Linnuton puu ja vanhenemisen viisaus

70-v ja 75 v synttärit – Linnuton puu

Hyvät syntymäpäiväsankarit. Oikein mukavaa, että näin moni kutsutuista on tullut tähän juhlaan mukaan. Kun tänään katson teitä, katson samalla salin toiselle seinälle, jossa on Tuula Jutin maalaus Elämänkaari. Triptyykki. Maalaus koostuu komesta osasta. Jos sijoitat oman elämäsi tuolle elämänkaarelle, niin voin sanoa, että se ei sijoitu tuohon ensimmäiseen osaan.

http://www.harjavallanseurakunta.fi/kirkotjatoimitilat/getfile.php?ai=1000002

Minulla on ollut kirkosta yksi unelma. Että se on paikka minne kokoonnutaan, kun juhlitaan. Kun on elämässä juhlan aika – iloa tai surua, tullaan kirkkoon. – Tänään se on totta teidän kohdallanne. Iloitsemme elämästä, teidän elämästä, syntymästä ja siunauksesta jota on riittänyt 70 ja 75 vuotta. Ja tämän ilon kanssa tulimme kirkkoon. Tämä on slogan, jota toivon mukaan tulen jatkossa useinkin toistamaan: Kun on juhla tullaan kirkkoon. Jumalanpalvelus on tapamme juhlia, tuoda Jumalan eteen elämämme asiat sellaisina kuin ne on.

Herra, sinä olet meidän turvamme
polvesta polveen.
Jo ennen kuin vuoret syntyivät,
ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit.
Jumala, ajasta aikaan sinä olet.
Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen ja sanot:
”Palatkaa tomuun, Aadamin lapset.”
Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä,
kuin eilinen päivä, mailleen mennyt, kuin öinen vartiohetki.
Me katoamme kuin uni aamun tullen,
kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,
joka vielä aamulla viheriöi
mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.
Opeta meille, miten lyhyt on aikamme,
että saisimme viisaan sydämen.

Ps. 90: 1-6, 12

Luin teille tälle päivälle osoitetun psalmin.

Siinä psalmin laulaja sanoo: Jo ennen kuin vuoret syntyivät. Vuorillakin on syntymäpäivä. Tänään emme vietä niitä, vaikka vuoret ovatkin jo ehtineet korkeaan ikään.

Saattaa olla että 3-vuotiaat pitävät teitä yhtä vanhoina kuin vuoret*. Mutta ihmisen ikä on toisenlainen. Psalmin mukaan se ei ole kovin paljon. Siksi hän kehottaakin miettimään elämän rajallisuutta – se tuottaa viisautta. Viisautta on monenlaista. Psalmi puhuu sydämen viisaudesta. Se on erilaista kuin yksipuolinen järjen viisaus ja tieteellinen tieto. Sydämen viisaus etsii sitä, mistä hyvä elämä koostuu. Mitä olisi saatava mahtumaan tuon elämänkaaren sisälle, jotta voisi katsoa sitä kiitollisin ja iloisin mielin jälkeenpäin. Tuo on minun elämäni.

Ikä ja kokemus tuo viisautta. Jos on avoin pohtimaan kokemaansa, se tiivistyy viisaudeksi, jota voi muillekin jakaa.

Minua on viime aikona puhutellut erä kuva, mikä tunnetussa suomalaisessa laulussa esiintyy. Anna Puu on lauluntekijä ja hän laulaa näin:

Nauruasi vailla –

Olen se linnuton puu –

Lehtiä täynnä –

Linnuton puu

Kuva linnuttomasta puusta puhuttelee minua. Puu voi olla täynnä lehtiä ja upea muodoltaan, mutta jos taivaan linnut eivät jaa luottamusta, että sen oksille voi rakentaa pesän – siinä puussa ei ole oikeaa elämää. Siksi linnuton puu on paljon lohduttomampi kuin lehdetön puu. Linnuton puu elää vain itseään varten.

Jos sinä olet puu – anna suojaa sille elämälle, mikä hyörii ympärilläsi. Luulen, että siinä on yksi vanhenemista koskeva viisaus. Tulla puuksi – suojaksi pikkulinnuille. Ne linnut voivat olla lastenlapsia tai ne voivat olla mitä tahansa suojelemisen arvoista. Lintuja voivat olla myös rukoukset, jotka viipyvät sydämessämme, mutta nousevat lopulta Jumalan puoleen.

