En mene lätkämatsiin, koska en tiedä milloin noustaan ylös ja milloin ei.

En mene jumalanpalvelukseen

Ihmisillä on kaikenlaisia tekosyitä siihen, miksi he eivät käy jumalanpalveluksissa. Miltä kuulostaa, jos käyttää samaa perustelua jääkiekkomatsiin:

“En viitsi mennä siihen matsiin, koska siellä on liikaa teeskentelijöitä. Käyvät vain näyttämässä itseään ja omaa erinomaisuuttaan.”

“En mene matsiin koskaa siellä on niitä himolätkäfaneja, jotka ei osaa puhua mistään muusta kuin jääkiekosta ja kannattamastaan joukkoeesta. Niillä on ihan oma erikoiskielensä: ylämummot ja muut. Mua ärsyttää heidän kasvomaalauksensa ja kaulahuivinsa tai pelipaitansa. Miksi he eivät pukeudu normaalisti niin kuin muutkin ihmiset.”

Lätkäfanien joukossa on aika suvaitsemattomia ihmisiä. Jos ihminen kannattaa yhtä joukkuetta, miksi hän ei voisi kannattaa samalla jotakin muuta joukkoetta: Ässiä ja Lukkoa. Sitäpaitsi urheilun ja jääkiekon varjolla on tehty paljon pahaa, väkivaltaisia tekoja – huliganismia ääriryhmien toimesta”

Jäähallilla on niin sisäänpäin lämpeävä piiri. Siellä tuntee itsensä aika nopeasti ulkopuoliseksi. Ja mitä mää siitä oikeasi hyödyn, menen sinne sitten tai en.”

“En viitsi mennä lätkämatsiin senkään tähden, koska ei siellä tiedä koska pitää nousta ylös ja koska ei.”

“En mene matseihin, koska vanhempani pakottivat minut käymään niissä lapsena. Sen tähden en koskaan vie lapsiani otteluun. Jos he haluavat itse vanhempana sinne mennä, tehkööt oman päätöksensä. Se on heidän valintansa. Minusta se on kuitenkin väärin, että kukaan vanhempi veisi lapsiaan sinne – ja aivopesis heistä lätkäfaneja.”

“En mene sinne jäähalliin, koska he haluavat vain rahaa.”

“Lisäksi ottelut kestää liian kauan. Ja sitten se alkaa aina liian myöhään. Ei se sovi normaalin ihmisen aikatauluun.”

“En viitsi mennä lätkämatsiin, koska siellä soitetaan aina niitä samoja iänikuisia renkutuksia.”

Tärkein syy on kuitenkin tämä: – minun ja jääkiekon välissä ei tarvita erotuomareita eikä niitä pelisääntöjä, joita siellä esitetään noudatettavaksi. Miksi minun olisi hyväksyttävä heidän pelisääntönsä. Siis minun ja jääkiekon välillä ei tarivita mitään tällaista teatteria. Jos mää  haluan luistella, jäädytän itse oman kenttäni. Siinä ei tarvita mitään välikäsiä. Jos mää haluan pelata, mää pelaan niin kuin minusta itsestäni tuntuu parhaalta. Se on avian minun oma asiani.

Jääkiekko pelinä muutenkin on vähän sellaista tuontitavaraa. Eikö suomalaiset pelit kelpaa.

Jos nyt välttämättä haluaa seurata jääkiekkoa, voihan sitä katsoa telkkarista tai kuunnella radiosta. Maksan muutenkin harvinaisen isoa tv-lupamaksua. Sen pitäisi riittää.

Tässä sarja koottuja selityksiä ja ehkä löytäisit itsekin lisää. Heprealaiskirjeen 10:25 käskee meitä osallistumaan seurakuntamme tilaisuuksiin säännöllisesti. Se on eras ilmaus veljes/sisarusrakkaudesta toisimme. Miten voimme rakastaa ja palvella veljiä, ellemme ole missään tekemisissä heidän kanssaan? – 1 oh 4:19-21: Me rakastamme, koska Jumala on rakastanut ensin meitä. Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa, mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin  häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään.

Lähtökohta ja idea tälle kirjoitukselle on netissä eteeni tullut saarna – G. Richard Fisher:

http://www.pfo.org/confront.htm

Jussi yksin kotona

Antakaa toisillenne anteeksi (Päivänavaus ala-asteelle)

 

(kerrotaan vapaasti seuraava tarina Jussista. Koululaisia voi informoida, että tulet käyttämään nimiä Jussi ja Pauli. Jos koulussa on sen nimisiä, tarinan henkilöt eivät tarkoita ketään niistä)

 

Jussi oli 8 vuotta. (millä luokalla Jussi on?) Koulupäivä oli takana ja hän tuli koulusta kotiin. Koti oli tyhjä. Siellä ei ollut kukaan odottamassa. Jussi etsi kaapista leipäpalan ja kaatoi itselleen lasin maitoa. Yksin ei ollut kiva olla. Hän ei oikein osannut tehdä mitään. Hän vain odotti. Tunnin ja toisen Jussi joutui yksin odottamaan ennen kuin äiti tuli ja sitten isä. Se oli aina hieno hetki, kun he tulivat kotiin. Vaikka ei Jussi halunnut näyttää että hänellä on ollut ikävä.

