Kun sana sattuu

Kun sana sattuu – Länsi-Pori lähetysilta 13.10.2019 

Esittelyä – kuka minä olen

• Olen Harjavallan seurakunnan kirkkoherra Tuomo Lindgren. Kotoisin Porista. En useinkaan vieraile muissa seurakunnissa puhujana. Mutta…
• … …
• En kuulu mihinkään herätysliikkeeseen – lukiolaisena kävin jonkin verran rukoilevaisissa, mutta se niin kuin muutkin porukat jäivät minulle vieraaksi.

Jokin sisäinen varovaisuus piti minut ulkopuolella liikkeistä, jotka ehkä koin liian kahlitseviksi tai määräileväksi sielunelämän alueella – missä määräysvaltaa ei tule luovuttaa pois. Minua kiehtoi aina uskonnon psykologinen puoli. Hengellisten asioiden on oltava ihmiselle itselleen kokemuksen tai tunteen tasolla tosia ei ulkoa opittuja. Näin siitäkin huolimatta, että itse usko ei ole kokemus tai tunnetila.

Uskoa ei voi pakottaa kenellekään. Se on aina ainutlaatuisen ja henkilökohtaisen kamppailun tulos – mikäli kysymys on syvästä uskosta eikä uskottelusta. Se ei ole koskaan valmis, vaan on aina keskeneräinen. Kasvu kristittynä on kesken.

Me olemme Jeesuksen seuraajia, mutta emme täydellisiä. Kun Jeesus valitsi oppilaansa / opetuslapsensa, hän valitsi epätäydellisiä ihmisiä. Kukaan heistä ei ollut minkään rabbikoulun kasvatti. Heidät oli lapsena luultavasti opetettu lukemaan, kuten muutkin kylän lapset. Mutta muuten he olivat tavallisia kalastajia. Heidän varaansa hän uskoi evankeliumin levittämisen. — Koska heistä ei oikein ollut siihen, Jeesus joutui pian taivaaseen ylösnoustuaan turvautumaan oppineeseen rabbiin, Saulukseen eli Paavaliin, josta tuli pakanoiden apostoli. Mutta silloinkin evankeliumi levisi tavallisten oppimattomien ihmisten välityksellä eteenpäin.

Lähettimme Antti Saarenketo, joka on palannut Etelä-Sudanista kertoi, että siellä pakolaisleireillä rakennetaan teltasta yksinkertaisia kirkkoja. Viikonloppukurssilla koulutetaan evankelistoja ja heidän mukanaan seurakunnat kasvavat nopeasti. Meillä Suomessa yliopistokoulutetut työntekijät, koittavat pitää ihmisistä kiinni, etteivät ne lähtisi pois.

Afrikassa jumalanpalvelus sunnuntaisin, tuo heidän elämäänsä jotakin tärkeää. Sunnuntai on se päivä viikossa, jolloin he saavat unohtaa itsensä ja unohtaa kauheudet ja sen mitä he joutuvat köyhyydessä ja nälässä kohtaamaan. Heille uskossa on kysymys selviytymisestä.

Teidän lähetyskohteenne on Saranskin kaupungissa Mordvassa Venäjällä. Se työ on minulle vieras. Voin silti kuvitella heidän tunnistavan jotakin edellisestä asiasta. Sunnuntain yhteen kokoontumisella on merkitystä.

Usko tuo meillekin jotakin. Se vastaa johonkin syvään osaan itsessämme – Jumalan luomina ihmisinä. Mikä se sinulla on? Miten Jumala on sinut aikanaan tavoittanut? Se voi olla mitä vain – Jumala on saanut sinut kiinni – totuuden valo on lävistänyt – tiedät että sinut on nähty – mutta samalla se katse on ollut rakkauden katse – ainakin jossakin vaiheessa, toivottavasti. Jumala on nähnyt sinut kokonaan samalla tavalla kuin monet elämän kolhimat Jeesus näki evankeliumeissa. Siitä on alkanut kasvaminen, usko, vastarakkaus ja ilo.

Evankeliumeissa on kertomuksia, joissa jotakin tällaista tapahtuu. Totuuden valo paljastaa sydämen syvyydessä majailevan pimeyden. Esimerkkejä voisi olla useampikin, mutta otetaan tämä Johanneksen evankeliumista.

Varhain aamulla Jeesus tuli taas temppeliin. Lainopettajat ja fariseukset toivat paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: »Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa.
Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?» He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä. Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan.
Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: »Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.» Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan.
Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: »Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?»
»Ei, herra», nainen vastasi. Jeesus sanoi: »En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.» Joh 8:3-10

Evankeliumi on kaikille tuttu kertomus tuomiota odottavasta naisesta. Siinä Jeesukselle rakennettiin ansa, hänet haluttiin mustamaalata. Hänet haluttiin nolata ja riisua hengellisestä vallasta.

Nainen oli jäänyt kiinni aviorikoksesta. Tapahtuman taustaa ei tarkemmin selvitetä. Isossa kaupungissa löytyi helposti fariseusten suunnitelmaan sopivia tapauksia. Rikkomus oli tapahtunut ja naisen annettiin kärsiä seuraukset. Nyt Jerusalemin oppineet pääsisivät testaamaan kuuluisaa Jeesusta. Miten hän jakaa oikeutta todellisessa tilanteessa, kun sanoilla on suora vaikutus ihmisen kohtaloon.

Ajatus tietysti oli paljastaa hänet huijariksi ja osoittaa, että ihmisten odotukset hänen suhteensa ovat ylimitoitettuja. Laki sanoo selvästi, että tällaiset on kivitettävä. Lainkohta tuotiin esille. Mikä on Jeesuksen antama tuomio?

Tilanne oli sähäkkä. Jännitys tiivistyi.

Jos Jeesus sanoisi jotakin lakia vastaan, hän ei olisi oikea profeetta tai Jumalan mies. Jos taas hän lähettäisi naisen kuolemaan, hän ei olisi syntisten ystävä. Hän menettäisi suosionsa ja kannatuksensa. Ansa oli tehty laukeamaan kummassakin tapauksessa: sanoi hän kyllä tai ei.

