Röyhkeät ovat onnellisia

Röyhkeät ovat onnellisia

»Turha on palvella Jumalaa.

Mitä hyötyä on siitä,
että noudatamme hänen käskyjään,
palvelemme Herraa Sebaotia
ja kuljemme murhe kasvoillamme?
Me näemme, kuinka röyhkeät ovat onnellisia,
kuinka he menestyvät
vaikka ovat tehneet pahaa.
He saavat elää,
vaikka ovat koetelleet Jumalan kärsivällisyyttä.»

Katkelma on Vanhan testamentin viimeisestä kirjasta profeetta Malakiasta. Se on kirjoitettu 2400 vuotta sitten. Jo silloin ihmiset pohtivat kysymystä, miksi Jumala ei puutu jumalattomien ja epärehellisten ihmisten puuhiin. Röyhkeät ovat onnellisia ja menestyvät pahaa tekemällä. Kun taas ne, jotka rakastavat Jumalaa saattavat hyvinkin joutua kohtaamaan monenlaisia kärsimyksiä, koettelemuksia ja vastoinkäymisiä. Eikö asian pitäisi olla toisinpäin, jos Jumala kerran on oikeudenmukainen?

Joskus toki röyhkeät ja moukkamaiset joutuvat maksamaan hintaa käytöksestään. He menettävät toisten luottamuksen ja ystävyyden. Luultavasti he ovat varautuneetkin siihen ja/tai he ovat kykenemättömiä solmimaan luottamuksellisia ihmissuhteita, jolloin asia ei heille juuri merkitse mitään. Mutta usein on niin kuin Malakia kuvaa: nöyryys ja rehellisyys eivät näytä perivän maata, vaan ne, jotka kovaäänisesti vaativat ja käyttävät kyynärpäitään. Olemmeko myös hiljaisesti hyväksyneet sen? Palvelua on vaadittava ennen kuin sitä saa. On oltava aggressiivinen, lyötävä nyrkkiä pöytään, korotettava ääntään, etuiltava ja esitettävä uhkauksia.

Vanhassa maailmassa vain harvat uskalsivat olla röyhkeitä. Useimmat halusivat elää lähellä Jumalaa ja noudattaa hänen tahtoaan. Jos maailma on muuttunut röyhkeiden valtakunnaksi, jossa kaikki ovat unohtaneet Jumalan, röyhkeys ei enää tee onnelliseksi. Jos kaikki ovat röyhkeitä, ei kukaan ole onnellinen?

Mitä hyötyä silti on palvella Jumalaa? Mitä hyötyä noudattaa hyviä tapoja? Ne eivät takaa onnea eivätkä estä onnettomuutta. Meillä on usko, että kaikki elämässä tulee Jumalalta. Siksi kaikessa on Jumalan hyvä tarkoitus. Ottamalla meiltä jotakin pois, Jumala antaa jotakin muuta tilalle. Hän ohjaa meitä ennen kaikkea ikuisen aarteen lähteelle. Sitä vain on joskus vaikea muistaa.

Ne jotka ovat asettaneet päämääräkseen vain tämän maailman nautinnot, ovat unohtaneet Jumalan. Ehkä he eivät myöskään välitä siitä, jos Jumala unohtaa heidät viimeisessä väenlaskussa? Kristityn näkökulmasta se olisi syvin onnettomuus, mikä häntä kohtaisi. Uskova laittaa toivonsa Jumalaan. Todellinen onni ei tyhjene maallisiin rikkauksiin eikä menestymiseen. Jumalan palvelemista ei mitata hyödyllä, vaan siinä, että silloin elämäni toteuttaa tarkoitustaan.

Past. Tuomo Lindgren

Harjavallan seurakunta

Sydän Satakunta -lehden hartauskirjoitus 17.11.2011 lehteen

Pyhäinpäivä – kellastunut lehti putoaa

Pyhäinpäivä lapsille? (mukana hautakynttilä ja syksyn pudonneita lehtiä)

Pyhäinpäivänä on tapana käydä haudoilla (niin kuin te olette käyneet tänään) – siistiä niitä talvikuntoon ja laittaa kynttilä palamaan. Pyhäinpäivän iltana kannattaa käydä hautausmaalla. Kynttilöiden paljous pimeässä illassa on kaunista katseltavaa. Silloin todella huomaa, kuinka tärkeä paikka hautausmaa on. Siellä on paljon rakkautta. Sellaista rakkautta, että vielä vuosikymmenienkin jälkeen sukulaisten haudoille tuodaan kynttilöitä.

Tällä tavoin muistelemme niitä rakkaitamme, jotka ovat kuolleet. Kodeissa lipastojen päällä on myös valokuvia heistä. Muistot säilyvät ja rakkaus säilyy. Vaikka he ovat poissa elämästämme, he ovat jollakin tavalla edelleen läsnä – osa elämäämme (ajattelemme heitä, suremme ja kaipaamme heitä)

Kun ihminen kuolee, hän ei enää hengitä, hänen sydän pysähtyy lopullisesti ja elintoiminnot sammuvat (sammuvat kuin kynttilän liekki). Se mikä hetki sitten oli elossa, on poissa. Kuolema on väistämätön päätös elämälle – se on luonnollista kaikki kuolevat kerran – siksi sen ei tarvitse olla mitään pelottavaa.