 

*) ”Saatta olla että 3-vuotiaat pitävät teitä yhtä vanhoina kuin vuoret.” Lauseessa väärinymmärtämisen mahdollisuus – että vuoret ja 3-vuotiaat ovat yksimielisiä iästäsi.

helminauha

Isänpäivä – Pirkkalan koulu       Mukana rukoushelminauha, mikä tehty rippileirillä

Mikä päivä ylihuomenna on? … Oletteko jo valmistautuneet siihen?

Minulla on mukanani tällainen rukoushelminauha. Olen valmistanut sen rippikoulussa ja jokainen leiriläinen valmisti tällaisen ensimmäisenä päivänä. Pujotimme helmen toisensa jälkeen tietyssä järjestyksessä tarkkojen ohjeiden mukaan. Helminauhan puuhelmiä käymällä järjestelmällisesti hiljaisesti läpi, ihminen palauttaa mieleensä tärkeitä rukouksia.

Helminauhan päässä on risti, mikä on kristillisen uskon keskus. Kristittyjä yhdistävä tunnus.

  • Ensimmäinen helmi on vihreä toivon helmi.
  • Kymmenen käskyn helmeä, jokaiselle käskylle on oma helmensä.
  • Kolme uskontunnustuksen helmeä. Uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan.
  • Violetti katumuksen helmi. Katumus merkitsee syvempää itsetuntemusta. Ihminen muistaa Jumalan, että hänen edessään ihminen on pieni, muistaa kääntyy hänen puoleen
  • Kaksi helmeä: Jeesus on samalla kokonaan ihminen ja kokonaan Jumala
  • Isä meidän rukouksen helmiin.

Tällainen on rippileirimme helminauha. Jokaisella helmellä on oma tarkoituksensa ja oma paikkansa. Kun tätä osaa lukea, se pitää sisällään lähes uskomme tärkeimmät asiat on pakattu pieneen helminauhaan.

Kerron teille Raamatun tunnetuimman tarinan tämän helminauhan avulla.

Oli Isä, jolla oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä vaati isältään etukäteen perintönsä. Isä suostui pyyntöön, mutta ei halunnut antaa pojalleen perinnöksi vain rahaa, vaan jokainen isä haluaa antaa lapselleen jotakin enemmän. Poika sai isältään lahjaksi myös elämän käyttöohjeet, rukouksen helminauhan. Muista Jumalaasi siellä missä kuljet. Rukoile häntä kun sinulla on vaikeaa, kiitä häntä, kun sinulla on asiat hyvin.

Poika matkusti kauas ja niin pian kuin hän oli päässyt uuteen kotiinsa, hän ei antanut arvoa helminauhalleen. Ne olivat hänelle vain arvottomia puuhelmiä. Hän paiskasi nauhan käsistään niin että se hajosi ja helmet vierivät lattialle, mikä minnekin. Käskyjen helmille hän nauroi, uskontunnustuksen helmet olivat hänelle vanhojen ukkojen höpinää ja rukouksen helmet olivat naisia ja lapsia varten, mutta ei verevälle miehelle, jolla oli paljon rahaa ja ranteissa voimaa.

Nopeassa tahdissa hänen suuret rahamääränsä hupenivat juhlimiseen ja kaikkeen turhamaiseen tuhlaamiseen. Kun omaisuus oli tuhlattu, hänet heitettiin syrjään. Ulos majataloista ja ulos ravintoloista, ulos ystävien taloista. Hän menetti ystävänsä ja oli menettänyt otteen koko elämäänsä. Hän oli varaton ja eksynyt.

Lopulta koko hänen omaisuutensa mahtui muovikassilliseen haisevia vaatteita. Ihmiset karttoivat häntä.

