Sanat luovat todellisuutta

Iltahartaus kirkkoherrojen kokouksessa 25.9.2019 klo 21.

Mukana yhtye Maksetut viulut. Säestävät virret 338 Päivä vain ja 548 tule kanssani Herra Jeesus

Sanat luovat todellisuutta

Luomiskertomuksen mieliin palauttaminen ydinkohtien kautta.

  1. Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli.
  2. Jumala sanoi: ”Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan.” …Niin tapahtui,
  3. Jumala sanoi: ”Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan, niin että maan kamara tulee näkyviin.” ”Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita…” Ja niin tapahtui.
  4. Jumala sanoi: ”Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä, … Ja niin tapahtui.
  5. Jumala sanoi: ”Viliskööt vedet eläviä olentoja ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.
  6. Jumala sanoi: ”Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, … ” Ja niin tapahtui.

Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.”

Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. ..

7.  Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään.

Luomiskertomuksessa on melko työn täyteinen viikko takana. Kuusi työpäivää aamusta iltaan. Toki illalla oli aikaa katsoa tekemäänsä työtä ja todeta että hyvähän siitä tuli. Tehtävälista oli pitkä, mutta päivien edetessä listaa rastitettiin, sitä myöten, kun tehtävät valmistuivat. Työ kuitenkin vaati veronsa ja Jumalakin uupui, sillä seitsemäntenä päivänä hän lepäsi, kun urakka oli valmis.

Ennen ansaittua lepoa Jumala loi ihmisen. Se oli Jumalan viimeisen luomispäivän viimeinen luomistyö. Eli joskus ruokatunnin jälkeen yhden ja neljän välillä – tai mikäli meni ylitöiksi niin viiden aikaan, ennen auringonlaskua. Koko viikon työputki takana ja kaikkein haastavin tehtävä oli viimeisenä, mikäli ihmisen luominen oli haastavinta (ehkä se oli myös innostavinta). Fyysikot tietävät sanoa, että maailman saattaminen tilaan, missä mikään elämä ylipäätään on mahdollista, edellyttää luonnon vakioiden äärimmäisen tarkkaa hienosäätöä.

Mitäpä jos ihmisten kärsimys ja kaikki ongelmat johtuvatkin juuri siitä, että ihminen luotiin viimeiseiksi ja työn viimeisen silauksen viimeinen silaus, hienosäädön viimeiset desimaalit, eivät tulleet tehtyä enää äärimmäisellä tarkkuudella, kun väsyneen työntekijän ote vähän herpaantui ja ajatukset olivat jo viikonloppuvapaassa. Tiedämme hyvin, että tuollainen väsyminen kuvaa enemmän meitä ihmisiä kuin Jumalaa. Halusin ottaa luomiskertomuksen kuitenkin pohjaksi ja väsymisenkin ajatellen kirkkoherrojen työtä.

Jokainen kirkkoherra tietää kokemustensa perusteella, että ”sanat luovat todellisuutta”. Jumala luo maailman sanallaan ja asettaa sen rajat. Myös meidän sanamme muokkaavat ympäristöämme, todellisuutta jossa elämme.

Työyhteisössä, arkisissa neuvotteluissa ja kohtaamisissa on mietittävä, mitä sanoja käyttää ja minkälainen todellisuuden ketju siitä muodostuu.

Jumalalla on kaikki tieto kaikista asioista ja mahdollisista seurauksista. Siksi hän pystyi luomaan jotakin kaunista.

Mutta se mitä sinä sanot väsyneenä, harmistuneena, valmistautumatta, huolimattomasti, alkaa elää omaa elämäänsä, luomaan todellisuutta – yhtä hyvin kuin se, mitä sanot innostuneena, luottavaisena ja toiveikkaana. Merkityksiä ja motiiveja liitetään sanoihisi.

Profeetta Jesajan mukaan: Jumalan sana ei tyhjänä palaa, vaan täyttää tehtävän, jonka hän sille antaa. (Jes 55:11). Ihmisenkään sanat eivät palaa tyhjänä. Sanottuja sanoja ei voi vetää takaisin. Sanat saavat aikaan jotakin – mutta aina ne eivät täytä tehtävää, jonka me haluamme niille antaa. Ihmisen sanat ovat epätäydellisiä. Todellisuus, jota me luomme, voi karata ulottuviltamme. Se voi jämähtää ja tulla raskaaksi kantaa. Luomme niin ison kiven, että emme jaksa sitä nostaa.

Sanat ovat työkaluja, joilla rakennetaan luottamuksen siltoja ja innostuksen ilmapiiriä, mutta sanoilla myös rikotaan todellisuutta – joskus tietoisesti joskus tietämättämme; ne hämäävät ja tuhoavat, riistävät ja kuluttavat, joskus silittävät ja lohduttavat (Kuten hetki sitten kuulemissamme lauluissa). Sanat eivät palaa tyhjänä vaan niiden jäljessä avautuu maisema.

Mitä meidän tulisi tehdä, kun kaikki ei mennyt hyvin? Luomisen päätteeksi Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä. Se oli hyvää eikä tarvinnut korjaamista. Meidänkin tulisi katsoa ja nähdä todellisuus – tulla tietoiseksi siitä mitä on saatu aikaan ja minkälainen maisema on. Oikea tilannekuva auttaa paljon. Vain Jumalan jäljiltä kaikki on hyvää. Me emme parhaimmillakaan pysty samaan. Jos jotakin on rikki, ehkä sovinto on mahdollista ja luottamusta voi rakentaa uudelleen.