 

Mutta ei kulunut kauaakaan kun kaikki huusivat toisilleen ja kaikki riitelivät. Sitten äiti ja isä lähtivät illaksi johonkin juhlimaan ja Jussi jäi taas yksin.

 

Se tarkoitti myös sitä, että hänen oli mentävä yksin nukkumaan. Se tuntui hänestä pahalta. Ihan kuin häntä rangaistaisiin jostakin.

 

Tuli aamu ja aamulla oli lähdettävä kouluun. Ja kuinka ollakaan hänelle tuli siellä riitaa Paulin kanssa. Sellainen sotku siitä tuli, että opettajien oli puututtava riitelyyn ja soitettava kummankin vanhemmalle.

 

Jussista tuntui taas pahalta. Välillä hän olisi halunnut itkeä. Välillä hän vihasi kaikkia. Koulupäivä päättyi. Jussia ei oikein haluttanut mennä kotiin. Sillä hän tiesi, että kotona taas riidellään. Nyt heillä vasta olisikin syy riitelyyn, kun koulusta soitettiin.

 

Tällä kertaa äiti olikin kotona, kun Jussi saapui koulusta. Jussi osasi odottaa ankaraa arvostelua. Äiti vaikutti hermostuneelta. Mutta sitten äiti sanoikin yllättäen: Kuule Jussi. Minun on pyydettävä sinulta anteeksi. Olet joutunut olemaan liian paljon yksin kotona. Se on väärin.

Olemme sopineet isän kanssa, että tästä lähtien, sinun ei tarvitse milloinkaan tulla tyhjään kotiin tai jäädä yksin illalla.

 

Jussi ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän vain halasi äitiä – ja taisi iso kyynelkin tulla hänen silmäänsä.

 

Tarinassa moni asia meni huonosti. Yhdellä ja toisella olisi ollut syytä pohtia, miltä toisesta tuntuu. Ja olisi ollut syytä yrittää korjata sitä, mikä oli rikki.

Mitkä asiat siinä tuntui olevan väärin

-         a) Jussi joutui olemaan niin paljon yksin kotona

-         b) Jussin vanhemmat riiteli

-         c) Jussi itsekin tappeli koulussa

 

antakaa toisillenne anteeksi – kaksi vaikeutta

                      sillä joka pyytää anteeksi

                      sillä joka antaa anteeksi

 

Onkohan vanhempien vaikea pyytää lapselta anteeksi? Anteeksipyytäminen voi lapsillakin olla vaikeaa. Siinä joutuu asettuminen toisen asemaan. Miltä hänestä on tuntunut? Miltä minusta olisi tuntunut hänen asemassaan?

 

Kävelyä pimeässä

Kävelyä pimeässä

Oletko koskaan kävellyt pimeässä kodissa? Minulle se on tuttua, kun aamulla herättyäni en laita valoja heti päälle tai illalla nukkumaan mennessä olen sammutellut valoja ja vielä kulkenut iltapesulle ja sieltä makuuhuoneeseen, se on tapahtunut pimeässä. Kun tietää kotinsa ja sen huoneet ja on tottunut kulkemaan siellä, pimeässä kulkeminen ei tuota suuria ongelmia. Käsillä lisäksi voi tunnustella reittiä ja korjata suuntaa. Kaikki käy hyvin. Vaikka usein käy niin, että ottaessani suuntaa vessan ovea kohti, en useinkaan pysty kävelemään sille kohdalle kuin ajattelin, aina askeleet menevät vähän sivuun. Käsi hamuaa tyhjää etsiessäni oven kahvaa. Kyllä se pian silti löytyy.

Mutta. Yksi mutta. Jos lasten tavaroita ei ole korjattu lattialta pois illalla, silloin on mahdollista, että tulee potkaisseeksi sellaiseen ja se alkaa piippaamaan tai tööttäämään tai se voi räsähtää rikki. Hyvä ajatus lasten unen varjelemisesta menee pieleen. Toinen vaihtoehto on se, että satuttaa jalkansa niin, että omasta suusta pääsee ilmoille huutoa – vielä isompi törähdys kuin siitä lelusta jalan alla.

Pimeässä kulkemisessa on aina omat riskinsä. Ei näe hyvin sitä mihin astuu. Vaaratilanteita voi tulla oli sitten ulkona tai sisällä. Valo on tärkeä asia. Valo auttaa astumaan turvallisesti – tietää mihin astuu. Lisäksi se auttaa kohdistamaan askeleensa oikeaan suuntaan – osaa tarkasti kulkea oikeaan suuntaan.

Raamatussa on eräs hieno kohta valosta ja sen merkityksestä. Siinä valoa verrataan lamppuun.

Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi! Ne maistuvat hunajaa makeammilta. Sinun säädöksesi antavat minulle ymmärrystä. Sen tähden minä vihaan kaikkia valheen teitä! Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani. Ps 119:103-105

Ilman Jumalan sanaa me kuljemme kuin pimeässä yössä vailla minkäänlaista valoa. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, mikä on koko meidän elämämme suunta: kulkeeko se hyvään vai huonoon suuntaan. Kaikki valinnat ja teot elämässä ovat kulkemista johonkin suuntaan.

