Minä näin suuren valtaistuimen ja sen, joka sillä istuu. Hänen kasvojensa edestä pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään. Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan. Ilm 20:11-12
Kun tulin tänne, täällä oli kovaa pulinaa ja keskustelua. Tarinoita jaettiin; päivän tapahtumia, kuulumisia siitä, miten voidaan. Elämä on rakennettu tarinoista. Jokaisen elämää voidaan pukea tarinaksi tai tarinoiksi. Kun ihmiset tapaavat, tarinoita vaihdetaan. Tarinat rikastavat elämäämme, tarinat opettavat, varoittavat, viihdyttävät, tekevät elämää keveämmäksi.
Mikä on varhaisin muistosi tarinasta, kun sinulle on sellainen kerrottu? (Kuulimme yhden osallistujan tarinan (n. 70 vuoden takaa?) lapsuudestaan, kun hän sairasti yksin kaukana kotoa tarttuvaa tautia. Lapsen isä polki jouluna 8 km asemalle ja tuli linja-autolla 60 km, jotta voisi ottaa 4-vuotiaan lapsen jouluna syliin. Kaunis ja koskettava tarina rakkaudesta. Se oli tarina lapsesta, joka on yksin ja kaipaa sitä, että hänet huomataan ja hänen surunsa puhalletaan pois. Tarina joka kulkee mukana ja merkitsee varmasti ihmiselle paljon: minua on pidetty sylissä ja minua on rakastettu.)
Ensimmäiset tarinat ovat ensin usein iltasatuja. Tarinoita sukulaisista, niin kuin tämä hetki sitten kuulemamme. Isovanhemmat kertovat lastenlapsilleen, minkälainen heidän isä tai äiti oli pienenä. Ne ovat hauskaa kuultavaa lapsista, koska nyt ne vanhemmat ovat vakavia ja komentelevat. Sitten tarinoita on luettu itse kirjoista ja katsottu elokuvissa ja tv-sarjoissa.
Mitä enemmän on ikää tullut, oma henkilökohtainen tarina on hahmottunut. Isompi tarina pitää sisällään pienempiä tarinoita – lopulta syntyy elämän kaari – niin kuin se, mikä seurakunnan isossa salissa on nähtävänä kolmiosaisena tauluna. Se on tarina ihmiselämän auringonnoususta auringonlaskuun. Henkilökohtainen tarinamme on meillä vielä kesken. Mutta omiakin tarinoita kannattaa tallettaa. Ensin oman itsensä tähden, ymmärtääkseen itseään paremmin. Tullakseen oman elämäntarinansa kanssa sinuksi. Jotta voisi sen hyväksyä. Jotta voisi saada siihen valoa ja ehkä syvyyttä. Toiseksi jälkipolvet tarvitsevat tarinaasi saadakseen enemmän tolkkua omaansa. – Meidän tarinamme ei koskaan ala vasta syntymisestämme. Se on alkanut jo paljon sitä ennen: vanhemmissamme ja isovanhemmissamme. Synnymme tarinaan, joka ei ala tyhjästä. Se tuo reunaehtoja elämäämme. Niiden kanssa elämme ja niitä taivutamme, ehkä jopa rikomme ja asetamme rajojamme uudestaan.
Koko maailmalla, maapallolla ja maailmankaikkeudella on myös tarinansa. Olemme oppineet sitä seurakunnassa: sen alku luomisessa ja sen päättyminen kerran, kun Jeesus astuu tuomarinistuimelleen ja avataan kirjat. Niistä asioista kirkkovuoden päätös kertoo.
Tästä Raamatun ihmiskuntaa koskevasta tarinasta käytetään nimeä Suuri kertomus. Joidenkin mukaan suuret kertomukset ovat kuolleet. Kaikille tuo kertomus ei elä tai ole heidän todellisuuttansa. Heille suuri kertomus on korvautunut jollakin toisella tarinalla. Viihdemaailma on täynnä toisenlaisia tarinoita. Nyt enemmän kuin koskaan ennen. Ne ovat fantasiamaailman kertomuksia ja niissä yliluonnollinen on sujuvasti mukana. Toki on myös tieteen piiristä syntyneet tarinat. Niissä on osa tiedettä mutta lopulta nekin kuitenkin ovat vain tarinoita.
Meille kristityille Suuri kertomus on jotakin, johon oma elämämme liittyy. Se tuo perspektiiviä omaan elämäntarinaamme. Meidän tarinallamme on alku ja loppu. Siihen kuuluu särkyneisyys ja kaipaus tulla ehjäksi. Meillä on toki ilomme ja onnemme, mutta kaikkia yhdistää särkyneisyys. Kaikki ihmiset ovat särkyneitä. Se on haava, jonka alkuperä on ulottumattomissamme. Emme ole voineet vaikuttaa haavan syntymiseen. Mutta haavan hoitaminen on ollut omalla vastuullamme ja siinä olemme olleet taitamattomia. Kirkollisella kielellä puhutaan perisynnistä. Kirkon tarinaan kuuluu oleellisena se, että ihmisellä on vastuu elämästään, teoistaan ja valinnoistaan. Se miten hän on käyttänyt vapauttaan, arvioidaan.
Kristinuskon tarinaan kuuluu olennaisesti ajatus siitä, että särkynyt ja haavoittunut ihminen ei lopulta kykene itseään saamaan ehjäksi. Särkynyt elämä on saatava Jumalan käsiin, jossa se voi parantua. Siksi me pelkäämme ja rakastamme Jumalaa yhtä aikaa.
Evankeliumi kertoo Jumalan rakkaudesta, Jeesuksen tarinan. Ainoa tapa saada meidät ehjäksi ja terveeksi, oli Jumalan Pojan oma haavoittuminen: tuleminen ihmiseksi ja kuoleman alaiseksi. Hän ei vain kuollut, vaan häntä rankaistiin meidän pahojen tekojemme tähden.
Omassa tarinassa, me olemme pääosassa. Mutta me emme ole vain sankareita tai uhreja. Me olemme siinä Adamin ja Evan kaltaisia, jotka tulivat houkutelluksi Jumalaa vastaan. Ja olemme oma-aloitteisesti myös saaneet lisää aikaan särkymistä ja haavoittumista itsessä ja toisissa.
Uskomme mukaan, me tulemme kerran oman elämäntarinamme kanssa Jumalan eteen. Viimeisenä päivänä me olemme hänen valtaistuimensa edessä, meidän tarinamme on hänen edessään. Tarinamme rikkinäisyys saattaa meitä huolestuttaa. Mutta vanha tosiasia on se, että Jumala tulee sisälle tarinaamme juuri näiden haavojen ja halkeamien kautta. Sitäkin kautta tulemme haavojamme suuremmaksi ja voimme kasvaa niiden yli. Silloin emme ole yksin oman tarinamme kanssa. Meidän tarinamme liittyy suureen tarinaan. Luomisen ja lunastuksen tarinaan, jossa tarinamme säteilee merkitystä ja syvyyttä, jonka Jumala sille on antanut. Jossa näkyy Hänen kädenjälkensä. jossa meidän ja lukuisten muiden elämäntarinan säikeistä tulee kaunis pitsiliina.
Älä pelkää tarinasi haavoja ja kompastuksia. Ne vievät vain syvemmälle ja lähemmäs tarinasi ydintä.
Pieniä puheita 