Kiusaaja pyytää uhrilta vielä jotakin

”Särkyneelle on puhuttava hiljaa”.

Konsertti Leo Louhivaara

+ vieraileva puhuja Heikki Nummijärvi

Alkupuheenvuoro Tuomo Lindgren

Viime pyhän teema nostaa esille anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen: ”Jos te annatte toisillenne anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.”

Silloin kun on aihetta anteeksipyytämiseen, on tapahtunut rikkomus. Se merkitsee, että jotakin on särkynyt. Rikkomus ja särkyminen liittyvät siis yhteen.

Tänään aiheena on: Särkyneelle on puhuttava hiljaa. Otsikko herättää väitteen puheen voimakkuudesta. Mutta onko oikeasti näin?

Onko särkyneelle puhuttava hiljaa?  Jos särkyneeltä on pyydettävä anteeksi, niin eikö tämä asia Suomessa yleensä hoideta huutamalla? Ikään kuin osana riitelyä: NO ANTEEKS NY VAA KAUHEESTI. Näinhän se toimii. Tosin täytyy sanoa, että tässä versiossa ei varsinaisesti esitetä pyyntöä – annatko anteeksi. Siinä ei pyydetä vaan huudetaan. Jos siis esitettäisiin kunnon pyyntö, mutta edelleen huutamalla.

”ET VIITIS ANTAA ANTEEKS!” Pyydettäis sitä vähän samalla tavalla kuin meluisassa pajassa pyydetään jotakin työkalua, ruuvimeisseliä. ET VIITTIS ANTAA SITÄ RUUVIMEISSELII. Voisiko anteeksi pyytää samalla tavalla? Tämä ei tunnu kovin uskottavalta vieläkään. Huutaminen on siis oikeasti huono asia. Siinä antaa väärän viestin. Särkyneelle on puhuttava hiljaa.

Mutta kun nyt kun tultiin tähän ruuvimeisseliin, voisi samalla pohtia, mitä silloin pyydämme, kun pyydämme anteeksi – nimittäin ruuvimeisseli on helppo ojentaa. Silloin kun pyydämme anteeksi, pyydämmekö silloin ikään kuin jonkun työkalun? – Annatko mulle ruuvimeisselin. – Tässä. – Annatko anteeksi. – Joo tässä, kelpaako tämä. Vai onko se niin kuin lihatiskillä: Päivää, antaisitteko anteeksi. – Joo paljonko laitetaan? Mitä silloin oikeastaan pyydetään kun anteeksi pyydetään?

Tai kysytäänpä ensin, miksi ylipäätään siltä särkyneeltä on vielä mentävä jotakin pyytämään. Eikö hänelle olisi parempi jotakin antaa? – Kuvitelkaa nyt… ihminen on tuhannen kappaleina ja häneltä mennään vielä pyytämään jotakin – Eikö se olisi vähän sama kuin pyytäisi: Saisinko mää 20 € että pääsisin bussilla Huittisiin.

Miksi sen särkyneen pitää antaa jotakin särkijälle? Särkyneen ei luonnollisestikaan tarvitse mitään antaa. Mutta särkijä rikkomuksen tehdessään menettää jotakin korvaamatonta itsestään, jotakin sellaista, mikä jää särkyneen haltuun – se on kuin sielun pantti, helmi tai jalokivi hänen ihmisyyden kruunustaan. Joskus siitä puhutaan sanalla kunnia. Särkijä on menettänyt kunniansa tai kunniallisuutensa. Särkynyt voi sen hänelle takaisin antaa.

Kruunussa on rajallinen määrä helmiä. Paljonko meillä lienee niitä tallella?

Todella köyhän miehen kruunu on sillä, joka ei koskaan ole saanut anteeksi, koska ei ole pyytänyt anteeksi – tai jos on pyytänyt juuri sillä  huutamistyylillä.

Särkyneelle on puhuttava hiljaa, mutta hänelle on puhuttava myös sydämen sanoja

Mitä se käytännössä on, siitä laulaa Leo Louhivaara seuraavaksi: Leo ole hyvä!

Maan korvessa

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Kuulit juuri yhden hyvin tunnetun ja rakastetun laulun. Mitä sinulle tulee siitä mieleen? Nouseeko mieleesi nousee kuva taulusta, mikä on lähes jokaisessa suomalaisessa kodissa. Se on kuin tehty tähän lauluun. Se on kuva yksinäisestä lapsesta, joka on ylittämässä rikkinäistä siltaa ja on todellisessa hengenvaarassa. Hän ei ole vain vaarassa kompastua kiviin, vaan vaarassa pudota rotkoon. Enkeli pitää lasta kädestä ja katsoja aavistaa, että pelkojensa keskellä lapsi sittenkin on turvassa, vaikka isää tai äitiä ei ole siinä paikalla.

Laulussa on kokonaisuudessaan neljä säkeistöä, mutta usein ja ehkä juuri lapsille soitettuna sitä esitetään niin, että kolmas säkeistö jää pois. Ajan säästämiseksi jätin soittamatta viimeisen säkeistön, joka hyvin kyllä tunnetaan. Mutta olen vasta muutama päivä sitten havahtunut huomaamaan, että laulussa on säkeistö, joka on jäänyt minulle vieraaksi. Siinä on yksi säkeistö totuttua enemmän. Se pakotti kuuntelemaan laulua uusin korvin. Ehkä sinäkin huomasit siinä jotakin erilaista.

