Elämäntaitojen siirtäminen

Rippikoululaisten vanhempainilta

”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi. Pidä aina mielessäsi nämä käskyt, jotka minä sinulle tänään annan. Teroita niitä alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin. 5 Moos 6

Kuinka monta vuotta on omasta rippikoulustasi? Minkälaisia muistosi ovat? Ovatko ne mukavia vai onko myös kielteisiä muistoja tuosta ajasta? Mitä muistat sieltä? Ehkä yksittäisiä tapahtumia ja kavereiden kanssa tehtyjä juttuja. Toivon, että nämä muistot ovat mukavia.

Minä kävin iltarippikoulun 40 vuotta sitten. Minulla on oikeastaan vain kaksi erityistä muistoa ajasta. Toinen oli se, että pääsin uskontunnustusta koskevan ulkoläksyn säälistä läpi. En muista monennellako kerralla. Tuskin ensimmäisellä yrittämällä kuitenkaan. Olen vieläkin huono muistamaan ulkoa laulujen sanoja ja sen sellaisia. Toinen muistikuva liittyy jumalanpalvelukseen, jossa olin koulukaverini kanssa. Silloinkin rippikoululaisten piti osallistua jumalanpalveluksiin sovittu määrä. Papin saarnasta jäi elävä muisto, kun hän katsoi tuimasti ja sanoi: ”Pojat siellä takana.” Ne sanat osuivat tarkasti kohteeseensa. Omaan kotitaustaani ei kuulunut kristillistä kasvatusta, ei pyhäkoulua, ei iltarukouksia, tai kirkossa käymistä, ei edes kenenkään haudoilla käyty koskaan.

Rippikoulu ei minulle ollut käänteentekevä tapahtuma. Se oli enemmänkin sellainen, mitä muillekin. Tavan vuoksi käytiin, jotta saatiin jonkinlaiset juhlat pitää. Kuului asiaan.

Elämän rakenteisiin kuuluu se, että perussääntöjä ja perustaitoja siirretään sukupolvelta toiselle. Miten ihmisten kanssa eletään? Mitä asioita pidetään tärkeänä: hyvyys, totuus, oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus, armollisuus, rakkaus. Lapsi lukee meistä sen, mikä on tärkeää. Maailmankatsomukseen ja hengelliseen elämään kuuluvia asioita myös välittyy ja välitetään.

Meillä rippikoulu on yhdessä kotikasvatuksen kanssa osana tätä siirtämisen prosessia. Uskonnolliseen kasvatukseen ei kodeissa kovin isosti enää vaikuteta. nuori saa itsenäisesti etsiä ja löytää. Hän on myös altis muille vaikutteille kuin vain kodin antamalle kasvatukselle, varsinkin jos maailmankatsomukseen kuuluvat asiat jäävät sanoittamatta.

On siksi arvokasta, että nuoria tulee rippikouluun, että kodit ohjaavat nuoret seurakuntaan.

Vaikka kotikasvatus oli omassa kotonani ontunut, vaikka en ollut oppinut ulkoa rukouksia ja uskontunnustuksia, silti jotakin arvokasta siirtyi elämän matkaevääksi niin peruskoulusta kuin rippikoulusta. Ne ovat tapahtuneet kohtaamisina toisten aikuisten kanssa. Kristillisestä uskosta oli varmaankin siemenenä tai hengellisiä alkukuvia sielun pohjaan päässyt itämään.

Me haluamme olla teidän nuortenne kanssa osana heidän matkaansa – nostaa kysymyksiä ihmisarvosta, rakkaudesta, vastuusta, oikeudenmukaisuudesta. Myös elämästä kuoleman jälkeen ja armosta, syyllisyyden kohtaamisesta.

Mitä on hyvä elämä tänään? Ja mitä sitten, kun ei siihen aina yllä? Koulussa annetaan arvosanoja? Elämässä ei niinkään. Kohtaamme kuitenkin elämässä hyväksymistä tai hylkäämistä. Usein ilman omaa syytämme – riippumatta elämäntaidoistamme. Yksi tärkeimmistä toivon ja ihmisarvon viesteistä nuorille rippikoulussa on tämä: Jos ihmiset hylkäävät, Jumala ei hylkää.

