Vangitsevat sanat

16.10. Radion aamuhartaus – Vangitsevat sanat (kesto 5.45 min)

Vk 301 b: 1,2,5

Ensi pyhän evankeliumissa (Joh 7:40-52) on merkillinen yksityiskohta. Juutalaisten ylimmät virkamiehet ja hallitsijat olivat lähettäneet miehiä pidättämään Jeesusta. Tämä tapahtui siis jo paljon ennen kiirastorstain iltaa. Kun miehet palasivat, he tulivat tyhjin käsin. Jeesus ei ollut vangittuna heidän mukanaan. He joutuivat luonnollisesti vastaamaan ylipappien kysymykseen: »Miksi te ette tuoneet häntä?»

Mitä he vastasivat? Tai kysytäänpä ensin, mitä ylipapit odottivat kuulevansa? Ehkä jotakin tällaista: Emme löytäneet häntä – tai meille tehtiin vastarintaa ja jäimme alakynteen. Heitä oli enemmän. Hän onnistui karkaamaan käsistämme. Evankeliumin mukaan miehet kuitenkin vastasivat näin: »Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.»

Nuo miehet olivat varmasti ohjeistettu tehtäväänsä. Heille oli ehkä kerrottu että Jeesus on vaarallinen, kansan kiihottaja, harhaoppinen, hän on uhka ja siksi hänet piti ottaa kiinni. Jos kansan ylin johto oli sitä mieltä, he eivät voi olla väärässä. Niinpä vakain mielin miehet lähtivät suorittamaan tehtäväänsä. Mutta tultuaan Jeesuksen luokse he kohtasivat aivan toisenlaisen miehen ja toisenlaisen todellisuuden. Jeesus puhui ja hänen sanansa upposivat miehiin. He tulivat kuin lumotuiksi. Sen sijaan, että he olisivat vanginneet Jeesuksen, he itse joutuivat Jeesuksen sanojen vangitsemaksi. Muutos alkuasetelmaan oli täysin vastakkainen. Jeesuksen puhe ei vain riisunut heitä aseista, se mitä ilmeisimmin oli avannut heidän silmiään ja sydäntään kokonaan johonkin uuteen ja ihastuttavaan.

Jeesuksen sanoissa on vastustamatonta voimaa. Ne voivat vangita meidät edelleen. Mikä siinä erityisesti vangitsee? Luultavasti se, että Jeesus puhuu niin syvästi meitä koskettavasta asiasta. Ja toiseksi se, että Jeesus todella tietää mistä hän puhuu. Hänellä on antaa vastauksia kysymyksiimme asiassa, mikä koskee koko elämäämme ja kohtaloamme. Onko minulla toivoa siitä huolimatta, että omilla teoillani ja valinnoillani olen särkenyt mahdollisuuteni onneen ja kannan syyllisyyden painolastia?

Miehet eivät halunneet pidättää Jeesusta ja samalla hylätä sitä ainoaa pelastuslauttaa, mikä haaksirikkoutuneella on. Tai he olivat kuin janoiset autiomaassa eivätkä halunneet myrkyttää lähdettä, joka pelastaisi heidät kuolemasta. Kysymys oli päiväpolitiikkaa, ihmisten valtapeliä ja rajakiistoja suuremmasta asiasta.

Jeesuksen tärkein asia oli puhua Jumalan valtakunnasta ja kenelle sen portit aukeavat ja kenen edestä ne suljetaan. Miehet tunnistivat Jeesuksen puheen. Heidän toivonsa ei ollut mennyt, se oli nyt vahvempi kuin koskaan.

Jeesuksen puhuu edelleen tärkeästä asiasta. Vaikka maailma on muuttunut toisenlaiseksi ja kysymyksemmekin ovat osin toisenlaisia, niin sielun ytimessä kaipaamme kuulla Jeesuksen äänen, joka vakuuttaa meitä Jumalan rakkaudesta, että me emme ole yksin, että rukouksemme on kuultu. On sittenkin Jumala, jolle meidän elämämme ei ole yhdentekevä.

Mutta maailma on niin täynnä muita ääniä, että Jeesuksen ääni tuntuu hukkuvan niiden paljouteen. Toiset äänet sanovat tieteen selittävän kaiken, elämästä ihme ja pyhyys on pyyhitty pois. Uskolle ei jää siinä mitään katsottavaa.

Toiset äänet kehottavat astumaan sisään ‘Nautinnon valtakuntaan’. Siellä riittää katseltavaa yllin kyllin, ei tarvitse kurkistella kauemmas, tuonpuoleisuuteen.

Vielä on ääniä, jotka yrittävät tehdä meidät kuuroksi Jeesuksen puheelle. Ne yrittävät kuvata hänet pelottavaksi, oudoksi ja kummajaiseksi.

Eri äänet houkuttelevat meitä seuraansa. Etsiydy kuitenkin Jeesuksen sanojen seuraan: Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän. Jeesuksen sanoissa on elämä ja paratiisin lempeys. Hänen teoissaan taas anteeksiantamus ja syntien sovitus. Ei mikään eikä kukaan tässä maailmassa puhu kauniimmin ihmiselle, kuin Jeesus kun hän katuvalle sanoo: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi. Silloin et ole lähellä vain elämän ihmettä ja sen ääretöntä pyhyyttä, vaan keskellä Jumalan hyvyyttä ja suurta Jumalan rakkauden virtaa.