Kuolema silti on surullinen asia. Mummin tai papan kanssa ei voi enää leikkiä eikä kiivetä syliin. Hänelle ei voi viedä piirustusta. Koska häntä ei enää ole. Koskaan hän ei tule enää takaisin. Se on lopullista. (Mitä kädessäni on? Minkä puun lehtiä? Mitä tälle on tapahtunut? Se on pudonnut puusta – Pudotan niitä ylhäältä alas lattialle. Mitä lehdelle nyt tapahtuu? maatuu) Lehti, joka syksyllä putoaa puusta ei nouse puuhun takaisin. Se lakastuu. Se on tehnyt oman tehtävänsä puun elämässä. Se muuttuu mullaksi.

Me ihmiset olemme tämän lehden kaltaisia. Elämän keväässä olemme olleet pieniä silmuja ja tulleet hiirenkorvalle. Kasvaneet täyteen mittaan – syksyn saapuessa ihminen tulee vanhaksi ja heikommaksi, väri vaihtuu. Miten se näkyy ihmisissä? Minkälaiset värit ihmiselle tulee vanhetessa? Hiukset harmaantuvat, iho tulee ryppyiseksi. – Ja lopulta lehti putoaa. Elämän merkit poistuvat – eikä ole enää mitään, mikä pitää meitä kiinni. Ihmisessä myös tapahtuu tällaista irtoamista elämästä useimmiten vähän kerrallaan kunnes viimeisen henkäyksen myötä ote elämästä irtoaa. Lehti putoaa, liekki sammuu.

Kukaan ei tiedä omaa elinaikaansa. Joku elää 100-vuotiaaksi, joku 82-vuotiaaksi, joku 63 vuotiaaksi, joku vain muutaman päivän.

Samalla uskomme, että Jumalan luona elämä jatkuu. Vaikka ruumis lasketaan hautaan, sielu (niin mikä) pääsee Jumalan luo. Sielu on se, joka sinussa ajattelee, tuntee erilaisia tunteita, kokee asioita, sielu on se, kuka sinä olet. Se säilyy ja menee Jumalan luokse taivaaseen.

Jeesus sanoo evankeliumissa: Joka uskoo minuun ei ikinä kuole. Näin sanomme silloinkin kun hautaamme ihmistä. Hän on kuollut, mutta kaikki hänessä ei ole kuollutta. Sielu mikä palaa Jumalan luokse.

Siksi kun pyhäinpäivänä tai muulloin sytytämme kynttilän, se ei ole vain muistokynttilä. Se ei tuo mieleen vain kauniita muistoja. Vaan se on myös muistuttamassa meitä iankaikkisesta elämästä, jonka Jeesus on meille valmistanut. Se liekki on siksi kuvaamassa elämänliekkiä, jonka Jumala on ihmisissä sytyttänyt. Joka palaa nyt Jumalan luona.

Kuoleman kohdatessa näyttää siltä, että elämän liekki sammuu, mutta tänään Jumalalle kukaan ei ole kuollut. Hänelle kaikki ovat eläviä.

Jumalan sytyttämä elämänliekki palaa herkkänä ja kauniina jokaisessa meissä Jumalan armon ja rakkauden tähden iankaikkisesti.

Mahdollisuuksien mukaan toteutetaan tämä ’hartaus’ juttelemalla lasten kanssa. Lapset haluavat kertoa paljon muitakin asioita matkan varrella.

 

Sokeana syntynyt

Evankeliumi Joh. 9: 24–38
Luen vain osan viimepyhän evankeliumista
Jeesus oli parantanut sokean miehen sapattina. Fariseukset kuulustelivat miestä kahteen otteeseen. Mies vastasi heille: Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.» Silloin fariseukset sanoivat: »Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies – ja sinä rupeat opettamaan meitä!» He ajoivat miehen ulos.
 Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi: »Uskotko Ihmisen Poikaan?» »Herra, kuka hän on?» mies kysyi. »Sano, jotta voisin uskoa.» Jeesus sanoi: »Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.» »Minä uskon, Herra», mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.

Evankeliumi kertoo sokeana syntyneen miehen tarinaa. Tein muutaman tarkistuksen eilen netissä, koskien sokeana syntymistä. Minulla oli muistikuva, että monet eläimet syntyvät sokeana, niiden silmät eivät ole riittävän kehittyneet.