Advertisement

Rauhanhäiritsijän antama rauha 

Adventtina olemme siirtyneet joulun odottamisen aikaan. Adventin evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus ratsastaa aasin selässä kansan keskelle. Manööveri ei ole suuren suuri, mutta niille, jotka odottivat pelastajaa, se oli riittävä merkki. Vanhassa testamentissa on lupaus: ”Iloitse tytär Siion. Riemuitse, tytär Jerusalem! Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa.” Ihmiset levittivät palmunoksia ja vaatteita kunniakujaksi hänen eteensä. Odotus on päättynyt, kuningas on tullut Daavidin jälkeläisestä lupauksen mukaan.  

Evankeliumin sanoissa, joita adventtina luemme, Jeesus ratsastaa myös meidän luoksemme. Mitä me teemme? Toivotammeko hänet tervetulleeksi? Tunnistammeko hänet joistakin merkeistä pelastajaksemme? Merkki hänen tuntemiseensa on oma rikkinäisyytemme. Hänet toivottavat tervetulleeksi ne, jotka ovat haavoittuneet tavalla, jota eivät voi itse korjata ja parantaa.  

On selvää, että kaikkia se ei kiinnosta. Jos Jeesus ei alenna polttoaineen hintaa tai veroja, hän ei ole se, mitä he odottavat. Niin oli silloinkin. Hän oli toisille rauhanhäiritsijä ja huijari mutta toisille rauhanruhtinas. 

Joulun odottaminen ja juhlaan valmistautuminen on itsensä tutkimisen aikaa. Ehkä huomaat itsessäsi myös sen, joka kaipaa. Et ole vain ennen tiennyt mitä kaipaat. Älykello tai palkankorotus ei ole se mitä syvimmältään tarvitset. Tarvitset näkevät silmät, kuulevat korvat ja tuntevan sydämen. Uskon silmät, jotka näkevät Vapahtajan, korvat evankeliumin sanomalle ja sydämen, joka on valmis ottamaan vastaan Jumalan armon ja jakamaan sitä toisille.

Tuomo Lindgren

Sydän Satakunta lehti 

Tarinoita ja elämänkaaria Jumalan edessä

Minä näin suuren valtaistuimen ja sen, joka sillä istuu. Hänen kasvojensa edestä pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään. Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan. Ilm 20:11-12

Kun tulin tänne, täällä oli kovaa pulinaa ja keskustelua. Tarinoita jaettiin; päivän tapahtumia, kuulumisia siitä, miten voidaan. Elämä on rakennettu tarinoista. Jokaisen elämää voidaan pukea tarinaksi tai tarinoiksi. Kun ihmiset tapaavat, tarinoita vaihdetaan. Tarinat rikastavat elämäämme, tarinat opettavat, varoittavat, viihdyttävät, tekevät elämää keveämmäksi.

Mikä on varhaisin muistosi tarinasta, kun sinulle on sellainen kerrottu? (Kuulimme yhden osallistujan tarinan (n. 70 vuoden takaa?) lapsuudestaan, kun hän sairasti yksin kaukana kotoa tarttuvaa tautia. Lapsen isä polki jouluna 8 km asemalle ja tuli linja-autolla 60 km, jotta voisi ottaa 4-vuotiaan lapsen jouluna syliin. Kaunis ja koskettava tarina rakkaudesta. Se oli tarina lapsesta, joka on yksin ja kaipaa sitä, että hänet huomataan ja hänen surunsa puhalletaan pois. Tarina joka kulkee mukana ja merkitsee varmasti ihmiselle paljon: minua on pidetty sylissä ja minua on rakastettu.)

Ensimmäiset tarinat ovat ensin usein iltasatuja. Tarinoita sukulaisista, niin kuin tämä hetki sitten kuulemamme. Isovanhemmat kertovat lastenlapsilleen, minkälainen heidän isä tai äiti oli pienenä. Ne ovat hauskaa kuultavaa lapsista, koska nyt ne vanhemmat ovat vakavia ja komentelevat. Sitten tarinoita on luettu itse kirjoista ja katsottu elokuvissa ja tv-sarjoissa.

