Adventtina olemme siirtyneet joulun odottamisen aikaan. Adventin evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus ratsastaa aasin selässä kansan keskelle. Manööveri ei ole suuren suuri, mutta niille, jotka odottivat pelastajaa, se oli riittävä merkki. Vanhassa testamentissa on lupaus: ”Iloitse tytär Siion. Riemuitse, tytär Jerusalem! Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa.” Ihmiset levittivät palmunoksia ja vaatteita kunniakujaksi hänen eteensä. Odotus on päättynyt, kuningas on tullut Daavidin jälkeläisestä lupauksen mukaan.
Evankeliumin sanoissa, joita adventtina luemme, Jeesus ratsastaa myös meidän luoksemme. Mitä me teemme? Toivotammeko hänet tervetulleeksi? Tunnistammeko hänet joistakin merkeistä pelastajaksemme? Merkki hänen tuntemiseensa on oma rikkinäisyytemme. Hänet toivottavat tervetulleeksi ne, jotka ovat haavoittuneet tavalla, jota eivät voi itse korjata ja parantaa.
On selvää, että kaikkia se ei kiinnosta. Jos Jeesus ei alenna polttoaineen hintaa tai veroja, hän ei ole se, mitä he odottavat. Niin oli silloinkin. Hän oli toisille rauhanhäiritsijä ja huijari mutta toisille rauhanruhtinas.
Joulun odottaminen ja juhlaan valmistautuminen on itsensä tutkimisen aikaa. Ehkä huomaat itsessäsi myös sen, joka kaipaa. Et ole vain ennen tiennyt mitä kaipaat. Älykello tai palkankorotus ei ole se mitä syvimmältään tarvitset. Tarvitset näkevät silmät, kuulevat korvat ja tuntevan sydämen. Uskon silmät, jotka näkevät Vapahtajan, korvat evankeliumin sanomalle ja sydämen, joka on valmis ottamaan vastaan Jumalan armon ja jakamaan sitä toisille.
Tuomo Lindgren
Sydän Satakunta lehti
Pieniä puheita 