Rukoilemme: Jeesus Vapahtajani, anna minun maailman hälyäänien joukosta erottaa Sinun äänesi, joka puhut sielulleni kauniimmin kuin kukaan muu.

Kuva kaikkein rakkaimmasta

9.10. Radion aamuhartaus - Kuva kaikkein rakkaimmasta

Kun avaan lompakon, näen kuvat vaimostani ja lapsistani, kun menen ystävieni työhuoneeseen, siellä löydän kuvat heidän läheisistään, ja mennessäni jonkun kotiin, vaikka työn puolesta syntymäpäiville, seinät ja hyllyt ovat täynnä kuvia heidän rakkaistaan niin elävistä kuin kuolleistakin. Tavallisesti kodeissa menen kuvien lähelle ja annan syntymäpäiväsankarin kertoa minulle ihmisistä, joita kuvat esittävät.

 

Kun olen vihkimässä, kastamassa tai hautaamassa, kameroiden armeija nousee esiin. Me elämme kuvien täyttämässä maailmassa. Mitä tärkeämmästä asiasta on kysymys, sen varmemmin kamerat ovat paikalla. Haluamme ikuistaa tärkeät hetket ja tärkeät ihmiset. Kaikkea ei kuitenkaan saa vangittua kuviin. Se ei joko ole luvallista tai sitten se ei ole edes mahdollista.

 

Joissakin museoissa valokuvaaminen on kielletty toisissa tilanteissa kamera rikkoo ihmisen yksityisyyttä tai tilanteen pyhyyttä. Jokainen kuvaaja tietää myös sen, että itse kokemusta ei voi säilöä kuvaan, se säilyy vain sielussa. Se säilyy ehkä paremmin kirjoitettuna.

 

Sinulle on varmasti tuttua Katekismuksesta kymmenen käskyä. Oletko lukenut käskyjä koskaan suoraan Raamatusta niiden alkuperäisessä muodossa? Siellä huomaat, että ensimmäisen käskyn jälkeen ei olekaan Jumalan nimen käyttöä koskeva kielto vaan Jumalan kuvaamista koskeva kielto: Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä. Raamatussa käskyt on kerrottu laajemmin kuin Katekismuksessa.

 

Minua kiinnostaa erityisesti millä tavoin tämä unohdettu kuvakielto suhteutuu siihen käskyyn, minkä Jeesus antoi. Jeesus antoi meille yhden käskyn: käskyn rakastaa. Rakasta Jumlaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

 

Mutta eikö juuri rakastunut halua ympröidä itsensä rakastettunsa kuvilla. Juuri siitä, ketä rakastat haluat maalata kuvan, tehdä veistoksen, ottaa valokuvan ja näin ilmaista ihailuasi ja iloasi hänestä.

 

Tavallisten rakastavaisten kohdalla näin ainakin onkin. Kuvalla tuodaan toisen parhaita puolia esiin, halutaan korostaa hänen kauneuttaan tai jotakin muuta piirrettään.

 

Mutta Jumalasta, jota meidän tulisi rakastaa yli kaiken, ei kuitenkaan saa tehdä kuvaa. Mitä ihmeellistä siinä on, jos minulla olisi jokin kuva Jumalasta. Miksi Jumalan kuvaaminen ankarasti kielletään?

 

Jumala on näkymätön eikä siten ole kuvattavissa eli Jumalaa ei ole mahdollista kuvata. Häntä ei voi rajata kuvaan. Mikään maan päällä olevista asioista ei heijasta hänen kunniaansa vaan on kaukana siitä. Siksi mikään kuva Jumalasta ei ole milloinkaan kuva Jumalasta, vaan jotakin muuta: meidän mielikuvamme, kuva toiveistamme ja ajatuksistamme. Se ei välitä todellista kuvaa Jumalasta. Jumalan suhteen kuva vangitsee ja etäännyttää enemmän kuin ilmaisee rakkauttamme häneen. Kuva Jumalasta ei ole rakkauden ilmaus, vaan yritys kahlita ja saada valtaansa. Mutta Jumala ei ole hallittavissamme. Emme voi valjastaa häntä ajamaan omia tavoitteitamme.

 

Tavallisesti kuva tarvitaan silloin kun rakastettu on poissa tai kaukana. Mutta kun hän on paikalla, kuva on tarpeeton. Jumala ei ole poissa tai kaukana. Hän on läsnä. Hän on vierelläsi. Hyvä on. Uskon, että hän on läsnä. En silti näe häntä. Mihin suuntaan minä katson? Ylös, sivulle, vai sielun silmin sisään ja syvyyksiin?