Laulu ei ole vain lastenlaulu, vaikka siinä puhutaankin lapsosesta ja hänen enkelistään. Lapset tuskin ymmärtävät hyvin laulun kielikuvia. Laulu on kuvaus ihmislapsen tai yhtä hyvin Jumalan lapsen koko elämän pituisesta matkasta. Matka, kulkee vaarojen ja vaikeuksien keskellä: pimeässä korvessa, synkässä metsässä, kivisellä ja liukkaalla polulla – ehkäpä sillä rikkinäisellä sillallakin. Matka on kotimatkaa, mutta koti on vielä kaukana. Koti on luonnollisesti maallisen elämän matkan päässä oleva taivaan koti. Laulussa on siis kuvattu jokaisen ihmisen elämän puitteet.

Mutta hyväksytkö laulussa esiintyvän ajatuksen tai mallin: että pimeys peittää maailman, kuin fantasiakirjoissa. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että eläisimme ympäri vuoden talven pimeyttä – vaan sitä, että maailma on vaarallinen paikka, jossa tapahtuu pahoja asioita. Synnin mustat verkot ovat saalistamassa ihmistä kuin hämähäkinseitit hyönteisiä. On helppo jäädä pimeyden vangiksi tai pimeyden eksyttämäksi. Ihmisen olisi määrä kulkea kohti valoa Jumalan enkelin johdattamana. Jos ote irtoaa, joudumme ongelmiin. Ihmisen elämä kulkee kuitenkin tämän pimeän ja koettelemusten korven kautta.

Pimeässä maailmassa voi kulkea myös niin, että kulkee pimeyden ehdoilla, että tulee itse osaksi tuota pimeää – että tekee pimeydestä kodin itselleen. Kyllä tätäkin tapahtuu. Ihminen kovettaa sydämensä, ei tunne myötätuntoa kärsiviä kohtaan, tavoittelee oman ahneutensa ohjaamana vain nautintoja itselleen. Viha ja itsekkyys tekee hänet piittaamattomaksi. Silloin hän luopuu enkelin johdatuksesta, joka ohjaa meitä taivaalliseen kotiin, valoon ja hyvyyteen.

Elämän koettelemukset ovat niin suuria, että yksin ei selviä. Me lankeamme ja saamme itsemme verille ja kuraisiksi. Näin väistämättä jokaiselle tapahtuu. Mutta Jumalan enkeli, joka suojelee ja johdattaa, on kuitenkin vahvempi kaikkea pimeää ja sen ansoja. Ylivoimaiselta tuntuvat vaikeudet eivät lannista. Hänen haltuunsa uskomme koko elämämme.

Säkeistö, joka useimmista sanoituksista puuttuu:

Ja syntikin mustia verkkoja vaan

on laajalle laskenut korpehen maan.

Niin pianhan niihinkin tarttua vois,

jos käsi ei enkelin kädessä ois.

Pysähtykää ja katsokaa!

Etsikää Jumalaa

Näin sanoo Herra:

– Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa,

ottakaa oppia menneistä ajoista!

Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä,

niin löydätte rauhan.

Näin sanoin,

mutta te vastasitte: “Emme kulje!” Jer. 6:16

Viime pyhän aihe on ”etsikkoaikoja”. On kysymys siis ajasta, jolloin jotakin etsitään: etsimisen aika. Ketkä etsivät?

Ihmiset, joilta puuttuu jotakin, he etsivät. Mitä heiltä puuttuu ja mitä he etsivät? Ihmisiltä, joilta puuttuu turva ja rauha. Ihmiset, jotka ovat hukanneet itsensä, etsivät itseään ja paikkaansa. Ihmiset, jotka elämässään ovat joutuneet ahdinkoon, he etsivät ja pelastusta. Ihmiset, jotka ovat eksyneet, he etsivät oikeaa tietä?

Etsimisen kohde on siis ilmaistavissa monin eri sanoin: Me etsimme itseämme, etsimme todellista ja aitoa elämää – me etsimme pelastusta, etsimme apua ja turvaa. Ehkäpä juuri tuo sisäinen rauha on määriteltävissä keskeiseksi tavoitteeksi, yhteiseksi tekijäksi – rauhaa Jumalan kanssa.

Mutta miten tuota rauhaa ja turvaa etsitään? Ei ainakaan kai taskulampun avulla, ei kaukoputkea käyttäen. Ei etsitä niin kuin kadonnutta tavaraa tai outoa osoitetta. Ihmiset etsivät Jumalaa hiljentymällä mietiskelemään omaa elämäänsä, kyselemällä ja keskustelemalla toisten ihmisten kanssa, lukemalla hengellistä kirjallisuutta ja rukoilemalla.

Jeremian sanoin oikean tien etsiminen merkitsee pysähtymistä ja katsomista. Siinä tarkastetaan omaa elämän tietä kysyen itseltä, mihin se johtaa? Mihin tämä elämäntieni vie ja mitä elämässä tekemäni valinnat merkitsevät? Minkälaiset jäljet ovat taakseni jääneet?

Arvioinnin perusteena kehotetaan ottamaan oppia menneistä ajoista. Minkälainen on ollut edellisten sukupolvien tie – se tuo hyvän näkökulman meille. Mikä on tuonut rauhan niille, jotka ovat eläneet meitä ennen. Mitä he vastaisivat?