Naisen kohtalo ei fariseuksia kiinnostanut – heitä kiinnosti syrjäyttää Jeesus kansansuosiosta. He olivat jo aikaisemmin lähettäneet miehiä pidättämään Jeesuksen, mutta ne tulivat tyhjin käsin takaisin. Kun heiltä asiaa tivattiin, he sanoivat: ”Kukaan ei ole koskaan puhunut sillä tavoin kuin hän.” Vangitsijat tulivat Jeesuksen sanojen vangitsemiksi. Fariseukset ja lainoppineet tiesivät jo, että Jeesuksen sanoissa on voimaa. Mutta tässä ansassa kaunopuheisuus ei riittänyt eikä hämärät kirjoitusten tulkinnat. Häneltä pyydettiin ratkaisua yksittäiseen tilanteeseen. Ratkaisua, jolla on suora seuraus tuomion täytäntöön panemiseen.

Mutta Jeesus oli hiljaa. Hän ei sano mitään. Hän ei väistänyt kysymystä. Hän odotti. Hän tiesi tarkkaan, minkälainen näytelmä on menossa. Hän tiesi ja tunnisti myös pahuuden ja pimeyden, mikä ihmissydämissä tuolloin nousi: kostonhimoa, murhanhimoa, säälimättömyyttä, kovuutta. Ihmiset halusivat peittää omaa pahuuttaan tuomitsemalla jonkun toisen. Jeesus on hiljaa ja antaa tilanteen rauhoittua. Murhanhimoinen sydän hakkasi lujaa ja veri kohisi ihmisten suonissa. Pian kaikki hänen ympärillään olivat hiljaa ja seurasivat herkeämättä, miten Jeesus toimii.

Jeesus kirjoittaa maahan, mutta ei tee elettäkään provosoidakseen syyttäjiä ja kansanjoukkoa ympärillään. Hän ei lähde kiihkeään väittelyyn. Hän ei menetä malttiaan eikä aja muita ikään kuin puolustusasemaan. Yksikin vääränlainen katse olisi riittänyt. Sen sijaan hän sanoo rauhallisesti:

”Se joka teistä ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.”

Vasta nyt Jumalan sanan valo paistoi ihmisten sydämiin. Sana sai heidät kiinni juuri niin kuin Jumalan sanan pitää. Tuohon asti he olivat valmiita kivittämään naisen kuoliaaksi yhtenä raivopäisenä laumana. Ei ihme, että Jeesus oli hiljaa ja rauhoitti vimmaan lietsottua ihmislaumaa.

He joutuivat nyt katsomaan itseään ja ottamaan vastuun omasta tekemisestään. He eivät olleet naisen edessä enää laumana vaan yksityisinä ihmisinä.

Daniel Nylund kirjoittaa teoblogi.com sivulla ja tukeutuu paljon ranskalaiseen tutkijaan Rene Girard. Luen lainauksen: ”Ensimmäinen kivi on kaikkein vaikein heittää. Miksi? Koska se on ainoa kivi, jolla ei ole esikuvaa.” Sen heittämiselle ei ole mallia. Ensimmäisen kiven heittäjä näyttäisi mallia kaikille muille. Sen jälkeen seuraisi lukematon määrä kiviä, joiden tarkkaa alkuperää kukaan ei enää pystyisi tunnistamaan. Kaikkien yhteisestä väkivallasta kukaan ei erikseen kantanut vastuuta. Siksi naisen ja kuoleman välillä oli vain tämä yksi kivi. Jeesus yritti saada tämän ensimmäinen kiven painamaan mahdollisimman paljon.”

”Mitä enemmän he painostavan hiljaisuuden aikana miettivät siihen liittyvää vastuuta, sitä raskaammalta se alkoi kädessä tuntua. Äsken niin yhtenäinen joukko hajosi hiljaa itseään tutkiviksi yksilöiksi. Äskeinen ei-kenenkään-vastuu alkoi jakaantua jokaisen yksilölliseksi vastuuksi. Kuka uskaltaisi ottaa vastuun ensimmäisen kiven heittämisestä?” ”He olivat tulleet paikalle joukkona, mutta he poistuivat yksi kerrallaan vanhimmat ensimmäisinä.”

Lainaus kiinni

Jeesus oli voittanut tämän henkien mittelön ylivoimaisesti, mestarillisesti. Se, mikä piti olla hänen ansansa, kääntyi juonittelijoita vastaan. Tapaus jäi varmasti ihmisten sydämiin lopun iäksi, niin voimakas ja ainutlaatuinen tilanne oli.

Jäljelle jäivät Jeesus ja nainen. Naisen synti oli paljastunut. Se oli tullut vieläpä julkiseksi ja hän oli siksi vähällä menettää henkensä. Jeesus pelasti hänet tavalla, joka muutti häntä varmasti sisäisesti. Kohtaamisen merkityksestä hänen elämässään ei kerrota. Jotkut parantuneet lähtivät seuraamaan Jeesusta ja ylistivät häntä. Naisen elämästä ei tiedetä. Sen tietämme, että hän tuli nähdyksi syvimmän häpeänsä keskellä ja kuitenkin häntä ei tuomittu. Eivät ihmiset, joilla oli kivet jo kädessä, mutta ennen kaikkea Jeesus ei tuominnut häntä. Häntä katsottiin rakkauden katseella. Hän sai enemmän kuin elämänsä takaisin. Hän oli kohdannut Jumalan ehdottoman rakkauden. Rakkaus antoi anteeksi, ja ohjasi samalla uudistuneeseen elämään.

Entä me? Minkälaisia Jeesuksen seuraajia me olemme? Tai miten sijoitumme tarinaan – ensimmäisen kiven heittäjiä, kiven pudottanut poistuja – langennut kivitystä odottava armahdettu, juonitteleva fariseus.

Voit löytää itsesi monestakin kohtaa kertomusta. Moni poistui näyttämöltä sanan satuttamana. He tunnistivat syntinsä ja tekivät oikean johtopäätöksen eivätkä osallistu julmaan näytökseen, jossa käsikirjoitus sai yllättävän käänteen. Ehkä hekin – synnin satuttamat – tulivat Jeesuksen luo myöhemmin ja kohtasivat saman katseen: Minä en sinua tuomitse.

Niin Jeesus haluaa katsoa myös sinua, kun totuuden valo paljastaa sinusta syntisen: avionrikkojan tai kivittäjän.

*     *     *

Puheen apuna käytetty Daniel Nylundin Teoblogista löytyviä huomioita kyseisestä evankeliumin kohdasta: https://teoblogi.fi/ – Lyhyt puhe ei voi huomioida kaikkia niitä vivahteita, joita tekstillä on. En myöskään johdattanut syvemmälle niihin teemoihin, joita Daniel pitää esillä.

