Tuomas ei usko jos ei näe

Yksi kahdestatoista opetuslapsesta, Tuomas, josta käytettiin myös nimeä Didymos, ei ollut muiden joukossa, kun Jeesus tuli. Toiset opetuslapset kertoivat hänelle: ”Me näimme Herran.” Mutta Tuomas sanoi: ”En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.”

Viime sunnuntain aihe ja samalla koko viikon aihe liittyy uskosta todistamiseen: Ylösnousseen todistajia. Siksi mielenkiintoista on se, että evankeliumissa on esillä tunnetuin kertomus epäuskosta ja epäilystä. Tuomas on tunnetusti porukan epäilijä, hän kyseenalaistaa toisten kertomukset. Eikä suostu uskomaan ilman kovia todisteita. ”En usko. Jos en itse näe. En usko, jos en itse omin sormin koske.” Tuo evankeliumi on lyönyt leiman häneen: Epäilevä Tuomas. Pian hänkin kohtasi ylösnousseen Jeesuksen – ja uskoi. Epäilys vaihtui iloon.

Kaikkien oppilaiden uskossa oli tapahtunut muutos siitä, mitä se oli ollut ennen pitkäperjantaita ja mitä se oli ylösnousseen kohtaamisen jälkeen.

Ennen pääsiäistä oppilaat uskoivat ihmeitä tekevään Jeesukseen. Maanpäälliseen Jeesukseen. Pääsiäisen tapahtumien jälkeen heidän uskonsa muuttui. He uskoivat nyt kuoleman voittaneeseen Jeesukseen. He oppivat uskomaan Jeesukseen, joka on läsnä kaikkialla heidän kanssaan, vaikka he eivät näkisikään häntä.

Aivan varmasti me löydämme epäilevän Tuomaksen itsestämme. Kun Jeesus sanoi Tuomaalle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” Jeesus sanoi nämä sanat ennen kaikkea sinulle.

Meidän uskomme on samanlaista. Meidän on vaikea uskoa elämään, kun näemme ja kohtaamme ympärillämme kuolemaa, joka ei muuksi muutu: jättää jälkeensä surua ja kyyneleitä. Meidän on vaikea uskoa Jumalan hyvyyteen ja johdatukseen, kun petos ja korruptio hallitsee maailmaa ja näyttää vievän voiton rehellisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta.

Vaikka meidän elämänvaelluksemme tapahtuu pimeän maailman keskellä, niin valo on sisällämme ja me tiedämme, että se koittaa kerran myös koko maailmalle. Pimeys ja epätoivo pyrkivät voittamaan meidät ja viemään mennessään, mutta Jumala on voimakkaampi. Hän pitää meistä kiinni. Me kuulumme hänelle, me olemme valon lapsia. Siksi me nousemme uudestaan epäilyksestä luottamukseen. Siksi sanomme Jumalalle: Tapahtukoon sinun tahtosi – vaikka emme tiedä mitä se missäkin tilanteessa on. Sitä on usko. Me annamme itsemme hänelle.

Me tunnemme itsemme ja oman heikon uskomme. Mutta yhä uudestaan se muuttuu. Ihmeitä tekevästä Jeesuksesta ylösnousseeseen ja läsnäolevaan, joka on tuonut Jumalan valtakunnan keskellemme – ei panssarivaunuin, vaan uskoksi, joka luottaa näkemättä.