää samaa perustelua jääkiekkomatsiin:

“En viitsi mennä siihen matsiin, koska siellä on liikaa teeskentelijöitä. Käyvät vain näyttämässä itseään ja omaa erinomaisuuttaan.”

“En mene matsiin koskaa siellä on niitä himolätkäfaneja, jotka ei osaa puhua mistään muusta kuin jääkiekosta ja kannattamastaan joukkoeesta. Niillä on ihan oma erikoiskielensä: ylämummot ja muut. Mua ärsyttää heidän kasvomaalauksensa ja kaulahuivinsa tai pelipaitansa. Miksi he eivät pukeudu normaalisti niin kuin muutkin ihmiset.”

Lätkäfanien joukossa on aika suvaitsemattomia ihmisiä. Jos ihminen kannattaa yhtä joukkuetta, miksi hän ei voisi kannattaa samalla jotakin muuta joukkoetta: Ässiä ja Lukkoa. Sitäpaitsi urheilun ja jääkiekon varjolla on tehty paljon pahaa, väkivaltaisia tekoja – huliganismia ääriryhmien toimesta”

Jäähallilla on niin sisäänpäin lämpeävä piiri. Siellä tuntee itsensä aika nopeasti ulkopuoliseksi. Ja mitä mää siitä oikeasi hyödyn, menen sinne sitten tai en.”

“En viitsi mennä lätkämatsiin senkään tähden, koska ei siellä tiedä koska pitää nousta ylös ja koska ei.”

“En mene matseihin, koska vanhempani pakottivat minut käymään niissä lapsena. Sen tähden en koskaan vie lapsiani otteluun. Jos he haluavat itse vanhempana sinne mennä, tehkööt oman päätöksensä. Se on heidän valintansa. Minusta se on kuitenkin väärin, että kukaan vanhempi veisi lapsiaan sinne – ja aivopesis heistä lätkäfaneja.”

“En mene sinne jäähalliin, koska he haluavat vain rahaa.”

“Lisäksi ottelut kestää liian kauan. Ja sitten se alkaa aina liian myöhään. Ei se sovi normaalin ihmisen aikatauluun.”

“En viitsi mennä lätkämatsiin, koska siellä soitetaan aina niitä samoja iänikuisia renkutuksia.”

Tärkein syy on kuitenkin tämä: – minun ja jääkiekon välissä ei tarvita erotuomareita eikä niitä pelisääntöjä, joita siellä esitetään noudatettavaksi. Miksi minun olisi hyväksyttävä heidän pelisääntönsä. Siis minun ja jääkiekon välillä ei tarivita mitään tällaista teatteria. Jos mää  haluan luistella, jäädytän itse oman kenttäni. Siinä ei tarvita mitään välikäsiä. Jos mää haluan pelata, mää pelaan niin kuin minusta itsestäni tuntuu parhaalta. Se on avian minun oma asiani.

Jääkiekko pelinä muutenkin on vähän sellaista tuontitavaraa. Eikö suomalaiset pelit kelpaa.

Jos nyt välttämättä haluaa seurata jääkiekkoa, voihan sitä katsoa telkkarista tai kuunnella radiosta. Maksan muutenkin harvinaisen isoa tv-lupamaksua. Sen pitäisi riittää.

Tässä sarja koottuja selityksiä ja ehkä löytäisit itsekin lisää. Heprealaiskirjeen 10:25 käskee meitä osallistumaan seurakuntamme tilaisuuksiin säännöllisesti. Se on eras ilmaus veljes/sisarusrakkaudesta toisimme. Miten voimme rakastaa ja palvella veljiä, ellemme ole missään tekemisissä heidän kanssaan? – 1 oh 4:19-21: Me rakastamme, koska Jumala on rakastanut ensin meitä. Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa, mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin  häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään.

Lähtökohta ja idea tälle kirjoitukselle on netissä eteeni tullut saarna – G. Richard Fisher:

http://www.pfo.org/confront.htm

Kiusaaja pyytää uhrilta vielä jotakin

”Särkyneelle on puhuttava hiljaa”.

Konsertti Leo Louhivaara

+ vieraileva puhuja Heikki Nummijärvi

Alkupuheenvuoro Tuomo Lindgren

Viime pyhän teema nostaa esille anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen: ”Jos te annatte toisillenne anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.”

Silloin kun on aihetta anteeksipyytämiseen, on tapahtunut rikkomus. Se merkitsee, että jotakin on särkynyt. Rikkomus ja särkyminen liittyvät siis yhteen.

Tänään aiheena on: Särkyneelle on puhuttava hiljaa. Otsikko herättää väitteen puheen voimakkuudesta. Mutta onko oikeasti näin?