Jeremia ohjasi omaa kansaansa pysähtymään ja etsimään oikeaa tietä, rauhaan johtavaa tietä. Vastaus jonka hän sai, kuulostaa hyvin nykyaikaiselta. Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä… mutta te vastasitte: Emme kulje!”

Vastaus, joka tänään kuulemme omalta kansaltamme, tuntuu ihan samanlaiselta. ”Emme halua seurata isien uskoa. Se ei anna meille sitä mitä etsimme.” Kristinusko ei tarjoa tarpeeksi viihdettä ei tarpeeksi jännittäviä kokemuksia, ei huumaa eikä syviä väristyksiä. Menneiden sukupolvien tie halutaan hylätä. Vanha kuulostaa tylsältä. Halutaan jotakin uutta ja eksoottista – kunhan ei tarvitse pysähtyä ja arvioida omaa elämänsä suuntaa.

Herää kysymään, etsivätkö he sittenkään samaa asiaa kuin se, mitä Jeremia sanoo: sielunrauhaa – rauhaa Jumalan kanssa.

Tilanne on vähän sama kuin potilas olisi lääkärin luona kuulemassa lausuntoa omasta terveydestään. Etsitään terveyttä, mutta lääkäri ei saa sanoa oikeaa diagnoosia, ettei asiakkaan sielunrauha järky. Niinpä hoidetaan kipua mutta ei sairautta. Nykyaikana hoidetaan monin eri lääkkein sielun rauhattomuutta, mutta ei saa sanoa mistä se johtuu ja miten se poistuu – koska siitä he vasta levottomaksi tulisivatkin. Ihminen ei kestä totuutta itsestään. Kipukynnys tässä suhteessa on nykyään hyvin matala.

Älkää puhuko synnistä, älkää tuomiosta, älkää puhuko kadotuksesta, älkää puhuko Jeesuksesta. mistä tahansa muusta.

Ukko-Paavo ei aikanaan ollut kovin hienotunteinen tällaisia ihmisiä kohtaan. Kerran hän tuli saunasta ja ilkosillaan löntysteli veteen huutaen mennessään: ”Näin ne ihmiset juoksevat perse edellä kohti helvettiä.” – näytti samalla kuina se tapahtui – molskis vaan.

Vain ihminen, joka pysähtyy katsomaan omaa elämäntietään voi huomata eksyneensä, kulkeneensa harhaan. Silloin hyvät neuvot ovat kalliit. Mutta ihmiselle, joka ei tiedosta (eikä halua tietää) paikkaansa kartalla (missä hän on), on vaikea neuvoa mitään reittiä.

Jumala kyllä johdattaa meitä, mutta kiusaajakin tekee ansojaan ja saa meidät eksymään. Siksi on hyvä pysähtyä usein ja tarkistaa suuntansa.

Vanhat mystikot sanovat, että on lakattava etsimästä ja jäätävä hiljaisuuteen. Jumala itse etsii ihmisen. Onkin niin, että Jumala etsii ihmistä. Kun minä lakkaan hosumasta, tiemme voi kohdata.

Jumala etsii ihmistä ja hän kyllä löytää, jos ihminen on löydettävissä…

Viisauden lajit

Viisauden lajit

 

13 Onnellinen se, joka on löytänyt viisauden, se, joka on tavoittanut tiedon, 14 sillä parempi on viisaus kuin hopea, tuottoisampi on tieto kuin kulta. 15 Se voittaa korallit kalleudessa, mitkään aarteet eivät vedä sille vertaa. San 3:13

 

Suomen pankin pankinjohtaja Sinikka Salo sanoi syntymäpäivähaastattelussaan: Viisaus asuu vanhoissa naisissa.

 

Viisaus on kaikkien tuntema sana. Mutta mitä se tarkoittaa. Sen jokainen tietää, että viisas ei ole sama asia kuin älykäs. Älykkyys on kylmää järkeä ja ankaraa logiikkaa, mutta viisaudessa on mukana sydän, inhimillisyys ja arvot.

 

Vanhuus ja viisaus liittyvät yhteen siten, että elämänkokemus on opettanut ihmistä. Hän ei tee hätiköityjä päätöksiä. Hänellä on kokemusta erilaisista asioista, jotka tuovat perspektiiviä elämään. Hän tietää mitä asioista seuraa jos tekee niin tai näin. Hän on kuin shakkipelaaja, joka osaa katsoa peliä useamman siirron eteenpäin. Nuori ihminen tietää ehkä vain sen seuraavan siirron, jos sitäkään.

 

Vanhempi ihminen tietää mitkä palat ovat yhdessä ja liittyvät toisiinsa – siksi hän tietää, mitkä palat liikkuvat, jota jotakin toista liikuttaa.

 

Tämä on kuitenkin vasta iän mukana tuomaa teknistä tuntemusta – tietoa siitä miten yhteiskunta toimii. – kun nuori soittaa lääkäriin, hän alkaa selittää vaivaansa puhelinkeskukselle.

 

Mutta vielä suurempaa viisautta on tuntea miten ihminen toimii eri tilanteissa. Ikä tuo mukanaan myös ihmistuntemusta. Viisas sydän tietää mihin viisautta käytetään ja milloin. Se on sydämen viisautta. Sellaisessa sydämessä asuu myös lempeys.