Advertisement

Marianpäivä – kutsumus-teema

KUTSUMUS (Marianpäivän tekstistä pätkä)

Minulle Marian ilmestyspäivä on ehkä kaikkein eniten päivä, jolloin ajatus kutsumuksesta nousee esille.

Kun olin lapsi, halusin tulla vahvaksi ja ketteräksi kuin Tarzan. Nuorukaisena halusin olla hurmaava kuin Elvis, pelata jalkapalloa kuin Pelé, murrosikäisenä soittaa kitaraa kuin Ritchie Blackmore jne. Tilanne on varmasti tuttu jokaiselle meistä, kunhan vain nimet ihailun kohteina vaihtaa. Minusta ei tullut Tarzan, ei jalkapalloilija eikä kitaransoittaja. Nämä olivat asioita, joista unelmoin lapsena. Niissä oli jokin piirre, mikä kutsui minussa jotakin esille. Eräänlaisia kutsumuksia nekin.

Unelmat pitävät sisällään kutsun – ne ovat asioita joita kohti kuljetaan. Unelmat ovat parhaimmillaan jotakin sellaista, minkä Jumala meissä synnyttää. Unelmat voivat toisaalta ohjata myös harhaan – elämässä aina voi tulla kaukopolkuja ei siis oikopolkuja vaan kaukopolkuja. Niinkin voi käydä. Ehkä sellaiset unelmat ovat enemmänkin kopioituja unelmia eivätkä sellaisia, jotka aidosti ovat sisäsyntyisiä. Tiedä häntä. Elämän risteyskodissa olisi tärkeää pystyä kuuntelemaan, mikä on minun tieni. Mihin minua kutsutaan. Monesta suunnasta tulee kutsuja, mutta mikä on oma tieni, minne minä kuulun.

Vanhemmiten ymmärtää omaa polkuaan toivottavasti paremmin.

– Vakavampia tulevaisuuskuvia minulla oli mainospiirtäjä, mutta se kuivui nopeasti kasaan. Laborantti olisi voinut hyvin tulla, kun menin ammattikouluun. Mutta jätin sen kesken ja menin iltalukioon ajatellen lukevani ehkä jonkinsortin psykologiksi.

Toisin kävi. Elämä kuljetti lukion kautta teologiseen ja papiksi.

Piispa Eero Huovinen sanoi, että hän ei ole elämässään tehnyt suuria valintoja elämäntiensä suhteen vaan on enemmänkin ajautunut eri tehtäviin. Se tuntui jotenkin armolliselta. Merkityksellinen elämä on tullut hänellä niin, että hän on tarttunut niihin haasteisiin, joihin elämä (eli Jumala) on kuljettanut.

Jumala kutsuu jokaista ihmistä.

• Hän kutsuu meidät OLEMAAN – siis luo meidät sanallaan.
• Hän kutsuu meidät tehtävään – maallinen kutsumus (viljelemään ja varjelemaan maata)
• Hän kutsuu meitä yhteyteensä, kun olemme eksyneet – Adam! Missä olet? – Kain ”Mitä sinä olet tehnyt?”
• Hän kutsuu meitä Jumalan valtakunnan työhön, rakentamaan seurakuntaa = Seuraamaan Jeesusta. Jeesuksen luona olemisemme uudistuu (uusi luomus)
• Hän kutsuu kerran ajasta ikuisuuteen

Minkälainen sinun polkusi on ollut? Minkälainen on ollut sinun kutsumuksesi? Mistä unelmoit ja mitä unelmillesi tapahtui? Onko jokin unelma jäänyt elämään? Onko jokin toteutumaton asia jäänyt harmittamaan?

Mitä on kutsumuksesi tänään?

Kun maalliset velvollisuudet on tehty, miten taivaallinen kutsu voisi vahvistua?

–          olla yhteydessä Jumalaan

–          kuunnella hänen ääntään

–          seurata häntä omalla paikallaan.

Maria sai kutsun – hän sanoi Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle sanasi mukaan.

Osoita minulle Sinun tiesi

Aamuhartaus työntekijöiden virkistyspäivänä + kappalaisen eläkkeelle saattelemisen retki

Katselin eilen Ruotsissa asuvan ystäväni valokuvia Facebookista (terveisiä Sanna B:lle Ruotsiin). Erässä kuvassa oli kirjailtu teksti liinaan jonka päällä oli krusifiksi. Teksi oli seuraava:

Visa mig Herre Din väg / Gör mig villig att vandra den

Kun ruotsin kieli osui silmääni tajusin samalla, että tuossa ovat sanat tätä aamuhartautta varten.

Osoita Herra minulle tiesi – Tee minut halukkaaksi sitä kulkemaan. Kysymys on haastava. Siinä ei pyydetä Jumalaa osoittamaan minulle minun omaa tietä, vaan Sinun tiesi. Tämä on vaikeaa. Haluamme niin kulkea oman mielemme mukaan. Etsimme tunnetusti omaa tietämme. Se juuri on se meidän juttumme: löytää oma tie, oma tapa, oma näkemys – my way. Paino sanalla oma.

On tärkeä tiedostaa, mikä on oma tie. On tärkeä ottaa se jollakin tavalla omakseen. Sehän voi olla myös kutsumuksemme. Mutta tuo rukouksen sana, jonka alkulause on psalmista (25:4) voi vaatia tarkastamaan ja mahdollisesti siihen asti omaksi kokemastamme tiestä myös luopumaan – ehkä ei kokonaan, mutta jostakin osasta siitä.

Jumalan osoittama tie tuntuu vaikealta juuri siksi, että pelkäämme sen olevan jollakin tavalla vastakkainen omalle tiellemme ja omille toiveillemme. Olihan kuvassakin krusifiksi. Jeesuksen tie johti luopumiseen, uhrautumiseen, itsensä antamiseen. Se oli rakkautta sitä kohtaan, mikä ei rakkautta ansainnut. Jeesuksessa Jumala osoitti tiensä. – Tuomas Kempiläinen on sanonut tunnetulla tavalla: Jeesuksella on paljon ihailijoita, mutta vähän seuraajia.

