Itseoppinut

Itseoppinut

Minulla on seurakunnassamme toisinaan ollut tapana ottaa kitara lähetyspiireihin mukaan säestääkseni virsiä. Nämä tilanteet ovat tarpeeksi pienimuotoisia, jotta voin kuvitella siellä mitään soittavani.

Mutta kysyttäessä soittotaitoani, minun on sanottava, että en minä oikeasti osaa soittaa kitaraa. Minä pystyn vain säestämään tuttuja lauluja, kun minulla on sointumerkit edessäni. En ole soittamisessa oppia saanut enkä oppiarvoa. Meitä huonosti itseoppineita on paljon muitakin.

Missä kulkee raja sille, että osaa soittaa jotakin instrumenttia tai osaa ylipäätään mitään taitoa? Milloin ihminen on riittävän taitava ollakseen taidon haltija? Onko kysymys sittenkin vain rajasta, mikä ihmisellä itsellään on taitonsa suhteen?

Entä milloin ihminen on riittävän uskovainen ollakseen uskovainen? Tarvitaanko siihen jonkinlainen diplomi? Voiko uskossaan olla itseoppinut? Joidenkin mielestä uskoontulokokemus on tuo diplomi, jonka toiset uskovaiset toteavat ja tunnustavat aidoksi. Tuota diplomia sanotaan toisinaan pelastusvarmuudeksi, varmuudeksi siitä, että on Jumalan lapsi ja kuuluu armahdettujen eli pelastettujen joukkoon.

Monien mielestä he periaatteessa uskovat Jumalaan ja Jeesukseen, mutta silti heillä on epävarma olo. Heillä ei ole tuollaista diplomia. He ovat epävarmoja, siitä, onko heillä oikeaa uskoa. Ehkä he ovat omasta mielestään itseoppineita, mutta vailla rohkeutta tai vailla itsetuntoa ajatella kuuluvansa ’oikeiden soittajien’ joukkoon.

Mikäli kirkossa mitään diplomeita annetaan, niin sellainen on erityisesti kastetodistus. Se todistaa ihmisen saaneen Jumalalta erityisen lahjan: Oikeuden kutsua Jumalaa taivaalliseksi Isäkseen ja itseään Jeesuksen opetuslapseksi. Erityisiä kokemusta ei edellytetä ihmiseltä. Mutta lahja ei saa jäädä pölyttymään ja käyttämättä. Se on kuin herkkä soitin.

Oletko saanut tuon lahjan? Onko sillä mitään käyttöä sinulle? Myös soittajien lahja on peräisin Jumalalta, mutta lahjat on otettava käyttöön. Samoin uskon ja pelastuksen lahja on pidettävä elossa. Yksin se on vaikeaa. Varsinkin sille, joka kokee epävarmuutta oman uskonsa tähden, parasta olisi etsiytyä toisten kristittyjen joukkoon. Tärkeimmän soinnun, armon äänen, oppii vain käytännössä, kuulemalla. Sen jälkeen kiitossävelet soivat kauniimmin ja soitin pysyy vireessä. Silloin tajuaa sen, että vaikka oma soittotaito ei ole suurten mestareiden luokkaa niin oikea ääni soittimessa on ja Jumalalle riittää kömpelökin soitto, kun se tulee täydestä sydämestä.

Tuomo Lindgren
Harjavallan seurakunta
Hartauskirjoitus Sydän Satakunta lehteen 28.8.2008

I’ll be there for you

I’ll be there for you

 

Televisiosta on tullut uusintoina suuren suosion saanut sarja Frendit (ystävät). Se kertoo nuorista aikuisista matkalla kohti itsenäisyyttä ja syvempää aikuisuutta. Se kertoo elämänvaiheesta, kun tärkeimmät ihmiset ovat ystäviä ja kämppäkavereita eivät niinkään perheenjäseniä.

 

Ohjelman tutuksi käyneessä tunnuslaulussa sanotaan: ”I’ll be there for you”. Laulussa esitetään eräänlainen ystävän määritelmä. Silloin kun asiat menevät elämässä nurin, ystävä ei käänny sinua vastaan, vaan on sinua varten ja sinun puolellasi. Ajatusta voi jatkaa: Jos olet tehnyt jotakin väärää, ystävän ei tarvitse väittää sitä oikeaksi, mutta hän voi silti olla tukenasi.

 

Me tarvitsemme ystävyyttä ja luottamusta, jotta elämä kävisi mahdolliseksi. Ilman ystävyyttä ja ystävällisyyttä, me saisimme olla aina varuillamme. Tarvitsemme ystäviä joiden seurassa saamme olla oma itsemme, saamme tuntea vapautta, iloa ja arvostusta. Tarvitsemme ystäviä, jotka eivät yritä laskelmoida kustannuksellamme, jotka eivät yritä hyötyä meistä, joiden kanssa ei tarvitse jatkuvasti kilpailla.

 

Hyvä ystävä on aarre. Aarteitaan ei kukaan halua menettää. Silti tiedämme, että niitä ihmisiä, jotka ennen ovat olleet ystäviämme, me olemme kadottaneet elämän tiellä. Tavallista kai on se, että kilometrit erottavat vanhat ystävät toisistaan. Myös elämäntilanteemme muuttuvat ja me muutumme. Toki ystävyys voi säilyä kaikkien muutoksienkin keskellä. Mutta näissä tapauksissa ystäväpiirin muuttuminen on osa elämää, eikä siinä ole mitään dramaattista.