 

Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkänen jaotteli viisauden lajit

 

Kaukoviisaus – olla kaukaa viisas,

Teoreettinen viisaus – analyyttistä erittelevää, tutkivaa, tieteellistä, viisautta – sukua edelliselle

Käytännön viisaus – tietää miten hommat toimii – arkielämän viisautta

Jälkiviisaus – imelin viisauden laji (kaukoviisauden vastakohta, mutta esittäytyy sellaisena kuin olisi kaukoviisautta)

 

Näiden lisäksi mielestäni  on hyvä mainita vielä kaksi viisauden lajia

 

Sydämen viisaus

 

Jumalan viisaus on sellaista viisautta, jota ihminen ei voi tavoittaa. Se ylittää ymmärryksemme.

 

Jumalan viisautta on se, että hän johdattaa meitä outoja teitä. Avaa meille ovia, joita me emme avaisi. Hän opettaa meille kärsimysten, sairauksien ja vastoinkäymisten kautta. Hän opettaa meitä kasvamaan pieneksi, kun me haluaisimme tulla suureksi ja mahtavaksi. Jumalan viisaus kuljettaa toiseen suuntaan. – Sellaista on Jumalan ihmistuntemus. Hän tuntee meidät täydesti. 

1 Kor  1:18-31

 

Kierre, kuilu, silta

Antakaa toisillenne anteeksi.

 

Aina siellä missä ihmisiä on tekemisissä toisten kanssa sattuu ja tapahtuu sellaista, missä tulee joko loukanneeksi toista tai loukatuksi. Riitoja ja pettymyksiä. Yleensä kysymys on tahtojen törmäyksestä. Jumala on ihmiselle luonut vapaan tahdon. Kun jokainen tahtoo eri asioita eikä päästä sopuun, niin tahdot taistelevat ja mustelmia syntyy.

 

Hetkiä tulee. jolloin tietää että asiat eivät etene, jos riitoja ei selvitellä. Yleensä on esitettävissä kolme vaihtoehtoa. Niille on annettavissa kolme erilaista nimeä.

 

koston kierre,

katkeruuden kuilu vai

anteeksiantamuksen silta

 

…

…

SDG

J. S. Bach  S.D.G.

 

Meillä alkoi kurssi – ‘Kasvun aika’ kaksi viikkoa sitten. Ryhmässä käymme läpi rukousta Jeesuksen opettaman Isämeidän rukouksen kautta.

Rukous alkaa tutulla puhuttelulla: Isä meidän, joka olet taivaassa. Sitä seuraa ensimmäinen osa, joka on ylistys: Pyhitetty olkoon sinun nimesi.

 

Tämä tuntuu monesta oudolta kohdalta. Mitä on Jumalan nimen pyhittäminen? Miksi jonkun nimi ylipäätään tarvitsee pyhittämistä? Otan siitä yhden esimerkin säveltäjäneron Bachin elämästä.

 

Johan Sebastian Bach on kuuluisa säveltäjä. Joidenkin mielestä häntä lahjakkaampaa ei ole ollutkaan. Hän saavuttaa musiikissaan jotakin aivan taivaallista ja ylittämätöntä. Mutta hän ei ilmeisestikään ollut mikään itseriittoinen ylpeilijä. Sillä hän laittoi jokaisen sävellyksenä päätteeksi kirjainyhdistelmän SDG soli deo gloria.

 

Mies oli laittanut itsestään kaiken peliin. Koko osaamisensa, taiteellisuutensa, taitonsa, voimansa, viisautensa ja intohimonsa. Mutta hän kirjoitti sävellystensä päätteeksi: yksin Jumalalle kunnia, soli Deo gloria.

 

Voisiko tämä olla meidän asenteemme, että kaikki mitä teemme toisi Jumalalle kunniaa. Sellainen elämänasenne juuri on hänen nimensä pyhittämistä – niin kuin Isä meidän rukouksen alussa lausutaan.

 

Kun olemme laittaneet kaiken, koko sydämemme peliin, silloinkin voimme antaa kunnian Jumalalle. Emme vaadi sitä itsellemme. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.

 

 

Jumalan nimen pyhittäminen ei luonnollisestikaan ole vain sitä, että nimi kirjoitetaan isolla alkukirjaimella tai että Jumalan nimeen vedoten ei ihminen tee mitään itsekästä (niin kuin toinen käsky meiltä kieltää: Älä käytä väärin Herran Jumalasi nimeä) Jumala on pyhä ja ihmisellä ei ole lupa loukata Jumalan kunniaa.

meidän koko elämämme voi olla tunnustus hänen kunniakseen.

 

Mitä tahansa teemme, voimmeko lisätä siihen tuon saman kirjainyhdistelmän. Jos voimme, silloin elämämme toteuttaa tarkoitustaan.

Aaronin vaiettu tuska

Aaronin vaiettu tuska – Radiohartaus 30.7.2008, Yle Radio 1

Kolmannessa Mooseksen kirjassa on kuvattu eräs järkyttävä tapahtuma, mikä ei ole jättänyt minua rauhaan. Mooseksen veli Aaron oli kansan ylipappi ja hänen poikansa olivat pappeja, jotka toimittivat uhreja pyhäkössä. Kerran kuitenkin tapahtui jotakin odottamatonta. Jumala surmasi Aaronin nähden kaksi hänen poikaansa, jotka olivat tuoneet epäpyhää tulta Herran eteen alttarille.

