En mene jumalanpalvelukseen

Ihmisillä on kaikenlaisia tekosyitä siihen, miksi he eivät käy jumalanpalveluksissa. Miltä kuulostaa, jos käyttää samaa perustelua jääkiekkomatsiin:

“En viitsi mennä siihen matsiin, koska siellä on liikaa teeskentelijöitä. Käyvät vain näyttämässä itseään ja omaa erinomaisuuttaan.”

“En mene matsiin koskaa siellä on niitä himolätkäfaneja, jotka ei osaa puhua mistään muusta kuin jääkiekosta ja kannattamastaan joukkoeesta. Niillä on ihan oma erikoiskielensä: ylämummot ja muut. Mua ärsyttää heidän kasvomaalauksensa ja kaulahuivinsa tai pelipaitansa. Miksi he eivät pukeudu normaalisti niin kuin muutkin ihmiset.”

Lätkäfanien joukossa on aika suvaitsemattomia ihmisiä. Jos ihminen kannattaa yhtä joukkuetta, miksi hän ei voisi kannattaa samalla jotakin muuta joukkoetta: Ässiä ja Lukkoa. Sitäpaitsi urheilun ja jääkiekon varjolla on tehty paljon pahaa, väkivaltaisia tekoja – huliganismia ääriryhmien toimesta”

Jäähallilla on niin sisäänpäin lämpeävä piiri. Siellä tuntee itsensä aika nopeasti ulkopuoliseksi. Ja mitä mää siitä oikeasi hyödyn, menen sinne sitten tai en.”

“En viitsi mennä lätkämatsiin senkään tähden, koska ei siellä tiedä koska pitää nousta ylös ja koska ei.”

“En mene matseihin, koska vanhempani pakottivat minut käymään niissä lapsena. Sen tähden en koskaan vie lapsiani otteluun. Jos he haluavat itse vanhempana sinne mennä, tehkööt oman päätöksensä. Se on heidän valintansa. Minusta se on kuitenkin väärin, että kukaan vanhempi veisi lapsiaan sinne – ja aivopesis heistä lätkäfaneja.”

“En mene sinne jäähalliin, koska he haluavat vain rahaa.”

“Lisäksi ottelut kestää liian kauan. Ja sitten se alkaa aina liian myöhään. Ei se sovi normaalin ihmisen aikatauluun.”

“En viitsi mennä lätkämatsiin, koska siellä soitetaan aina niitä samoja iänikuisia renkutuksia.”

Tärkein syy on kuitenkin tämä: – minun ja jääkiekon välissä ei tarvita erotuomareita eikä niitä pelisääntöjä, joita siellä esitetään noudatettavaksi. Miksi minun olisi hyväksyttävä heidän pelisääntönsä. Siis minun ja jääkiekon välillä ei tarivita mitään tällaista teatteria. Jos mää  haluan luistella, jäädytän itse oman kenttäni. Siinä ei tarvita mitään välikäsiä. Jos mää haluan pelata, mää pelaan niin kuin minusta itsestäni tuntuu parhaalta. Se on avian minun oma asiani.

Jääkiekko pelinä muutenkin on vähän sellaista tuontitavaraa. Eikö suomalaiset pelit kelpaa.

Jos nyt välttämättä haluaa seurata jääkiekkoa, voihan sitä katsoa telkkarista tai kuunnella radiosta. Maksan muutenkin harvinaisen isoa tv-lupamaksua. Sen pitäisi riittää.

Tässä sarja koottuja selityksiä ja ehkä löytäisit itsekin lisää. Heprealaiskirjeen 10:25 käskee meitä osallistumaan seurakuntamme tilaisuuksiin säännöllisesti. Se on eras ilmaus veljes/sisarusrakkaudesta toisimme. Miten voimme rakastaa ja palvella veljiä, ellemme ole missään tekemisissä heidän kanssaan? – 1 oh 4:19-21: Me rakastamme, koska Jumala on rakastanut ensin meitä. Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa, mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin  häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään.

Lähtökohta ja idea tälle kirjoitukselle on netissä eteeni tullut saarna – G. Richard Fisher:

http://www.pfo.org/confront.htm

”Särkyneelle on puhuttava hiljaa”.

Konsertti Leo Louhivaara

+ vieraileva puhuja Heikki Nummijärvi

Alkupuheenvuoro Tuomo Lindgren

Viime pyhän teema nostaa esille anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen: ”Jos te annatte toisillenne anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.”

Silloin kun on aihetta anteeksipyytämiseen, on tapahtunut rikkomus. Se merkitsee, että jotakin on särkynyt. Rikkomus ja särkyminen liittyvät siis yhteen.

Tänään aiheena on: Särkyneelle on puhuttava hiljaa. Otsikko herättää väitteen puheen voimakkuudesta. Mutta onko oikeasti näin?

Onko särkyneelle puhuttava hiljaa?  Jos särkyneeltä on pyydettävä anteeksi, niin eikö tämä asia Suomessa yleensä hoideta huutamalla? Ikään kuin osana riitelyä: NO ANTEEKS NY VAA KAUHEESTI. Näinhän se toimii. Tosin täytyy sanoa, että tässä versiossa ei varsinaisesti esitetä pyyntöä – annatko anteeksi. Siinä ei pyydetä vaan huudetaan. Jos siis esitettäisiin kunnon pyyntö, mutta edelleen huutamalla.

