Syvälle painuvat sanat

Iltakirkko 6.9. (musiikki Freija, esittivät mm. Matti Laitinen, Lauluni sekä Koti Peräpohjolassa säv. trad. Sanoitus O. Oinas)

Sananl. 18: 4-8, 21

Syvä kuin meri on harkittu puhe,
virraksi paisuu viisauden lähde.
Ei ole oikein pitää syyllisen puolta
ja sortaa syytöntä oikeudessa.
Riita on lähellä, kun tyhmä puhuu,
hän kärttää itselleen selkäsaunaa.
Oma suu on tyhmän tuho,
omat sanat punovat hänelle ansan.
Makealta maistuvat panettelijan puheet,
ne painuvat syvälle sisimpään.
Kielen varassa on elämä ja kuolema –

niin kuin kieltä vaalit, niin korjaat hedelmää.

Musiikki: Freijan esittämä laulu: Kotiseutu Pohjolassa

Viime sunnuntaina luin Satakunnan Kansasta että Helsingin eniten kuvattu taiteellinen monumentti lienee Sibelius-monumentti. Sitä käy katsomassa vuosittain noin puoli miljoonaa kävijää. Veistos painaa 24 tonnia ja siinä on yli 600 putkea hitsattu toisiinsa kiinni. Monumentti on 8,5 metriä korkea, 10,5 metriä pitkä ja 6,5 metriä syvä.

Sen on tehnyt taiteilija Eila Hiltunen. Monumentista tehtiin lehtijuttu siksi, koska sen paljastustilaisuudesta tulee huomenna (7.9.2017) kuluneeksi 50 vuotta. Eila Hiltunen on tehnyt myös Poriin joen rantaan taideteoksen nimeltä Polyfonia. Se valmistui 30 vuotta sitten

Sibelius-monumentti oli hyvin kiistelty teos. Se sai murskaavaa kritiikkiä. Sibelius merkitsee suomalaisille paljon. Monet olisivat halunneet näköispatsaan, Sibelius-monumentti ei ole näköistaidetta. Se lähestyy aihettaan toisella tavalla, haluten tavoittaa jotakin musiikista – ei vain sen tekijää. Hiltuselle lähetettiin paljon vihapostia, jopa sellaista johon oli sivelty ulostetta. Teos herätti voimakkaita tunteita.

Hiltunen kirjoitti myöhemmin, että ”teokseen liittyvät luomisen tuskat, vastustus, vaikeat työolosuhteet ja nuiva vastaanotto ovat jättäneet niin kipeän kohdan mieleeni, että mikään jälkeenpäin tuleva ylistys, ulkomailta tuleva palkinto tai kunnianosoitus tai valtionpäämiesten huomio – – ei ole pystynyt pyyhkimään mielestäni näitä ikäviä kokemuksia”

Monumentin paljastustilaisuus televisioitiin. Siellä oli mukana myös presidentti Urho Kekkonen ja muut kutsuvieraat. Television välityksellä kaikki näkivät avoimesti itkevän taiteilijan. Kohtelu, jonka hän teoksesta sai, oli kohtuuton ja julma. Se vaurioitti pysyvästi hänen sisintään. Hän ei pystynyt itkuaan hillitsemään tuollaisessakaan tilanteessa, niin haavoille hän oli joutunut.

Otin tämän esimerkin menneisyydestä, minkä sanomalehti nosti esiin ja muistutti meille, että osattiin sitä ennenkin kiusata ihmistä julmalla tavalla. Tällaiset haavoittavat sanat ovat jokaiselle aikaansa seuraavalle liiankin tuttuja. Sanat eivät ole vain sanoja. Niillä voi satuttaa tavalla, mikä säilyy mielipahana läpi elämän. Sanat ovat saattaneet vaikuttaa rampauttavasti koko elämän kulkuun. Sanat voivat saada ihmisen mielen järkkymään ja sairastumaan.  Makealta maistuvat panettelijan puheet,
ne painuvat syvälle sisimpään.

Näitä sielun haavoja parannellaan pitkään. Epäilemättä jokaisella meillä on näitä aikoja ja hetkiä, jolloin sanat ovat satuttaneet. Ne ovat menneet ihon alle ja kaivautuneet sinne. Minne silloin menemme? Miten me puolustaudumme ja taistelemme itsemme jaloille?

Laulussa Kotiseutu Pohjolassa (Freija esitti sen Raamatun lukukappaleen jälkeen ennen puhetta) henkinen pakopaikka löytyy lapsuuden huolia vailla olleesta ajasta ja paikasta. Paikasta jossa sinua rakastettiin, jossa sinut kyselemättä hyväksyttiin.