Mitä enemmän on ikää tullut, oma henkilökohtainen tarina on hahmottunut. Isompi tarina pitää sisällään pienempiä tarinoita – lopulta syntyy elämän kaari – niin kuin se, mikä seurakunnan isossa salissa on nähtävänä kolmiosaisena tauluna. Se on tarina ihmiselämän auringonnoususta auringonlaskuun. Henkilökohtainen tarinamme on meillä vielä kesken. Mutta omiakin tarinoita kannattaa tallettaa. Ensin oman itsensä tähden, ymmärtääkseen itseään paremmin. Tullakseen oman elämäntarinansa kanssa sinuksi. Jotta voisi sen hyväksyä. Jotta voisi saada siihen valoa ja ehkä syvyyttä. Toiseksi jälkipolvet tarvitsevat tarinaasi saadakseen enemmän tolkkua omaansa. – Meidän tarinamme ei koskaan ala vasta syntymisestämme. Se on alkanut jo paljon sitä ennen: vanhemmissamme ja isovanhemmissamme. Synnymme tarinaan, joka ei ala tyhjästä. Se tuo reunaehtoja elämäämme. Niiden kanssa elämme ja niitä taivutamme, ehkä jopa rikomme ja asetamme rajojamme uudestaan.

Koko maailmalla, maapallolla ja maailmankaikkeudella on myös tarinansa. Olemme oppineet sitä seurakunnassa: sen alku luomisessa ja sen päättyminen kerran, kun Jeesus astuu tuomarinistuimelleen ja avataan kirjat. Niistä asioista kirkkovuoden päätös kertoo.

Tästä Raamatun ihmiskuntaa koskevasta tarinasta käytetään nimeä Suuri kertomus. Joidenkin mukaan suuret kertomukset ovat kuolleet. Kaikille tuo kertomus ei elä tai ole heidän todellisuuttansa. Heille suuri kertomus on korvautunut jollakin toisella tarinalla. Viihdemaailma on täynnä toisenlaisia tarinoita. Nyt enemmän kuin koskaan ennen. Ne ovat fantasiamaailman kertomuksia ja niissä yliluonnollinen on sujuvasti mukana. Toki on myös tieteen piiristä syntyneet tarinat. Niissä on osa tiedettä mutta lopulta nekin kuitenkin ovat vain tarinoita.

Meille kristityille Suuri kertomus on jotakin, johon oma elämämme liittyy. Se tuo perspektiiviä omaan elämäntarinaamme. Meidän tarinallamme on alku ja loppu. Siihen kuuluu särkyneisyys ja kaipaus tulla ehjäksi. Meillä on toki ilomme ja onnemme, mutta kaikkia yhdistää särkyneisyys. Kaikki ihmiset ovat särkyneitä. Se on haava, jonka alkuperä on ulottumattomissamme. Emme ole voineet vaikuttaa haavan syntymiseen. Mutta haavan hoitaminen on ollut omalla vastuullamme ja siinä olemme olleet taitamattomia. Kirkollisella kielellä puhutaan perisynnistä. Kirkon tarinaan kuuluu oleellisena se, että ihmisellä on vastuu elämästään, teoistaan ja valinnoistaan. Se miten hän on käyttänyt vapauttaan, arvioidaan.

Kristinuskon tarinaan kuuluu olennaisesti ajatus siitä, että särkynyt ja haavoittunut ihminen ei lopulta kykene itseään saamaan ehjäksi. Särkynyt elämä on saatava Jumalan käsiin, jossa se voi parantua. Siksi me pelkäämme ja rakastamme Jumalaa yhtä aikaa.

Evankeliumi kertoo Jumalan rakkaudesta, Jeesuksen tarinan. Ainoa tapa saada meidät ehjäksi ja terveeksi, oli Jumalan Pojan oma haavoittuminen: tuleminen ihmiseksi ja kuoleman alaiseksi. Hän ei vain kuollut, vaan häntä rankaistiin meidän pahojen tekojemme tähden.