Vaikeimman tehtävän edessä on hyvä palauttaa mieleen Jumalan viimeinen luomistyö, ihmisen luominen: Tehkäämme ihminen. Jumala ei ole yksinäinen, sinunkaan ei pitäisi olla. Aina voi löytyä joku, jonka kanssa keskustella ja saada ymmärrystä ja näkökulmaa tehtävään.

Jotkut muotifilosofit sanovat, että sanojen takana ei ole mitään. Sanat eivät siksi ilmaise todellisuutta, vaan luovat sitä. Vaikka sanat rakentavat ja purkavat maailmaa – Maailmaa ei luoda meidän sanoillamme eikä se lepää meidän viisautemme varassa.

Sanojen takana on todellisuus, Jumalan luoma todellisuus, johon meidät on heitetty, todellisuus, joka heittelee meitä. Sanojen takana on myös perimmäinen todellisuus – ensimmäinen sana ja viimeinen sana; todellisuus, minkä edessä kaikki muut sanat vaikenevat, varsinkin omat.

Jumalan sanat meille ovat kutsun sanoja: Ensimmäisellä sanalla hän kutsuu meidät olemaan – Toisella sanalla hän antaa meille suunnan ja tarkoituksen, kun Jeesus kutsuu meidät seuraajikseen. Viimeinen sana ottaa meidät vastaan ja ohjaa sanojen tuolle puolen, jossa kohtaamme Jumalan. Se sana on myös kutsumisen sana ”Tule!” ”Tule Herrasi iloon. Tule omistamaan valtakunta.”

Meidän sanamme näiden sanojen välissä voi olla myös kutsu: Tule kanssani Herra Jeesus. Tule luokseni. Tule ja siunaa luomisen jälki minussa, jotta tekoni kirkastaisivat sinua.

Virsi 548 tule kanssani Herra Jeesus

Hartauteen toivottuja teemoja: Kirkkoherran jaksaminen, yksinäisyys, hengellisen elämän lähteet.
Advertisement

Ihmistä ei luotu paratiisiin – hän on toista maata

Ihmistä ei luotu paratiisiin – Toista maata

Olet kuullut varmasti sanottavan jostakin henkilöstä, että hän on toista maata. Hänen erilaisuutensa on sellainen, että hän tuntuu kuin olevan toisesta maasta, jossa on toisenlaiset tavat. Tai sitten hän on pelkikorttikielellä toista maata.

Luomiskertomus avautui minulle jokin aika sitten aivan uudella tavalla. Ihminen on toista maata suhteessa paratiisiin. On hämmästyttävää miten kahdenlainen maa tulee kertomuksessa esiin.

Tiesitkö, että ihmistä ei luotu paratiisiin. Tämä itseäni hämmästyttänyt asia sanotaan Raamatussa itse asiassa hyvinkin voimakkaasti. Olen aina ennen ajatellut, että ihminen luotiin nimenomaan paratiisiin. Tässä ensimmäinen ja toinen luomiskertomus eroavat toisistaan.

Lähtökohta on siis huomata, että Raamatun alussa on kaksi luomiskertomusta ja ne ovat luonteeltaan erilaisia. Ensimmäinen luomiskertomus ei puhu itse asiassa paratiisista mitään (1 Moos 1:1-2:4). Ensimmäistä luomiskertomusta seuraa välittömästi toinen. Se on tosin nimetty käännöksessämme Ihminen paratiisissa. Tosiasiassa se kertoo erilaisen luomiskertomuksen (1 Moos 2:4-25). Ensimmäisestä luomiskertomuksesta käytetään nimeä pappiskirjan luomiskertomus ja jälkimmäinen Jahvistin kertomus. Sysntiinlankeemuskertomus jatkaa Jahvistin kertomusta.

Kun sanoin, että ihmistä ei luotu paratiisiin, tarkoitan jälkimmäistä kertomusta. Sen mukaan luotuaan taivaan ja maan Jumala loi ennen muita elollisia olentoja ihmisen. Jumala muovasi hänet maan tomusta. Luotuaan ihmisen Jumala suurena puutarhurina istutti paratiisin itään Eedeniin – siis jonnekin kauemmas – ja asetti sinnen ihmisen viljelemään ja varjelemaan sitä. (1 Moos 2:8, 15)

Paratiisin onni ei kestänyt kauan, kun ihminen kääntyi Jumalaa vastaan. Lankeemuksessa hänet ajettiin ulos paratiisista. ”Niin Herra Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty.”

Ensin hän viljeli ja varjeli maata, josta hän ei ollut tehty. Siinä oli jotakin taivaallista. Tämän jälkeen hän viljelee maata, josta hän on tehty. Sitä maata kohtasi kirous: se kasvaa orjantappuraa ja ohdaketta. Viljeleminen on vaivalloista – sillä maa on kovaa ja sen muokkaaminen vaivalloista. Sellaista maata me ihmiset olemme. Kovaa maata, joka tuottaa huonosti satoa. Tätä maata pitää Pyhän Hengen pehmittää, jotta se ottaa vastaan Jumalan sanan siemenen taivaallisesta puutarhasta. Siinä paratiisi laskeutuu luoksemme – kirous väistyy ja maa pyhittyy Jumalan sanan siemenen ihmeitä tekevästä vaikutuksesta.

Tätä ideaa mukaillen pidin retriitissä yhden aamujumalanpalveluksen saarnan.