Aaronin pojat Nadab ja Abihu ottivat kumpikin tuliastiansa, sytyttivät niihin tulen, panivat niihin suitsuketta ja toivat näin Herran eteen tulta, jota ei ollut tehty hänen käskynsä mukaisesti. Silloin Herran luota lähti tuli, joka poltti heidät kuoliaaksi Herran edessä.
Mooses sanoi Aaronille: “Tästä Herra puhui, kun hän sanoi:
- Niissä, jotka ovat minua lähellä,
minun pyhyyteni tulee näkyviin,
ja koko kansa saa oppia tuntemaan
minun valtani ja voimani.”
Aaron ei saanut sanaakaan suustaan. (3 Moos 10:1-3)

Edellä kuvattu tapahtuma on sellaisenaan jo häkellyttävä, mutta asian tekee vielä vaikeammaksi se, että Mooses kielsi Aaronia suremasta poikiaan julkisesti niin kauan kun hän oli pyhäkössä palvelusvuorossa: ”Älkää avatko hiuksianne levälleen älkääkä repikö vaatteitanne.”

Aaronin ajatuksista Raamattu ei kerro mitään. Vain yksi lause kuvaa isän tilanteen: Aaron ei saanut sanaakaan suustaan. Puhelias mies meni täysin hiljaiseksi. Hän ei järkytykseltään kyennyt sanomaan yhtään mitään.

Sinä päivänä Aaron ei iloinnut Jumalasta. Luultavasti hänen toimittamansa palvelus pyhäkössä toteutui konemaisesti – muodollisesti oikein mutta sydän ja ajatukset muualla.

Kun nyt ajattelet Aaronia menetyksensä kokeneena, sanattomaksi jääneenä, pääsetkö sisälle hänen hiljaisuuteensa?

Siinä varmasti on surua ja järkytystä poikien äkillisen kuoleman johdosta. Mutta kuvittelen hiljaisuuden kätkevän sisäänsä myös paljon patoutunutta vihaa Jumalaa kohtaan.

Tilanne oli ristiriitainen: Jumala, jolta hän oli saanut niin paljon hyvää, osoitti hänelle äkillisesti pimeän ja armottoman puolensa, voisi sanoa jopa että toiset kasvonsa, jotka eivät hymyilleet. Sama Jumala, joka oli nostanut hänet merkittävään asemaan kansan johdossa, surmasi vailla minkäänlaista sääliä hänen kaksi poikaansa. Ja isää kielletään vielä suremasta poikiaan.

Vastaako Aaronin kokemus hirviömäisestä Jumalasta samaa Jumalaa, jonka olemme Jeesuksen kautta oppineet tuntemaan? Sellaisenaan kuvattu tapahtuma ei voi toistua. Aaronin aikana Jumala asui ilmestysmajassa eikä mikään epäpyhä saanut loukata pyhäkön puhtautta. Siitä määrättiin kuoleman rangaistus. Jeesuksen sovitustyön ja helluntain jälkeen Jumala ei asu enää käsin tehdyissä temppeleissä, vaan kristittyjen sydämissä. Jumala on hyväksynyt syntisen ihmisen omaksi asuinsijakseen. Tässä mielessä aika on vaihtunut – salamat eivät enää etsi syntisiä saaliikseen.

Silti toisinaan elämän katkerat koettelemukset vetävät meidätkin hiljaisiksi. Varottamatta, keskellä päivää meidät syöstään onnettomuuksien sarjaan ja turvallinen elämä muuttuu kauhujen yöksi eikä rukouskaan tunnu tuovan valoa. Jumalalta olemme ottaneet kiitoksella vastaan hyviä lahjoja, nyt vaikeuksien keskellä ymmärrämme, että Jumalalta tulee kaikki – myös nämä toisenlaiset lahjat. Samalla jotakin tuosta Aaronin ristiriidasta tulee todelliseksi meille. On kuin Jumala toimisi vastoin rakkauden olemustaan.

Mitä tuossa tilanteessa on tehtävissä? Mitä Aaron olisi voinut tehdä? Hän olisi voinut riisua papilliset vaatteensa ja helynsä ja sanoa: ”Pitäkää liturgianne, minulle riitti. Minä eroan Jahve-uskonnosta, eroan synagogasta ja Israelin kansasta ja eroan kirkosta.” Tällainen tunteenpurkaus olisi ollut ymmärrettävää. Kärsivä ihminen haluaa esittää vastalauseen ja kapinoida vääryyttä vastaan. Ja lopulta kääntää jopa selkänsä Jumalalle, jonka kokee mielettömäksi.

Aivan varmasti Aaronin kohtalo olisi voinut muuttua tuossa hetkessä niin, että hän katkerana olisi kieltäytynyt enää palvelemasta Jumalaa. Mutta miten voi osoittaa mieltä ja mihin kanavoida vihansa silloin kun kirkosta eroaminen ei auta? Kun Jumala puhuttelee, ei ole pakopaikkaa – ei edes kirkon ulkopuolella.

Toinen vaihtoehto kapinan sijasta on alistua. Siinä pieni ihminen suostuu musertavan ylivoiman edessä Jumalan tahtoon. Hän nielee kiukkunsa ja ylpeytensä, nielee surunsa ja vihansakin, tukahduttaa sisimpänsä äänet. Tällainen alistuminen ei kuitenkaan edistä ihmisen hengellistä kasvua. Se tuntuu enemmän orjan kuin Jumalan lapsen asenteelta. Vaikka Aaronin vaikeneminen vaikutti tällaiselta hiljaiselta alistumiselta, uskon, että jokin luova ratkaisu hänen suruunsa ja vihaansa löytyi.