Onko särkyneelle puhuttava hiljaa?  Jos särkyneeltä on pyydettävä anteeksi, niin eikö tämä asia Suomessa yleensä hoideta huutamalla? Ikään kuin osana riitelyä: NO ANTEEKS NY VAA KAUHEESTI. Näinhän se toimii. Tosin täytyy sanoa, että tässä versiossa ei varsinaisesti esitetä pyyntöä – annatko anteeksi. Siinä ei pyydetä vaan huudetaan. Jos siis esitettäisiin kunnon pyyntö, mutta edelleen huutamalla.

”ET VIITIS ANTAA ANTEEKS!” Pyydettäis sitä vähän samalla tavalla kuin meluisassa pajassa pyydetään jotakin työkalua, ruuvimeisseliä. ET VIITTIS ANTAA SITÄ RUUVIMEISSELII. Voisiko anteeksi pyytää samalla tavalla? Tämä ei tunnu kovin uskottavalta vieläkään. Huutaminen on siis oikeasti huono asia. Siinä antaa väärän viestin. Särkyneelle on puhuttava hiljaa.

Mutta kun nyt kun tultiin tähän ruuvimeisseliin, voisi samalla pohtia, mitä silloin pyydämme, kun pyydämme anteeksi – nimittäin ruuvimeisseli on helppo ojentaa. Silloin kun pyydämme anteeksi, pyydämmekö silloin ikään kuin jonkun työkalun? – Annatko mulle ruuvimeisselin. – Tässä. – Annatko anteeksi. – Joo tässä, kelpaako tämä. Vai onko se niin kuin lihatiskillä: Päivää, antaisitteko anteeksi. – Joo paljonko laitetaan? Mitä silloin oikeastaan pyydetään kun anteeksi pyydetään?

Tai kysytäänpä ensin, miksi ylipäätään siltä särkyneeltä on vielä mentävä jotakin pyytämään. Eikö hänelle olisi parempi jotakin antaa? – Kuvitelkaa nyt… ihminen on tuhannen kappaleina ja häneltä mennään vielä pyytämään jotakin – Eikö se olisi vähän sama kuin pyytäisi: Saisinko mää 20 € että pääsisin bussilla Huittisiin.

Miksi sen särkyneen pitää antaa jotakin särkijälle? Särkyneen ei luonnollisestikaan tarvitse mitään antaa. Mutta särkijä rikkomuksen tehdessään menettää jotakin korvaamatonta itsestään, jotakin sellaista, mikä jää särkyneen haltuun – se on kuin sielun pantti, helmi tai jalokivi hänen ihmisyyden kruunustaan. Joskus siitä puhutaan sanalla kunnia. Särkijä on menettänyt kunniansa tai kunniallisuutensa. Särkynyt voi sen hänelle takaisin antaa.

Kruunussa on rajallinen määrä helmiä. Paljonko meillä lienee niitä tallella?

Todella köyhän miehen kruunu on sillä, joka ei koskaan ole saanut anteeksi, koska ei ole pyytänyt anteeksi – tai jos on pyytänyt juuri sillä  huutamistyylillä.

Särkyneelle on puhuttava hiljaa, mutta hänelle on puhuttava myös sydämen sanoja

Mitä se käytännössä on, siitä laulaa Leo Louhivaara seuraavaksi: Leo ole hyvä!

Jussi yksin kotona

Antakaa toisillenne anteeksi (Päivänavaus ala-asteelle)

 

(kerrotaan vapaasti seuraava tarina Jussista. Koululaisia voi informoida, että tulet käyttämään nimiä Jussi ja Pauli. Jos koulussa on sen nimisiä, tarinan henkilöt eivät tarkoita ketään niistä)

 

Jussi oli 8 vuotta. (millä luokalla Jussi on?) Koulupäivä oli takana ja hän tuli koulusta kotiin. Koti oli tyhjä. Siellä ei ollut kukaan odottamassa. Jussi etsi kaapista leipäpalan ja kaatoi itselleen lasin maitoa. Yksin ei ollut kiva olla. Hän ei oikein osannut tehdä mitään. Hän vain odotti. Tunnin ja toisen Jussi joutui yksin odottamaan ennen kuin äiti tuli ja sitten isä. Se oli aina hieno hetki, kun he tulivat kotiin. Vaikka ei Jussi halunnut näyttää että hänellä on ollut ikävä.

 

Mutta ei kulunut kauaakaan kun kaikki huusivat toisilleen ja kaikki riitelivät. Sitten äiti ja isä lähtivät illaksi johonkin juhlimaan ja Jussi jäi taas yksin.

 

Se tarkoitti myös sitä, että hänen oli mentävä yksin nukkumaan. Se tuntui hänestä pahalta. Ihan kuin häntä rangaistaisiin jostakin.

 

Tuli aamu ja aamulla oli lähdettävä kouluun. Ja kuinka ollakaan hänelle tuli siellä riitaa Paulin kanssa. Sellainen sotku siitä tuli, että opettajien oli puututtava riitelyyn ja soitettava kummankin vanhemmalle.

