Kateus antoi minulle oppitunnin

Kateus antoi minulle oppitunnin

Pyhäinpäivänä muistellaan ihmisiä, jotka ovat kuulleet Jeesuksen sanan ja toimineet enemmän tai vähemmän sen mukaan. He ovat tulleet meille esikuviksi. Sisarkirkkomme julistavat tällaisia ihmisiä pyhimyksiksi. Luterilaisessa kirkossa vastaavaa käytäntöä ei ole. Mutta esikuvia ja innostajia tarvitsee jokainen. Joskus esikuva voi paljastua yllättävällä tavalla.

Eräässä koulutuksessa jäin kerran pohdiskelemaan sitä, miksi olin ilkeä yhdelle osallistujalle. Hän ei ollut tehnyt minulle mitään pahaa, mutta haastoin häntä sanallisesti. Huumorin varjolla pienillä huomautuksilla koitin saada hänet huonoon valoon. Tätä tapahtui jonkin aikaa. Lopulta tajusin, että olin hänelle salaisesti kateellinen. En kadehtinut hänen ulkonäköänsä tai yhteiskunnallista asemaansa. Hän oli mielestäni kadehdittavan vapaa sisäisesti. Hän oli aidosti oma itsensä, löytänyt vahvuutensa ja paikkansa maailmassa, ehkäpä tunnisti myös heikkoutensa ja osasi elää niiden kanssa. Hänessä aistin piirteitä, joita arvostin ja ihailin, mutta en ollut elänyt niitä itse yhtä todeksi. Jokin pimeä puoleni sai minut piikittelemään häntä. Paljon hyödyllisempää olisi ollut alusta alkaen tunnistaa hänessä tuo rohkeus ja kysyä itseltäni, mitä voisin tehdä löytääkseni saman vapauden. Mikä elämässäni tarvitsisi murtua tai muuttua, jotta minäkin seisoisin vahvasti omilla jaloillani ja puhuisin omalla äänelläni tietäen, kuka olen ja mitä varten?

Tarvitsemme myönteisiä esikuvia, mutta ehkä meidän on tongittava myös kateuden syntiämme ja havahduttava, kuinka suoraan se voi puhua meille siitä, mitä muutosta todella tarvitsemme. Tämä on samalla polku uskon ytimeen, sen Jeesuksen luo, joka on Vapauttaja.

  • Tuomo Lindgren
  • Harjavallan kirkkoherra
  • Satakunnan Kansa 3.11.2018: Pyhäpäivän sana

Pyhäinpäivä 2015

Pyhäinpäivän ilta – kuolema on mitä on

Pyhäinpäivän ilta on aina koskettava. Sen tekee koskettavaksi jokainen elämä, jonka äärellä hetken vietämme. Luemme nimen ja sytytämme kynttilän tietäen, että siihen sisältyy nyt yhden ihmisen koko elämänkaari – jäljelle on jäänyt liekki, muistojen lämpö.

Jokaisen ihmisen elämän on ainutlaatuinen. Myös jokaisen suru kuoleman käytyä pitää sisällään erilaisia asioita. Kuolema tulee joskus pitkän elämän jälkeen helpotuksena. Se vapauttaa kärsimyksestä ja vie elämän sen luonnolliseen päätökseen. Toisinaan taas kuolema on kutsumaton vieras, joka tekee tuhoa ja jättää ihmiset hämmennykseen, tyhjyyteen ja sekasortoon. Surua säestää kipu ja kaipaus – toisinaan myös vaikeammat tunteet katkeruus ja viha. Ja on selvittävä eteenpäin päivä kerrallaan ilman häntä. Kullakin on omat keinonsa selväimiseen. Yksi turvautuu ystävien apuun ja keskusteluun heidän kanssaan. Yhä uudelleen ja uudelleen kerrataan muistoja ja tapahtumia. Toinen kuuntelee musiikkia, kolmas turvautuu tekemiseen, se auttaa kanavoimaan tunteiden vyyhtiä, joku kirjoittaa päivä kirjaa, yksi itkee päivittäin monta kertaa kun muutakaan ei voi, haudalla käyvät useimmat ja kertovat siellä huolensa.

Se tulee pian selväksi, että kuolema on lopullinen ero. Sitä ei voi peruuttaa. Ei oi kääntää kelloa tai ei voi herätä ja huomata, että se olikin vain pahaa unta. Jokainen herääminen on heräämistä kipeään todellisuuteen.