Mutta onko siis olemassa kolmatta tietä? Jos joku toinen ihminen olisi tehnyt jotakin minua vastaan, voisin lopulta antaa hänelle anteeksi. Niin en jäisi kiinni menneisyyteen, sen katkeruuteen ja vihaan. Mutta kun tuo toinen osapuoli on Jumala, miten toimin hänen kanssaan? Kenelle voin valittaa hänen käytöksestään? Tilanne ei korjaannu sillä, että annan Jumalalle anteeksi. Raamatun Job taisteli saman kysymyksen kanssa. Hän tiesi, että Jumalaa ei voi osoittaa vääräksi, vaikka kuinka olisi oikeassa. Mutta Job kuitenkin kävi tuon kamppailun ja valitti tuskaansa, koska luotti siihen, että viimekädessä Jumalan kasvot eivät ole pimeät eivätkä arvaamattomat, että jokin hänen tuskastaan koskettaa Jumalan sydäntä. Hän säilytti uskonsa ilman katkeroitumista ja ilman pakotettua alistumista – mutta myös ilman todellista vastausta.

Käsittämättömän kivun ja surun keskellä mekin jäämme ilman vastausta – paljaaseen uskoon vailla perusteita. Huudamme Jumalalle syytöksemme ja vihamme, mutta emme poistu hänen kasvojensa edestä, sillä juuri silloin uskon pimeydessä tarvitsemme häntä kaikkein eniten.

Hyvä Jumala.
Silloinkin kun sinä tunnut minusta oudolta
minulla ei ole ketään muuta kenelle hätäni kertoisin.
Auta ja armahda minua!
Aamen.

Elämä pelissä

Elämä pelissä

Aika moni internetin omaava on käynyt varmaan Ylen nettisivuilla tekemässä testin: elämä pelissä – ja laskenut elinaikansa ennusteen. Monelleko teistä tv-ohjelma on tuttu?

Minä tein testin. Tulos näyttää seuraavaa: 83 vuotta ja 11 kuukautta.

En ole siis vielä puolessa välissä elämääni, jos testin tulos pitää paikkansa. Jos tekisin elämäntaparemontin, sitten en tiedä mikä koneen antama tulos olisi. Remontti tarkoittaisi lisää liikuntaa ja terveellisempää ruokaa.

Testissä saattaa harhauttaa se, että siinä lasketaan vain elinvuosia, elämän määrää, mutta ei sen laatua.

Tuollainen mittari on aina vähän kyseenalainen, mutta se on saattanut herättää joitakin ihmisiä miettimään elämäänsä eri puolilta. Ainakin tv-ohjelma ja siihen liittyvä testi on herättänyt paljon keskustelua. Testin tehneet lasketaan luultavasti sadoissa tuhansissa.

Erikoista mielestäni on, että maallinen tv-ohjelma saarnaa parannusta. Eikä kukaan moiti Yleisradiota tästä johtuen tai peruuta lupamaksuaan. (mitä meidän kirkossa olisi tehtävä, jotta sama suosio saavutettaisiin parannussaarnalla?) Ohjelman idea on juuri se, että ihmiset tekevät pysyvän elämänmuutoksen elämäntaparemontin, voittaakseen lisää elinvuosia. He taistelevat siis kuoleman voimia vastaan. Kristillinen parannussaarna on luonteeltaan samaa: tehkää täydellinen muutos elämässänne ja elämänasenteissanne.

Kun Jeesus julisti ja hänen oppilaansa jälkeenpäin parannusta ihmisille, he tarkoittivat juuri sitä, että ihmiset tekisivät pysyvän elämänmuutoksen. Mutta tarkoitus ei kuitenkaan ollut lisätä mittariin vuosia maan päällä. Ajatus oli suunnattu kauemmas – ikuisuuteen.

Elämä pelissä tv-sarja on kiinnostunut vain tästä elämästä ja siksi kuoleman rajaa yritetään siirtää niin kauas kuin mahdollista. Keinoiksi siihen tarjotaan: terveellisempää ruokailua, kuntoilua tai hyötyliikuntaa sekä hyviä ja mielekkyyttä tuovia harrastuksia. (elämän laatu lisää elämän pituutta)

Testissä oli lukuisa määrä kysymyksiä. Myös uskonnollista aktiivisuutta mitattiin yhdellä kysymyksellä. Sitä en tiedä kuinka paljon elinaikaa uskonnollisuuden ajateltiin tuovan.

Joidenkin tutkimusten mukaan uskonnollisuudella on lisäarvoa. Kokemus elämän tarkoituksellisuudesta ja samoin yhteys toisiin ihmisiin seurakunnassa ovat myönteisesti vaikuttavia asioita. Tosin ehkä tämä toimii vain niiden kohdalla, jotka evankeliumi on vapauttanut luottavaiseen elämään. He eivät elä siis ahdistuksessa ja pelossa, että Jumala on heidät hylännyt ja siksi yritä tehdä suorituksia Jumalalle helvetin lieskat kintereillään. Silloin uskonto toisi heidän elämäänsä vain stressipisteitä. Yleensä uskonnon on ajateltu vähentävän stressiä.

Alkukirkon aikana (ja tänäkin päivänä maailmalla) tunnustautuminen kristityksi saattoi tosin olla hengenvaarallista. Maanpäällinen elämä saattoi siksi jäädä lyhyeksi vainojen tähden. Mutta he eivät tavoitelleet maanpäällistä kuolemattomuutta, vaan taivaallista. Tämä ruumiinmaja, jossa nyt olemme ei ole todellinen kotimme. Jumalan luona meillä on pysyvämpi asunto.