 

Erityisen raskasta on silloin kun ystävä pettää. Ystävyys ei silloin vain vähitellen kuihdu vaan se särkyy. Sellainen iskee kipeästi syvälle sisimpään ja toipuminen kestää pitkään.

 

Raamatussa on kirjoitettu paljon ystävyydestä ja sen arvosta. Raamatussa puhutaan myös siitä, mitä on kun ystävä pettää ja kääntyykin sinua vastaan. Sen on kokenut myös Herramme Jeesus – sekä ystävyyden että ystävän hylkäämisen ja pettämisen. Hän on kokenut ystäviltään pelkuruutta, jolloin he eivät uskaltaneet nousta puolustamaan häntä.

 

Johanneksen evankeliumissa (Joh 15:13-15) Jeesus sanoo meitä ystävikseen. Tänään ystävänpäivänä on hyvä kysyä, minkälainen ystävä hän on meille ja minkälaisia ystäviä me olemme hänelle?

 

Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette ystäviäni, kun teette sen minkä käsken teidän tehdä. En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut.

 

Saako hän olla edelleen ystävämme vai onko välimatka erottanut meidät hänestä? Olemmeko jättäneet puolustamatta häntä toisten ystäviemme seurassa, kuulummeko kenties hänen pettäjiinsä? Hän arvostaa ja puolustaa sinua loppuun asti. Voitko sinä sanoa hänestä samaa? 

Jeesuksen tekemä tuoli

Jeesuksen tekemä tuoli

“Eikö tämä ole se rakennusmies, Marian poika, Jaakobin, Joosefin, Juudaksen ja Simonin veli? Täällä hänen sisarensakin asuvat, meidän keskuudessamme.” Näin he torjuivat hänet. Mark 6:3

Olen lukenut viimepäivinä Tapio Aaltosen kirjaa kutsumuksesta. Hän sanoi, että ihmisellä voi olla monenlaisia kutsumuksia. Jotkut näistä kutsumuksista kuuluvat eri elämänvaiheisiin. Tässä on suuri viisaus. Meillä ei ole vain yhtä kutsumusta, joka nielee koko muun elämän alleen. ”Lapsen kutsumus on leikkiä. Nuoren kutsumus on etsiä itseään. Vanhempien kutsumus on jakaa turvaa, rakkautta ja toimeentuloa…” Meillä on myös kutsumuksia jotka toteutuvat rinnakkain. Tällaisia ovat esimerkiksi vanhemmuuteen liittyvä kutsumus ja ammattiin tai muuhun luottamustehtävään kuuluva kutsumus.

Kutsumuksen suurin muoto Tapio Aaltosen mukaan on elämäntehtävä tai elämänsanoma. Siinä tulee näkyviin se jälki, jonka jätämme itsestämme tähän maailmaan ja toisiin ihmisiin. Tunnistatko sinä omaan elämäntehtävääsi liittyviä piirteitä?

Minusta on mukava ajatella, että Jeesuksella oli taivaallisen kutsun lisäksi myös maallinen kutsumus, jota kesti aikansa. Hän oli kirvesmies. Tämän maallisen kutsumuksen hän tosin jätti myöhemmin toisen, syvemmän kutsun tähden. Kotikaupungin ihmiset eivät tosin hyväksyneet hänelle muuta kutsumusta, kuin sen minkä he entuudestaan tiesivät. Sellainen on turhauttavaa kenestä tahansa.

Myös kirvesmiehenä hänen kätensä jäljet olivat tarpeellisia. Hänen rakentajan tai puusepän ammattitaitoaan tarvittiin. Hän on saanut palkkaa työstään ja tuonut sillä leipää perheelleen. Jos tänä päivänä huutokaupattaisiin joku Jeesuksen tekemä tuoli tai laatikko, sen arvoa ei voisi mitata rahassa, vaikka se olisi ollut kuinka kehnoa tekoa. Entä jos löydettäisiin talo, jonka hän on rakentanut Joosefin kanssa. Taloa pidettäisiin pyhänä paikkana vaikka se kukaties olisi ollut rahanahneen kiskurin pitämä majatalo, semmoinen missä köyhälle ei ole milloinkaan tilaa.

Mutta on Jumalan armoa, että emme tiedä muista Jeesuksen käden jäljistä kuin niistä, jotka hän näytti oppilailleen ylösnoustuaan kuolleista. Naulanjäljet hänen käsissään paljastavat Jeesukseen tärkeimmän kutsumuksen; tulla ihmiskunnan pelastajaksi oman kuolemansa kautta.

Meillä voi olla siis useampia kutsumuksia elämämme varrella. Mutta on yksi kutsumus, joka läpäisee koko elämämme. Se ei niele muuta elämää, mutta on läsnä kaikessa. Tämä kutsumus on kutsu seurata Jeesusta. Tällä kutsumukselle on myös toisia ilmaisutapoja: kutsu loistaa sitä valoa, joka tulee ylhäältä, samoin kutsu rakastaa tai kutsu mennä kaikkeen maailmaan evankeliumin sanoma mukanaan.

H.J.M. Nouwen sanoo asian kauniisti ja tyhjentävästi. Meidän ensisijainen kutsumme on tuhlaajalapsen tavoin löytää kotiin taivaallisen Isän luokse, siitä alkaa kutsumme tulla itse sellaiseksi hengelliseksi isäksi ja äidiksi, jonka luota eksyneet saavat rakkauden.

Tuomo Lindgren
Harjavallan seurakuntapastori