 

Vaikka käskyt kieltävät tekemästä mitään jumalankuvaa silti Jumalasta on alusta alkaen ollut olemassa eräs kuva. Mutta se ei olekaan ihmisen tekemä. Jokainen ihminen on elävä kuva Jumalasta. Jumalahan loi ihmisen kuvakseen. Katsoessasi lähimmäistä, toista ihmistä, katsot Jumalan kuvaa.  

 

Meidän ei pidä tehdä kuvaa Jumalasta, koska Jumala on tehnyt sen jo itse. Minkälainen maailma olisi, jos ottaisimme tämän yhä vakavammin? Jokainen ihminen, langenneenakin on meille muistutus Jumalasta. Mutta näitäkään jumalankuvia ei tule palvoa tai nostaa jalustalle, vaan rakastaa. Rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä, Jumalan kuvaan, niin kuin itseäni, joka myös olen heijastus Hänen kirkkaudestaan ja kunniastaaan.

 

Rukoilemme: Anna meidän lähimmäisissä nähdä sinun kuvasi ja rakastaa heitä niin, että emme tuota kuvaa turmelisi emmekä sen pyhyyttä riistäisi.

Viitan tupsut heiluvat

21.8.                                                                Vk 286:3,6

Viitan tupsut heiluvat

Luettelen joitakin hengellistä ja henkistä elämää kartoittavia sanoja: Tekopyhä, hurskastelija, ulkokultainen, teeskentelijä, omahyväinen, silmäinpalvelija. Uudessa testamentissa on mainittu eräs ihmisryhmä, joka on saanut kyseenalaisen kunnian merkitä kaikkea tuota edellä sanottua. Heitä ovat farisealaiset.

Tuo heihin lyöty leima on ilmeisen kohtuuton. Fariseusten ajatushan alun alkaen oli elää hurskautta todeksi. Liike oli syntynyt pitämään juutalaista uskonnollisuutta elossa ja rajoittamaan vieraiden vaikutteiden leviämistä. He halusivat olla uskollisia Jumalan kutsulle.

Jeesus kunnioitti osin heidän opetustaan, mutta evankeliumeissa hän ottaa usein yhteen heidän kanssaan ja moittii ankarasti heidän toimintaansa. Siksi farisealaiset tunnetaan kristillisessä maailmassa vain kielteisistä asioista.

Mitä on tämä ’farisealaisuus’, jota muissa halveksimme, emmekä itsessämme huomaa? Tekopyhyys tai ulkokultaisuus – se on yritys uskotella itselle ja muille olevansa jotakin muuta kuin on: hurskaampi, viisaampi, kokeneempi jne. Tämä on jokaiselle tuttua. Koskeehan se enemmän tai vähemmän meitä kaikkia. Jokainen haluaa antaa itsestään hyvän vaikutelman, paremman kuin se, mikä vastaa todellisuutta.

Kreikankielen tekopyhyyttä merkitsevä sana hypokritees tarkoittaa alkuaan myös näyttelijää. Tekopyhä on omassa elämässään näyttelijä eikä siksi täysin vilpitön. Tehostaakseen toivomaansa vaikutelmaa, hän korostaa roolinsa ulkonaisia piirteitä. Fariseuksista Jeesus sanoi, että ”he käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla.”

Entä me? Mitenkä me teemme itseämme näkyvämmäksi ja merkittävämmän oloiseksi? Mitkä ovat meidän viitan tupsumme, joilla haluamme erottua joukosta ja pätevöityä vertaistemme silmissä? Yleensä jokaisella on jokin toimittamassa fariseusten viitantupsun virkaa. Tässä taidamme olla parantumattomia. Kilpailu ja kilpavarustelu käy kaiken aikaa siitä, minkä roolin saisi elämän suuressa näytelmässä ja miten voisi asemaansa parantaa. Joku hankkii kalliin auton ja merkkituotteita osoittaakseen varallisuuttaan, päteäkseen herraseurassa, toinen alkaa polttaa piippua ja toivoo näyttävänsä viisaalta. Kolmas ihminen pitää huolta siitä, että kaikki huomaavat, kuinka kulunut hänen Raamattunsa on ahkerasta käytöstä. – Näytelmää käydään kaiken aikaa ja viitan tupsut heiluvat. Kuka on komea, kuka rikas, kenellä muodikkaat harrastukset ja kuka on matkustanut eksoottisimpaan paikkaan…

Jeesuksen omat oppilaat eivät yhtään olleet parempia. Hekin kilpailivat siitä, kuka heistä on suurin ja kuka pääsee etumaisille istuimille Jumalan valtakunnassa.

On selvää, että ihmisten välillä tämä näytelmä ei tule milloinkaan päättymään. Se tulee aina saamaan uusia muotoja. Etumaisista paikoista kilpaillaan, mutta siihen herkimpään suhteeseen, mikä on ihmisen ja Jumalan välillä, mikään näytteleminen tai kilpailu ei sovi. Jumalan valtakunnassa kaikki ihmiset ovat samalla viivalla, kukaan ei ole toistansa parempi, jokainen on Jumalan mittaamattoman armon varassa.

