Elämäntaitojen siirtäminen

Rippikoululaisten vanhempainilta

”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi. Pidä aina mielessäsi nämä käskyt, jotka minä sinulle tänään annan. Teroita niitä alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin. 5 Moos 6

Kuinka monta vuotta on omasta rippikoulustasi? Minkälaisia muistosi ovat? Ovatko ne mukavia vai onko myös kielteisiä muistoja tuosta ajasta? Mitä muistat sieltä? Ehkä yksittäisiä tapahtumia ja kavereiden kanssa tehtyjä juttuja. Toivon, että nämä muistot ovat mukavia.

Minä kävin iltarippikoulun 40 vuotta sitten. Minulla on oikeastaan vain kaksi erityistä muistoa ajasta. Toinen oli se, että pääsin uskontunnustusta koskevan ulkoläksyn säälistä läpi. En muista monennellako kerralla. Tuskin ensimmäisellä yrittämällä kuitenkaan. Olen vieläkin huono muistamaan ulkoa laulujen sanoja ja sen sellaisia. Toinen muistikuva liittyy jumalanpalvelukseen, jossa olin koulukaverini kanssa. Silloinkin rippikoululaisten piti osallistua jumalanpalveluksiin sovittu määrä. Papin saarnasta jäi elävä muisto, kun hän katsoi tuimasti ja sanoi: ”Pojat siellä takana.” Ne sanat osuivat tarkasti kohteeseensa. Omaan kotitaustaani ei kuulunut kristillistä kasvatusta, ei pyhäkoulua, ei iltarukouksia, tai kirkossa käymistä, ei edes kenenkään haudoilla käyty koskaan.

Rippikoulu ei minulle ollut käänteentekevä tapahtuma. Se oli enemmänkin sellainen, mitä muillekin. Tavan vuoksi käytiin, jotta saatiin jonkinlaiset juhlat pitää. Kuului asiaan.

Elämän rakenteisiin kuuluu se, että perussääntöjä ja perustaitoja siirretään sukupolvelta toiselle. Miten ihmisten kanssa eletään? Mitä asioita pidetään tärkeänä: hyvyys, totuus, oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus, armollisuus, rakkaus. Lapsi lukee meistä sen, mikä on tärkeää. Maailmankatsomukseen ja hengelliseen elämään kuuluvia asioita myös välittyy ja välitetään.

Meillä rippikoulu on yhdessä kotikasvatuksen kanssa osana tätä siirtämisen prosessia. Uskonnolliseen kasvatukseen ei kodeissa kovin isosti enää vaikuteta. nuori saa itsenäisesti etsiä ja löytää. Hän on myös altis muille vaikutteille kuin vain kodin antamalle kasvatukselle, varsinkin jos maailmankatsomukseen kuuluvat asiat jäävät sanoittamatta.

On siksi arvokasta, että nuoria tulee rippikouluun, että kodit ohjaavat nuoret seurakuntaan.

Vaikka kotikasvatus oli omassa kotonani ontunut, vaikka en ollut oppinut ulkoa rukouksia ja uskontunnustuksia, silti jotakin arvokasta siirtyi elämän matkaevääksi niin peruskoulusta kuin rippikoulusta. Ne ovat tapahtuneet kohtaamisina toisten aikuisten kanssa. Kristillisestä uskosta oli varmaankin siemenenä tai hengellisiä alkukuvia sielun pohjaan päässyt itämään.

Me haluamme olla teidän nuortenne kanssa osana heidän matkaansa – nostaa kysymyksiä ihmisarvosta, rakkaudesta, vastuusta, oikeudenmukaisuudesta. Myös elämästä kuoleman jälkeen ja armosta, syyllisyyden kohtaamisesta.

Mitä on hyvä elämä tänään? Ja mitä sitten, kun ei siihen aina yllä? Koulussa annetaan arvosanoja? Elämässä ei niinkään. Kohtaamme kuitenkin elämässä hyväksymistä tai hylkäämistä. Usein ilman omaa syytämme – riippumatta elämäntaidoistamme. Yksi tärkeimmistä toivon ja ihmisarvon viesteistä nuorille rippikoulussa on tämä: Jos ihmiset hylkäävät, Jumala ei hylkää.

Advertisement

Rauhanhäiritsijän antama rauha 

Adventtina olemme siirtyneet joulun odottamisen aikaan. Adventin evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus ratsastaa aasin selässä kansan keskelle. Manööveri ei ole suuren suuri, mutta niille, jotka odottivat pelastajaa, se oli riittävä merkki. Vanhassa testamentissa on lupaus: ”Iloitse tytär Siion. Riemuitse, tytär Jerusalem! Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa.” Ihmiset levittivät palmunoksia ja vaatteita kunniakujaksi hänen eteensä. Odotus on päättynyt, kuningas on tullut Daavidin jälkeläisestä lupauksen mukaan.  

Evankeliumin sanoissa, joita adventtina luemme, Jeesus ratsastaa myös meidän luoksemme. Mitä me teemme? Toivotammeko hänet tervetulleeksi? Tunnistammeko hänet joistakin merkeistä pelastajaksemme? Merkki hänen tuntemiseensa on oma rikkinäisyytemme. Hänet toivottavat tervetulleeksi ne, jotka ovat haavoittuneet tavalla, jota eivät voi itse korjata ja parantaa.  

On selvää, että kaikkia se ei kiinnosta. Jos Jeesus ei alenna polttoaineen hintaa tai veroja, hän ei ole se, mitä he odottavat. Niin oli silloinkin. Hän oli toisille rauhanhäiritsijä ja huijari mutta toisille rauhanruhtinas. 

Joulun odottaminen ja juhlaan valmistautuminen on itsensä tutkimisen aikaa. Ehkä huomaat itsessäsi myös sen, joka kaipaa. Et ole vain ennen tiennyt mitä kaipaat. Älykello tai palkankorotus ei ole se mitä syvimmältään tarvitset. Tarvitset näkevät silmät, kuulevat korvat ja tuntevan sydämen. Uskon silmät, jotka näkevät Vapahtajan, korvat evankeliumin sanomalle ja sydämen, joka on valmis ottamaan vastaan Jumalan armon ja jakamaan sitä toisille.

Tuomo Lindgren

Sydän Satakunta lehti