”ET VIITIS ANTAA ANTEEKS!” Pyydettäis sitä vähän samalla tavalla kuin meluisassa pajassa pyydetään jotakin työkalua, ruuvimeisseliä. ET VIITTIS ANTAA SITÄ RUUVIMEISSELII. Voisiko anteeksi pyytää samalla tavalla? Tämä ei tunnu kovin uskottavalta vieläkään. Huutaminen on siis oikeasti huono asia. Siinä antaa väärän viestin. Särkyneelle on puhuttava hiljaa.

Mutta kun nyt kun tultiin tähän ruuvimeisseliin, voisi samalla pohtia, mitä silloin pyydämme, kun pyydämme anteeksi – nimittäin ruuvimeisseli on helppo ojentaa. Silloin kun pyydämme anteeksi, pyydämmekö silloin ikään kuin jonkun työkalun? – Annatko mulle ruuvimeisselin. – Tässä. – Annatko anteeksi. – Joo tässä, kelpaako tämä. Vai onko se niin kuin lihatiskillä: Päivää, antaisitteko anteeksi. – Joo paljonko laitetaan? Mitä silloin oikeastaan pyydetään kun anteeksi pyydetään?

Tai kysytäänpä ensin, miksi ylipäätään siltä särkyneeltä on vielä mentävä jotakin pyytämään. Eikö hänelle olisi parempi jotakin antaa? – Kuvitelkaa nyt… ihminen on tuhannen kappaleina ja häneltä mennään vielä pyytämään jotakin – Eikö se olisi vähän sama kuin pyytäisi: Saisinko mää 20 € että pääsisin bussilla Huittisiin.

Miksi sen särkyneen pitää antaa jotakin särkijälle? Särkyneen ei luonnollisestikaan tarvitse mitään antaa. Mutta särkijä rikkomuksen tehdessään menettää jotakin korvaamatonta itsestään, jotakin sellaista, mikä jää särkyneen haltuun – se on kuin sielun pantti, helmi tai jalokivi hänen ihmisyyden kruunustaan. Joskus siitä puhutaan sanalla kunnia. Särkijä on menettänyt kunniansa tai kunniallisuutensa. Särkynyt voi sen hänelle takaisin antaa.

Kruunussa on rajallinen määrä helmiä. Paljonko meillä lienee niitä tallella?

Todella köyhän miehen kruunu on sillä, joka ei koskaan ole saanut anteeksi, koska ei ole pyytänyt anteeksi – tai jos on pyytänyt juuri sillä  huutamistyylillä.

Särkyneelle on puhuttava hiljaa, mutta hänelle on puhuttava myös sydämen sanoja

Mitä se käytännössä on, siitä laulaa Leo Louhivaara seuraavaksi: Leo ole hyvä!

Antakaa toisillenne anteeksi (Päivänavaus ala-asteelle)

(kerrotaan vapaasti seuraava tarina Jussista. Koululaisia voi informoida, että tulet käyttämään nimiä Jussi ja Pauli. Jos koulussa on sen nimisiä, tarinan henkilöt eivät tarkoita ketään niistä)

Jussi oli 8 vuotta. (millä luokalla Jussi on?) Koulupäivä oli takana ja hän tuli koulusta kotiin. Koti oli tyhjä. Siellä ei ollut kukaan odottamassa. Jussi etsi kaapista leipäpalan ja kaatoi itselleen lasin maitoa. Yksin ei ollut kiva olla. Hän ei oikein osannut tehdä mitään. Hän vain odotti. Tunnin ja toisen Jussi joutui yksin odottamaan ennen kuin äiti tuli ja sitten isä. Se oli aina hieno hetki, kun he tulivat kotiin. Vaikka ei Jussi halunnut näyttää että hänellä on ollut ikävä.

Mutta ei kulunut kauaakaan kun kaikki huusivat toisilleen ja kaikki riitelivät. Sitten äiti ja isä lähtivät illaksi johonkin juhlimaan ja Jussi jäi taas yksin.

Se tarkoitti myös sitä, että hänen oli mentävä yksin nukkumaan. Se tuntui hänestä pahalta. Ihan kuin häntä rangaistaisiin jostakin.

Tuli aamu ja aamulla oli lähdettävä kouluun. Ja kuinka ollakaan hänelle tuli siellä riitaa Paulin kanssa. Sellainen sotku siitä tuli, että opettajien oli puututtava riitelyyn ja soitettava kummankin vanhemmalle.

Jussista tuntui taas pahalta. Välillä hän olisi halunnut itkeä. Välillä hän vihasi kaikkia. Koulupäivä päättyi. Jussia ei oikein haluttanut mennä kotiin. Sillä hän tiesi, että kotona taas riidellään. Nyt heillä vasta olisikin syy riitelyyn, kun koulusta soitettiin.

Tällä kertaa äiti olikin kotona, kun Jussi saapui koulusta. Jussi osasi odottaa ankaraa arvostelua. Äiti vaikutti hermostuneelta. Mutta sitten äiti sanoikin yllättäen: Kuule Jussi. Minun on pyydettävä sinulta anteeksi. Olet joutunut olemaan liian paljon yksin kotona. Se on väärin.

Olemme sopineet isän kanssa, että tästä lähtien, sinun ei tarvitse milloinkaan tulla tyhjään kotiin tai jäädä yksin illalla.

Jussi ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän vain halasi äitiä – ja taisi iso kyynelkin tulla hänen silmäänsä.