• Kissan pennut syntyvät sokeina. Ne painavat 80 – 120 grammaa. Silmät avautuvat noin viikon kuluttua. Tämä pätee myös isoihin kissoihin leijoniin ja tiikereihin.
• Koiran pennut samoin syntyvät sokeina ja avaavat silmänsä parin viikon ikäisinä.
• Kanin poikaset syntyvät sokeina, karvattomina ja kuuroina.
• Porsaat ovat syntyessään sokeita.
• Ketun pennut syntyvät sokeina.
• Karhun pennut syntyvät sokeina.
• Norsutkin syntyvät sokeina.

Ne saavat näkönsä osana luonnollista kehitystä vasta jonkin ajan kuluttua syntymän jälkeen.
Mutta hevoset ovat harvinaisempia. Ne syntyvät valmiina kuten lehmät ja sonnitkin.
Samoin ihminen – ei synny sokeana, vaan näkevänä. Vastasyntyneen näöntarkkuus on tosin huono. Vastasyntynyt näkee tarkimmin n. 20–40 cm päähän, kasvot, jotka kumartuvat hoitamaan häntä. vauva (http://www.mll.fi/vanhempainnetti/tietokulma/kasvu_ja_kehitys/0_1-vuotias/aistien_kehitys/)

Mutta tämän evankeliumin äärellä on usein todettu eläinmaailman ilmiö: Oikeastaan ihminenkin syntyy sokeana – tuon sokean miehen kaltaisena. Sokeutemme on toisenlaista – me emme näe Jumalaa, emme usko häneen. Päin vastoin vihaamme häntä. Tämä sokeus ei korjaannu automaattisesti, kuten eläimillä. Ihmisen hengellinen sokeus säilyy siihen asti, kunnes Jeesus parantaa meidät.

Se mitä Jeesus teki syntymästä asti sokealle konkreettisesti, sen hän tekee meille hengellisesti. Sitä ei tee kukaan eikä mikään muu. Vain Jumala tekee sokeasta näkevän. – kysymys on uskon syntymisestä ihmisessä – Jumalatodellisuus avautuu hänelle. Se on niin suuri muutos, niin merkittävä tapahtuma, että siitä puhutaan hyvin voimakkain sanoin: uudesti syntyminen, silmien avautumisena sokeudesta näkemiseen.

Vasta tässä tapahtumassa Elämä isolla alkukirjaimella on tullut ihmisen osaksi – yhteys Jumalaan ja katoamattomaan, iankaikkiseen elämään. Siitä käytetään myös nimeä pelastus. Näiden elämän syvempien kerrosten kautta koko muukin elämä saa merkityksen.

Jos sokeana meillä olikin viha Jumalaa kohtaan, meillä samalla on syvällä sisimmässämme ollut sanomaton kaipaus näkemiseen – mutta ei kykyä hankkia näköä eli uskoa Jumalaan. Lutherin mukaan Uudestisyntymättömän ihmisen sydän on pelastustamme koskevissa asioissa kuin kova kivi, höyläämätön lankku tai villieläin, joka ei ainoastaan ole kykenemätön myötävaikuttamaan kääntymisessä, vaan se myös vastustelee Jumalan sanaa.

Tämä saattaa kuulostaa lohduttomalta käsitykseltä. Ja sitä se onkin. Haluamme ajatella itsestämme hyvää, että me olemme hyviä ihmisiä ja kelpaamme Jumalalle juuri siksi, että emme ole niin pahoja kuin joku toinen.
Jos sinä olisit hyvä ihminen tai jos minä olisin hyvä ihminen – ei Jeesuksen olisi tarvinnut syntyä, ei kirkkoa tarvittaisi, ei evankeliumia. Meillä on siis avauduttava silmät ensin tajuamaan oma todellisuutemme: Ilman Jumalaa me emme selviä, ilman Jumalaa me hukumme.

Me voimme olla hyviä ihmisiä toisten ihmisten arvion mukaan. Saamme arvostusta ja kunnioitusta ja hyväksyntää. Meillä voi olla hyvä itsetunto. Nämä ovat hyviä ja tarpeellisia asioita. Mutta usko, suhde Jumalaan ei perustu näihin asioihin. Se perustuu Jeesukseen, joka on antanut elämänsä puolestamme. Siinä on lahjana vanhurskaus ja puhtaus, joka Jumalalle kelpaa.

Meissä on avautunut uskon silmä, joka katsoo Jumalan puoleen, katsoo evankeliumien Jeesukseen.
Mutta on meillä tallella vielä vanha katse vanhoin silmin, joka viehättyy maailmasta ja sen tarjoamista aarteista. Se on myös ylpeyden katse, joka yrittää Jumalankin edessä selviytyä itse.

Mutta jos Jumalan antamat näkymät ovat vallanneet meidät me pystymme helpommin vastustamaan rikkauden, ylpeyden, kunnian ja turhamaisuuden houkutuksia.

Evankeliumi herättää meitä katsomaan uskomme perusteita. Kun Jeesus oli avannut sokean silmät ja näki hänet toistamiseen, hän kysyi mieheltä: Uskotko sinä Ihmisen Poikaan? Uskotko sinä? Minkälainen parantaja hän sinulle on?