Pyhäinpäivä – kellastunut lehti putoaa

Pyhäinpäivä lapsille? (mukana hautakynttilä ja syksyn pudonneita lehtiä)

Pyhäinpäivänä on tapana käydä haudoilla (niin kuin te olette käyneet tänään) – siistiä niitä talvikuntoon ja laittaa kynttilä palamaan. Pyhäinpäivän iltana kannattaa käydä hautausmaalla. Kynttilöiden paljous pimeässä illassa on kaunista katseltavaa. Silloin todella huomaa, kuinka tärkeä paikka hautausmaa on. Siellä on paljon rakkautta. Sellaista rakkautta, että vielä vuosikymmenienkin jälkeen sukulaisten haudoille tuodaan kynttilöitä.

Tällä tavoin muistelemme niitä rakkaitamme, jotka ovat kuolleet. Kodeissa lipastojen päällä on myös valokuvia heistä. Muistot säilyvät ja rakkaus säilyy. Vaikka he ovat poissa elämästämme, he ovat jollakin tavalla edelleen läsnä – osa elämäämme (ajattelemme heitä, suremme ja kaipaamme heitä)

Kun ihminen kuolee, hän ei enää hengitä, hänen sydän pysähtyy lopullisesti ja elintoiminnot sammuvat (sammuvat kuin kynttilän liekki). Se mikä hetki sitten oli elossa, on poissa. Kuolema on väistämätön päätös elämälle – se on luonnollista kaikki kuolevat kerran – siksi sen ei tarvitse olla mitään pelottavaa.

Kuolema silti on surullinen asia. Mummin tai papan kanssa ei voi enää leikkiä eikä kiivetä syliin. Hänelle ei voi viedä piirustusta. Koska häntä ei enää ole. Koskaan hän ei tule enää takaisin. Se on lopullista. (Mitä kädessäni on? Minkä puun lehtiä? Mitä tälle on tapahtunut? Se on pudonnut puusta – Pudotan niitä ylhäältä alas lattialle. Mitä lehdelle nyt tapahtuu? maatuu) Lehti, joka syksyllä putoaa puusta ei nouse puuhun takaisin. Se lakastuu. Se on tehnyt oman tehtävänsä puun elämässä. Se muuttuu mullaksi.

Me ihmiset olemme tämän lehden kaltaisia. Elämän keväässä olemme olleet pieniä silmuja ja tulleet hiirenkorvalle. Kasvaneet täyteen mittaan – syksyn saapuessa ihminen tulee vanhaksi ja heikommaksi, väri vaihtuu. Miten se näkyy ihmisissä? Minkälaiset värit ihmiselle tulee vanhetessa? Hiukset harmaantuvat, iho tulee ryppyiseksi. – Ja lopulta lehti putoaa. Elämän merkit poistuvat – eikä ole enää mitään, mikä pitää meitä kiinni. Ihmisessä myös tapahtuu tällaista irtoamista elämästä useimmiten vähän kerrallaan kunnes viimeisen henkäyksen myötä ote elämästä irtoaa. Lehti putoaa, liekki sammuu.

Kukaan ei tiedä omaa elinaikaansa. Joku elää 100-vuotiaaksi, joku 82-vuotiaaksi, joku 63 vuotiaaksi, joku vain muutaman päivän.

Samalla uskomme, että Jumalan luona elämä jatkuu. Vaikka ruumis lasketaan hautaan, sielu (niin mikä) pääsee Jumalan luo. Sielu on se, joka sinussa ajattelee, tuntee erilaisia tunteita, kokee asioita, sielu on se, kuka sinä olet. Se säilyy ja menee Jumalan luokse taivaaseen.

Jeesus sanoo evankeliumissa: Joka uskoo minuun ei ikinä kuole. Näin sanomme silloinkin kun hautaamme ihmistä. Hän on kuollut, mutta kaikki hänessä ei ole kuollutta. Sielu mikä palaa Jumalan luokse.

Siksi kun pyhäinpäivänä tai muulloin sytytämme kynttilän, se ei ole vain muistokynttilä. Se ei tuo mieleen vain kauniita muistoja. Vaan se on myös muistuttamassa meitä iankaikkisesta elämästä, jonka Jeesus on meille valmistanut. Se liekki on siksi kuvaamassa elämänliekkiä, jonka Jumala on ihmisissä sytyttänyt. Joka palaa nyt Jumalan luona.

Kuoleman kohdatessa näyttää siltä, että elämän liekki sammuu, mutta tänään Jumalalle kukaan ei ole kuollut. Hänelle kaikki ovat eläviä.

Jumalan sytyttämä elämänliekki palaa herkkänä ja kauniina jokaisessa meissä Jumalan armon ja rakkauden tähden iankaikkisesti.

Mahdollisuuksien mukaan toteutetaan tämä ’hartaus’ juttelemalla lasten kanssa. Lapset haluavat kertoa paljon muitakin asioita matkan varrella.