Hurskauden näytteleminen tai liioittelu on kaksinkertaisesti inhottava asia. Kun ihminen yrittää esittää parempaa kuin on, hän samalla hakee silloin kunniaa itselleen ei Luojalleen. Hänen näennäisestä hengellisyydestään on tullut rooliasu, jonka avulla hän korostaa itseään. Hengellisyyden oikea suunta on vastakkainen. Jeesus sanookin, joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.

Oikea pyhyys on vaikea laji. Yrittämällä epäonnistuu – se otetaan vain kiitollisena Jumalalta lahjana vastaan.

Minä en kadu mitään

pe 14.8.          Radio YLE1 aamuhartaus                   Vk 277: 1,3

”Minä en kadu mitään.”

Matteuksen evankeliumin 11 luvussa Jeesus moittii kaupunkeja joissa oli tehnyt suurimman osan voimateoistaan eli ihmeistään. Hän moitti niitä siksi, että kaupungit eivät tehneet parannusta. Ne olivat katumattomia, niissä ei tapahtunut mitään hengellistä muutosta. »Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! Jos teidän kaduillanne tehdyt voimateot olisi tehty Tyroksessa tai Sidonissa, niiden asukkaat olisivat jo aikoja sitten verhoutuneet säkkiin ja tuhkaan ja kääntyneet.”

Katumuksen ja kääntymisen merkkinä oli tuolloin tapana pukeutua säkkiin. Voisiko edelleen toimia samoin? Osoittaisit julkisesti arvomaailmassa ja asenteissasi tapahtuneen muutoksen ja katumuksen menemällä töihin tai kauppaan likaiseen säkkiin pukeutuneena ja tuhkaa siroteltuna kampaamattomiin hiuksiin. Tulisit varmasti huomatuksi, mutta tekoasi ei ehkä arvostettaisi kovin korkealle. Olisit jokin kummajainen.

Miten oikeasti ilmaisemme sen, että kadumme mennyttä elämäämme ja sen vääriä ratkaisuja? Miten ilmaisemme surua siitä, että olemme toimineet vastoin Jumalan tahtoa, vastoin elämämme syvintä kutsumusta ja tarkoitusta? Miten ilmaisemme sen, että olemme havahtuneet näkemään itsemme ja tekomme uudessa valossa? Se mikä ennen toi iloa ja tuntui tärkeältä paljastuikin arvottomaksi. Siihen ei ole olemassa mitään pukeutumismallia tai muutakaan käytösmallia. Surun ja katumuksen johdosta henkilön elämässä kuitenkin tapahtuu jotakin, mikä pyrkii purkautumaan ulos.

Mutta valitettavan tavallista on kai se, että oikeastaan mitään ei kaduta. Sanotaan, että se on ollut vain elämää, joka on ollut arvokasta sinänsä. Virheet ovat olleet tarpeen oppimisen mielessä. Tässä on myönteistä se, että henkilö hyväksyy oman elämänsä, on sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa. Mutta katumattomuus kristityn elämänasenteena tuntuu oudolta.

Onko niin, että käsite ’elää täyttä elämää’ on tullut tarkoittamaan samaa kuin ’elää rappioitunutta elämää’. Elämän rosoisuutta haetaan tietoisesti, jotta siinä olisi ”elämisen makua”. Äärimmillään sitä rosoisuutta haetaan humaltumisesta, syrjähypyistä, pettämisestä ja erilaisista laittomuuksista, sillä se on sitä ’todellista elämää’, kuten toisinaan kuulee sanottavan. Ihanne-elämänä pidetään tuhlaajapojan elämää, josta sivistys ja hyvät tavat on kuorittu pois. Kun on elänyt tuhlaajapojan tavoin, ei ole jäänyt  ’elämätöntä elämää’ – sehän olisikin kaikkein suurin synti, sillä ”kerran täällä vain eletään”.

Eteeni piirtyy kaksi elämän mallia. Edellä kuvattu malli voidaan tiivistää sanontaan: ”En kadu mitään, kerran täällä vain eletään” Tämä kuvastaa elämää, joka ei kurkota tuonpuoleiseen. Kun iäisyysnäkökulma on kaventunut elämästä, niin sisältöä etsitään yhä kiihkeämmin katoavasta.

Toinen elämänmalli pitää sisällään katumuksen ja surun siitä turhasta, mihin oma elämä on kulunut ja siksi kääntyy Jumalan puoleen pelastuksen toivossa. Ihminen tulee tietoiseksi siitä, että oma elämä ei kestä Jumalan arviointia? Tämä malli voidaan tiivistää rukouslauseeseen: ”Armahda minua syntistä.”

Kun Jeesus teki tunnustekoja Betsaidassa ja Korasin-kylässä, niiden olisi pitänyt pysäyttää ihmiset miettimään elämänsä suuntaa. He olivat haaskanneet sen tyhjänpäiväiseen ja turhuuteen tai he ovat eläneet sitä vailla yhteyttä elämän lähteeseen. Se on ollut kuin irti oleva ratas, joka pyörii tyhjää, jos pyörii ollenkaan.