Meidän tehtävä on kuitenkin seurata Jeesusta, kulkea Jeesustiellä. Jeesustielle meidät asetettiin kulkemaan kun meidät kastettiin. Tie ei ole helppo. Mutta se haastaa meitä muullakin tavalla kuin vain sanallisesti tai ajatuksen tasolla. Seuraako uskosta mitään.

Voisimmeko me tulla halukkaaksi osoittamaan rakkautta, inhimillisyyttä, kunnioitusta ja lämpöä niille, jotka sitä eivät ansaitse. Voimmeko ajatella luopuvamme jostakin siitä, mitä olemme itsellemme hankkineet. jne..

.

.

Kuva löytyy osoitteesta:

En tosin tiedä näkyykö se kaikille.

Lahja syntymäpäiväsankarille

80 vuotta

Seurakunnan puolesta minulla on ilo toivottaa sinulle X – Hyvää syntymäpäivää ja Jumalan siunauksen koko rikkautta niin tälle päivälle kuin kaikkia tulevia päiviä varten.

Tiedän että syntymäpäivisin katsellaan elämänkulkua yleensä taaksepäin varsinkin kun on tasakymmeniä saavutettu. Täällä kuitenkin on paikalla niitä, jotka tuon taipaleen tietävät minua paremmin ja haluavat siitä kertoa.

Minä puolestaan jäin pohtimaan, minkälainen lahja syntymäpäiväsankarille pitäisi antaa? Minkälaisesta lahjasta hän pitäisi? Minkälainen olisi täydellinen lahja? Täydellinen lahja on sellainen, jossa lahjan antaja tiedostaa toisen syvimmän kaipuun. Täydellinen lahja tulee täydestä sydämestä. Sitä haluaisi

Tänään on monta lahjaa annettu ja toiset lahjat odottavat vielä antamistaan. Ne kaikki annetaan hyvästä sydämestä, suuresta ilosta ja kiitollisuudesta. Ne ovat rakkaudella annettuja.

Ehkä ne hipovat jopa täydellistä lahjaa. Ainakin tekevät päivästäsi onnellisen. Mutta ihmisten maailmassa täydellisiä lahjoja on vaikea antaa. Lahjan saajatkaan eivät aina tiedä mitä oikeasti haluaisivat. Tai sitten toiveet voivat olla myös sellaisia, joita ei kukaan pysty toteuttamaan: jos toivoisi esim. ”Kunpa saisi olla jälleen 16v”. Tai kunpa olisin terve ja pääsisin hyppimään hyppynarulla: ”nallekarhu, nallekarhu mene sisälle…” jne kuten tyttöjen leikissä tapahtuu.

Sellaisia toiveita eivät parhaat ystäväsikään pysty toteuttamaan. Täydellinen lahja on kuitenkin olemassa. Se on täydellinen, koska sitä ei tahraa mikään inhimillinen. Itseasiassa tiedän keneltä sen saa ja tiedän myös sen, että X olet sen kerran jo saanut ja se on sinulla tallella.

Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien isältä, jonka luona ei mikään muutu – ei valo vaihdu varjoksi. Päätöksensä mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, että olisimme hänen luomistekojensa ensihedelmä. Jaak 1:17-21

Täydellinen lahja tulee taivaan tähtien isältä eli Jumalalta. Lahja on täydellinen siksi, että Jumala tuntee sisimpämme täydellisesti. Hän tuntee ilomme aiheet ja hän tuntee suurimman ja syvimmän kaipuumme. Hän tietää pelkomme ja toiveemme.

Minä en pysty sitä lahjaa sinulle antamaan. Sen antaa Jumala itse. Minä pystyn vain muistuttamaan, että sinä olet sen saanut. Se on lahja, joka on joka päivä uusi ja yhtä ihmeellinen. Se on lahja, mikä ei vanhene, ei kulu ei pölyty, eikä mene rikki.

Lahja on lähtöisin Jumalan rakastavasta sydämestä ja tarkoitettu juuri sinulle. Lahjaan ei voi kyllästyä. Mitä enemmän sitä tutkii, sitä ihanammaksi se käy ja sen mielenkiintoisemmaksi tulee.

Lahja on luonteeltaan sellainen, että siihen sisältyy palautus oikeus. Se ei kuitenkaan olisi viisasta, vaan sangen ajattelematonta. ja silti jotkut ovat heittäneet sen menemään.

Tässä lahjassa Jumala antaa itsensä. Hän antaa voimansa sinun voimaksesi / hän antaa vahvuutensa sinun turvaksesi, vanhurskautensa ja pyhyytensä puhtaudeksesi, Jeesuksen uhrin syntien sovitukseksi, ystävyytensä ja rakkautensa lohduksi.

Hän antaa sinulle – sinut itsesi vapautettuna kaikesta mikä painaa. Hän antaa merkityksen elämääsi, mikä kutsumuksessasi säteilee – Hän antaa sinulle tulevaisuuden ja toivon: ja kaikesta tästä vasta pieni aavistus on nähtävissä, mutta kerran sen syvyys paljastuu kirkkaudessa.

Jotta päivittäin tämä lahja säilyisi sinulla silmien edessä annan tällaisen pienen kirjan – se on rukouskirja, joka auttaa tutkimaan ja iloitsemaan lahjasta. Tämän viikon rukous kuuluu seuraavasti: yhdymme siihen.

Viimeinen vihollinen

Viimeinen vihollinen

Erilaiset seikkailu ja taisteluelokuvat kertovat sankarista, joka taistelee vihollisiaan vastaan. Hänellä on olemassa oma päävihollisensa ja kaikkein vaikein vastustajansa. Mutta hänellä on sitä ennen monta vastustajaa, vähempiarvoista. Niissäkin taisteluissa hän haavoittuu. Lopulta hän kohtaa kuitenkin päävastustajansa, viimeisen vihollisensa. Elokuva huipentuu heidän taisteluunsa, siihen kuinka sankari vaikean kamppailun jälkeen kykenee nousemaan alakynnestä voittajaksi.

Me haluaisimme varmasti olla tällaisia sankareita, jotka ovat voittamattomia. Haluaisimme olla niitä sankareita, jotka taisteluissa kaatavat maahan kaikki vastustajansa. Mikään tai kukaan ei ole meitä suurempi, viisaampi tai vahvempi. Jos joku onkin vahvempi, voitamme sen kuitenkin älykkyydellämme. Osaamme käyttää sen heikkoa kohtaa hyväksemme tai jopa kykenemme kääntämään hänen vahvuutensa häntä itseään vastaan. Viimeisessä taistelussa kohtaamme vaikeimman, taitavimman vastustajamme, joka on pysytellyt kaiken aikaa taustalla. Kuka on päävastustajamme.