Kun kiusaan jotakuta, kun valehtelen, kun en pidä lupaustani, kun ajattelen vain itseäni, kun en tee velvollisuuksiani, kun en lainkaan rukoile Jumalaa, silloin kuljen syvemmälle pimeään. Jumalan sana ohjaa meitä toimimaan oikein, se antaa suunnan – emme kompastele, emmekä tallo toisia ihmisiä matkallamme.

Riita sovinto rauha

Sovinto

Kol. 1: 19-23
Jumala näki hyväksi
antaa kaiken täyteyden asua hänessä
sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon
ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan
kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.
Tekin olitte ennen Jumalasta vieraantuneita ja häntä kohtaan vihamielisiä, kun elitte pahojen tekojenne vallassa. Mutta nyt hän on tehnyt teidän kanssanne sovinnon, kun Kristus omassa ruumiissaan kärsi kuoleman asettaakseen teidät pyhinä, nuhteettomina ja moitteettomina Jumalan eteen. Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. Tämä evankeliumi on julistettu kaikille luoduille taivaan alla, ja minusta, Paavalista, on tullut sen palvelija.

Tässä Kolossalaiskirjeen kohdassa puhutaan sovinnosta ja rauhasta ja vihamielisyydestä.

Asiat ovat jokaiselle tuttuja omassa elämässä. Meillä on varmasti ollut riitoja joita olemme selvitelleet ja ehkä saaneet sovinnon aikaan ja myös rauhan.

Sovinto ihmisten välillä on aina hieno asia. Sovintoa edeltää riita, vihamielisyys, erimielisyys tai jopa sota.

Sodan ja rauhan ajan kokeneita on tässä salissa enemmistö. Sota on äärimmäinen normaali elämää sotkeva asia. Kaikki voimat ponnistetaan kansakuntien väliseen selvittelyyn. Sota tulee silloin, kun ei osata selvittää asioita puhumalla. Mutta sotaakin seuraa yleensä rauha. Rauha taas vaikuttaa kaikkien ihmisten elämään. Ei tarvitse elää piinassa ja pelossa. Ei tarvitse kotona pelätä pommeja. Ei tarvitse pelätä miehensä tai poikansa kaatumista rintamalla. Rauha on näin ollen asia joka koskettaa kaikkia kansan ihmisiä.

Mutta elämän arkisessa piirissä koetaan riitoja ja sovintoja / perheenjäsenten välillä / sukulaisten välillä / naapurusten tai ystävien välillä. Ne jotka elävät läheisessä yhteydessä meihin – heidän kanssa riidellään ja sovitaan asiat.

Mitä läheisempi ihminen, sen syvempiä haavoja hän meihin voi saada aikaan.

Kun sovinto on tehty, sitä seuraa rauha. Rauha ei ala ilman sovintoa. Rauha ilman sovintoa on mykkäkoulua – ainakin puolisoiden välisessä riidassa. Se ehkä vähitellen mykkäkoulun aikana unohdetaan ja elämä jatkuu tavalla tai toisella.

Paavali puhui riidasta ja sovinnosta ihmisen ja Jumalan välillä. Jumala on luonut ihmisen. Me olemme hänelle tärkeitä ja läheisiäkin. Siksi myös riidat, erimielisyys, ja loukkaukset tuntuvat Jumalassakin. Kun ihminen kääntyy Jumalaa vastaan se satuttaa Jumalaa. Se on haavoittaa.

Luulen että useat ihmiset pitävät Jumalan suhteen mykkäkoulua. Sekin on asia, mikä raastaa häntä. Jumala haluaisi, että riita hänen ja ihmisten välillä lopetetaan. Siksi hän on tehnyt sovinnon.

Sovinnossa ihminen tunnustaa syntinsä Jumalalle, pyytää anteeksi. Jumalan Poika Jeesus on kuollut syntiemme tähden. Siksi sovintoa ja anteeksiantamusta julistetaan.

Katseita

Katseita

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.

   Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.

Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.

   Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.

Tämän viikon aiheena kirkoissa on ollut teema: Jumalan huolenpito. Luultavasti teidän kannaltanne aihe on turvallinen ja harmillinen.

Huolenpito liittyy aika monenlaiseen asiaan. Aika usein se voidaan liittää lasten hoitamiseen. Aikuinen, isä tai äiti sanoo: katsotko vähän meidän mukulien perään. Huolehtiminen on katsomista – vähän kuin voimalaitoksen tai tehtaan valvomossa seurataan mittareita, että prosessi kulkee kuten pitää ilman hälyttäviä tekijöitä.

Pieni lapsi kaipaa turvaa. Hän haluaa tulla nähdyksi ja katsotuksi. Mutta nuori, teidän ikäinen ei miellä tuota katsomista samanlaisena tehtaan valvomona, josta oli puhetta. Hänelle se on enemmän vankilan omaista. Häntä kyylätään, rajoitetaan vapautta, rajoitetaan yksityisyyttä. Luodaan rajoja ja sääntöjä.