On asioita, jotka tapahtuu vain kerran. Me synnymme tänne vain kerran. Olemme vain kerran lapsia ja nuoria. Elämän kululla ja kasvamisella on vain yksi suunta. Kasvaminen täyteen loistoon ja kuihtuminen pois. Ja kun kuolema korjaa meidät tästä maailmasta. Se tapahtuu kerran eikä paluuta enää ole. Jäljelle jää eri tavoin surevia ihmisiä.

Pyhäinpäivän iltana muistelemme poisnukkuneita rakkaitamme. Kynttilöitä viedään haudalle. Erityisesti tänään muistamme vuoden aikana kuolleita seurakuntamme jäseniä. Nämä surut ovat vielä tuoreena muistissa.

Kun me tiedämme, että elinaikamme on rajallinen, miten huomioimme tämän asian elämässämme? Minkälaisen jäljen jätämme itsestämme läheisten sydämiin? Miten kohtaamme kuoleman? Mitä suomalainen ajattelee kuolemasta? Luulen, että aika moni ajattelee käytännöllisesti: ”No se on mitä on, ja se otetaan vastaan sellaisena kuin se tulee.” Toisaalta ei murehdita liikaa, mutta ei myöskään valmistauduta mitenkään.

Kristittyinä meillä on kuitenkin uskon tuoma näköala käsitellä ja pohtia kuolemaa ja kuoleman jälkeistä elämää. Kaikki ei jää tähän.

Pyhäinpäivään kuuluu ajatus yhteydestä.

Meitä yhdistää täällä kuoleman tuoma suru, mutta meitä yhdistää myös jälleennäkemisen toivo – eli usko Vapahtajaan – usko siihen, että Jumala on tehnyt meille tien kuolemasta elämään.

Meillä on Jumala joka armahtaa, antaa anteeksi, poistaa menneisyyden taakkamme ja sulasta rakkaudesta lahjoittaa meille pelastuksen.

Sellainen usko kristittyjä yhdistää. Sellainen on tuo kynttilöiden liekeistä koostuva valomeri pimeässä yössä – se on armon ja rakkauden meri. Kaipauksen ja toivon meri pimeässä illassa. Valo ja toivo tulee Jumalan luota ja saattaa meidät rajan tuolle puolen iloon.

Pyhäinpäivä – kellastunut lehti putoaa

Pyhäinpäivä lapsille? (mukana hautakynttilä ja syksyn pudonneita lehtiä)

Pyhäinpäivänä on tapana käydä haudoilla (niin kuin te olette käyneet tänään) – siistiä niitä talvikuntoon ja laittaa kynttilä palamaan. Pyhäinpäivän iltana kannattaa käydä hautausmaalla. Kynttilöiden paljous pimeässä illassa on kaunista katseltavaa. Silloin todella huomaa, kuinka tärkeä paikka hautausmaa on. Siellä on paljon rakkautta. Sellaista rakkautta, että vielä vuosikymmenienkin jälkeen sukulaisten haudoille tuodaan kynttilöitä.

Tällä tavoin muistelemme niitä rakkaitamme, jotka ovat kuolleet. Kodeissa lipastojen päällä on myös valokuvia heistä. Muistot säilyvät ja rakkaus säilyy. Vaikka he ovat poissa elämästämme, he ovat jollakin tavalla edelleen läsnä – osa elämäämme (ajattelemme heitä, suremme ja kaipaamme heitä)

Kun ihminen kuolee, hän ei enää hengitä, hänen sydän pysähtyy lopullisesti ja elintoiminnot sammuvat (sammuvat kuin kynttilän liekki). Se mikä hetki sitten oli elossa, on poissa. Kuolema on väistämätön päätös elämälle – se on luonnollista kaikki kuolevat kerran – siksi sen ei tarvitse olla mitään pelottavaa.

Kuolema silti on surullinen asia. Mummin tai papan kanssa ei voi enää leikkiä eikä kiivetä syliin. Hänelle ei voi viedä piirustusta. Koska häntä ei enää ole. Koskaan hän ei tule enää takaisin. Se on lopullista. (Mitä kädessäni on? Minkä puun lehtiä? Mitä tälle on tapahtunut? Se on pudonnut puusta – Pudotan niitä ylhäältä alas lattialle. Mitä lehdelle nyt tapahtuu? maatuu) Lehti, joka syksyllä putoaa puusta ei nouse puuhun takaisin. Se lakastuu. Se on tehnyt oman tehtävänsä puun elämässä. Se muuttuu mullaksi.