Paavali sanoo, että kuolema on vihollisista viimeinen (1 Kor 15:26). Mitä tahansa vastustajia elämän varrellamme on, viimeisenä meitä vastaan tulee kuolema. Se voi näyttäytyä meille silloin kun lääkäri sanoo, että sairautemme suhteen ei ole enää mitään tehtävissä. Olemme siihen asti taistellut sairauksia vastaan, mutta nyt huomaamme, että sairaudet ovat olleet vain vähäisiä taistelijoita tämän päävastustajan rinnalla.

Alkaa kamppailu ylivoimaista vastustajaa vastaan. Me voimme saada erävoittoja ja voimme saada omasta mielestämme tasapelin ja päästä näin jatkoajalle. Tosiasiassa alusta lähtien on selvää. Kuolema vie voiton. Me emme pysty antamaan sitä vastaan yhtä ainoaa kunnon iskua. Se lyö meidät maahan ja me kuolemme. Näin tapahtuu aivan jokaisen kohdalla.Meidän sankaruutemme ei ollutkaan pysyvää. Emme ole lyömättömiä, ei käynytkään niin kyin elokuvissa.

Silti Paavalin teksti hämmästyttää. Siinähän sanotaan selvästi että tämä viimeinen vihollinen kuolema kukistetaan. Käy sittenkin niin kuin niissä elokuvissa, joissa sankari viimeisillä voimillaan onnistuu kukistamaan arkkivihollisensa. Myös kuolema, viimeinen vihollinen voitetaan, mutta sankari et ole silloin sinä. Viimeisen vihollisen voittanut sankari on Jeesus. Pitkäperjantain kertoo lopullisesta taistelusta ja pääsiäinen kertoo taistelun lopputuloksesta, voitosta. Kuolema saavutti Jeesuksen ja näytti siltä, että siihen kaikki päättyi. Jeesus haudattiin kuten mikä tahansa eloton ruumis. Mutta kolmantena päivänä hän heräsi kuolleista. Jeesus on voittamaton sankari. Tämä nimi on jokaisen kuolevaisen hyvä pitää mielessä. Sillä se on ainoa turvamme hädän hetkellä.

Vanhenemista – syntymäpäiväpuhe

Monenlaista vanhenemista  (XY 40-vuotta)

Hyvät ystävät tänään vietämme X 40-vuotis juhlia. Kun sanoo äkkiseltään olevansa 40, se tuntuu aika paljolta. Ei voi valehdella enää olevansa nuori. Toisaalta olin eilen 92-vuotissynttäreillä. Jos samoihin lukemiin tähtää, niin siihen on yli 50 vuotta aikaa. Sekin on aika paljon.

Kun on saavutettu 40 vuotta ikää niin siinä vaiheessa viimeistään on hyvä pohtia omaa vanhenemisen strategiaa. Mitä se on tähän asti ollut ja mitä se pitäisi olla. On vanhenemista ja on vanhenemista. Seuraava pohdinta esittelee näitä malleja ja kukin kuulija voi sijoittaa itsensä omaan siistiin lokeroonsa.

Toiset taistelevat sitä vastaan – eivät hyväksy koko ajatusta ja yrittävät pysäyttää kaikki vanhenemisen ulkoiset merkit. Tavoite on ikinuoruus. He ovat eri kauneus ja ulkonäköön keskittyneille firmoille kiitollisia asiakkaita. Tämä vanhenemiskäsitys on länsimaissa hyvin vahvasti esillä. Osittain se johtuu vain bisneksestä osin siitä, että uskon avaama näkökulma puuttuu elämästä. Ihannoidaan nuorekkuutta, vanhalta ei saa näyttää. Kokemusta on hyvä olla olemassa, mutta ei ikää. Ongelma tässä ulkokuoreen keskittyneessä mallissa on se, että sisäinen ihminen unohtuu kokonaan.

Perusmalli suomalaisesta vanhenemista on ollut syntyä jo valmiiksi vanhana: ”Meil ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuorimies on hautaan valmis jo”. – Naisten maailmaan käännettynä tämä voisi kuulua näin: ”Meil akkoina syntyy sylilapset ja tyttönen on mummo raihnainen.” Tämä on tällainen herätysliikejohtajien suosima malli, jossa kuolemaa ajatellaan varhain. Tässä oleellista on se, että mieleltään on vanha jo 3-vuotiaana ja keho seuraa sitten omaa tahtiaan perässä. Etuna on että säästyy murrosiältä (vanhemmat säästyy lastensa murrosiältä)

Toinen muunnos edellisestä filosofiasta on jouduttaa sekä mielen että ruumiin vanhenemista: Siinä onnistuakseen on käytettävä runsaasti päihteitä. Suomessa paljon harrastettu vanhenemisen muoto. Ryyppääminen on ennen aikaisesti kehoa vanhentava ja rappeuttava asia. Olet X työssäsi tavannut heitäkin ja tehnyt havainnon, että näyttävät 20 vuotta vanhemmilta vaikka ovat sinun ikäisiäsi tai nuorempia.

Erään hampurilaisfirman vanhenemisfilosofia: Kasva isoksi älä aikuiseksi. Tämä saattaa teinistä tuntua hienolta ajatukselta, koska he eivät ehkä tykkää niistä aikuisista joita ovat oppineet tuntemaan. Aikuisuus on heistä paha juttu. Mutta jos tarkemmin katsoo mainoslausetta niin se on suomennettavissa seuraavasti. Laita aivot narikkaan, syö vain meidän tuotteitamme äläkä välitä lihoamisesta. (seuraava viittomilla: kasva isoksi – pyöreä – älä aikuiseksi – sormi otsaan). Tämä on aika vaarallinen vanhenemisfilosofia. – Joskus tunnetaan Peter Pan -ilmiönä ja koskee silloin enemmän miehiä – pojat ovat poikia. Miehet eivät aikuistu vaikka pyöristyvät.