Te olette nuoria ja haluatte kasvaa aikuisiksi, sellaisiksi jotka päättävät itse elämästään, menemisistään ja tulemisistaan ilman, että tarvitsee vastata siitä kenellekään mitään.

Kun puhutaan Jumalan huolenpidosta se voi tuntua vähän tylsältä. Taas yksi silmäpari lisää vahtaamassa tekemisiäni.

Mutta sen myönteinen sanoma löytyy siitä, että saa turvallisesti yrittää eikä tarvitse pelätä, jos ei onnistu ensimmäisellä kerralla. Tukiverkko toimii. Saa olla rohkea ja luottaa omiin voimiin, jos putoaa, otetaan vastaan ja opin samalla itsestäni, voimistani, rajoistani ja kyvyistäni.

Onko Jumalan katse kyyläämistä. Joillekin ajatus Jumalasta herättää juuri tällaisia pelkoja. Jumala on kuin poliisi, joka vahtii vikojamme.

Rippikoulussa toivomme, että Jumalan katse paljastuisi teille toisenlaisena. Ei poliisin tai tuomarin katseena – vaan enemmän hyvän vanhemman tai urheiluvalmentajan katseena, joka kannustaa sinua ja haluaa auttaa sinua, joka on sitoutunut toimimaan sinun parhaaksesi.

Kun asiaa ajatellaan jo aikuisen ihmisen näkökulmasta, useimmat luultavasti hyväksyvät ajatuksen, että: Ihminen kaipaa tulla katsotuksi. Se tarkoittaa hänelle samalla sitä tietoisuutta, että minä olen olemassa, minut huomataan. Mutta ei vain se, että minut huomataan, vaan myös se, että katseet ovat kohdanneet. Siinä syntyy yhteys, silta. Vasta katseiden kohdattua ihmiset todella kohtaavat.

Silmät ovat sielun peili. Ne ovat ikkunoita sisäiseen maailmaamme. Katseen yhteys silmästä silmään on yksi tärkeimpiä yhteyksiä ihmisten välillä. Kenestäkään ei tule ihmistä, ellei joku katso silmiin. Vanhempiensa katseen alla lapsi kasvaa ihmiseksi. Lapsi tietää, että rakkauden katse seuraa häntä. Tuo samainen katse luo rajat hänen tekemiselleen, mutta vielä tärkeämpää on se, että tuo katse luo koko olemassaololle tilan.

Huomatuksi tuleminen ei aina ole ongelmatonta. Katse meitä kohtaan voi olla myös armoton. Meitä katsotaan naureskellen. Sen sijaan, että katse armahtaisi, se voi yhtä hyvin luoda syyllisyyttä ja häpeää. Se tuomitsee, vähättelee. – Teille on ehkä tullut myös tällaisia kokemuksia. Jatkuva valvominen ei jätä teille omaa tilaa ja omaa rauhaa. Vanhemman katse vaatii teiltä asioita ja myös syyttää, jos te ette toimi hänen mukaansa.

 

Minkälainen on Jumalan katse – me pyydämme häntä katsomaan puoleemme.

Jos silmät ovat sielun peili, niin mitä Jumalan silmissä näkyy, minkälainen sielu silmien peilistä heijastuu?

Te olette ehkä joskus nähneet erään keskeisen kristillisen symbolin, jossa on kuvattu kolmio ja kolmion sisään on kuvattuna silmä – Jumalan kaikkinäkevä silmä. Kolmio kuvaa Jumalan kolminaisuutta ja silmä sitä, että hän näkee ja tietää kaiken. Joistakin tuo Jumalan silmä vaikuttaa uhkaavalta ja ankaralta, sellaiselta joka on valmis tinkimättömällä oikeudenmukaisuudella tuomitsemaan meidät. Tuo katse on kuitenkin rakkauden katse.

Jumala on nähnyt minut kaiken aikaa. Kaiken aikaa hän katsoo minua. Hänen silmistään löytyy yhtä aikaa totuus, lempeys, armo, rakkaus ja ilo. Vastustamaton hyvyys kohdataan tuossa katseessa ja se lävistää olemukseni jokaisen sopukan. Ilon ajatus on minulle ollut tärkeä. Jumalassa on syvä ilo. Jumala iloitsee sinusta.

Tuo katse ei tuomitse vaan armahtaa. Jumalan katse tuntee minut. En ole hänelle vieras. Hän tuntee minut pienestä idusta alkaen. Hänen kasvojaan me rippikoulunkin aikana etsimme.

Talentit

Talentti – Pirilä niuttula kylätapahtuma

Matt. 25:14-30

Hyvät ystävät. Olen ollut Harjavallassa nyt 10 vuotta. Tulin tänne Merikarvialta. Silloin elettiin kirkkovuodessa tätä samaa viikkoa – Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa. Veijo piti kesäillan hartaudessa tervetulopuheen Sananlaskujen kirjasta: Älä unohda laupeutta, älä uskollisuutta -
kiedo ne kaulaasi, kirjoita sydämesi tauluun,
niin saat rakkautta ja kiitosta
sekä Jumalalta että ihmisiltä.