Tarinassa moni asia meni huonosti. Yhdellä ja toisella olisi ollut syytä pohtia, miltä toisesta tuntuu. Ja olisi ollut syytä yrittää korjata sitä, mikä oli rikki.

Mitkä asiat siinä tuntui olevan väärin

-         a) Jussi joutui olemaan niin paljon yksin kotona

-         b) Jussin vanhemmat riiteli

-         c) Jussi itsekin tappeli koulussa

antakaa toisillenne anteeksi – kaksi vaikeutta

                      sillä joka pyytää anteeksi

                      sillä joka antaa anteeksi

Onkohan vanhempien vaikea pyytää lapselta anteeksi? Anteeksipyytäminen voi lapsillakin olla vaikeaa. Siinä joutuu asettuminen toisen asemaan. Miltä hänestä on tuntunut? Miltä minusta olisi tuntunut hänen asemassaan?

Kävelyä pimeässä

Oletko koskaan kävellyt pimeässä kodissa? Minulle se on tuttua, kun aamulla herättyäni en laita valoja heti päälle tai illalla nukkumaan mennessä olen sammutellut valoja ja vielä kulkenut iltapesulle ja sieltä makuuhuoneeseen, se on tapahtunut pimeässä. Kun tietää kotinsa ja sen huoneet ja on tottunut kulkemaan siellä, pimeässä kulkeminen ei tuota suuria ongelmia. Käsillä lisäksi voi tunnustella reittiä ja korjata suuntaa. Kaikki käy hyvin. Vaikka usein käy niin, että ottaessani suuntaa vessan ovea kohti, en useinkaan pysty kävelemään sille kohdalle kuin ajattelin, aina askeleet menevät vähän sivuun. Käsi hamuaa tyhjää etsiessäni oven kahvaa. Kyllä se pian silti löytyy.

Mutta. Yksi mutta. Jos lasten tavaroita ei ole korjattu lattialta pois illalla, silloin on mahdollista, että tulee potkaisseeksi sellaiseen ja se alkaa piippaamaan tai tööttäämään tai se voi räsähtää rikki. Hyvä ajatus lasten unen varjelemisesta menee pieleen. Toinen vaihtoehto on se, että satuttaa jalkansa niin, että omasta suusta pääsee ilmoille huutoa – vielä isompi törähdys kuin siitä lelusta jalan alla.

Pimeässä kulkemisessa on aina omat riskinsä. Ei näe hyvin sitä mihin astuu. Vaaratilanteita voi tulla oli sitten ulkona tai sisällä. Valo on tärkeä asia. Valo auttaa astumaan turvallisesti – tietää mihin astuu. Lisäksi se auttaa kohdistamaan askeleensa oikeaan suuntaan – osaa tarkasti kulkea oikeaan suuntaan.

Raamatussa on eräs hieno kohta valosta ja sen merkityksestä. Siinä valoa verrataan lamppuun.

Miten suloiset ovatkaan sinun sanasi! Ne maistuvat hunajaa makeammilta. Sinun säädöksesi antavat minulle ymmärrystä. Sen tähden minä vihaan kaikkia valheen teitä! Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani. Ps 119:103-105

Ilman Jumalan sanaa me kuljemme kuin pimeässä yössä vailla minkäänlaista valoa. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, mikä on koko meidän elämämme suunta: kulkeeko se hyvään vai huonoon suuntaan. Kaikki valinnat ja teot elämässä ovat kulkemista johonkin suuntaan.

Kun kiusaan jotakuta, kun valehtelen, kun en pidä lupaustani, kun ajattelen vain itseäni, kun en tee velvollisuuksiani, kun en lainkaan rukoile Jumalaa, silloin kuljen syvemmälle pimeään. Jumalan sana ohjaa meitä toimimaan oikein, se antaa suunnan – emme kompastele, emmekä tallo toisia ihmisiä matkallamme.

Sovinto

Kol. 1: 19-23
Jumala näki hyväksi
antaa kaiken täyteyden asua hänessä
sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon
ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan
kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa.
Tekin olitte ennen Jumalasta vieraantuneita ja häntä kohtaan vihamielisiä, kun elitte pahojen tekojenne vallassa. Mutta nyt hän on tehnyt teidän kanssanne sovinnon, kun Kristus omassa ruumiissaan kärsi kuoleman asettaakseen teidät pyhinä, nuhteettomina ja moitteettomina Jumalan eteen. Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. Tämä evankeliumi on julistettu kaikille luoduille taivaan alla, ja minusta, Paavalista, on tullut sen palvelija.

Tässä Kolossalaiskirjeen kohdassa puhutaan sovinnosta ja rauhasta ja vihamielisyydestä.

Asiat ovat jokaiselle tuttuja omassa elämässä. Meillä on varmasti ollut riitoja joita olemme selvitelleet ja ehkä saaneet sovinnon aikaan ja myös rauhan.

Sovinto ihmisten välillä on aina hieno asia. Sovintoa edeltää riita, vihamielisyys, erimielisyys tai jopa sota.

Sodan ja rauhan ajan kokeneita on tässä salissa enemmistö. Sota on äärimmäinen normaali elämää sotkeva asia. Kaikki voimat ponnistetaan kansakuntien väliseen selvittelyyn. Sota tulee silloin, kun ei osata selvittää asioita puhumalla. Mutta sotaakin seuraa yleensä rauha. Rauha taas vaikuttaa kaikkien ihmisten elämään. Ei tarvitse elää piinassa ja pelossa. Ei tarvitse kotona pelätä pommeja. Ei tarvitse pelätä miehensä tai poikansa kaatumista rintamalla. Rauha on näin ollen asia joka koskettaa kaikkia kansan ihmisiä.