Näiden kahden elämän mallin välillä voimme kysyä itseltämme, kuulummeko siihen kasvavaan joukkoon ihmisiä, jotka eivät kadu mitään ja haluavat saada kaiken hyvän tämän rajallisen elämän aikana vai saavatko ikuisuuden viestit etsimään elämäämme uutta suuntaa? Onko meillä sellaisia ’turhia teitä’ joista pitäisi kääntyä takaisin?

Ihmeen äärellä, toinen todellisuus, näkymätön maailma murtautuu esille. Se muistuttaa meitä siitä, että arkipäiväinen elämämme on kytkettynä näkymättömään – katoava katoamattomaan. Siksi elämä ei mene pilalle tai osoittaudu turhaksi sen tähden, että jokin nautinto jäi kokematta tai Eiffel-torni jäi näkemättä. Mutta se menee taatusti pieleen silloin, jos yhteys Jumalaan jää kokonaan tavoittamatta.

Kun Jeesus naulittiin ristille, hänen kanssaan vietiin teloitettavaksi kaksi muuta rikollista (Lk 23. 32-33, 39-43). Toinen heistä pilkkasi Jeesusta, toinen rukoili häntä. Vain katuva rikollinen kuuli Jeesuksen sanat: Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”

Valkokaulustyöntekijä – radiohartaus 26.6.09

26.6. valkokaulustyöntekijä         (vk 312:1-2)

Jeesuksen opetuslasten joukossa oli yksi virkamies, valkokaulustyöntekijä: veronkerääjä Matteus, publikaani. Hän oli ammatissa, jota ei halunnut muille sanoa ääneen. Luultavasti hän joutui ammattinsa tähden myös pelkäämään väkivaltaa ja vihamielistä käytöstä.

Publikaaneja pidettiin pettureina ja luopioina. Pelkän ammattinsa vuoksi heidät luettiin julkisyntisten joukkoon eikä siksi kukaan halunnut olla heidän ystävänsä. Veronkerääjän työ oli halveksittavampi kuin ilotytön ammatti, sillä hän ei saattanut itseään vain syntiseksi, vaan samalla toimi maanpetturina miehittäjien asialla, keräämällä heille varoja ja siinä siivellä pääsivät itsekin rikastumaan toisten kustannuksella. Matteus oli tulliasemalla. Vaikka hän työssään ei liannut käsiään, niin likaisena häntä kuitenkin pidettiin. Työ saastutti hänen sielunsa. Se oli likaa, mikä ei lähtenyt pesemällä.

Nimi Matteus tarkoittaa Jumalan lahjaa. Matteus oli ollut vanhemmilleen lahja. Jumala oli katsonut heidän puoleensa ja antanut heille pojan. Se oli lahja, jonka oli tehnyt heidät iloiseksi sillä tämä poika osoittautui myös lahjakkaaksi. Hän osasi pikakirjoitusta, kirjanpidon taidon ja vieraita kieliä, joita Kapernaumin kansainvälisellä tulliasemalla tarvittiin. Sitä ei tiedetä mitä hänen elämässään oli ennen tapahtunut. Jokin oli saanut hänen elämänsä nyrjähtämään raiteiltaan, koska Matteus oli alkanut hankkia elantoaan tavalla, jota kaikki juutalaiset halveksivat.

Ehkäpä hän ei ajatellut asiaa kovin hurskaasti vaan käytännöllisesti. On elätettävä itsensä ja perheensä. Sitä Matteus yritti tehdä. Rikastumisen mahdollisuuskin houkutteli. Mutta hänen työtään oli pidemmän päälle tehtävä oman itsekunnioituksen hinnalla. Hän oli kerännyt paljon varallisuutta itselleen, mutta jäänyt vaille henkistä ja hengellistä rikkautta. Jatkuva parjaaminen muistutti hänelle sen, että hän ei kuulunut enää Jumalan kansaan, hän oli luopio.

Hän oli kerran ollut Jumalan lahja. Mitä lahjasta oli enää jäljellä? Kuoret, kaiken muun Matteus oli kadottanut. Millä hän korvasi sen, minkä arvokkuudestaan oli menettänyt ja mikä itsekunnioituksesta puuttui? Ehkä se oli parantumaton haava, minkä hän parhaansa mukaan yritti kätkeä, sillä olihan hän osansa valinnut. Mutta yllättäen, kesken tavallista työpäivää Jeesus pysähtyi hänen eteensä, ja sanoi: Seuraa minua.

Kohtalon korttipakasta ei ollut kaikkia kortteja vielä katsottu. Vaikutti siltä, kuin hän olisi saanut kaatokortin, jolla menneisyyden huonot valinnat voitiin laittaa pöydältä syrjään. Siitä alkoi Matteuksen uusi elämä. Hän tuli niin iloiseksi, että kutsui Jeesuksen kotiinsa.