Mielessäni on ollut eräs tähän pyhään kuuluva yksi evankeliumin kohta. Muistatte ehkä Jeesuksen esittäneen vertauksen viimeisestä tuomiosta. Siinä hän puhui kolmesta miehestä/palvelijasta, jolle annettiin eri suuruinen määrä talentteja hoidettavaksi sillä aikaa kun isäntä muutti kauas pois. Yksi sai 5 talenttia toinen 2 ja kolmas 1. Pitkän ajan kuluttua hän palasi takaisin ja vaati palvelijoilta tilitykset.

Sana talentti on meille tullut tutuksi myös englannin kielestä. Suomessa olemme tottuneet kääntämään talentin lahjakkuudeksi. Lahjakkaalla ihmisellä on jokin ominaisuus, kyky, taito, jossa hän on erityisen hyvä. Hänellä on lahja – tuo kyky on ikään kuin lahjoitettu hänelle. Lahjakkaalla ihmisellä taidon oppiminen käy nopeammin kuin muilla ja hän voi kehittyä siinä pidemmälle kuin muut. Mutta hänenkin on harjoiteltava oppiakseen ja edistyäkseen lahjansa käyttämisessä. Kukaan ei ole seppä syntyessään tai viulunsoittaja – tuo taito voi kuitenkin olla ituna hänessä ja se voidaan herättää henkiin.

Televisiossa alkaa kilpailukin – nimeltä Talent Suomi. Siinä etsitään eri tavalla lahjakkaita ihmisiä. Lahjakkaita eivät ole vain superlahjakkaat. Jokainen ihminen on ’lahjakas’, sillä jokainen on saanut lahjoja Jumalalta.

Tänne katoksen alle on kokoontunut monenlaista lahjakkuutta. Ehkä on hyvä hetkeksi miettiä myös mitä lahjoja sinulla on? Jokainen on saanut joitakin lahjoja. Lahjakkaita soittajia ja laulajia, piirtäjiä, käsityöihmisiä eri aloilta. Toinen on teknisesti lahjakas ja osaa tehdä käsillään mitä vain, toinen tuntee teoriat ja filosofiat. Joku on kielellisesti lahjakas ja toinen sosiaalisesti lahjakas, kolmas on hyvä johtaja. Joku taas lahjakas hoitajana ja pienistä eleistä ymmärtää, mitä toinen tarvitsee. Lahjoja on lukemattomia, erilaisia. Jokaisella on lahjoja – ja tavallista on että näistä lahjoista tulee ammattimme.

Lahjojen suhteen on tapana sanoa, edellistä Raamatun kertomusta muistaen, että lahjojaan ei saisi kätkeä: talenttia ei tule kaivaa maahan. (eikä pitää lamppua vakan alla). Lahjat on otettava käyttöön.

Sanaan talentti liittyy eräs toinenkin piirre kuin vain lahja tai lahjakkuus. Ramatussa talenti ei tarkoita henkilön kykyä tai lahjaa. Se tarkoittaa sen ajan suurinta rahayksikköä – 6000 denaaria. (Denari oli työmiehen päiväpalkka – Menisi ehkä noin 20 vuotta saada kokoon tuo summa).

Tällä tavoin laskettuna yksi talentti tai lahja, minkä olemme saaneet, on mittaamattoman arvokas. Mitä talentteja oletkaan saanut, ne ovat asioita, joita meidän tulisi arvostaa – eikä antaa niiden surkastua käyttämättömänä.

Se mikä evankeliumin vertauksessa on meille ehkä erikoista tai yllättävää, että talentti mikä annettiin meille oli enemmänkin lainassa kuin meille vain lahjoitettu meidän omaksi parhaaksemme.

Lahjan antaja tulee takaisin pyytämään lahjaansa takaisin. Talentti ei ollutkaan meidän omaisuuttamme eikä talenttia tule käyttää siihen, että kerää kunniaa ja mainetta itselleen. Ne on annettu käyttöä varten, joista meidän on tehtävä tili.

Talentti annettiin meille sitä varten, että tekisimme sillä isännän entistä rikkaammaksi. Meidän lahjakkuutemme tulisi näin ollen kirkastaa Jumalaa, Jumalan kunniaa. Tämä ennen kaikkea siksi, että me olemme lahjan saaneet emmekä ansainneet.

Se on lahja, josta jotkut taiteilijat ovat sanoneet että se on myös taakka. Jolloin ihminen on sidottu tähän lahjaansa. Lahjasta tulee samalla risti, jota on kannettava. Silloinkin lahja sitoo meidät lahjan antajaan.

Kerran lahjojen antaja tulee katsomaan, mitä me hänen lahjoillamme olemme saaneet aikaan.– vain piilottamalla lahjat ja piiloutumalla itse Adamin tavoin talenttien antaja tulee tyytymättömäksi. Lahjat on annettu käyttöön eikä käyttämällä niitä voi hävittää.