Eräänä päivänä hänen penkoessaan muovikassiaan jostakin paidan taskusta vierähti hänen eteensä pieni violetin värinen puuhelmi. Se oli rukousnauhan katumuksen helmi. Silloin hänelle tuli mieleen jälleen Isän opetukset, isän talo. Ennen kaikkea hänelle tuli mieleen se, ettei hän ollut kadottanut vain omaisuutta, vaan hän oli kadottanut ylpeydessään myös kodin lämmön ja rakkauden. Hän oli kadottanut sen mikä oli kerran tarjonnut hänelle suojan kaikkea pahaa vastaan. Hänelle tuli mieleen, kuinka hän kerran oli nuo helmet paiskannut menemään.

Tuo yksi helmi nyrkissään ja syytökset sydämessään poika lähti nyt kohti isän taloa. Mitenkä hänelle kävi.

Evankeliumi tietää kertoa, että kun isä jo kaukaa näki poikansa, hän juoksi poikaa vastaan. Otti hänet syliinsä ja halusi järjestää tälle juhlan. Koti jolle poika oli kääntänyt selkänsä, jonka arvot hän oli kieltänyt. Koti jonka poika luuli täydellisesti menettäneensä, avasi ovensa ja otti hänet vastaan. Siellä oli häntä varten tallella kodin lämpö ja kodin rakkaus. Tällaista on taivaallisen Isän rakkaus luotujaan kohtaan.

– Ylihuomenna on isänpäivä. Halatkaa vuorostaan te isäänne. Te olette hänelle tärkeitä.

Päivänavaus on muokattu konfirmaatiosaarnasta vuodelta 2002. Tarina on luonnollisesti syytä kertoa vapaasti eikä lukea sitä paperista, muokata ja värittää sitä tarpeen mukaan.

 

 

Äitienpäivä 11.05.03

Kävin Kokemäellä erään iäkkään naisen, Helvin, luona aina kuukausittain jakamassa ehtoollista, kun hän ei itse juuri päässyt asunnostaan enää mihinkään. Hän on nyt jo kuollut. Meillä oli tapana jutella pitkäkin tovi – usein sain kuunnella hänen muisteluitaan. Hän oli inkerinsuomalaisia, mutta jo lapsena lähtivät venäläisiä pakoon suomen puolelle. Helville oli luonteenomaista syvä kiintymys ja rakkaus omiin vanhempiin, vaikka hän oli menettänyt molemmat jo kauan sitten. Kun Helvi sai nuorena naisena kuulla äitinsä sairastuneen vakavasti, hän jätti silloisen työnsä ja muutti toiselle paikkakunnalle auttamaan äitiään. Vähillä säästöillään hän hoiti äitiään kuoleman rajan yli.

Oman äidin menettämisen tuoma suru oli ollut hyvin raskas. Tästä eteenpäin Helvillä oli kuitenkin säilynyt kaunis tapa muistaa vanhempiaan. Jokaisena äitienpäivänä hän kirjoitti kirjeen äidilleen, jossa kiitti hänen rakkaudestaan ja myös kertoi äidilleen elämänsä tärkeistä asioista. Nämä kirjeet hän säilytti tallessa pankkiholvissa. Minne ne ovat joutuneet, sitä en tiedä. Mutta minusta tuo tapa oli hyvin kaunis, siinä vaiheessa kun oma äiti ei enää ollut maailmassa.

Tapana yleensä on ollut, että kevään ensimmäisiä kukkasia viedään äidille. Jos äiti ei ole elossa, kukkasia viedään haudalle. Helvi ei voinut viedä kukkasia enää äidilleen eikä hänen haudalleenkaan, joka on toisella puolen suomea. Siksi hän kirjoitti kirjeen ja toivoi, että jokin rakkauden ajatus tavoittaisi hänen äitinsä myös kuoleman rajan takaa.

Kun katselen tätä salia, huomaan että joillakin teistä ei ole ollut omaa äitiä täällä enää pitkään aikaan. Monet teistä ovat saatelleet äitinsä hautaan. Ja varmasti myös suru on ollut vaikea ja raskas kantaa.

Mitä te kirjoittaisitte hänelle tänään? Mitä sanoisitte. Mikä muisto on jäänyt? Ehkä sanojen joukosta löytyisivät myös nämä sanat: kiitos ja anteeksi.

