Hämähäkkimiehen puku

Hämähäkkimiehen puku  

Hämähäkkimies on 1960-luvun alussa sarjakuviin ilmestynyt supersankari, josta sittemmin on tehty useita elokuvia. Muihin supersankareihin verrattuna Hämähäkkimiehessä on erityistä se, että hän on teini-ikäinen. Tämä piirre korostuu, kun hänet on elokuvissa tuotu aikuisten supersankarien rinnalle. Myös Hämppis itse kokee nuoruutensa ja epävarmuutensa olevan hankaloittava tekijä. Koulussa hän ei ole suosittu vaan enemmänkin naureskelun ja tuuppimisen kohteena, mutta supersankaripuku tekee hänestä jotakin mahtavaa. Hän sanoo, että ilman pukua hän ei ole mitään. Siihen keski-ikäinen multimiljardööri Iron man Tony Stark sanoo: “Jos et ole mitään ilman pukua, sinun ei tulisi pitää sitä.” Ulkokuori ei saisi korvata sisintämme, sen olisi vastattava sitä, mitä todellisuudessa olemme. Minuus ei ole vain roolin omaksumista. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että nykyaika rakentaa ihmisen sisintä toista tietä. “Se miltä näytät, on se, mitä olet.” Ainakin kun riittävän kauan annat itsestäsi sen vaikutelman. Fake it untill you make it. Teeskentele, kunnes siitä tulee osa minuuttasi. Tämä perustuu siihen, että sisäinen ja ulkoinen olemuksemme ovat vuorovaikutuksessa. Kumpikin vaikuttaa toiseen. Tämän huomaamme kristittyinäkin. 

Kristityn identiteettiin kuuluu taistelu uuden ja vanhan minän välillä. Se on samalla taistelua syntiä vastaan. Meidät on puettu kasteessa supersankarin viittaan, valkoiseen kastepukuun. Se antoi meille uuden identiteetin: uusi ihminen, uusi luomus, Jumalan mielen mukaan luotu. Kuitenkin me taistelemme vanhojen syntiemme kanssa elämämme loppuun saakka ilman menestystä. Vanha minuus haluaa ottaa meissä vallan. Olisiko siis teeskenneltävä, kunnes tuntuu hurskaalta? Ei. Kristittynä eläminen ei ole hurskaalta tuntumista. Pääsääntöisesti tuntuu syntiseltä, mutta armo on todellista.  

Emme siksi rakenna minuuttamme syntisyydestä käsin, vaikka emme pääse siitä eroon. Kun me olemme saaneet anteeksi, vanha on laitettu syrjään ja tämän uuden varaan rakennetaan se kuka minä olen. Joka on joskus varastanut tai jopa murhannut, ei ole vain “varas” tai “murhaaja”. Hän on armahdettu Jumalan lapsi. Synti on syvällä, mutta me emme ole sama asia kuin syntimme. Jeesuksen luona syntiset saavat anteeksi. Kun Jeesus hyväksyy syntisen seuraansa, me tunnistamme vajavuutemme, mutta sen sijaan, että surkuttelemme itseämme, näemme kasvusuunnan ja päämäärän, jota kohti kulkea. Se määrittää meitä enemmän. 

Harjavallan kirkkoherra

Tuomo Lindgren

Sydän Satakunta 17.6.

Advertisement

Oneliner

Oneliner 

Elokuvista tunnetaan käsite oneliner. Ne tarkoittavat yleensä elokuvan sankarin sanomaa lyhyttä lausetta, One line – yhdelle riville mahtuva lausetta, joka tulee huomatuksi, joka jää soimaan mieleen. Nykyisin näistä tehdään meemejä. 

Yksi tunnetuimpia muutaman vuosikymmenen takaa on se, jossa Clint Eastwood Dirty Harryna osoittaa aseella elokuvan pahista, joka on tavoittelemassa omaa pudonnutta asettaan. ”Go Ahead Punk. Make my day.” ”Siitä vain nuija. Tartu aseeseesi ja kruunaa päiväni”  

Schwarzeneggerin: “I’ll be back” tai “Hastala vista baby” lienevät nykyisin esimerkkejä joita käytetään.  

Apollo 13 elokuvan lause: ”Houston We have a prblem” saa monen kuulijan sijoittumaan heti oikeaan moodiin.