Siksi on hyvä tulla tietoiseksi lahjoistaan – niistäkin mitkä omasta mielestä tuntuvat vähäisiltä tai tavallisilta. On hyvä olla uskollinen näiden lahjojen käyttämisessä.

Vain ihminen itkee

Vain ihminen itkee

Milloin viimeksi itkit? Itkeminen on monelle tuttua. Useille sen puuttuminen vielä tutumpaa. Toiset itkevät salaa (kaappi-itkijät)

Itku on sitä, että jokin este murtuu meissä ja emme kykene toimimaan tilanteessa sovinnaisella tavalla.

Miksi on kyyneleitä? (Miten niitä on eri aikakausina ja eri kulttuureissa tulkittu? Miten eroavat miesten ja naisten kyyneleet? Entä aikuisten ja lasten?) Mitä kyyneleet kertovat ihmisyydestämme?

Itkun syyt ovat moninaiset. Kyyneleet vuotavat ilon, onnen, helpotuksen, surun, pettymyksen joskus jopa vihan tähden. Jotkut itkevät paljon ja vuolaasti, toiset vähän tai ei ollenkaan. Yksi niiskuttaa, toinen ääntelehtii, kolmannella koko ruumis vavahtelee. Jollakin vain silmät kostuvat. Toinen rykäisemällä pitää itkunsa kurissa, kun toinen puree hammasta. Jollakin kyynelistä tulee ohjelmanumeronsa, suoritus, jonka kaikkien pitää nähdä tai niitä käytetään toisen manipuloimiseen, oman tahdon läpiviemiseen. Krokotiilinkyynelillä halutaan herättää sääliä, osoittaa haudalla surua ja aitoa tunnetta.

Yleensä ajattelemme, että kyynelillä ei voi valehdella, mutta se ei pidä paikkaansa. Kyynelillä voi myös pettää ja kätkeä todelliset tunteensa.

Kyynelissä on silti taikaa. Sisimpämme pääsee silloin aitoa ja vapaana esiin. Sisäinen ja ulkoinen maailma yhtyvät meissä. Emme silloin vastusta itsekurilla tunteitamme, vaan se mitä sisällämme tunnemme näkyyy suoraan ulospäin.

(Estelemme itkuamme, häpeämme sitä sillä lapset itkevät, eivät aikuiset. Itku viestii sitä että emme hallitse elämäämme, itseämme, tunteitamme. Se osoittaa haavoittuvuutemme.)

Monelle ihmiselle tuttu kokemus on sellainen, että kyyneleet täytyy peittää, sillä ne tuottavat häpeää. Lapset itkevät luonnostaan ja kukaan ei ihmettele sitä. aikuiset itkevät salaa elokuvissa (voisi kuvitella että juuri siksi elokuvasalit pimennetään, jotta kyyneleet saisivat rauhassa, kenenkään huomaamatta vuotaa), mutta eivät itsensä vuoksi. He itkevät sankarin tai sankarittaren kohtaloa. Itku on etääntynyt todellisesta elämästämme.

On liian uhkarohkeaa kohdata oman elämän murhenäytelmä pelkoineen. Elokuvissa saa kokea turvallisesti tunteensa.

Jeesus sanoo via dolorosalla naisillke, jotka itkivät häntä: ”älkää minua itkekö. Itkekää itseänne.”

Itku vapauttaa ja helpottaa. Silloin ihminen saa huomita ja sääliä osakseen. Kaikki osaavat eläytyä itkijään, siihen pahaan oloon, joka ei pysy sisällä. Itku on yhteydessä esikielellisiin muistoihimme. Siihen tasoon mielessämme, johon ei ole edes sanoja. Jokaisessa itkussa on aina mukana aikaisemmat itkukerrat, muistumat niistä.

Myös Jeesus itki. Jeesus itki Jerusalemin kohtaloa. Hän itki myös Lasaruksen haudalla. Miksi Jeesus itki? Hän ei itkenyt Lasaruksen kuolemaa, sillä hän tiesi että Lasarus herää kuolleista. Hänen itkunsa oli syvää myötätuntoa Lasaruksen sisarusten tuskaan. Jeesus itki toki myös vauvana.

Mitä sinä itket? Mitä naiset itkevät? Mitä miehet itkevät? Miten itku ymmärretään sukupuolten välillä aina väärin.

Adventti ja itsenäisyyspäivä

Adventti ja itsenäisyydenpäivä

Hyvät ystävät!

Vietämme täällä samalla kertaa oikeastaan kahta juhlaa. Joulun odotuksen juhlaa (sanotaan sitä vaikka pikkujouluksi) mutta myös etukäteen itsenäisyyspäivän juhlaa. Mutta koska varsinaiset juhlapyhät on rauhoitettu muulle toiminnalle, voimme viettää näitä juhlia pienellä porukalla etukäteen keskenämme.

Adventti ja itsenäisyyspäivä eivät kaiketi ajatuksiltaan sovi kovin helposti yhteen, mutta on olemassa yksi kuva, joka yhdistää nämäkin juhlat. Tuo kuva liittyy Vanhan testamentin Messiasennustukseen. Se on ensimmäisestä Mooseksen kirjasta ja kuuluu seuraavasti:

9:Juuda, sinä nuori leijona,

saaliilta olet noussut, poikani.