Mutta elämän arkisessa piirissä koetaan riitoja ja sovintoja / perheenjäsenten välillä / sukulaisten välillä / naapurusten tai ystävien välillä. Ne jotka elävät läheisessä yhteydessä meihin – heidän kanssa riidellään ja sovitaan asiat.

Mitä läheisempi ihminen, sen syvempiä haavoja hän meihin voi saada aikaan.

Kun sovinto on tehty, sitä seuraa rauha. Rauha ei ala ilman sovintoa. Rauha ilman sovintoa on mykkäkoulua – ainakin puolisoiden välisessä riidassa. Se ehkä vähitellen mykkäkoulun aikana unohdetaan ja elämä jatkuu tavalla tai toisella.

Paavali puhui riidasta ja sovinnosta ihmisen ja Jumalan välillä. Jumala on luonut ihmisen. Me olemme hänelle tärkeitä ja läheisiäkin. Siksi myös riidat, erimielisyys, ja loukkaukset tuntuvat Jumalassakin. Kun ihminen kääntyy Jumalaa vastaan se satuttaa Jumalaa. Se on haavoittaa.

Luulen että useat ihmiset pitävät Jumalan suhteen mykkäkoulua. Sekin on asia, mikä raastaa häntä. Jumala haluaisi, että riita hänen ja ihmisten välillä lopetetaan. Siksi hän on tehnyt sovinnon.

Sovinnossa ihminen tunnustaa syntinsä Jumalalle, pyytää anteeksi. Jumalan Poika Jeesus on kuollut syntiemme tähden. Siksi sovintoa ja anteeksiantamusta julistetaan.

16.10. Radion aamuhartaus – Vangitsevat sanat (kesto 5.45 min)

Vk 301 b: 1,2,5

Ensi pyhän evankeliumissa (Joh 7:40-52) on merkillinen yksityiskohta. Juutalaisten ylimmät virkamiehet ja hallitsijat olivat lähettäneet miehiä pidättämään Jeesusta. Tämä tapahtui siis jo paljon ennen kiirastorstain iltaa. Kun miehet palasivat, he tulivat tyhjin käsin. Jeesus ei ollut vangittuna heidän mukanaan. He joutuivat luonnollisesti vastaamaan ylipappien kysymykseen: »Miksi te ette tuoneet häntä?»

Mitä he vastasivat? Tai kysytäänpä ensin, mitä ylipapit odottivat kuulevansa? Ehkä jotakin tällaista: Emme löytäneet häntä – tai meille tehtiin vastarintaa ja jäimme alakynteen. Heitä oli enemmän. Hän onnistui karkaamaan käsistämme. Evankeliumin mukaan miehet kuitenkin vastasivat näin: »Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.»

Nuo miehet olivat varmasti ohjeistettu tehtäväänsä. Heille oli ehkä kerrottu että Jeesus on vaarallinen, kansan kiihottaja, harhaoppinen, hän on uhka ja siksi hänet piti ottaa kiinni. Jos kansan ylin johto oli sitä mieltä, he eivät voi olla väärässä. Niinpä vakain mielin miehet lähtivät suorittamaan tehtäväänsä. Mutta tultuaan Jeesuksen luokse he kohtasivat aivan toisenlaisen miehen ja toisenlaisen todellisuuden. Jeesus puhui ja hänen sanansa upposivat miehiin. He tulivat kuin lumotuiksi. Sen sijaan, että he olisivat vanginneet Jeesuksen, he itse joutuivat Jeesuksen sanojen vangitsemaksi. Muutos alkuasetelmaan oli täysin vastakkainen. Jeesuksen puhe ei vain riisunut heitä aseista, se mitä ilmeisimmin oli avannut heidän silmiään ja sydäntään kokonaan johonkin uuteen ja ihastuttavaan.

Jeesuksen sanoissa on vastustamatonta voimaa. Ne voivat vangita meidät edelleen. Mikä siinä erityisesti vangitsee? Luultavasti se, että Jeesus puhuu niin syvästi meitä koskettavasta asiasta. Ja toiseksi se, että Jeesus todella tietää mistä hän puhuu. Hänellä on antaa vastauksia kysymyksiimme asiassa, mikä koskee koko elämäämme ja kohtaloamme. Onko minulla toivoa siitä huolimatta, että omilla teoillani ja valinnoillani olen särkenyt mahdollisuuteni onneen ja kannan syyllisyyden painolastia?

Miehet eivät halunneet pidättää Jeesusta ja samalla hylätä sitä ainoaa pelastuslauttaa, mikä haaksirikkoutuneella on. Tai he olivat kuin janoiset autiomaassa eivätkä halunneet myrkyttää lähdettä, joka pelastaisi heidät kuolemasta. Kysymys oli päiväpolitiikkaa, ihmisten valtapeliä ja rajakiistoja suuremmasta asiasta.

Jeesuksen tärkein asia oli puhua Jumalan valtakunnasta ja kenelle sen portit aukeavat ja kenen edestä ne suljetaan. Miehet tunnistivat Jeesuksen puheen. Heidän toivonsa ei ollut mennyt, se oli nyt vahvempi kuin koskaan.