Jeesuksen astuminen halveksitun syntisen kotiin oli poikkeuksellista. Se oli niin ennen kuulumatonta, että muutkin saman kohtalon nujertamat tulivat paikalle. Tilanteessa on jotakin karun kaunista. Veronkerääjät, jotka oli eristetty yhteisöstä ja seurakunnasta, hakeutuivat toistensa seuraan. Kohtalotoverit tunsivat yhteyttä. Voin kuvitella heidän jokaisen kärsivän samasta asiasta: kodittomuudesta isänmaassaan ja kaipuusta kuulua joukkoon. Jeesuksen tiedettiin tehneen ihmeitä. Sanomattomia ja lausumattomia odotuksia väreili ilmassa. Pelkkä Jeesuksen läsnäolo mursi jo jotakin siitä häpeästä, mitä he olivat kantaneet. Oli olemassa joku, joka näki heissä muutakin kuin heidän syntinsä ja haavansa.

Jeesus näki heidän haavansa, mutta toisin kuin muut, hän näki myös mahdollisuuden parantua ja velvollisuuden auttaa. Hän oli aikaisemmin puhdistanut spitaalisen, parantanut halvaantuneen. Minkälainen ihme vaaditaan, että julkisyntinen puhdistuisi? Kuka toteaa parantumisen tapahtuneeksi? Ottaako yhteisö hänet vastaan?

Ehkä Matteus ei käynyt enää synagogassa, hän lähti seuraamaan Jeesusta uudessa yhteisössä, jota myöhemmin kutsuttiin nimellä kirkko. Se on pelastettujen yhteisö, uudelleen koottu Jumalan kansa. Jokaiselle heistä on yhteistä, että Jeesus on parantanut heidät.

Mutta sitä Matteus ei vielä tiennyt, että parantamisella on kallis hinta. Joka ottaa luopion synnit kannettavakseen, kokee myös hänen kohtalonsa. Jeesuksen tie tulisi kulkemaan hylkäämiseen ja kuolemaan kurjimpien syntisten tavoin. Siinä on parantumisemme ihme ja sen hinta.

Rukoilemme: Pese minut puhtaaksi rikoksestani, anna lankeemukseni anteeksi, pyyhi minusta kaikki pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki. Amen.

Sakarian hiljainen ilo

19.6. Sakarian hiljainen ilo

vk 525:1,6

Huomenna vietetään Johannes Kastajan syntymäpäivää. Tämä on tarina hänen isästään.

Vanha Sakarias istui apaattisena talonsa oven edustalla ja katseli ohikulkevia ihmisiä. Näin hänen päivänsä olivat viime kuukausina kuluneet. Paljon muuhun hänestä ei ollut. Hänestä oli tullut tarpeeton ja ulkopuolinen. Ainakin sellaiseksi hän itsensä tunsi. Ihmiset kohteliaasti vain nyökkäsivät hänelle ja jatkoivat matkaansa.

Töihin temppeliin hänellä ei ollut enää asiaa. Myös opettajan tehtävistä hänen täytyi luopua. Sakarias ajatteli monia lapsia, jotka hän oli opettanut lukemaan ja kirjoittamaan. Monet heistä olivat nyt aikuisia ja arvostetuissa tehtävissä. Lapsena he olivat Sakariaan luona piirtäneet harakanvarpaita vahatauluun ja verranneet niitä oikeisiin kirjaimiin. Voi sitä iloa ja innostusta, kun onnistuttiin. Sakarias kaipasi oppilaiden ääniä. Nyt kaikki oli toisin. Hän istui omassa hiljaisessa maailmassaan. Ajatukset viipyivät usein menneessä, mutta oli hänellä muutakin ajateltavaa.

Vaimo Elisabet oli raskaana ja vihdoinkin kauan odotettu ja kauan rukoiltu lapsi syntyisi heille. Mutta minkälainen isä hänestä tulisi? Hän oli menettänyt kuulonsa ja puhekykynsä. Mitenkä hän opettaisi pojallensa elämän taidot ja niistä tärkeimmän, Jumalan tuntemisen.

Kenenkään kanssa hän ei voinut puhella. Hän oli sidottuna hiljaisuuteen. Joskus hiljaisuus tuntui hyvältä, varsinkin aamuisin. Mutta kun hiljaisuus vain jatkui, se muuttui niin painostavaksi, että siihen tuntui tukehtuvan.

Kirjoitustauluista, joita Sakarias oli käyttänyt opettamisessa, tuli nyt erityisen tärkeitä. Niihin hän kirjoitti Elisabetille tärkeimmät asiansa ja ajatuksensa. Toisin kuin useimmat naiset Elisabet osasi lukea. Lapsettomana hänellä oli ollut aikaa kuunnella, kun kylän lapsia opetettiin. Siinä huomaamatta vuosien varrella hän oli itsekin oppinut. Tosin mitä pidemmälle aika oli kulunut, sitä vähemmän Sakariaan tuli enää kirjoitettua. Hiljaisuus vei mukanaan.

Mutta yhden lauseen hän kirjoitti aina silloin tällöin tauluun muistutukseksi Elisabetille. Sen hän kirjoitti jälleen tänä aamuna: Pojan nimeksi tulee Johannes.