Braveheart Mel Gibson: ”They may take our lives, but they’ll never take our  

freedom!.” “He voivat ottaa henkemme, mutta koskaan he eivät saa vapauttamme.” 

Tulevan pyhän tekstejä lukiessani rippikoulun konfirmaatiosaarnaa kypsytellessäni mietin, onko Jeesuksella tällaisia onelinereita. Sunnuntain evankeliumi (4 shell, 3vk, Matt 9:9-13) sisältää niitä oikeastaan kolme. Siinä on kolme lausetta, jotka voisivat toimia irrallisina ja iskevinä lauseina. Jeesuksen aikana elettiin puhekulttuurin varassa. Puheiden piti ollakin sellaisia, että ne muistetaan. Jeesus sanoi: 

1. Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat.  

2. Armahtavaisuutta minä tahdon enkä uhrimenoja. 

3. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita vaan syntisiä.  

Jokainen lause syöpyi kuulijan sisimpään ja sai aikaan pohdintaa siitä mitä sanottiin, mihin kutsutaan ja kuka meitä kutsuu.

Jeesuksella ei ollut supersankaripukua. Hän riisuutui suuruudestaan tullessaan maailmaan. Mutta hänessä oli sellaista henkistä suuruutta ja lujuutta, mitä aikaisemmin maailma ei ole nähnyt koskaan aikaisemmin. Hänen suuruutensa oli kätkössä heikkouteen. Hän hakeutui syntisten seuraan, eksyneiden ja hylättyjen antaakseen heille, jotakin minkä he luulivat kadottaneensa: itsekunnioituksen, ihmisarvon. Kun hänelle tästä huomautettiin, että hänellä oli ateriayhteys syntisiin, hän sanoi nämä edelliset onelinerinsa. 

Hän on tullut etsimään kadonneita. Ketkä ovat tänään näitä eksyneitä, kadonneita, jotka kaipaisivat tulla huomatuksi ja kutsutuksi mukaan todellisen supersankarin matkaan. Sitä meidän kirkossa on mietittävä ollaksemme Kristuksen kirkko.  

Välitämme Jeesuksen kutsua tulla osallisuuteen. 

Uskonnollisesta suorittamisesta sydämen kaipaukseen, rehelliseen itsetuntemukseen, anteeksiantamukseen ja uuteen alkuun. 

Silence – Hiljaisuus

Piispantarkastus – Silence

 

814: 1-3 / 4-5

Katsoin tiistaina Martin Scorsesen elokuvan Silence. Elokuvan nimeä ei ole suomennettu – Hiljaisuus.

Elokuva on kertomus kahdesta jesuiittapapista, jotka lähtevät etsimään Japanin lähetyskentällä kadonnutta oppimestariaan. 1600-luvulla Japani oli vaarallinen paikka kristitylle. Papit oli tapettu ja kirkkoja ja kristittyjä vainottiin. Kirkon rippeet olivat hajallaan Japanissa. He olivat painuneet maanalle kätköihin. Mutta sieltä koloistakin Japanin viranomaiset löysivät heitä ja kidutuksen uhalla pakottivat kieltämään uskonsa ja pilkkaamaan Kristusta. Heidän oli astuttava Kristusta esittävän kuvan päälle. Usein se riitti. Toisinaan vaadittiin sylkemään krusifiksiin ja herjaamaan Jeesusta. Kaikki uskovat eivät siihen pystyneet ja heille koitti hidas kuolema.

Jesuiittapapit tulivat vaaralliseen maailmaan. Nähdessään nämä vainot ja kristittyjen ahdingon heidän uskonsa joutui koetteelle. Miksi Jumala antaa tämän tapahtua? Miksi hän on hiljaa. Elokuva Silence on Jumalan hiljaisuutta synnin ja väkivallan maailmassa. Jumala ei puuttunut nähtävällä tavalla tapahtumien kulkuun.

Jumala on tänäänkin hiljaa. Hän on kyllä kerran puhunut Jeesuksen kautta. Se ääni on jäänyt soimaan. Se soi koska on olemassa soitin. Raamattu on ihmeellinen soitin. Sen lehdet värähtelee, kun Pyhä Henki puhaltaa. Jokainen kristitty on omalla paikalla soitin. Piispantarkastuksessa soitinta huolletaan. Millä tavalla Jumala on täällä hiljaa? Millä tavalla siitä huolimatta ääni kuuluu?