Äitien kautta muistamme sitä, että he ovat kantaneet lapset, nuo elämän ihmeet, maailmaan. Kohdussa lapsi on saanut ravintonsa ja elämän tarpeensa kirjaimellisesti äidin kautta. Voi sanoa, että äiti näin on antanut elämän lapselle. Kun lapsi on syntynyt, äidit ovat antaneet meille sylin ja turvan elämämme ensihetkistä. He ovat pukeneet, ruokkineet ja pesseet meitä silloin kun me olimme pieniä nyssyköitä. (Nykyään saattaa isätkin olla vähän näissä lapsen huoltopuuhissa, mutta edelleen se taitaa olla enemmän äitien tehtävä.) Ehkä juuri tästä yhdeksän kuukauden kiinteästä suhteesta lapseen johtuu se, että kukaan muu ei ole niin sitoutunut rakastamaan lastaan kuin äiti. Jonkinlainen henkinen napanuora säilyy vuosien halki.

Nyt äitienpäivänä, huomaan, että tämä päivä on oikeastaan lasten päivä. Niin kuin vasta lapsi tekee naisesta äidin, niin vasta lapsi tekee tästä päivästä iloisen äitienpäivän. Lasten omin käsin piirretyt onnittelukortit ja itse niityltä keräämät kukkaset sekä auttavaiset kädet aamuaskareissa, vasta ne tekevät päivästä iloisen äitien päivän.

Raamattu puhuu ja on paljon kiinnostunut isistä. Isien kautta kirjoitetaan sukuja ja sukujen luetteloita. mutta siellä on kuvauksia myös äideistä ja äidin rakkaudesta, äidin kyynelistä. Eeva koki ensimmäisenä naisena äitiyden iloa. Mutta myös lapsensa menettämisen surua.

Eeva sai kuulla myös äitiyteen kuuluvan kirouksen. Synnin tähden Jumala teki synnyttämisestä kivuliaan ja vaikean. Mutta siunaus ja ilo jonka hän lapista antaa on suurempi kaikkia vaikeuksia ja kipuja.

Iisakin äiti Saara oli kärsinyt koko ikänsä lapsettomuudesta, mutta Jumalan ihmeen kautta hän sai vanhoilla päivillään lapsen.

Jeesuksella on maanpäällä äiti, mutta ei isää.

Kun Raamatussa puhutaan Jumalasta, silloin puhutaan usein isästä ja isän vahvoista käsistä. Mutta puhuessaan Jumalan tärkeimmästä piirteestä meitä ihmisiä kohtaan, silloin Jumalasta puhutaan äidillisin äänenpainoin.

Jes 66:13

Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan

Jatkopohdintoja äitienpäivään

Sanaa ’äiti’ lapset käyttävät lähes erisnimenä. Kukaan ei voi olla äiti yksin. Voi olla äiti vain, jos on lapsi. Ja tämäkään ei vielä riitä. Äiti voi olla lapselle vain jos on olemassa isä. Sana äiti liittää meidät sukupolvien ketjuun.

Jolla ei ole kirkkoa äitinä, ei ole Jumalaa isänä.

Edelleen sukuja tarkastellaan useimmiten isien mukaan. Mutta yksikään suku ei jatku ilman äitejä. Maailma ei ole miesten maailma yhtä vähän kuin se on naisten maailma. Mutta se on miesten ja naisten maailma. Ja se jatkuu kun miehet ja naiset suostuvat isiksi ja äideiksi.

Eräs ystäväni sanoi kerran, että hänen elämänsä suurin saavutus ja merkittävin tapahtuma oli se, kun hän tuli äidiksi, kun hän synnytti lapsen. Se meni ohi kaiken muun: koulumenestyksen, työpaikan, yhteiskunnalliset saavutukset, voitot kilpailuissa jne.

Erikoista tässä kaikessa oli se, että kyseisestä tapahtumasta ei voi ottaa mitään kunniaa tai ansiota itselleen. Hän ei sen avulla tullut yhtään paremmaksi kansalaiseksi tai ihmiseksi. Se ei ollut hänen omien ponnistelujensa tulos. Hänen kokemuksensa olikin sellainen, että kaikki oli Jumalan suurta lahjaa. Hän oli saanut olla osana tuota ihmeellistä tapahtumaa.

Se vaati hänen puoleltaan vain suostumista ja sitoutumista ja rakastamista. Mutta tämäkin kaikki annettiin hänelle ikään kuin kaupan päälle.