Pappina olen toki kuullut kertomuksia rakkaudettomuudesta, jota on kohdattu oman äidin kautta. Ihminen, jolta kaikkein eniten odottaa hyväksyntää ja rakkautta onkin kääntynyt sinua vastaan ja loukkaa sanoillaan. Hän saa aikaan elinikäisen ja korjaamattoman vaurion. Silloin lapsuuden kotikaan ei anna sitä hyväksymisen ja rakkauden kokemusta, minkä sen pitäisi koko elämän matkalle antaa. Lapset tulisi rakastaa vahvoiksi. Se on juuri se, mitä lapsi tarvitsee aikuistuakseen.

Joillekin ”paikka jossa sinua rakastetaan” on metsä.  Metsä ei sinua varsinaisesti rakasta, mutta se ei myöskään moiti tai syytä. Siellä saa tuntea vapautta ja rauhaa.

Joskus musiikki auttaa. Sen avulla päästään lähemmän sydämen kieltä. Sen viestin antaa myös Matti Laitisen säveltämä ja sanoittama Lauluni, jossa sydämen asiat taipuvat laulun sanoiksi ja säveliksi: Voisin kai kertoa minäkin tarinan yhden, jos toisenkin. Laulaisin itkuista iloista, joita on matkani varrella. Laulaminen, laulun sanojen tekeminen tai kirjoittaminen ylipäätään ja laulujen kuunteleminen lohduttavat ja antavat hengähdystuokion. Ne ovat monelle piilopaikka, missä saa olla rauhassa.

Mikä sinulle on paikka, jossa sinua rakastetaan? Minne sinä voit mennä, mistä saat voimaa kestää mitätöivät sanat?

Entä tarinan toinen puoli?

Miten hyvin olet selvillä omien sanojesi vaikutuksesta muihin? Tiedätkö, kuinka syvälle sinun sanasi ovat joskus menneet jonkun ihon alle? Minua on toisinaan pysäytetty pohtimaan sanojeni vaikutusta. Olen luonteeltani puhelias ja joskus vähän liiankin helposti mopo karkaa käsistä ja tulee sanottua asioita ennen kuin on ajatellut sanottavaansa. Olen joutunut pyytämään anteeksi.

Tajusin samalla sen, että anteeksisaamisen jälkeenkin jäljet jäävät. Särkynyt ei tule taikasanalla ehjäksi. Mutta anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen jälkeen elämä jatkuu. Siinä kohtaamisessa jonkinlainen sovinto on saatu aikaan.  Sanojen jäytäminen sisimmässä pysähtyy – ne eivät kaivaudu enää syvemmälle, kun niiden sanoja katuu sanojaan ja tunnustaa ne vääräksi. Alkaa hiljainen eheytyminen.

On hyvä tulla tietoiseksi sanojen vaikutuksista, omista ja muiden.

Paavali sanoo Jeesusta mukaillen: Siunatkaa älkää kirotko. Siunaaminen on hyvien ja hoitavien sanojen sanomista – kiroaminen on sitä, jolla toinen ihminen mitätöidään ja sidotaan häpeään.

Suurin hyvyys on Jumalassa. Se on kirkon syvintä sanomaa: Jumalan on hyvä. Hän on hyvä sinulle aina ja kaikkialla. Sanon sen vaikka se tuntuu ehkä tylsältä. Siksi toivon, että kirkko voisi olla paikka rakkaudelle, jota varten se oikeasti on olemassa. Jumalan ehdoton rakkaus on olemassa sinua kohtaan – olit sitten haavoitettu tai se, joka tietää haavoittaneensa toisia ja sitä katuu. Jumala rakastaa sinua silloinkin. Ja kirkko voi olla paikka tuon rakkauden tulemiseksi todeksi. Jumalan ehdoton rakkaus on lääke panettelijoita vastaan. Se katkaisee siivet pahoilta puheilta. Se tekee hiljaisesti meitä myös ehyemmäksi, kun olemme särkyneet.

(illan kulku oli – musiikkia-Sanaa-musiikkia-rukousta-musiikkia.)

 

Mitä sydän on täynnä

Raamattupäivien hartaus 12.9.2011 (hjs 13 – toinen vuosikerta)

Jeesus sanoi:    »…Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. .. Matt. 12: 33-37

Puhuminen – ajatusten, tunteiden, tahdonilmausten välittäminen toisille on ihmisille kuuluva erityinen piirre.