Seuraavassa mallissa vanhennutaan sykähdyksittäin – Tämä on ns. Mooses-malli. En tiedä tälle naispuolista versiota. Henkilö vanhenee ensin tasaisen hitaasti, sitten nousee vuorelle ja tulee takaisin parta ja hiukset valkoisina. Naisilla ei parta valkaistu, hiukset ehkä. Tässä mallissa tiettyjen elämän isojen kokemusten jälkeen astutaan uuteen vaiheeseen: avioliitto / lasten syntyminen / lastenlasten syntyminen. Vanheneminen tapahtuu näissä  kohdissa merkittävin harppauksin, kun taas niiden välissä muutos on hidasta. Voisin kuvitella, että X:llä tämä Mooses-malli on käytössä. Nyt menee hyvin, mutta kun pojat tuovat tyttöystäviä kotiin käymään, niin sitten X laskeutuu vuorelta laintaulut kainalossaan ja pojille luetaan vähän lakia.

Vanheta arvokkaasti on ehkä vähän sama asia kuin vanheta tyylikkäästi. Tämä on ehkä kaikkein tavoittelemisen arvoisin malleista. Hyväksyy vanhenemisen tuomat muutokset, mutta ei ikään kuin alistumalla vaan siten että osaa hyödyntää muutoksen: jotakin jää taakse ja jotakin uutta saavutetaan. Tässä sekä mieli että ruumis vanhenee. Vanhuutta arvostetaan (ei sairauksia ja heikkoutta – sellaiset eivät koskaan ole kivoja, mutta kuuluvat kyllä ihmisen elämään ja voivat kasvattaa meitä) mutta sen tuomaa viisautta ja kokemusta). Viisautta on jättää lapsuus ja nuoruus taakse, elämässä on toiset haasteet: työ, perhe.

Vanheneminen = kasvamista ihmisenä. Kasvun päämäärä on tulla alkukuvansa kaltaiseksi, sitä luomistarkoitusta vastaavaksi. Enemmän omaksi itseksi, sitä mitä olemme parhaimmillamme.

…

…

Kiusaaja pyytää uhrilta vielä jotakin

”Särkyneelle on puhuttava hiljaa”.

Konsertti Leo Louhivaara

+ vieraileva puhuja Heikki Nummijärvi

Alkupuheenvuoro Tuomo Lindgren

Viime pyhän teema nostaa esille anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen: ”Jos te annatte toisillenne anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.”

Silloin kun on aihetta anteeksipyytämiseen, on tapahtunut rikkomus. Se merkitsee, että jotakin on särkynyt. Rikkomus ja särkyminen liittyvät siis yhteen.

Tänään aiheena on: Särkyneelle on puhuttava hiljaa. Otsikko herättää väitteen puheen voimakkuudesta. Mutta onko oikeasti näin?

Onko särkyneelle puhuttava hiljaa?  Jos särkyneeltä on pyydettävä anteeksi, niin eikö tämä asia Suomessa yleensä hoideta huutamalla? Ikään kuin osana riitelyä: NO ANTEEKS NY VAA KAUHEESTI. Näinhän se toimii. Tosin täytyy sanoa, että tässä versiossa ei varsinaisesti esitetä pyyntöä – annatko anteeksi. Siinä ei pyydetä vaan huudetaan. Jos siis esitettäisiin kunnon pyyntö, mutta edelleen huutamalla.

”ET VIITIS ANTAA ANTEEKS!” Pyydettäis sitä vähän samalla tavalla kuin meluisassa pajassa pyydetään jotakin työkalua, ruuvimeisseliä. ET VIITTIS ANTAA SITÄ RUUVIMEISSELII. Voisiko anteeksi pyytää samalla tavalla? Tämä ei tunnu kovin uskottavalta vieläkään. Huutaminen on siis oikeasti huono asia. Siinä antaa väärän viestin. Särkyneelle on puhuttava hiljaa.

Mutta kun nyt kun tultiin tähän ruuvimeisseliin, voisi samalla pohtia, mitä silloin pyydämme, kun pyydämme anteeksi – nimittäin ruuvimeisseli on helppo ojentaa. Silloin kun pyydämme anteeksi, pyydämmekö silloin ikään kuin jonkun työkalun? – Annatko mulle ruuvimeisselin. – Tässä. – Annatko anteeksi. – Joo tässä, kelpaako tämä. Vai onko se niin kuin lihatiskillä: Päivää, antaisitteko anteeksi. – Joo paljonko laitetaan? Mitä silloin oikeastaan pyydetään kun anteeksi pyydetään?

Tai kysytäänpä ensin, miksi ylipäätään siltä särkyneeltä on vielä mentävä jotakin pyytämään. Eikö hänelle olisi parempi jotakin antaa? – Kuvitelkaa nyt… ihminen on tuhannen kappaleina ja häneltä mennään vielä pyytämään jotakin – Eikö se olisi vähän sama kuin pyytäisi: Saisinko mää 20 € että pääsisin bussilla Huittisiin.

Miksi sen särkyneen pitää antaa jotakin särkijälle? Särkyneen ei luonnollisestikaan tarvitse mitään antaa. Mutta särkijä rikkomuksen tehdessään menettää jotakin korvaamatonta itsestään, jotakin sellaista, mikä jää särkyneen haltuun – se on kuin sielun pantti, helmi tai jalokivi hänen ihmisyyden kruunustaan. Joskus siitä puhutaan sanalla kunnia. Särkijä on menettänyt kunniansa tai kunniallisuutensa. Särkynyt voi sen hänelle takaisin antaa.

Kruunussa on rajallinen määrä helmiä. Paljonko meillä lienee niitä tallella?

Todella köyhän miehen kruunu on sillä, joka ei koskaan ole saanut anteeksi, koska ei ole pyytänyt anteeksi – tai jos on pyytänyt juuri sillä  huutamistyylillä.

Särkyneelle on puhuttava hiljaa, mutta hänelle on puhuttava myös sydämen sanoja

Mitä se käytännössä on, siitä laulaa Leo Louhivaara seuraavaksi: Leo ole hyvä!

Maan korvessa

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Kuulit juuri yhden hyvin tunnetun ja rakastetun laulun. Mitä sinulle tulee siitä mieleen? Nouseeko mieleesi nousee kuva taulusta, mikä on lähes jokaisessa suomalaisessa kodissa. Se on kuin tehty tähän lauluun. Se on kuva yksinäisestä lapsesta, joka on ylittämässä rikkinäistä siltaa ja on todellisessa hengenvaarassa. Hän ei ole vain vaarassa kompastua kiviin, vaan vaarassa pudota rotkoon. Enkeli pitää lasta kädestä ja katsoja aavistaa, että pelkojensa keskellä lapsi sittenkin on turvassa, vaikka isää tai äitiä ei ole siinä paikalla.