Evankeliumissa (Joh 15:10-17) on jotakin tähän lähelle tulevaa, kun Jeesus sanoi oppilailleen: ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät. Vanhemmat eivät valitse lapsiaan, eivätkä lapset vanhempiaan. Jumala valitsee.

Samoin on Jumalan lapseksi pääsemisen kanssa. kristitylle se on varmasti lasten saamisen ohella merkittävin asia elämässä.

Siitä ei voi ottaa kunniaa itselleen. Se, että Jumala antaa Kristuksen tähden syntini anteeksi ei ole asia josta voisin ottaa jotakin kunniaa itselleni. Suuret ja tärkeät asiat elämässä ovat juuri sellaisia, että ne ovat meille lahjoja, joita me saamme

Evankeliumissa sanotaan myös: sen suurempaa rakkautta ei ole kuin että antaa henkensä toisen puolesta.

Äitienpäivän perinteinen ohjelma on ollut se, että äidit kukitetaan kevään ensikukin – kukkasin, jotka löytyvät luonnosta. Puheet äideille ja lasten esitykset.

Omalle äidille – Kutsumus

Äiti 60 vuotta

Hyvät ystävät!
Ehkä saan äidin syntymäpäivänä käyttää meidän lasten puolesta pienen puheenvuoron.
Kun ihmiselle tulee elämässä täyteen tasavuosia – täysiä kymmeniä, ne ovat sellaisia elämän kilometripylväitä, joilla voi hetkeksi pysähtyä. Näillä taukopaikoilla tarkastellaan elämän matkaa – mihin matka on vienyt ja mistä ollaan tultu? Onko matka ollut hyvää ja onko se johtanut sinne minne on pitänyt? Mitä on saanut elämässä aikaan ja mihn mahdollisesti voimiaan tulisi seuraavaksi sijoittaa.
Toisilla sanoilla voi edellisen sanoa, että kymppivuodet haastavat tarkastelemaan omaa kutsumusta. Mikä on ollut se omin juttu? Missä parhaiten toteutuu se, missä antaa itsensä elämälle? Tällaisen kysymyksen voi itselleen esittää jokainen. Mutta erityisesti se on tänään äidin kysymys.

Tällainen kysymys herättää varmasti tunteita. Niin kuin oman elämän arvioiminen aina. Mutta tämä on myös kysymys, johon kukin voi viime kädessä vastata vain omasta puolestaan. Vaikka olen pitämässä tällaista hienoa juhlapuhetta, en voi vastata äitini puolesta kysymykseen.

Voin kuitenkin ehkä jollakin tavalla auttaa siinä pohdinnassa, jossa tätä kysymystä käsitellään.
On tärkeä huomata että kutsumus ei ole kaikilla samanlainen, jokaisella on omansa. Siksi omaa elämää ei voi liikaa verrata toisten elämään. Sellainen vertailu aiheuttaa yleensä joko katkeruutta tai väärää ylimielisyyttä. Kumpikaan niistä ei auta ihmistä eteenpäin oman kutsumuksensa kanssa.

Määrittelin kutsumuksen sellaiseksi, missä ihminen antaa itsensä elämälle. Kutsumus on vastakohta sille, että elää vain itselleen ja varjelee oman hyvinvointinsa. Se merkitsee jotakin suurempaa juttua. Se merkitsee samalla ajatusta, että elämässä voi totetua jokin tarkoitus. On olemassa kutsun antaja, joka antaa elämälle tarkoituksen. Kutsumus on se elämän kenttä, jossa tuo tarkoitus alkaa värähtelemään. Kutsun seuraamisen myötä ihminen tulee yhä enemmän omaksi itsekseen.

Kutsun rinnalla kulkee myös kiusaus. Ero näiden välillä ei aina ole helppo tehdä. Kiusaus voi näennäisesti mennä samaan suuntaan, mutta piirun verran pieleen – sitten kun sitä on kuljettu hyvän matkaa, ollaankin eksyksissä. Kiusaus saatta tarjota meille mainetta ja kuuluisuutta, ehkä helppoa elämää, mutta se ei ruoki sisintämme. Siitä voi tulla vankila – rautanaamio, joka kätkee persoonamme. Kutsumus taas voi inhimillisesti näyttää vaatimattomalta, mutta sen kautta tapahtuu suuria asioita – ehkä tietämättämme.