Hän on kyyristynyt, käynyt makuulle

kuin leijona, kuin jalopeura.

Kuka uskaltaa häntä häiritä?

10:Ei siirry valtikka pois Juudalta,

ei käskijän sauva hänen suvultaan.

Hänen heimostaan on tuleva se, jolla on valta,

häntä kansat tottelevat. (1 Ms 49:9-10)

Tässä luvataan, että Juudan suvun keskuudesta nousee kuningas, Kristus, Juudaan jalopeura. Viime sunnuntaina vietimme ensimmäistä adventtia. Pyhän aiheena oli edellisen ennustuksen täyttyminen.

Israelin kansa oli odottanut tätä hallitsijaa koko historiansa ajan. Aina tämän tästä joku profeetta uudisti lupauksen tulevasta hallitsijasta, joka poik-keaa kaikista muista. Tämä lupaus toteutui silloin, kun Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin. Jumala on pitänyt lupauksensa ja antanut heille hallitsijan, jota kansat tottelevat. Jeesus osoitti tuolla teolla olevansa Raamatun lupausten täyttymys. Hän on kuningas ja hallitsija, Juudan jalopeura.

Tämä kuva Juudan jalopeurasta pitäisi olla meille suomalaisille erityisen tuttu, sillä se on kuvattuna vaakunassamme. (Kuva esille)

Kristus on tuo leijona, eli jalopeura. Hallitsijana hänellä on kuninkaan kruunu. Hänellä on valta.

Tärkeää lisäksi on huomata kaksi miekkaa. Toinen miekka on käyrä sapeli leijonan jalkojen alla. Toinen miekka on leijonan kädessä, se on kaksiteräinen suora miekka. Kaksiteräinen suora miekka kuvaan Jumalan sanaa joka on suora, totuudellinen, joka halkaisee hyvän ja pahan, oikean ja väärän, totuuden ja valheen. Se on myös miekka, jolla hän hallitsee ja rankaisee. Käyrä sapeli kuvaa pahan ja valheen valtaa. Jumalan vastustaja on valehtelija ja valheen isä. Hänen sanansa eivät ole todet eivätkä suorat, vaan kierot ja petolliset kuin käyrä sapeli. Mutta tämän pahan vallan Kristus polkee jalkoihinsa ja kukistaa sen.

Siihen aikaan, kun suomi sai tämän vaakunan, meillä oli uhkana venäjä, joka oli ohjelmallisesti hylännyt Jumalan ja kääntänyt selkänsä kirkoille ja uskoa tunnustaville ihmisille.

Siksi sota Neuvostoliittoa vastaan sai myös uskonsodan piirteitä. Pieni Suomi Kristukseen turvautuen käy taisteluun suurta jumalatonta Goljatia vastaan, jolla suu on täynnä pilkkaavia sanoja.

Vaakunassamme ei turhaan ole leijonaa. Kristus on se, jota kansat viimekädessä tottelevat. Siksi myös pieni Suomi säästyi, koska se tunnusti Kris-tuksen todelliseksi hallitsijakseen. Kun me tänään (ja huomenna) kiitämme sotiemme veteraaneja ja koko itsenäisyytemme turvannutta sukupolvea, meidän on kiittäminen myös Herraamme Kristusta, joka varjeli maatamme tuholta. Me olimme kansa-kuntana avanneet porttimme sille hallitsijalle, josta Raamattu puhuu. Täällä uskottiin ja rukoiltiin.

Siksi minusta on tärkeää, että kun sytytämme sinivalkean kynttilän, voisi sen molemmin puolin palaa kaksi valkeaa kynttilää. Kaksi enkeliä vartioi kansaamme sen kohtalon hetkinä. Yksin ei mikään kansakunta pysy pystyssä. Enkelien varjelusta me tarvitsemme edelleen.

Jos Herra ei taloa rakenna,

turhaan näkevät rakentajat vaivaa.

Jos Herra ei kaupunkia vartioi,

turhaan vartija valvoo. Ps 127:1

Olkoon porttimme hänelle siksi auki myös tänään Kuninkaallemme, että hän tulisi luoksemme rauhan ruhtinaana, elämän antajana ja pimeyden voittajana.

Vihollinen portilla

Vihollinen portilla

Katsoin videolta elokuvan vihollinen portilla. Amerikkalaiseksi elokuvaksi se oli sillä tavalla erikoinen, että sankarit olivat neuvostoliittolaisia. Amerikkaa eikä amerikkalaisia mainittu koko elokuvan aikana.

Elokuvan tapahtumakenttänä on Stalingradin taistelu. Venäläiset yrittävät keinolla millä tahansa estää kolmannen valtakunnan marssia tästä eteenpäin. Tämän taistelun häviäminen oli kohtalon kysymys venäjälle.