Sakarialla oli ollut enkeli-ilmestys. Jumalallinen kirkkaus ja majesteetti ilmestyi hänelle ja ilmoitti pojan syntymästä. Enkeli oli käskenyt antaa pojalle nimeksi Johannes. Samana hetkenä Sakarias menetti kuulonsa ja puhekykynsä. Jumala, joka on olemuksessaan sanomaton, nimeämätön ja määrittelemätön jätti hänet todella sanattomaksi. Jumala, laittoi pappi-Sakarian hiljaisuuden kouluun. Eipä hän ainakaan päässyt tärvelemään ilmestystään ihmisajatuksin, ihmissanoin. Tuona hiljaisena aikana hän tuli Jumalastaan oppimaan juuri sen, että hänestä ei voi veistää kuvaa puuhun eikä kiveen, mutta ei sitä voi tehdä myöskään sanoin. Sanat auttavat ymmärrystä oikeaan suuntaan, mutta niilläkään ei ole lupa tehdä Jumalasta patsasta. Ulkoinen pakotettu hiljaisuus oli johtamassa häntä syvempään mielen hiljaisuuteen.

Kun lapsi oli syntynyt ja hänet oli määrä ympärileikata, talo täyttyi vieraista. Sakarias pysytteli niin syrjässä kuin velvollisuuksiltaan oli mahdollista. Jossakin vaiheessa kuitenkin vieraat tulivat viittilöimään hänelle. Se oli arvattavaa. Ei heidän huitomisessa mitään tolkkua ollut, mutta pojan nimeä he eivät tietenkään voineet hyväksyä. Eihän heidän suvussaan ollut ketään Johannesta. Niinpä Sakarias pyysi vahataulun ja kirjoitti siihen kaikkien nähden sen nimen, jonka enkeli oli ilmoittanut: Johannes.

Yksi sana koko yhdeksän kuukauden hiljaisuuden jälkeen tiivisti kaiken oleellisen: Johannes. Se tarkoittaa, Jumala on armollinen. Olen kuullut sanottavan, että kaikki merkittävät sanat ovat hiljaisuuden reunustamia. Kun tätä sanaa reunusti yhdeksän kuukauden hiljaisuus, voi uskoa, että siihen sisältyy kaikki, paljon enemmän kuin elämän aikana ymmärtää. Jumala on armollinen.

Rukoilemme: Pyhä Jumala, jota katseemme ei tavoita, jonka suuruutta sanoin ei voi kuvata, anna meidän yhä uudestaan nähdä, kuinka sinun armosi täyttää kaiken.

Aaronin vaiettu tuska

Aaronin vaiettu tuska – Radiohartaus 30.7.2008, Yle Radio 1

Kolmannessa Mooseksen kirjassa on kuvattu eräs järkyttävä tapahtuma, mikä ei ole jättänyt minua rauhaan. Mooseksen veli Aaron oli kansan ylipappi ja hänen poikansa olivat pappeja, jotka toimittivat uhreja pyhäkössä. Kerran kuitenkin tapahtui jotakin odottamatonta. Jumala surmasi Aaronin nähden kaksi hänen poikaansa, jotka olivat tuoneet epäpyhää tulta Herran eteen alttarille.

Aaronin pojat Nadab ja Abihu ottivat kumpikin tuliastiansa, sytyttivät niihin tulen, panivat niihin suitsuketta ja toivat näin Herran eteen tulta, jota ei ollut tehty hänen käskynsä mukaisesti. Silloin Herran luota lähti tuli, joka poltti heidät kuoliaaksi Herran edessä.
Mooses sanoi Aaronille: “Tästä Herra puhui, kun hän sanoi:
- Niissä, jotka ovat minua lähellä,
minun pyhyyteni tulee näkyviin,
ja koko kansa saa oppia tuntemaan
minun valtani ja voimani.”
Aaron ei saanut sanaakaan suustaan. (3 Moos 10:1-3)

Edellä kuvattu tapahtuma on sellaisenaan jo häkellyttävä, mutta asian tekee vielä vaikeammaksi se, että Mooses kielsi Aaronia suremasta poikiaan julkisesti niin kauan kun hän oli pyhäkössä palvelusvuorossa: ”Älkää avatko hiuksianne levälleen älkääkä repikö vaatteitanne.”

Aaronin ajatuksista Raamattu ei kerro mitään. Vain yksi lause kuvaa isän tilanteen: Aaron ei saanut sanaakaan suustaan. Puhelias mies meni täysin hiljaiseksi. Hän ei järkytykseltään kyennyt sanomaan yhtään mitään.

Sinä päivänä Aaron ei iloinnut Jumalasta. Luultavasti hänen toimittamansa palvelus pyhäkössä toteutui konemaisesti – muodollisesti oikein mutta sydän ja ajatukset muualla.

Kun nyt ajattelet Aaronia menetyksensä kokeneena, sanattomaksi jääneenä, pääsetkö sisälle hänen hiljaisuuteensa?

Siinä varmasti on surua ja järkytystä poikien äkillisen kuoleman johdosta. Mutta kuvittelen hiljaisuuden kätkevän sisäänsä myös paljon patoutunutta vihaa Jumalaa kohtaan.