Jos ajattelee Jeeuksen äidin Marian kutsua tulla Herran äidiksi, se ei inhimillisesti ollut erikoisen merkittävää. Se oli hyvinkin arkipäiväistä huushollaamista, mutta sitä ilman Jumalan kaikkein suurin pelastusteko ei olisi voinut tapahtua. Simon kyreneläinen pakotettiin kantamaan Jeesuksen ristiä. Se oli siinä tilanteessa hänestä varmaan aika kakka homma. Mutta luulen, että maail-massa ei kukaan ihminen ole ottanut tärkeämpiä askeleita kuin hän tuon ristin alla.

Kun neitsyt Maria suostui Jumalan kutsuun, hän ei vielä tiennyt, minkälaiset koettelemukset olivat edessäpäin. Ja vaikka kutsuun kerran olisi vastannut myöntävästi, säilyy kamppailu kutsumuk-sen kanssa usein vielä pitkään, sillä kutsumus toteutuu pitkän ajan kuluessa. Marian tehtävä, jonka Jumala antoi, toteutui vähitellen. Suostuminen äidiksi oli kertakaikkista ja peruuttama-tonta, mutta sitä seuraavat päivät kutsumuksen toteuttamisessa kysyivät häneltä aina uudelleen suostumista.

Kutsulle sinun on sanottava ”kyllä” useammin kuin kerran. Sinun on muistutettava joka päivä itseäsi tästä kutsusta ja seurattava kutsun ääntä.

Kun kuusikymmentä vuotta on takana päin, voit miettiä, mikä kutsumuksesi on ollut? Mitä siitä on toteutunut? Odottaako jokin vaikea asia vielä hyväksymistään omaksi kutsumukseksesi? Suostunko kutsuun – olenko kapinoinut sitä vastaan? Sairaudet ja niiden tuomat elämänmuutokset ovat usein tällaisia ikävän sorttisia juttuja, joita elämän matkalle eväsreppuun laitetaan.

Joskus kutsumus voi merkitä taakkaa, jonka alla väsyy. Joskus se antaa siivet ja inspiraation. Joskus molemmat yhtäaikaa.
Kuusikymmentä vuotta ei suinkaan tarkoita sitä, että kutsumus on kokonaan toteutunut ja olisi takana. On hyvä muistaa, että Raamatun merkittävät kutsumukset ovat toteutuneet usein aika myöhäisellä iällä. Aabraham sai kutsun lähteä maastaan, kun hän ja Saara olivat nuoria, mutta lupaus tulla kansan paljouden isäksi alkoi toteutua vasta kun he olivat lähemmäs sata vuotta vanhoja. Mooses oli 80 vuotias, kun hän sai kutsun lähteä vapauttamaan Israelin kansaa Egyptin orjuudesta.

Tänään ajatuksissa käy, onko äidin kutsumus jotakin teatteriin ja näyttelemiseen liittyvää? Toteutuuko kutsumus enemmän taustalla puvustuksen maailmassa, nuppineulojen ja ompelukoneen ääressä, jossa myös luodaan näytelmän illuusiota? Onko kutsumus toteutunut tarjoilijan ammatissa, palvelutehtävässä vai kolmen lapsen kasvattamisena – entä kutsu puolisona Ramin rinnalla? Onko olemassa kutsumus, joka on vasta muotoutumassa? Missä tulet eniten omaksi itseksesi? Kutsumuksia voi olla useampia.

Mikä meille on ehkä yllättävää on se, että kutsumuksen kanssa ei ole täyttä sataprosenttista varmuutta. Se vaatii aina uskallusta ottaa askelia kutsun tiellä. Suostuminen kutsumukseen on aina suostumista matkalle, jonka lopputulosta tai matkan vaiheita ei voi tietää?Vasta kutsun tiellä ollen varmuutta sen aitoudesta kerääntyy. Mitään ehdotonta varmuutta ei tulla antamaan. Kutsumuksen suhteen ei pääse etukäteen tarkistamaan, että tämä varmasti on nyt sitten sinun kutsumuksesi. Sitä on koeteltava ja otettava riski. Et täysin voi välttyä virhearvioinnin mahdollisuudelta. Tällainen epävarmuus ei tunnu kivalta. Mutta ilman sitä ei opi myöskään luottamaan Jumalaan.