Me ihmiset olemme tämän lehden kaltaisia. Elämän keväässä olemme olleet pieniä silmuja ja tulleet hiirenkorvalle. Kasvaneet täyteen mittaan – syksyn saapuessa ihminen tulee vanhaksi ja heikommaksi, väri vaihtuu. Miten se näkyy ihmisissä? Minkälaiset värit ihmiselle tulee vanhetessa? Hiukset harmaantuvat, iho tulee ryppyiseksi. – Ja lopulta lehti putoaa. Elämän merkit poistuvat – eikä ole enää mitään, mikä pitää meitä kiinni. Ihmisessä myös tapahtuu tällaista irtoamista elämästä useimmiten vähän kerrallaan kunnes viimeisen henkäyksen myötä ote elämästä irtoaa. Lehti putoaa, liekki sammuu.

Kukaan ei tiedä omaa elinaikaansa. Joku elää 100-vuotiaaksi, joku 82-vuotiaaksi, joku 63 vuotiaaksi, joku vain muutaman päivän.

Samalla uskomme, että Jumalan luona elämä jatkuu. Vaikka ruumis lasketaan hautaan, sielu (niin mikä) pääsee Jumalan luo. Sielu on se, joka sinussa ajattelee, tuntee erilaisia tunteita, kokee asioita, sielu on se, kuka sinä olet. Se säilyy ja menee Jumalan luokse taivaaseen.

Jeesus sanoo evankeliumissa: Joka uskoo minuun ei ikinä kuole. Näin sanomme silloinkin kun hautaamme ihmistä. Hän on kuollut, mutta kaikki hänessä ei ole kuollutta. Sielu mikä palaa Jumalan luokse.

Siksi kun pyhäinpäivänä tai muulloin sytytämme kynttilän, se ei ole vain muistokynttilä. Se ei tuo mieleen vain kauniita muistoja. Vaan se on myös muistuttamassa meitä iankaikkisesta elämästä, jonka Jeesus on meille valmistanut. Se liekki on siksi kuvaamassa elämänliekkiä, jonka Jumala on ihmisissä sytyttänyt. Joka palaa nyt Jumalan luona.

Kuoleman kohdatessa näyttää siltä, että elämän liekki sammuu, mutta tänään Jumalalle kukaan ei ole kuollut. Hänelle kaikki ovat eläviä.

Jumalan sytyttämä elämänliekki palaa herkkänä ja kauniina jokaisessa meissä Jumalan armon ja rakkauden tähden iankaikkisesti.

Mahdollisuuksien mukaan toteutetaan tämä ’hartaus’ juttelemalla lasten kanssa. Lapset haluavat kertoa paljon muitakin asioita matkan varrella.

Pyhäinpäivä

Pyhäinpäivän ilta 2005

Tänään sytytetään kynttilät seurakuntamme vuoden aikana poisnukkuneille jäsenelle. Heitä on kaikkiaan 81. Useimmat heistä ovat saaneet viimeisen leposijansa täällä Harjavallan hautausmaalla, jotkut myös muualla. Mutta jokaisen heidän kohdallaan pysähdymme hetkeksi tänään. Muistamme heitä mielessämme ja kiitämme heidän elämästään.

Monta jäähyväistä on jätetty vuoden aikana. Monta elämän historiaa haudattu maan poveen.

Surun aika on alkanut. Surutalossa helposti verhot suljetaan ja sureva sulkeutuu yksinäisyyteen. Sureva kulkee usein tietään yksin. Suru koskettaa juuri omaa sisintä. Surun matka on aina osin sellaista, että itse on kuljettava sitä. On itse selvitettävä surunsa vyyhtiä. Itse mietittävä, miten elämä jatkuu tästä eteenpäin. Muiden tuki ja lohdutus on hyvä asia, mutta siitä huolimatta itse on otettava surun askeleet – itse on irrotettava otteensa läheisestä ja annettava hänet takaisin Jumalalle. Itse on suostuttava sielujemme suren kuninkaan tahtoon.

Mutta tänään, kun nostamme katseen, näemme, että suru yhdistää meitä kaikkia. Jokaiselle kynttilälle, mikä sytytetään, löytyy monta surevaa. Surun matka on myös yhteinen.

