Tervetuloa 150-vuotiaaseen Harjavaltaan
SATAKUNNAN KANSALLISEN SENIORIPIIRI ry:n yhteistyössä Kansallisen Sivistysliiton kanssa Syyskokous 09.11.2019, Harjavaltasali
Hyvä Satakunnan kansallisen senioripiirin väki – hyvät harjavaltalaiset ja hyvä Harjavaltaan muualta tullut juhlaväki. Tervetuloa Harjavaltaan, joka viettää 150-vuotisjuhlaansa. Myös seurakunta jotakuinkin saman ikäinen. Itsenäisenä seurakuntana olemme 151 vuotta. Kappelioikeudet Harjavalta sai 350 vuotta sitten.
Silloin kun on juhlaan aihe, on tärkeää ja hienoa, että ilon saa jakaa muiden kanssa. Jaettu ilo on kaksinkertainen.
Kaupungin 150 vuotta on aihe johon iloon voi yhtyä. Se ole juurikaan asia, josta voi kehua itseään ja osoittaa ansioitaan. En voi siitä saada itselleni erityistä kunniaa. Mutta juhla on vienyt meitä lähemmäs sitä kysymystä, keitä me olemme – harjavaltalaisina. Mistä siinä on kysymys? Mikä on meidän tarinamme? Mikä on meille tunnusomaista? Mitä herää kuulijoiden mielissä kuullessaan, että olemme harjavallasta? Näitäkin kysymyksiä on tänä vuonna pohdittu.
Ihmisellä on taipumus omaksua minäkuvaansa – ruokkia sitä asioilla, joihin ei ole vaikuttanut mitenkään. Jos suomi voittaa jääkiekossa kultaa – niin minä voitin, koska olen suomalainen. Jos Harjavallan Jymyn alppihiihtäjä Kia-Emilia Hakala voittaa mestaruuksia maailmalla, minä harjavaltalaisena saan siitä enemmän kunniaa kuin helsinkiläinen.
Mitä harjavaltalaisuus tuo tarinaamme lisää. Mistä voin ylpeillä ja onnitella itseäni?
Olen asunut Harjavallassa 20 v 3 kk. Porissa synnyin ja 20-v, 9kk lähdin opiskelemaan. Pian olen suurimman osan elämääni asunut täällä. Johonkin määrään asti olen harjavaltalaistunut. Ehkä harjavaltalaisella tavalla satakuntalainen vaatimattomuus tulee jo näkyviin jollakin tavalla.
Jonkun mukaan sitä mainehaittaa ei korjaa mikään, jos on sattunut syntymään Porissa. Harjavaltakin kipuilee toisinaan oman mainehaittansa kanssa.
Porissa lapsena tiesin Harjavallasta vain sanonnan: joutuu Harjavaltaan. Sillä viitattiin täällä toimivaan mielisairaalaan. Satalinnaan ei ymmärtääkseni jouduttu, sinne päästiin. Muutaman vuoden kuluttua viimeisetkin psykiatriset osastot lopettavat täällä ja siirtyvät Poriin. Tuskin kuitenkaan tulee sanontaa: Joutuu Poriin.
Harjavallan suurteollisuus on asia, minkä kymmenien vuosien takaiset luonnon haitat ovat tulleet kaupungin tarinaan. Silti jokainen kaupunki Suomessa ottaisi tämän tehdaskokonaisuuden huomaansa ja se olisi heille lottovoitto.
Niin se on täälläkin. Soisin enemmän harjavaltalaisten kokevan jääkiekon maailmanmestaruusfiilistä siitä, että liekkisulatus on kehitetty täällä Harjavallassa. Outokumpu on myynyt lisenssin yli 50 maahan. Liekkisulatuksella tuotetaan nykyään 50% maailman kuparista. Se on ollut todellinen menestystarina.
Harjavalta tämän ajan ihmisille näyttäytyy tehtaan piippujen lisäksi urheilun ja ulkoilun paikkana. Hiihtäjiä, laskettelijoita ja lenkkeilijöitä tulee muualtakin tänne.
Jokimaisema on tärkeä ja sen uimarannat.
Cedercreutzin museo ja sinne tullut patsaspuisto. Myös kaupungin lukuisat patsaat luovat ilmettä. Tämä on patsaskaupunki. Täällä voi patsastella – eli ihastella patsaita kävellessään.
Meillä on Pekka Pitkäsen suunnittelema tiilikirkko: Kaikkien autuuksien kirkko, mikä juuri täytti viime sunnuntaina 35-vuotta. Kirkon epätavallinen nimi tulee Jeesuksen vuorisaarnan aloituksesta, kun Jeesus julistaa autuaiksi monella tavalla vähäväkistä porukkaa. Autuaita eli onniteltavia ovat köyhät, murheelliset, kärsivälliset, ne joilla on vanhurskauden nälkä sekä armahtavaiset, puhdassydämiset, rauhantekijät ja Jeesuksen tähden vainotut.
He ovat onniteltavia siksi, että he muita paremmin tuntevat ja arvostavat Jumalan antamia lahjoja. Köyhyydessään eivät muita aarteita omista. Luulen, että jokainen ihminen tunnistaa itsessään haavoittuneisuutta ulkokuorensa alla. Silloin on hyvä etsiä ja löytää syvemmän onnellisuuden lähteen.
Vaikka meillä olisikin omat haavamme paikkakunnan tarinaan liittyen, se ei tee meistä vähemmän onnellisia. Niiden kautta ja avulla saatamme nähdä syvemmin sen, mikä on todella tärkeää.
Huomenna sunnuntaina – luetaan kirkossa Paavalin roomalaiskirjeen kohta Room. 1: 16-17
Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ”Uskosta vanhurskas saa elää.”
Paavalin asenne on hyvä myös paikallisuuteemme. En häpeä tai vähättele kotipaikkaani. Olen iloinen ja ylpeä siitä. Sellaisen kuvan haluan siitä antaa myös muille. Tämä on mainettaan parempi. Vanhat käsitykset vääristävät.
Harjavaltalaisilla on paljon syytä tuntea iloa ja ylpeyttä omasta paikkakunnastaan – ei vähätellä tai tuntea häpeää. Yhtä vähän meidän tulisi hävetä sitä, että olemme kristittyjä. Evankeliumi on ilosanoma, se on voimauttava kertomus siitä, että syvimmänkin ahdistuksen keskellä on toivoa. Se viesti kuuluu kaikille – ei vain Harjavaltaan vaan jokaiselle ihmiselle, missä hän kulkeekin. Syvimmältään me emme ole harjavaltalaisia, satakuntalaisia tai edes suomalaisia – vaan toistemme kaltaisia, Jumalan luomia ja Kristuksen lunastamia. Se tarina säilyköön pohjalla ja jonka päälle rakentuvat sitten muut kauniit tarinat.
Pieniä puheita 