Eläinkunnassa on toki jonkinlaista äänteitä ja lajien sisäistä vuorovaikutusta, varoitushuutoja ja sen sellaista. mutta ihmisten käyttämä kieli on kaikkiin näihin ylivertainen. Kristitty näkee siinä Jumalan luomisjäljen ihmisessä.

Ihminen on Jumalan kuva – järki ja kieli, tahto ja tunteet ovat eräs keskeinen osa Jumalan kuvaa meissä. Ne liittyvät saumattomasti siihen henkeen, jonka Jumala meihin puhalsi.

Ihminen ei ole vain viettiensä varassa toimiva olento, vaan hänellä on Jumalan henki, joka pyrkii korkeammalle.

Sydän taas on se keskus, missä tämä kaikki ihmisessä on.

Puhuminen, sanojen ja kielen käyttäminen liittää meidät toisiimme. Se on yhteydenpitoväline. – jossa Jumalan kuvat välkehtivät toisilleen. Siinä voi tapahtua jotakin kaunista.

Jumala itse on persoonien rakastavaa yhteyttä ja vuorovaikutusta. Ihmisten välinen sopuisa vuorovaikutus puheen välityksellä raottaisi jotakin Jumalan rakkaudesta maailmaan.

Mutta tiedämme myös, että sanat voivat haavoittaa – ne voivat muuttua irvikuvikseen langenneen ihmisen käytössä. (Mark 7:15

15 … 21 Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat,  22 aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. 23 Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet.”

Puhe on sydämen asia.

Raamattua ei ole kirjoitettu katekismukseksi. Se ei ole kirjoitettu luonnontieteiden oppikirjaksikaan, ei edes uskonnon oppikirjaksi. Se ei ole oppikirja. Tekstit ovat syntyneet tiettynä ajankohtana, tiettyyn tarkoitukseen, tiettyihin kysymyksiin. Siksi siellä ei useinkaan ole suoraa vastausta ihmisen kysymyksiin.

Silti sanomme että Raamattu on Jumalan sanaa. Siellä ei ole vain puhetta Jumalasta, eikä vain kuvauksia Jumalan teoista. Vaan elävä Jumalan on kohdattavissa sanassaan. Jumala puhuu Raamatussa.

Jumala puhuu kuitenkin ennen kaikkea sydämellemme. Järkemme ei ole se kenttä tai paikka, jossa olemme yhteydessä Jumalaan Toki järkeä tarvitsemme. Mutta sydän on se paikka, jossa Jumalan puheen kuulemme, paikka jossa ihminen kääntyy Jumalan puoleen. Sydän on paikka Jumalan puheelle ja vuorovaikutukselle.

Ensimmäinen lähtökohta kaikelle on nöyrtyminen Jumalan sanan alla: Riisu kengät jalastasi, sillä paikka jolla seisot on pyhä.

Jos sydämemme on Jumalan sanan asuinsija, Jumalan kuulemisen paikka – sydämessämme ei pitäisi olla paljon tilaa sopimattomille puheille.

Kerroin tarinaa omasta ensimmäisestä Raamatustani

Ostin sen tuntematta Jeesusta. Lähtötasoni oli koulun uskontotunneilta. En myöskään ostanut Raamttua tunteakseni Jeesusta. Ehkä salaisesti jokin siinä kiinnosti. Selitin tilanteen itselleni niin, että kova jätkä voi lukea sen – se on yleissivistykselle tärkeä. (ihan hyvä motiivi ottaa Raamattu luettavaksi)

Aloin lukea Raamattua alusta niin kuin irjaa luetaan. Luin sitä sivistysmielessä. Mutta kertomukset alkoivat puhua sydämelle.

Tosin vasta kun ystävä johdatti Kristuksen luo, sanan maailma syvässä mielessä avautui. Luomaton valo valaisi ja luomiseen kuulunut valo himmeni ja sydän täyttyi. Vain Kristus avaa Raamatun. Se ei ollutkaan nippelitietoa Jumalasta, vaan Jumalan valo, joka valaisi sydämen.

Mitä sydän on täynnä sitä suu puhuu? Mitä Jumalan sydän on täynnä. Mistä hän haluaa puhua? Hän haluaa puhua Jeesuksesta, pelastuksesta kaikille kansoille, iankaikkisesta elämästä.

Saako Kristus puhua meidän kauttamme.

Kuten huomaat, tämä hartaus ei ole kovin kiinteässä muodossa. Olin kerännyt aiheita itselleni  ylös paperiin ja puhuin sen aika vapaasti. Yllä olevia  teemoja oli esillä – eri järjestyksessä. Kaikkea kirjoitettua en ottanut esille ja toisaalta puhuin myös asioita, joita en ollut etukäteen kirjoittanut.