 

Jussista tuntui taas pahalta. Välillä hän olisi halunnut itkeä. Välillä hän vihasi kaikkia. Koulupäivä päättyi. Jussia ei oikein haluttanut mennä kotiin. Sillä hän tiesi, että kotona taas riidellään. Nyt heillä vasta olisikin syy riitelyyn, kun koulusta soitettiin.

 

Tällä kertaa äiti olikin kotona, kun Jussi saapui koulusta. Jussi osasi odottaa ankaraa arvostelua. Äiti vaikutti hermostuneelta. Mutta sitten äiti sanoikin yllättäen: Kuule Jussi. Minun on pyydettävä sinulta anteeksi. Olet joutunut olemaan liian paljon yksin kotona. Se on väärin.

Olemme sopineet isän kanssa, että tästä lähtien, sinun ei tarvitse milloinkaan tulla tyhjään kotiin tai jäädä yksin illalla.

 

Jussi ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän vain halasi äitiä – ja taisi iso kyynelkin tulla hänen silmäänsä.

 

Tarinassa moni asia meni huonosti. Yhdellä ja toisella olisi ollut syytä pohtia, miltä toisesta tuntuu. Ja olisi ollut syytä yrittää korjata sitä, mikä oli rikki.

Mitkä asiat siinä tuntui olevan väärin

-         a) Jussi joutui olemaan niin paljon yksin kotona

-         b) Jussin vanhemmat riiteli

-         c) Jussi itsekin tappeli koulussa

 

antakaa toisillenne anteeksi – kaksi vaikeutta

                      sillä joka pyytää anteeksi

                      sillä joka antaa anteeksi

 

Onkohan vanhempien vaikea pyytää lapselta anteeksi? Anteeksipyytäminen voi lapsillakin olla vaikeaa. Siinä joutuu asettuminen toisen asemaan. Miltä hänestä on tuntunut? Miltä minusta olisi tuntunut hänen asemassaan?

 

Kävelyä pimeässä

Kävelyä pimeässä

Oletko koskaan kävellyt pimeässä kodissa? Minulle se on tuttua, kun aamulla herättyäni en laita valoja heti päälle tai illalla nukkumaan mennessä olen sammutellut valoja ja vielä kulkenut iltapesulle ja sieltä makuuhuoneeseen, se on tapahtunut pimeässä. Kun tietää kotinsa ja sen huoneet ja on tottunut kulkemaan siellä, pimeässä kulkeminen ei tuota suuria ongelmia. Käsillä lisäksi voi tunnustella reittiä ja korjata suuntaa. Kaikki käy hyvin. Vaikka usein käy niin, että ottaessani suuntaa vessan ovea kohti, en useinkaan pysty kävelemään sille kohdalle kuin ajattelin, aina askeleet menevät vähän sivuun. Käsi hamuaa tyhjää etsiessäni oven kahvaa. Kyllä se pian silti löytyy.

Mutta. Yksi mutta. Jos lasten tavaroita ei ole korjattu lattialta pois illalla, silloin on mahdollista, että tulee potkaisseeksi sellaiseen ja se alkaa piippaamaan tai tööttäämään tai se voi räsähtää rikki. Hyvä ajatus lasten unen varjelemisesta menee pieleen. Toinen vaihtoehto on se, että satuttaa jalkansa niin, että omasta suusta pääsee ilmoille huutoa – vielä isompi törähdys kuin siitä lelusta jalan alla.

Pimeässä kulkemisessa on aina omat riskinsä. Ei näe hyvin sitä mihin astuu. Vaaratilanteita voi tulla oli sitten ulkona tai sisällä. Valo on tärkeä asia. Valo auttaa astumaan turvallisesti – tietää mihin astuu. Lisäksi se auttaa kohdistamaan askeleensa oikeaan suuntaan – osaa tarkasti kulkea oikeaan suuntaan.

Raamatussa on eräs hieno kohta valosta ja sen merkityksestä. Siinä valoa verrataan lamppuun.

Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi! Ne maistuvat hunajaa makeammilta. Sinun säädöksesi antavat minulle ymmärrystä. Sen tähden minä vihaan kaikkia valheen teitä! Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani. Ps 119:103-105

Ilman Jumalan sanaa me kuljemme kuin pimeässä yössä vailla minkäänlaista valoa. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, mikä on koko meidän elämämme suunta: kulkeeko se hyvään vai huonoon suuntaan. Kaikki valinnat ja teot elämässä ovat kulkemista johonkin suuntaan.

Kun kiusaan jotakuta, kun valehtelen, kun en pidä lupaustani, kun ajattelen vain itseäni, kun en tee velvollisuuksiani, kun en lainkaan rukoile Jumalaa, silloin kuljen syvemmälle pimeään. Jumalan sana ohjaa meitä toimimaan oikein, se antaa suunnan – emme kompastele, emmekä tallo toisia ihmisiä matkallamme.