Tilanne oli ristiriitainen: Jumala, jolta hän oli saanut niin paljon hyvää, osoitti hänelle äkillisesti pimeän ja armottoman puolensa, voisi sanoa jopa että toiset kasvonsa, jotka eivät hymyilleet. Sama Jumala, joka oli nostanut hänet merkittävään asemaan kansan johdossa, surmasi vailla minkäänlaista sääliä hänen kaksi poikaansa. Ja isää kielletään vielä suremasta poikiaan.

Vastaako Aaronin kokemus hirviömäisestä Jumalasta samaa Jumalaa, jonka olemme Jeesuksen kautta oppineet tuntemaan? Sellaisenaan kuvattu tapahtuma ei voi toistua. Aaronin aikana Jumala asui ilmestysmajassa eikä mikään epäpyhä saanut loukata pyhäkön puhtautta. Siitä määrättiin kuoleman rangaistus. Jeesuksen sovitustyön ja helluntain jälkeen Jumala ei asu enää käsin tehdyissä temppeleissä, vaan kristittyjen sydämissä. Jumala on hyväksynyt syntisen ihmisen omaksi asuinsijakseen. Tässä mielessä aika on vaihtunut – salamat eivät enää etsi syntisiä saaliikseen.

Silti toisinaan elämän katkerat koettelemukset vetävät meidätkin hiljaisiksi. Varottamatta, keskellä päivää meidät syöstään onnettomuuksien sarjaan ja turvallinen elämä muuttuu kauhujen yöksi eikä rukouskaan tunnu tuovan valoa. Jumalalta olemme ottaneet kiitoksella vastaan hyviä lahjoja, nyt vaikeuksien keskellä ymmärrämme, että Jumalalta tulee kaikki – myös nämä toisenlaiset lahjat. Samalla jotakin tuosta Aaronin ristiriidasta tulee todelliseksi meille. On kuin Jumala toimisi vastoin rakkauden olemustaan.

Mitä tuossa tilanteessa on tehtävissä? Mitä Aaron olisi voinut tehdä? Hän olisi voinut riisua papilliset vaatteensa ja helynsä ja sanoa: ”Pitäkää liturgianne, minulle riitti. Minä eroan Jahve-uskonnosta, eroan synagogasta ja Israelin kansasta ja eroan kirkosta.” Tällainen tunteenpurkaus olisi ollut ymmärrettävää. Kärsivä ihminen haluaa esittää vastalauseen ja kapinoida vääryyttä vastaan. Ja lopulta kääntää jopa selkänsä Jumalalle, jonka kokee mielettömäksi.

Aivan varmasti Aaronin kohtalo olisi voinut muuttua tuossa hetkessä niin, että hän katkerana olisi kieltäytynyt enää palvelemasta Jumalaa. Mutta miten voi osoittaa mieltä ja mihin kanavoida vihansa silloin kun kirkosta eroaminen ei auta? Kun Jumala puhuttelee, ei ole pakopaikkaa – ei edes kirkon ulkopuolella.

Toinen vaihtoehto kapinan sijasta on alistua. Siinä pieni ihminen suostuu musertavan ylivoiman edessä Jumalan tahtoon. Hän nielee kiukkunsa ja ylpeytensä, nielee surunsa ja vihansakin, tukahduttaa sisimpänsä äänet. Tällainen alistuminen ei kuitenkaan edistä ihmisen hengellistä kasvua. Se tuntuu enemmän orjan kuin Jumalan lapsen asenteelta. Vaikka Aaronin vaikeneminen vaikutti tällaiselta hiljaiselta alistumiselta, uskon, että jokin luova ratkaisu hänen suruunsa ja vihaansa löytyi.

Mutta onko siis olemassa kolmatta tietä? Jos joku toinen ihminen olisi tehnyt jotakin minua vastaan, voisin lopulta antaa hänelle anteeksi. Niin en jäisi kiinni menneisyyteen, sen katkeruuteen ja vihaan. Mutta kun tuo toinen osapuoli on Jumala, miten toimin hänen kanssaan? Kenelle voin valittaa hänen käytöksestään? Tilanne ei korjaannu sillä, että annan Jumalalle anteeksi. Raamatun Job taisteli saman kysymyksen kanssa. Hän tiesi, että Jumalaa ei voi osoittaa vääräksi, vaikka kuinka olisi oikeassa. Mutta Job kuitenkin kävi tuon kamppailun ja valitti tuskaansa, koska luotti siihen, että viimekädessä Jumalan kasvot eivät ole pimeät eivätkä arvaamattomat, että jokin hänen tuskastaan koskettaa Jumalan sydäntä. Hän säilytti uskonsa ilman katkeroitumista ja ilman pakotettua alistumista – mutta myös ilman todellista vastausta.

Käsittämättömän kivun ja surun keskellä mekin jäämme ilman vastausta – paljaaseen uskoon vailla perusteita. Huudamme Jumalalle syytöksemme ja vihamme, mutta emme poistu hänen kasvojensa edestä, sillä juuri silloin uskon pimeydessä tarvitsemme häntä kaikkein eniten.

Hyvä Jumala.
Silloinkin kun sinä tunnut minusta oudolta
minulla ei ole ketään muuta kenelle hätäni kertoisin.
Auta ja armahda minua!
Aamen.