Jeesuksen puhuu edelleen tärkeästä asiasta. Vaikka maailma on muuttunut toisenlaiseksi ja kysymyksemmekin ovat osin toisenlaisia, niin sielun ytimessä kaipaamme kuulla Jeesuksen äänen, joka vakuuttaa meitä Jumalan rakkaudesta, että me emme ole yksin, että rukouksemme on kuultu. On sittenkin Jumala, jolle meidän elämämme ei ole yhdentekevä.

Mutta maailma on niin täynnä muita ääniä, että Jeesuksen ääni tuntuu hukkuvan niiden paljouteen. Toiset äänet sanovat tieteen selittävän kaiken, elämästä ihme ja pyhyys on pyyhitty pois. Uskolle ei jää siinä mitään katsottavaa.

Toiset äänet kehottavat astumaan sisään ‘Nautinnon valtakuntaan’. Siellä riittää katseltavaa yllin kyllin, ei tarvitse kurkistella kauemmas, tuonpuoleisuuteen.

Vielä on ääniä, jotka yrittävät tehdä meidät kuuroksi Jeesuksen puheelle. Ne yrittävät kuvata hänet pelottavaksi, oudoksi ja kummajaiseksi.

Eri äänet houkuttelevat meitä seuraansa. Etsiydy kuitenkin Jeesuksen sanojen seuraan: Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän. Jeesuksen sanoissa on elämä ja paratiisin lempeys. Hänen teoissaan taas anteeksiantamus ja syntien sovitus. Ei mikään eikä kukaan tässä maailmassa puhu kauniimmin ihmiselle, kuin Jeesus kun hän katuvalle sanoo: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi. Silloin et ole lähellä vain elämän ihmettä ja sen ääretöntä pyhyyttä, vaan keskellä Jumalan hyvyyttä ja suurta Jumalan rakkauden virtaa.

Rukoilemme: Jeesus Vapahtajani, anna minun maailman hälyäänien joukosta erottaa Sinun äänesi, joka puhut sielulleni kauniimmin kuin kukaan muu.

9.10. Radion aamuhartaus - Kuva kaikkein rakkaimmasta

Kun avaan lompakon, näen kuvat vaimostani ja lapsistani, kun menen ystävieni työhuoneeseen, siellä löydän kuvat heidän läheisistään, ja mennessäni jonkun kotiin, vaikka työn puolesta syntymäpäiville, seinät ja hyllyt ovat täynnä kuvia heidän rakkaistaan niin elävistä kuin kuolleistakin. Tavallisesti kodeissa menen kuvien lähelle ja annan syntymäpäiväsankarin kertoa minulle ihmisistä, joita kuvat esittävät.

Kun olen vihkimässä, kastamassa tai hautaamassa, kameroiden armeija nousee esiin. Me elämme kuvien täyttämässä maailmassa. Mitä tärkeämmästä asiasta on kysymys, sen varmemmin kamerat ovat paikalla. Haluamme ikuistaa tärkeät hetket ja tärkeät ihmiset. Kaikkea ei kuitenkaan saa vangittua kuviin. Se ei joko ole luvallista tai sitten se ei ole edes mahdollista.

Joissakin museoissa valokuvaaminen on kielletty toisissa tilanteissa kamera rikkoo ihmisen yksityisyyttä tai tilanteen pyhyyttä. Jokainen kuvaaja tietää myös sen, että itse kokemusta ei voi säilöä kuvaan, se säilyy vain sielussa. Se säilyy ehkä paremmin kirjoitettuna.

Sinulle on varmasti tuttua Katekismuksesta kymmenen käskyä. Oletko lukenut käskyjä koskaan suoraan Raamatusta niiden alkuperäisessä muodossa? Siellä huomaat, että ensimmäisen käskyn jälkeen ei olekaan Jumalan nimen käyttöä koskeva kielto vaan Jumalan kuvaamista koskeva kielto: Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä. Raamatussa käskyt on kerrottu laajemmin kuin Katekismuksessa.

Minua kiinnostaa erityisesti millä tavoin tämä unohdettu kuvakielto suhteutuu siihen käskyyn, minkä Jeesus antoi. Jeesus antoi meille yhden käskyn: käskyn rakastaa. Rakasta Jumlaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Mutta eikö juuri rakastunut halua ympröidä itsensä rakastettunsa kuvilla. Juuri siitä, ketä rakastat haluat maalata kuvan, tehdä veistoksen, ottaa valokuvan ja näin ilmaista ihailuasi ja iloasi hänestä.

Tavallisten rakastavaisten kohdalla näin ainakin onkin. Kuvalla tuodaan toisen parhaita puolia esiin, halutaan korostaa hänen kauneuttaan tai jotakin muuta piirrettään.

Mutta Jumalasta, jota meidän tulisi rakastaa yli kaiken, ei kuitenkaan saa tehdä kuvaa. Mitä ihmeellistä siinä on, jos minulla olisi jokin kuva Jumalasta. Miksi Jumalan kuvaaminen ankarasti kielletään?

Jumala on näkymätön eikä siten ole kuvattavissa eli Jumalaa ei ole mahdollista kuvata. Häntä ei voi rajata kuvaan. Mikään maan päällä olevista asioista ei heijasta hänen kunniaansa vaan on kaukana siitä. Siksi mikään kuva Jumalasta ei ole milloinkaan kuva Jumalasta, vaan jotakin muuta: meidän mielikuvamme, kuva toiveistamme ja ajatuksistamme. Se ei välitä todellista kuvaa Jumalasta. Jumalan suhteen kuva vangitsee ja etäännyttää enemmän kuin ilmaisee rakkauttamme häneen. Kuva Jumalasta ei ole rakkauden ilmaus, vaan yritys kahlita ja saada valtaansa. Mutta Jumala ei ole hallittavissamme. Emme voi valjastaa häntä ajamaan omia tavoitteitamme.