Omassa tarinassa, me olemme pääosassa. Mutta me emme ole vain sankareita tai uhreja. Me olemme siinä Adamin ja Evan kaltaisia, jotka tulivat houkutelluksi Jumalaa vastaan. Ja olemme oma-aloitteisesti myös saaneet lisää aikaan särkymistä ja haavoittumista itsessä ja toisissa.

Uskomme mukaan, me tulemme kerran oman elämäntarinamme kanssa Jumalan eteen. Viimeisenä päivänä me olemme hänen valtaistuimensa edessä, meidän tarinamme on hänen edessään. Tarinamme rikkinäisyys saattaa meitä huolestuttaa. Mutta vanha tosiasia on se, että Jumala tulee sisälle tarinaamme juuri näiden haavojen ja halkeamien kautta. Sitäkin kautta tulemme haavojamme suuremmaksi ja voimme kasvaa niiden yli. Silloin emme ole yksin oman tarinamme kanssa. Meidän tarinamme liittyy suureen tarinaan. Luomisen ja lunastuksen tarinaan, jossa tarinamme säteilee merkitystä ja syvyyttä, jonka Jumala sille on antanut. Jossa näkyy Hänen kädenjälkensä. jossa meidän ja lukuisten muiden elämäntarinan säikeistä tulee kaunis pitsiliina.

Älä pelkää tarinasi haavoja ja kompastuksia. Ne vievät vain syvemmälle ja lähemmäs tarinasi ydintä.

Haavoittunut honka

Haavoittunut honka 

Luterilaisessa kirkossa ei ole pyhimyksiä kuten ortodokseilla ja katolisilla. Meidän perinteemme on tasa-arvoistanut Jeesusta seuraavat ihmiset. Se johtuu siitä ymmärryksestä, että kaikki ihmiset ovat samalla viivalla, mitä tulee synnittömyyteemme. Sellaisia ei ole. Jokainen ihminen on armon varassa. Kenelläkään ei ole sellaisia omia ansioita kristittynä, joilla voisi muille ylvästellä tai Jumalalle esittää.  

Silti meilläkin toisinaan nostetaan esiin. esimerkillisiä hengenmiehiä ja hengennaisia. Heitä ei ehkä sanota pyhimyksiksi, mutta joskus kuulee sanottavan heitä ihmisiksi, joiden läheisyydessä on helpompi uskoa.  

Edellinen tapa hahmottaa asia on kaunis, mutta Juhani Rekola esittää vielä syvemmälle käyvän ajatuksen. Hänen mukaansa nimittäin esimerkillisen kristityn lähellä ei välttämättä ole helpompi uskoa. Pyhimykset tai keitä he ovatkaan, ovat ihan samanlaisia kuin me. Juhani Rekola kirjoitti lehdessä jo 1966 ”Pyhimys ei ole kuin kuusi, joka kasvaa yhä korkeammalle. Se on pikemminkin kuin honka, johon kerran salama on iskenyt, sitä iäksi vaurioittanut, niin että se ikuisine palomerkkeineen on todistamassa taivaallisesta tulesta.” Siteeraus kirjasta Herääminen pimeään, Kirjapaja 2016. Haavoittunut honka kertoo taivaan tulesta. Paavali sanoo, että heikoissa Jumala on väkevä. 

Oletko koskaan ajatellut omia haavojasi. Niiden todistusvoima taivaan tulesta on luultavasti voimakkaampi kuin puheesi ja saarnasi. Nämä haavat ovat luultavasti meissä arkoja koko ikämme. Ne eivät välttämättä ole haavoja, joiden kanssa me olemme sinut. Emme ehkä edes kasva näiden haavojen yli. Ne pitävät meidät pienenä. Ne saavat meidät rukoilemaan. Ne pitävät meidät ihmisen mittaisena ja saavat meidät ontumaan kuin Jaakob, jota enkeli oli lyönyt nivusiin. Minkälaista viestiä sinun haavasi kantavat?”  

Päivänavaus työntekijöiden neuvottelussa.