2 Kor 5:1-4 Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä. Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme, sillä sitten kun olemme pukeutuneet siihen, emme jää alastomiksi. Me, jotka vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista.

Elämä pelissä testi ei ota eikä voikaan ottaa huomioon sitä, että Elämän ja kuoleman Herra saattaa päättää näistä asioista toisella tavalla. Mutta jonkinlainen ajan kuva lienee se, että keskitytään voimakkaasti vain lisäämään maanpäällistä elämän aikaa. Samalla vahvistetaan käsitystä siitä, että kuolemaan päättyy kaikki – mitään ei ole odotettavissa sen jälkeen.

En tiedä, mitä ajattelevat ihmiset tästä tv-sarjasta, jotka ovat esimerkiksi sairastuneet vakavasti riippumatta elämäntavastaan – esimerkiksi syöpään. Mitä ajattelevat ihmiset, jotka ovat menettäneet läheisensä vaikka testin tulos olisi osoittanut vielä 15 vuotta lisää. Heistä tuntuu tällainen sarja ehkä loukkaavaltakin. En tiedä.

Pidän ohjelmaa silti tarpeellisena. Sen lisäksi, että se tuo yleisesti myönteisiä asioita ihmisten elämään, se nostaa myös tietoisuuteen elämän päättymisen. Siten se voi saada aikaan myös kääntymistä Jeesuksen tarkoittamalla tavalla.

Paras lääke kuolemanpelkoon ei kuitenkaan ole se että jättää rasvan pois leivältä. Meidän olisi käännyttävä taivaan valtakuntaa kohti. Päivän aihe viittaa siihen, että tärkein asia elämässä ei ole elinvuosien lisääminen

Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Se on tärkein käsky ja vasta sen jälkeen tulee kaikki muu – kuten elämä pelissä testi.

Kristitylle kaikki aika on oikeastaan jatkoaikaa ja siten armonaikaa.

Kumman tahdotte Barabbaan vai Jeesuksen

Keskustan koulun pääsiäiskirkko luokat 3-6

Matt. 27: 11-32
Jeesus vietiin maaherran eteen. Tämä kysyi: “Oletko sinä juutalaisten kuningas?” “Sinä sen sanoit”, Jeesus vastasi. Ja kun ylipapit ja vanhimmat syyttivät häntä, hän ei vastannut mitään. Silloin Pilatus sanoi hänelle: “Etkö kuule, kuinka raskaita todisteita he esittävät sinua vastaan?” Mutta Jeesus ei vastannut yhteenkään hänen kysymykseensä. Tämä ihmetytti maaherraa suuresti.
 Tapana oli, että maaherra aina juhlien aikana päästi vapaaksi yhden vangin, jonka väkijoukko sai valita. Vankien joukossa oli nyt Barabbas-niminen kuuluisa mies. Kun väkijoukko oli koolla, Pilatus kysyi: “Kumman haluatte? Vapautanko Barabbaksen vai Jeesuksen, jota sanotaan Kristukseksi?” Hän näet tiesi, että Jeesus oli pelkästä kateudesta jätetty hänen käsiinsä.
… Mutta ylipapit ja vanhimmat yllyttivät väkijoukon pyytämään Barabbakselle armahdusta ja Jeesukselle kuolemantuomiota. Maaherra kysyi nyt: “Kumman näistä kahdesta haluatte? Kumman päästän vapaaksi?” Väki vastasi: “Barabbaksen.” Pilatus kysyi: “Mitä minä sitten teen Jeesukselle, jota sanotaan Kristukseksi?” Kaikki vastasivat: “Ristiinnaulittakoon!” “Mitä pahaa hän on tehnyt?” kysyi Pilatus. Mutta he vain huusivat entistä kovemmin: “Ristiinnaulittakoon!”
 … Silloin Pilatus antoi heille myöten ja vapautti Barabbaksen, mutta Jeesuksen hän ruoskitti ja luovutti ristiinnaulittavaksi.
Maaherran sotilaat veivät Jeesuksen sisälle palatsiin ja keräsivät koko sotaväenosaston hänen ympärilleen. He riisuivat Jeesuksen ja pukivat hänet punaiseen viittaan, väänsivät orjantappuroista kruunun hänen päähänsä ja panivat ruokokepin hänen oikeaan käteensä. He polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat hänelle pilkaten: “Ole tervehditty, juutalaisten kuningas!” He sylkivät hänen päälleen, ottivat häneltä kepin ja löivät häntä sillä päähän. Aikansa pilkattuaan he riisuivat häneltä viitan, pukivat hänet hänen omiin vaatteisiinsa ja lähtivät viemään häntä ristiinnaulittavaksi.
Matkalla he kohtasivat Simon-nimisen kyreneläisen miehen ja pakottivat hänet kantamaan Jeesuksen ristiä.

Evankeliumikohdassa jonka luin eletään jännittäviä hetkiä. Jeesus on tuomittavana. Esillä on ihmisiä, jotka ovat kukin jollakin tavalla osallinen Jeesuksen elämän viimeisissä vaiheissa.

Siellä on Pilatus, jolla inhimillisen mittapuun mukaan on valta tuomita Jeesus tai olla tuomitsematta. Juutalaisia pappeja ja hallitusmiehiä. Siellä on väkijoukko huutamassa tuomiota.