Tavallisesti kuva tarvitaan silloin kun rakastettu on poissa tai kaukana. Mutta kun hän on paikalla, kuva on tarpeeton. Jumala ei ole poissa tai kaukana. Hän on läsnä. Hän on vierelläsi. Hyvä on. Uskon, että hän on läsnä. En silti näe häntä. Mihin suuntaan minä katson? Ylös, sivulle, vai sielun silmin sisään ja syvyyksiin?

Vaikka käskyt kieltävät tekemästä mitään jumalankuvaa silti Jumalasta on alusta alkaen ollut olemassa eräs kuva. Mutta se ei olekaan ihmisen tekemä. Jokainen ihminen on elävä kuva Jumalasta. Jumalahan loi ihmisen kuvakseen. Katsoessasi lähimmäistä, toista ihmistä, katsot Jumalan kuvaa.  

Meidän ei pidä tehdä kuvaa Jumalasta, koska Jumala on tehnyt sen jo itse. Minkälainen maailma olisi, jos ottaisimme tämän yhä vakavammin? Jokainen ihminen, langenneenakin on meille muistutus Jumalasta. Mutta näitäkään jumalankuvia ei tule palvoa tai nostaa jalustalle, vaan rakastaa. Rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä, Jumalan kuvaan, niin kuin itseäni, joka myös olen heijastus Hänen kirkkaudestaan ja kunniastaaan.

Rukoilemme: Anna meidän lähimmäisissä nähdä sinun kuvasi ja rakastaa heitä niin, että emme tuota kuvaa turmelisi emmekä sen pyhyyttä riistäisi.

Katseita

Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.

   Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.

Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.

   Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.

Tämän viikon aiheena kirkoissa on ollut teema: Jumalan huolenpito. Luultavasti teidän kannaltanne aihe on turvallinen ja harmillinen.

Huolenpito liittyy aika monenlaiseen asiaan. Aika usein se voidaan liittää lasten hoitamiseen. Aikuinen, isä tai äiti sanoo: katsotko vähän meidän mukulien perään. Huolehtiminen on katsomista – vähän kuin voimalaitoksen tai tehtaan valvomossa seurataan mittareita, että prosessi kulkee kuten pitää ilman hälyttäviä tekijöitä.

Pieni lapsi kaipaa turvaa. Hän haluaa tulla nähdyksi ja katsotuksi. Mutta nuori, teidän ikäinen ei miellä tuota katsomista samanlaisena tehtaan valvomona, josta oli puhetta. Hänelle se on enemmän vankilan omaista. Häntä kyylätään, rajoitetaan vapautta, rajoitetaan yksityisyyttä. Luodaan rajoja ja sääntöjä.

Te olette nuoria ja haluatte kasvaa aikuisiksi, sellaisiksi jotka päättävät itse elämästään, menemisistään ja tulemisistaan ilman, että tarvitsee vastata siitä kenellekään mitään.

Kun puhutaan Jumalan huolenpidosta se voi tuntua vähän tylsältä. Taas yksi silmäpari lisää vahtaamassa tekemisiäni.

Mutta sen myönteinen sanoma löytyy siitä, että saa turvallisesti yrittää eikä tarvitse pelätä, jos ei onnistu ensimmäisellä kerralla. Tukiverkko toimii. Saa olla rohkea ja luottaa omiin voimiin, jos putoaa, otetaan vastaan ja opin samalla itsestäni, voimistani, rajoistani ja kyvyistäni.

Onko Jumalan katse kyyläämistä. Joillekin ajatus Jumalasta herättää juuri tällaisia pelkoja. Jumala on kuin poliisi, joka vahtii vikojamme.

Rippikoulussa toivomme, että Jumalan katse paljastuisi teille toisenlaisena. Ei poliisin tai tuomarin katseena – vaan enemmän hyvän vanhemman tai urheiluvalmentajan katseena, joka kannustaa sinua ja haluaa auttaa sinua, joka on sitoutunut toimimaan sinun parhaaksesi.

Kun asiaa ajatellaan jo aikuisen ihmisen näkökulmasta, useimmat luultavasti hyväksyvät ajatuksen, että: Ihminen kaipaa tulla katsotuksi. Se tarkoittaa hänelle samalla sitä tietoisuutta, että minä olen olemassa, minut huomataan. Mutta ei vain se, että minut huomataan, vaan myös se, että katseet ovat kohdanneet. Siinä syntyy yhteys, silta. Vasta katseiden kohdattua ihmiset todella kohtaavat.

Silmät ovat sielun peili. Ne ovat ikkunoita sisäiseen maailmaamme. Katseen yhteys silmästä silmään on yksi tärkeimpiä yhteyksiä ihmisten välillä. Kenestäkään ei tule ihmistä, ellei joku katso silmiin. Vanhempiensa katseen alla lapsi kasvaa ihmiseksi. Lapsi tietää, että rakkauden katse seuraa häntä. Tuo samainen katse luo rajat hänen tekemiselleen, mutta vielä tärkeämpää on se, että tuo katse luo koko olemassaololle tilan.