Vääriä valintoja tulee tehtyä. Kutsumus tulee kiellettyä. Kapinoimme ja väsymme. Silloin on hyvä muistaa, että meillä on olemassa myös yksi kutsu, joka ei vaadi meiltä suorituksia, pätevöitymistä tai ponnistelua. Se on ensimmäinen kutsumme. Meidät on kutsuttu Jumalan lapseuteen, Jumalan ehdottoman rakkauden piiriin. Se on kutsu vailla tehtäviä. Se on kutsu vain nauttia Jumalan rakkaudesta, anteeksiantamuksesta ja huolenpidosta.

 

Piirros isälle

Lapsi tuo piirroksen isän / äidin katsottavaksi

Lapsi piirtää kuvaa ja laittaa siihen kuvaan kaikkensa, koko rakkautensa. Hän vie kuvan isälleen tai äidilleen ja sitä yhdessä katsotaan. Kuva on kömpelö ja alkeellinen, mutta se on tehty suuressa rakkaudessa. Lapsi on tehnyt sen koko sydämestään.

Samoin me voimme elää elämämme kaikkemme antaen ja viemme sen Jumalalle. Kuva jonka annamme on tosin karhea ja kömpelö. Siinä on paljon puutteita. Mutta ei Jumala katso sitä moittien. Hänelle tärkeää on se, että me tulemme hänen luokseen, että me annamme itsemme hänelle.

Kaikki mitä maailmassa teemme, olkoon kuin tuo lapsen piirros, jonka hän tuo isälleen ja äidilleen. Tässä olkoon koko elämämme pienoismalli.

Vahemmuuden viisi sormea

Vanhemmuuden viisi sormea

Jokin aika sitten uutisoitiin televisiossakin Leena Valkosen tutkimusta. Hän tutki 11-13 -vuotiaiden lasten käsityksiä hyvistä vanhemmista. Minkälainen on hyvä isä tai äiti?

Sovelsin hänen tutkimustaan hartauspuheeksi eräässä tilaisuudessa niin, että jokainen sormi sai yhden hyvää vanhemmuutta merkitsevän toiminnon. Leena Valkosen väitöskirja on luettavissa myös netissä.

Peukalo – myönteinen juttu
Isä ja äiti huolehtii lapsen perustarpeista, ei ole välinpitämätön mutta ei myöskään hössötä liikaa. Vanhempi kantaa lapsesta täyden vastuun. Tämä luo perusturvallisuuden kotiin.

Etusormi – sormen heristystä: so so!
Hyvä vanhempi tuo lapsen elämään rajoja, jotka suojelevat lasta. Tässä hän ei ole ankara eikä liian salliva tai välinpitämätön. – etusormi myös opastaa ja ohjaa ei vain herise.

Keskisormi – nuorisoslangiin liittyvä hävytön ele
Nuoria tulee ymmärtää ja hyväksyä heidän halunsa itsenäistyä – nuori kapinoi edellä esitettyjä rajoja vastaan. Silti isä tai äiti voi olla myös kiva. Sellainen joka viihtyy lastensa kanssa ja antaa heille aikaansa. On kiinnostunut heistä, kuuntelee ja ymmärtää heitä. Hänen ei tarvitse hyväksyä huonoa käytöstä, mutta hän voi ymmärtää nuoren elämää.

Nimetön – rakkauden sormi
Hän rakastaa lasta, arvostaa häntä itsenään, luottaa häneen ja antaa hänelle myös omaa tilaa. Vanhempien keskinäinen rakkaus kuuluu myös tämän sormen piiriin.

Pikkusormi kahvikuppikoukistuksessa – osaa käytöstavat
Hyvä vanhempi osaa myös elää ihmisiksi: hän tulee toimeen toisten kanssa, ei riitele, räyhää, ei lyö, ei käytä alkoholia, ei polta tupakkaa.

Koskaan vanhemmuus ei ole sormeton (käsi nyrkissä)