Tekstissä mainitaan myös eräs mielenkiintoinen henkilö Barabbas. Hän oli juutalaisten keskuudessa kuuluisa mies. Barabbas oli vangittu kapinoinnista ja murhasta. Juutalaisille hän oli ehkä jonkinlainen kansallissankari. Valtaapitävien Roomalaisten kannalta Barabbas oli terroristi, joka uhkasi yleistä turvallisuutta. Tässä toimessaan ja kapinajohtajana hän oli riistänyt joltakulta hengen.

Joissakin vanhoissa Raamatun käsikirjoituksissa Barabbaan etunimeksi mainitaan myös Jeesus. Jeesus oli yleinen nimi tuohon aikaan. Niinpä Pilatus saattoi esittää kansalaisille kysymyksen: vapauttakaa kumman tahdotte: Barabbas tai Jeesus Kristus. Kumman he halusivat: murhamiehen vai juutalaisten kuninkaan.

Raamatun lukemiseen liittyy eräs merkillinen piirre. Evankeliumia ei lueta vain ikään kuin selostuksena vanhoista asioista. Tuo kysymys kumman Jeesuksen te haluatte voidaan esittää meille myös tänään. Kumman Jeesuksen puolelle te asetutte, kumpaa haluatte seurata: Terroristi Barabbasta, joka asettuu lakeja vastaan vai Jeesuksen puolelle, joka rakastaa vihamiehiään ja rukoilee heidän puolestaan.

Meillä on taju oikeudenmukaisuudesta ja siksi haluamme, että Jeesus vapautettaisiin. Mutta mitä vanhemmaksi elää sitä enemmän oppii tuntemaan itseään. Silloin tajuaa myös sen, että ihmisen oma elämä, kaikki se, mitä olemme tehneet muodostaa vastauksen tähän kysymykseen. Se taas osoittaa yleensä sen, että olemme Barabbaan puolella ja Jeesusta vastaan. Barabbaksen tavoin me olemme usein turvautuneet vääryyteen ja laittomuuteen mieluummin kuin totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Me olemme tehneet rumasti toisia ihmisiä kohtaan – ihan vain omaa pahuuttamme ilman, että heissä olisi ollut mitään syytä. Silloin me olemme asettuneet Barabbaksen puolelle.

Oikeudenmukaisuuden tajumme haluaa Jeesuksen vapaaksi, mutta todelliset tekomme puolustavat Barabbasta.

Onneksi omatuntomme sentään tuomitsee vielä tekomme. Me olemme tehneet väärin. Mutta Jeesus ei tehnyt kenellekään pahaa. Hän ei tehnyt vääryyttä. Hän oli syytön. Ja kuitenkin hänet tuomittiin ja murhamies vapautettiin.

Ihmisen tärkein asia on se, mitä hän on Jumalan edessä. Meistä jokainen haluaisi tuottaa iloa vanhemmilleen ja opettajilleen. Jokainen haluaisi, että oma opettaja ajattelisi meistä hyvää, että hän suhtautuisi meihin hyväksyvästi ja sanoisi meille: sinä olet hyvä poika tai sinä olet hyvä tyttö. Tällaisia sanoja me haluaisimme kuulla.

Jeesuksen opetuksen mukaan sama pitää paikkansa suhteessa Jumalaan, taivaan Isään. Meille pitäisi olla tärkeää myös se, mitä hän meistä ajattelee, hyväksyykö hän meidät.

Mutta meillä on ongelma. Me olemme näitä Barabbaita. Jos tarkkoja ollaan niin kaikki ihmiset ovat pahoja ja kykenevät tekemään pahoja asioita, kuten Barabbas. Kukaan ei ole täysin puhdas. Mitä enemmän ihminen omia tekemisiään ajattelee, sitä surullisemmaksi hän voi tulla – ja omassa tunnossa alkaa painaa raskas taakka.

Tämän tähden kertomus Jeesukseen kärsimyksestä ja kuolemasta on tärkeä. Evankeliumista luemme myös sen, että näin piti tapahtua. Jeesuksen elämän syvin tarkoitus ja kutsumus toteutui hänen kuolemassaan – siksi me kristityt kuvaamme Jeesuksen usein juuri ristillä riippuvana. Tämän tähden Jeesus oli syntynyt tähän maailmaan. Jotta hän vapauttaisi jokaisen pahan Barabbaan tuomiosta. Jeesuksen luona ja Jeesuksen tähden murhamieskin voi kokea armahduksen ja anteeksiantamuksen ja päästä vapaaksi Jumalan edessä.

Jeesuksen tähden me saamme anteeksi ja me saamme luottaa täysin siihen, että meillä on asiat hyvin taivaan Isän kanssa. Hän ei menetä hermojaan meidän kanssamme – niin kuin tavalliset isät (minultakin joskus voi päreet palaa, kun tytär on niin itsepäinen. Silloin tulee korotettua turhaan ääntään, jopa huudettua ja tiuskittua.)
…
…

Tämän suuntaista juttua kehittelin koululaisten (3-6 luokat) hiljaisen viikon keskiviikon kirkkoon. Mutta luovuin tästä teemasta lopulta ja toteutin palmusunnuntain jutun heillekin, mikä pidettiin alimmille luokille 1-2. Idea ylläolevaan teemaan on saatu Peter Halldorfin kirjasta Sielun juuri. Koska ajatukset karkasivat liian teoreettiseksi, katsoin että on paras tehdä jotakin muuta.