Laulussa on kokonaisuudessaan neljä säkeistöä, mutta usein ja ehkä juuri lapsille soitettuna sitä esitetään niin, että kolmas säkeistö jää pois. Ajan säästämiseksi jätin soittamatta viimeisen säkeistön, joka hyvin kyllä tunnetaan. Mutta olen vasta muutama päivä sitten havahtunut huomaamaan, että laulussa on säkeistö, joka on jäänyt minulle vieraaksi. Siinä on yksi säkeistö totuttua enemmän. Se pakotti kuuntelemaan laulua uusin korvin. Ehkä sinäkin huomasit siinä jotakin erilaista.

Laulu ei ole vain lastenlaulu, vaikka siinä puhutaankin lapsosesta ja hänen enkelistään. Lapset tuskin ymmärtävät hyvin laulun kielikuvia. Laulu on kuvaus ihmislapsen tai yhtä hyvin Jumalan lapsen koko elämän pituisesta matkasta. Matka, kulkee vaarojen ja vaikeuksien keskellä: pimeässä korvessa, synkässä metsässä, kivisellä ja liukkaalla polulla – ehkäpä sillä rikkinäisellä sillallakin. Matka on kotimatkaa, mutta koti on vielä kaukana. Koti on luonnollisesti maallisen elämän matkan päässä oleva taivaan koti. Laulussa on siis kuvattu jokaisen ihmisen elämän puitteet.

Mutta hyväksytkö laulussa esiintyvän ajatuksen tai mallin: että pimeys peittää maailman, kuin fantasiakirjoissa. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että eläisimme ympäri vuoden talven pimeyttä – vaan sitä, että maailma on vaarallinen paikka, jossa tapahtuu pahoja asioita. Synnin mustat verkot ovat saalistamassa ihmistä kuin hämähäkinseitit hyönteisiä. On helppo jäädä pimeyden vangiksi tai pimeyden eksyttämäksi. Ihmisen olisi määrä kulkea kohti valoa Jumalan enkelin johdattamana. Jos ote irtoaa, joudumme ongelmiin. Ihmisen elämä kulkee kuitenkin tämän pimeän ja koettelemusten korven kautta.

Pimeässä maailmassa voi kulkea myös niin, että kulkee pimeyden ehdoilla, että tulee itse osaksi tuota pimeää – että tekee pimeydestä kodin itselleen. Kyllä tätäkin tapahtuu. Ihminen kovettaa sydämensä, ei tunne myötätuntoa kärsiviä kohtaan, tavoittelee oman ahneutensa ohjaamana vain nautintoja itselleen. Viha ja itsekkyys tekee hänet piittaamattomaksi. Silloin hän luopuu enkelin johdatuksesta, joka ohjaa meitä taivaalliseen kotiin, valoon ja hyvyyteen.

Elämän koettelemukset ovat niin suuria, että yksin ei selviä. Me lankeamme ja saamme itsemme verille ja kuraisiksi. Näin väistämättä jokaiselle tapahtuu. Mutta Jumalan enkeli, joka suojelee ja johdattaa, on kuitenkin vahvempi kaikkea pimeää ja sen ansoja. Ylivoimaiselta tuntuvat vaikeudet eivät lannista. Hänen haltuunsa uskomme koko elämämme.

Säkeistö, joka useimmista sanoituksista puuttuu:

Ja syntikin mustia verkkoja vaan

on laajalle laskenut korpehen maan.

Niin pianhan niihinkin tarttua vois,

jos käsi ei enkelin kädessä ois.

Pysähtykää ja katsokaa!

Etsikää Jumalaa

Näin sanoo Herra:

– Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa,

ottakaa oppia menneistä ajoista!

Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä,

niin löydätte rauhan.

Näin sanoin,

mutta te vastasitte: ”Emme kulje!” Jer. 6:16

Viime pyhän aihe on ”etsikkoaikoja”. On kysymys siis ajasta, jolloin jotakin etsitään: etsimisen aika. Ketkä etsivät?

Ihmiset, joilta puuttuu jotakin, he etsivät. Mitä heiltä puuttuu ja mitä he etsivät? Ihmisiltä, joilta puuttuu turva ja rauha. Ihmiset, jotka ovat hukanneet itsensä, etsivät itseään ja paikkaansa. Ihmiset, jotka elämässään ovat joutuneet ahdinkoon, he etsivät ja pelastusta. Ihmiset, jotka ovat eksyneet, he etsivät oikeaa tietä?

Etsimisen kohde on siis ilmaistavissa monin eri sanoin: Me etsimme itseämme, etsimme todellista ja aitoa elämää – me etsimme pelastusta, etsimme apua ja turvaa. Ehkäpä juuri tuo sisäinen rauha on määriteltävissä keskeiseksi tavoitteeksi, yhteiseksi tekijäksi – rauhaa Jumalan kanssa.

Mutta miten tuota rauhaa ja turvaa etsitään? Ei ainakaan kai taskulampun avulla, ei kaukoputkea käyttäen. Ei etsitä niin kuin kadonnutta tavaraa tai outoa osoitetta. Ihmiset etsivät Jumalaa hiljentymällä mietiskelemään omaa elämäänsä, kyselemällä ja keskustelemalla toisten ihmisten kanssa, lukemalla hengellistä kirjallisuutta ja rukoilemalla.

Jeremian sanoin oikean tien etsiminen merkitsee pysähtymistä ja katsomista. Siinä tarkastetaan omaa elämän tietä kysyen itseltä, mihin se johtaa? Mihin tämä elämäntieni vie ja mitä elämässä tekemäni valinnat merkitsevät? Minkälaiset jäljet ovat taakseni jääneet?

Arvioinnin perusteena kehotetaan ottamaan oppia menneistä ajoista. Minkälainen on ollut edellisten sukupolvien tie – se tuo hyvän näkökulman meille. Mikä on tuonut rauhan niille, jotka ovat eläneet meitä ennen. Mitä he vastaisivat?

Jeremia ohjasi omaa kansaansa pysähtymään ja etsimään oikeaa tietä, rauhaan johtavaa tietä. Vastaus jonka hän sai, kuulostaa hyvin nykyaikaiselta. Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä… mutta te vastasitte: Emme kulje!”