Huomatuksi tuleminen ei aina ole ongelmatonta. Katse meitä kohtaan voi olla myös armoton. Meitä katsotaan naureskellen. Sen sijaan, että katse armahtaisi, se voi yhtä hyvin luoda syyllisyyttä ja häpeää. Se tuomitsee, vähättelee. – Teille on ehkä tullut myös tällaisia kokemuksia. Jatkuva valvominen ei jätä teille omaa tilaa ja omaa rauhaa. Vanhemman katse vaatii teiltä asioita ja myös syyttää, jos te ette toimi hänen mukaansa.

Minkälainen on Jumalan katse – me pyydämme häntä katsomaan puoleemme.

Jos silmät ovat sielun peili, niin mitä Jumalan silmissä näkyy, minkälainen sielu silmien peilistä heijastuu?

Te olette ehkä joskus nähneet erään keskeisen kristillisen symbolin, jossa on kuvattu kolmio ja kolmion sisään on kuvattuna silmä – Jumalan kaikkinäkevä silmä. Kolmio kuvaa Jumalan kolminaisuutta ja silmä sitä, että hän näkee ja tietää kaiken. Joistakin tuo Jumalan silmä vaikuttaa uhkaavalta ja ankaralta, sellaiselta joka on valmis tinkimättömällä oikeudenmukaisuudella tuomitsemaan meidät. Tuo katse on kuitenkin rakkauden katse.

Jumala on nähnyt minut kaiken aikaa. Kaiken aikaa hän katsoo minua. Hänen silmistään löytyy yhtä aikaa totuus, lempeys, armo, rakkaus ja ilo. Vastustamaton hyvyys kohdataan tuossa katseessa ja se lävistää olemukseni jokaisen sopukan. Ilon ajatus on minulle ollut tärkeä. Jumalassa on syvä ilo. Jumala iloitsee sinusta.

Tuo katse ei tuomitse vaan armahtaa. Jumalan katse tuntee minut. En ole hänelle vieras. Hän tuntee minut pienestä idusta alkaen. Hänen kasvojaan me rippikoulunkin aikana etsimme.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Kuulit juuri yhden hyvin tunnetun ja rakastetun laulun. Mitä sinulle tulee siitä mieleen? Nouseeko mieleesi nousee kuva taulusta, mikä on lähes jokaisessa suomalaisessa kodissa. Se on kuin tehty tähän lauluun. Se on kuva yksinäisestä lapsesta, joka on ylittämässä rikkinäistä siltaa ja on todellisessa hengenvaarassa. Hän ei ole vain vaarassa kompastua kiviin, vaan vaarassa pudota rotkoon. Enkeli pitää lasta kädestä ja katsoja aavistaa, että pelkojensa keskellä lapsi sittenkin on turvassa, vaikka isää tai äitiä ei ole siinä paikalla.

Laulussa on kokonaisuudessaan neljä säkeistöä, mutta usein ja ehkä juuri lapsille soitettuna sitä esitetään niin, että kolmas säkeistö jää pois. Ajan säästämiseksi jätin soittamatta viimeisen säkeistön, joka hyvin kyllä tunnetaan. Mutta olen vasta muutama päivä sitten havahtunut huomaamaan, että laulussa on säkeistö, joka on jäänyt minulle vieraaksi. Siinä on yksi säkeistö totuttua enemmän. Se pakotti kuuntelemaan laulua uusin korvin. Ehkä sinäkin huomasit siinä jotakin erilaista.

Laulu ei ole vain lastenlaulu, vaikka siinä puhutaankin lapsosesta ja hänen enkelistään. Lapset tuskin ymmärtävät hyvin laulun kielikuvia. Laulu on kuvaus ihmislapsen tai yhtä hyvin Jumalan lapsen koko elämän pituisesta matkasta. Matka, kulkee vaarojen ja vaikeuksien keskellä: pimeässä korvessa, synkässä metsässä, kivisellä ja liukkaalla polulla – ehkäpä sillä rikkinäisellä sillallakin. Matka on kotimatkaa, mutta koti on vielä kaukana. Koti on luonnollisesti maallisen elämän matkan päässä oleva taivaan koti. Laulussa on siis kuvattu jokaisen ihmisen elämän puitteet.

Mutta hyväksytkö laulussa esiintyvän ajatuksen tai mallin: että pimeys peittää maailman, kuin fantasiakirjoissa. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että eläisimme ympäri vuoden talven pimeyttä – vaan sitä, että maailma on vaarallinen paikka, jossa tapahtuu pahoja asioita. Synnin mustat verkot ovat saalistamassa ihmistä kuin hämähäkinseitit hyönteisiä. On helppo jäädä pimeyden vangiksi tai pimeyden eksyttämäksi. Ihmisen olisi määrä kulkea kohti valoa Jumalan enkelin johdattamana. Jos ote irtoaa, joudumme ongelmiin. Ihmisen elämä kulkee kuitenkin tämän pimeän ja koettelemusten korven kautta.

Pimeässä maailmassa voi kulkea myös niin, että kulkee pimeyden ehdoilla, että tulee itse osaksi tuota pimeää – että tekee pimeydestä kodin itselleen. Kyllä tätäkin tapahtuu. Ihminen kovettaa sydämensä, ei tunne myötätuntoa kärsiviä kohtaan, tavoittelee oman ahneutensa ohjaamana vain nautintoja itselleen. Viha ja itsekkyys tekee hänet piittaamattomaksi. Silloin hän luopuu enkelin johdatuksesta, joka ohjaa meitä taivaalliseen kotiin, valoon ja hyvyyteen.