Hrutsev itse tulee johtamaan venäläisten puolustautumista. He pitävät kovaa kuria sotilaille. Rintamakarkurit ammuttiin säälimättä. Edessä tulittivat saksalaiset ja takaa ampuivat omat, jos ei tehnyt mieli käydä hyökkäykseen, kun käskettiin. Taistelutahto oli vähäinen. Kun vielä vihollisella oli kaluston suhteen ylivoima, neuvottomuus ja epätoivo valtasi mielen. Mitä tehdä tässä tilanteessa?

Hrutsev pakotti sotatoimia johtaneen miehen ampumaan itsensä, koska hän oli epäonnistunut tehtävässään. Kun hän kysyi poliittisilta avustajilta keinoja, he olivat hiljaa.

Lopulta yksi heistä avasi suunsa: Antakaa heille toivoa. antakaa uskoa voittamisen mahdollisuudesta. Kertokaa hyviä uutisia. Antakaa heille esikuvia, antakaa heille sankari.

Kun mieheltä kysyttiin, kuka tällaiseksi sankariksi kelpaa, hänellä oli vastaus valmiina. Eräs taitava ja älykäs tarkka-ampuja oli pelastanut hänet varmalta kuolemalta.

Pian lentolehtiset seurasivat Vasilevin taidonnäytteitä. Kaikkialla kerrottiin, kuinka tämä sankari ampui kiväärillään saksalaisia upseereita yhden sieltä toisen täältä. Kaikki halusivat lukea ja tietää tästä sankarista.

Jotta koulutettuja upseereja ei menetettäisi tarkka-ampujien luoteihin, rintamalle lähetettiin saksalaisten paras ampuja. Hän tuli metsästämään tarkka-ampujaa.

Kaksi metsästäjää. Kumpikin koitti ottaa selvää toisestaan. Mitä asetta hän käyttää, miten hän valmistautuu, miten liikkuu, miten hänen mielensä toimii? Mikä on hänen heikko kohtansa, miten häntä pystyy parhaiten haavoittamaan? Mitä me oikein metsästämme?

Me metsästämme pieniä ja suuria iloja. Meillä on haaveita.

Vasilevista tuli propagandan avulla suuri legenda. Niin suuri, että sitä taakkaa oli vaikea kantaa. Vasilev ei tunnistanut itseään siitä.

Ovenvartija

Franz K. – ovenvartija

Kuuluisa tsekkiläinen kirjailija Franz Kafka on kertonut eräässä kirjassaan erikoisen tarinan. Lain edessä seisoo ovenvartija. Maalaismies tulee sisään ja pyytää päästä sisälle lakiin. Ovenvartija sanoo, että hän ei voi päästä juuri nyt sisälle. Maalaismies kysyy, pääsisikö hän sinne myöhemmin, johon ovenvartija vastaa: mahdollisesti, mutta ei nyt.  Ja että jos maalaismies on niin röyhkeä, että koittaa mennä sisälle väkisin, se hänen kohdallaan voisi onnistuakin, mutta edempänä on toisia ovenvartijoita, jotka ovat häntä paljon mahtavampia. Ovenvartija salli maalaismiehen kuitenkin odottaa sopivampaa hetkeä ja tarjosi jakkarankin hänelle istuttavaksi.

Maalaismies jää odottamaan. Hän odotti tunnin ja odotti toisenkin, mutta mitään ei tapahtunut. Niinpä hän jäi sinne yöksi ja toiseksi. Mies odotti kuukausia ja vuosia, mutta ovenvartija sanoi hänelle aina samat sanat, että hän ei juuri nyt voi päästä sisälle. Mies jäi siksi taas istumaan ja odottamaan.

Lopulta miehen ikä ja terveys alkoi osoittaa loppumisen merkkejä. Hän viittoo ovenvartijalle ja heikolla äänellä kysyy häneltä: “Kaikki ihmisethän pyrkivät lakia kohti. Mistä johtuu, ettei kukaan muu kuin minä ole näiden vuosien aikana pyrkinyt sisälle tästä ovesta?” Ovenvartija vastaa hänelle: “Se olisi ollut mahdotonta. Tämä ovi oli tarkoitettu vain sinulle. Niin ja nyt minä menen sulkemaan oven.”

Tarina on inhottava, jopa raivostuttava. Mies odottaa koko elämänsä lain oven edessä päästäkseen todelliseen elämään sisälle. Siinä istuessaan hän tuhlaa elämänsä tyhjänpäiväiseen odottamiseen eikä koskaan saavuta tarkoitusta.

Koska ovi oli olemassa vain häntä varten ja kuitenkaan hän ei päässyt sisälle, sitä jää  ihmettelemään. Miksi hän ei päässyt sisälle? Mitä hänen olisi pitänyt tehdä?  Mitä oli jäänyt tekemättä tai huomaamatta? Tarina jää kalvamaan sisuksia. Tarina on rakennettu juuri sillä tavalla, että se ei jätä ihmistä rauhaan. Tarina on rakennettu niin, että mitään valmista ratkaisua ei anneta. Jokaisen on itse selvitettävä, miksi olen portin takana enkä pääse sisälle. Jokaisen on itse pistettävä ovenvartijalle kampoihin.

Ilmeisesti oli olemassa jokin syvällinen ja suora näkökulma elämään, joka oli mieheltä jäänyt huomioimatta.