Vastaus, joka tänään kuulemme omalta kansaltamme, tuntuu ihan samanlaiselta. ”Emme halua seurata isien uskoa. Se ei anna meille sitä mitä etsimme.” Kristinusko ei tarjoa tarpeeksi viihdettä ei tarpeeksi jännittäviä kokemuksia, ei huumaa eikä syviä väristyksiä. Menneiden sukupolvien tie halutaan hylätä. Vanha kuulostaa tylsältä. Halutaan jotakin uutta ja eksoottista – kunhan ei tarvitse pysähtyä ja arvioida omaa elämänsä suuntaa.

Herää kysymään, etsivätkö he sittenkään samaa asiaa kuin se, mitä Jeremia sanoo: sielunrauhaa – rauhaa Jumalan kanssa.

Tilanne on vähän sama kuin potilas olisi lääkärin luona kuulemassa lausuntoa omasta terveydestään. Etsitään terveyttä, mutta lääkäri ei saa sanoa oikeaa diagnoosia, ettei asiakkaan sielunrauha järky. Niinpä hoidetaan kipua mutta ei sairautta. Nykyaikana hoidetaan monin eri lääkkein sielun rauhattomuutta, mutta ei saa sanoa mistä se johtuu ja miten se poistuu – koska siitä he vasta levottomaksi tulisivatkin. Ihminen ei kestä totuutta itsestään. Kipukynnys tässä suhteessa on nykyään hyvin matala.

Älkää puhuko synnistä, älkää tuomiosta, älkää puhuko kadotuksesta, älkää puhuko Jeesuksesta. mistä tahansa muusta.

Ukko-Paavo ei aikanaan ollut kovin hienotunteinen tällaisia ihmisiä kohtaan. Kerran hän tuli saunasta ja ilkosillaan löntysteli veteen huutaen mennessään: ”Näin ne ihmiset juoksevat perse edellä kohti helvettiä.” – näytti samalla kuina se tapahtui – molskis vaan.

Vain ihminen, joka pysähtyy katsomaan omaa elämäntietään voi huomata eksyneensä, kulkeneensa harhaan. Silloin hyvät neuvot ovat kalliit. Mutta ihmiselle, joka ei tiedosta (eikä halua tietää) paikkaansa kartalla (missä hän on), on vaikea neuvoa mitään reittiä.

Jumala kyllä johdattaa meitä, mutta kiusaajakin tekee ansojaan ja saa meidät eksymään. Siksi on hyvä pysähtyä usein ja tarkistaa suuntansa.

Vanhat mystikot sanovat, että on lakattava etsimästä ja jäätävä hiljaisuuteen. Jumala itse etsii ihmisen. Onkin niin, että Jumala etsii ihmistä. Kun minä lakkaan hosumasta, tiemme voi kohdata.

Jumala etsii ihmistä ja hän kyllä löytää, jos ihminen on löydettävissä…

Viisauden lajit

Viisauden lajit

 

13 Onnellinen se, joka on löytänyt viisauden, se, joka on tavoittanut tiedon, 14 sillä parempi on viisaus kuin hopea, tuottoisampi on tieto kuin kulta. 15 Se voittaa korallit kalleudessa, mitkään aarteet eivät vedä sille vertaa. San 3:13

 

Suomen pankin pankinjohtaja Sinikka Salo sanoi syntymäpäivähaastattelussaan: Viisaus asuu vanhoissa naisissa.

 

Viisaus on kaikkien tuntema sana. Mutta mitä se tarkoittaa. Sen jokainen tietää, että viisas ei ole sama asia kuin älykäs. Älykkyys on kylmää järkeä ja ankaraa logiikkaa, mutta viisaudessa on mukana sydän, inhimillisyys ja arvot.

 

Vanhuus ja viisaus liittyvät yhteen siten, että elämänkokemus on opettanut ihmistä. Hän ei tee hätiköityjä päätöksiä. Hänellä on kokemusta erilaisista asioista, jotka tuovat perspektiiviä elämään. Hän tietää mitä asioista seuraa jos tekee niin tai näin. Hän on kuin shakkipelaaja, joka osaa katsoa peliä useamman siirron eteenpäin. Nuori ihminen tietää ehkä vain sen seuraavan siirron, jos sitäkään.

 

Vanhempi ihminen tietää mitkä palat ovat yhdessä ja liittyvät toisiinsa – siksi hän tietää, mitkä palat liikkuvat, jota jotakin toista liikuttaa.

 

Tämä on kuitenkin vasta iän mukana tuomaa teknistä tuntemusta – tietoa siitä miten yhteiskunta toimii. – kun nuori soittaa lääkäriin, hän alkaa selittää vaivaansa puhelinkeskukselle.

 

Mutta vielä suurempaa viisautta on tuntea miten ihminen toimii eri tilanteissa. Ikä tuo mukanaan myös ihmistuntemusta. Viisas sydän tietää mihin viisautta käytetään ja milloin. Se on sydämen viisautta. Sellaisessa sydämessä asuu myös lempeys.

 

Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija Konsta Pylkkänen jaotteli viisauden lajit

 

Kaukoviisaus – olla kaukaa viisas,

Teoreettinen viisaus – analyyttistä erittelevää, tutkivaa, tieteellistä, viisautta – sukua edelliselle

Käytännön viisaus – tietää miten hommat toimii – arkielämän viisautta

Jälkiviisaus – imelin viisauden laji (kaukoviisauden vastakohta, mutta esittäytyy sellaisena kuin olisi kaukoviisautta)

 

Näiden lisäksi mielestäni  on hyvä mainita vielä kaksi viisauden lajia

 

Sydämen viisaus

 

Jumalan viisaus on sellaista viisautta, jota ihminen ei voi tavoittaa. Se ylittää ymmärryksemme.

 

Jumalan viisautta on se, että hän johdattaa meitä outoja teitä. Avaa meille ovia, joita me emme avaisi. Hän opettaa meille kärsimysten, sairauksien ja vastoinkäymisten kautta. Hän opettaa meitä kasvamaan pieneksi, kun me haluaisimme tulla suureksi ja mahtavaksi. Jumalan viisaus kuljettaa toiseen suuntaan. – Sellaista on Jumalan ihmistuntemus. Hän tuntee meidät täydesti. 

1 Kor  1:18-31