Elämän koettelemukset ovat niin suuria, että yksin ei selviä. Me lankeamme ja saamme itsemme verille ja kuraisiksi. Näin väistämättä jokaiselle tapahtuu. Mutta Jumalan enkeli, joka suojelee ja johdattaa, on kuitenkin vahvempi kaikkea pimeää ja sen ansoja. Ylivoimaiselta tuntuvat vaikeudet eivät lannista. Hänen haltuunsa uskomme koko elämämme.

Säkeistö, joka useimmista sanoituksista puuttuu:

Ja syntikin mustia verkkoja vaan

on laajalle laskenut korpehen maan.

Niin pianhan niihinkin tarttua vois,

jos käsi ei enkelin kädessä ois.

21.8.                                                                Vk 286:3,6

Viitan tupsut heiluvat

Luettelen joitakin hengellistä ja henkistä elämää kartoittavia sanoja: Tekopyhä, hurskastelija, ulkokultainen, teeskentelijä, omahyväinen, silmäinpalvelija. Uudessa testamentissa on mainittu eräs ihmisryhmä, joka on saanut kyseenalaisen kunnian merkitä kaikkea tuota edellä sanottua. Heitä ovat farisealaiset.

Tuo heihin lyöty leima on ilmeisen kohtuuton. Fariseusten ajatushan alun alkaen oli elää hurskautta todeksi. Liike oli syntynyt pitämään juutalaista uskonnollisuutta elossa ja rajoittamaan vieraiden vaikutteiden leviämistä. He halusivat olla uskollisia Jumalan kutsulle.

Jeesus kunnioitti osin heidän opetustaan, mutta evankeliumeissa hän ottaa usein yhteen heidän kanssaan ja moittii ankarasti heidän toimintaansa. Siksi farisealaiset tunnetaan kristillisessä maailmassa vain kielteisistä asioista.

Mitä on tämä ’farisealaisuus’, jota muissa halveksimme, emmekä itsessämme huomaa? Tekopyhyys tai ulkokultaisuus – se on yritys uskotella itselle ja muille olevansa jotakin muuta kuin on: hurskaampi, viisaampi, kokeneempi jne. Tämä on jokaiselle tuttua. Koskeehan se enemmän tai vähemmän meitä kaikkia. Jokainen haluaa antaa itsestään hyvän vaikutelman, paremman kuin se, mikä vastaa todellisuutta.

Kreikankielen tekopyhyyttä merkitsevä sana hypokritees tarkoittaa alkuaan myös näyttelijää. Tekopyhä on omassa elämässään näyttelijä eikä siksi täysin vilpitön. Tehostaakseen toivomaansa vaikutelmaa, hän korostaa roolinsa ulkonaisia piirteitä. Fariseuksista Jeesus sanoi, että ”he käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla.”

Entä me? Mitenkä me teemme itseämme näkyvämmäksi ja merkittävämmän oloiseksi? Mitkä ovat meidän viitan tupsumme, joilla haluamme erottua joukosta ja pätevöityä vertaistemme silmissä? Yleensä jokaisella on jokin toimittamassa fariseusten viitantupsun virkaa. Tässä taidamme olla parantumattomia. Kilpailu ja kilpavarustelu käy kaiken aikaa siitä, minkä roolin saisi elämän suuressa näytelmässä ja miten voisi asemaansa parantaa. Joku hankkii kalliin auton ja merkkituotteita osoittaakseen varallisuuttaan, päteäkseen herraseurassa, toinen alkaa polttaa piippua ja toivoo näyttävänsä viisaalta. Kolmas ihminen pitää huolta siitä, että kaikki huomaavat, kuinka kulunut hänen Raamattunsa on ahkerasta käytöstä. – Näytelmää käydään kaiken aikaa ja viitan tupsut heiluvat. Kuka on komea, kuka rikas, kenellä muodikkaat harrastukset ja kuka on matkustanut eksoottisimpaan paikkaan…

Jeesuksen omat oppilaat eivät yhtään olleet parempia. Hekin kilpailivat siitä, kuka heistä on suurin ja kuka pääsee etumaisille istuimille Jumalan valtakunnassa.

On selvää, että ihmisten välillä tämä näytelmä ei tule milloinkaan päättymään. Se tulee aina saamaan uusia muotoja. Etumaisista paikoista kilpaillaan, mutta siihen herkimpään suhteeseen, mikä on ihmisen ja Jumalan välillä, mikään näytteleminen tai kilpailu ei sovi. Jumalan valtakunnassa kaikki ihmiset ovat samalla viivalla, kukaan ei ole toistansa parempi, jokainen on Jumalan mittaamattoman armon varassa.

Hurskauden näytteleminen tai liioittelu on kaksinkertaisesti inhottava asia. Kun ihminen yrittää esittää parempaa kuin on, hän samalla hakee silloin kunniaa itselleen ei Luojalleen. Hänen näennäisestä hengellisyydestään on tullut rooliasu, jonka avulla hän korostaa itseään. Hengellisyyden oikea suunta on vastakkainen. Jeesus sanookin, joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.

Oikea pyhyys on vaikea laji. Yrittämällä epäonnistuu – se otetaan vain kiitollisena Jumalalta lahjana vastaan.