Siksi verhoja voi aukaista ja valoa pääsee sisään. Ikkunaa voi aukaista ja päästää ulkoilmaa sisään, myös äänet kantautuu sisälle. Elämä jatkuu. Se jatkuu täällä maan päällä. Se jatkuu meidän kohdallamme. Me saamme uskoa, että se jatkuu myös rajan takana.

Mutta pyhäinpäivänä saamme katseemme nostaa myös korkeuksiin. Meitä yhdistää myös yhteinen usko. Me olemme kristittyä kansaa ja kuljemme suuressa matkasaatossa kaikki kohti taivaallista kotia. Me emme tee matkaa kohti kuolemaa, vaan kohti elämää, kohti katoamatonta ja iankaikkista elämää.

Johannes näki aikoinaan ilmestyksen suuresta valkopukuisten kansainjoukosta Jumalan valtaistuimen edessä. Hän näki meidät kaikki silloin perillä taivaan kaupungissa. Jos me nyt näkisimme tuon valkopukuisen joukon, luulen että näkisimme sen muodostavan pitkän kulkueen. Se olisi sellainen kulkue, mikä ulottuu maasta Jumalan kirkkauden taivaaseen. Tuo matka alkaa jokaisella kastemaljan luota. Siinä meille tuo valkoinen vaate puetaan. Meistä tulee Jeesuksen omakseen ostamia ja pelastamia. Meistä tulee osa tätä vaeltavaa kansaa.

Tuo matka tehdään kuoleman portin kautta. Mutta suurta matkasaattoa katsellessa rajan ylittäminen ei kulkuetta häiritse. Tie on valmis ja portit on auki. Mikä hienointa me voimme jo nyt osallistua tuohon kulkueeseen kiitosta veisaten Jumalallemme.

Muistopöydän kuva

Pyhäinpäivä Hakunin koulussa

 

Jututin koululaisia siitä, mitä he tietävät pyhäinpäivästä.

Mitä silloin tapahtuu (kynttilöitä haudalla, kirkon  iltatilaisuus)

Muistellaan kuolleita. – Mitä heille on tapahtunut ja mitä heille kuluu nyt.

kerroin vapaasti hautaamisesta ja muistotilaisuudesta.

 

Muistotilaisuudessa on muistopöytä, jossa on kynttilä ja valokuva

 

Mitä kynttilä voisi merkitä? Pyhäinpäivän illalla kun katsoo hautausmaita ne ovat täynnä kynttilöitä ihmisistä, joita kaivataan ja rakastettiin. Paljon rakkautta näkyy kynttilän liekkeinä. Mutta kynttilä kertoo ennen kaikkea Jumalan rakkaudesta. Se kertoo elämästä Jumalan luona. Vaikka vainaja on poissa maan päältä, emmekä enää näe häntä, hän on Jumalan luona.

 

rekvisiittana kynttilä ja valokuvakehyksissä kuva vanhasta ihmisestä (kuva voi olla jokin käytössä ollut muistokuva tai jokin muu sellaiseen tarkoitukseen sopiva)

 

Vainajista on muistopöydällä myös kuva. Tuo kuva seuraa leskeä. Hän vie kuvan kotiinsa ja siellä se muistuttaa surusta ja kaipauksesta. Vanhojen ihmisten kodeissa tällaisia kuvia voi nähdä. Kuva on jollakin näkyvällä paikalla, kunniapaikalla. Kuva muistuttaa rakkaudesta, yhteisestä elämästä ja yhteisistä kokemuksista.

 

Katsoessasi jonkun kasvoja, hän on silloin sinua erityisellä tavalla lähellä. Valokuvat rakkaastamme ovat siksi tärkeitä. Näemme siinä heidän kasvonsa. Kasvoja katselemalla hänen persoonansa tulee meitä lähelle.

 

Perille taivaan kirkkauteen päässeistä pyhistä sanotaan, että ”He saavat nähdä hänen kasvonsa ja heidän otsassaan on hänen nimensä”

 

Sanotaan, että ihmisen suurin autuus, ilo ja onni on nähdä Jumalan kasvot. Mutta se ei ole mahdollista täällä maan päällä. Me emme vielä näe häntä. Meidän katseemme ei yllä rajan toiselle puolelle. Jumala on kätkeytynyt meiltä. Elämme uskon varassa. Hämärä aavistuksemme vaihtuu näkemiseen vasta silloin, kun kerran ylösnousemuksessa saamme astua hänen eteensä.

 

Se että me emme näe häntä ei kuitenkaan estä häntä näkemästä meitä. Herran siunauksessa me pyydämme Jumalaa kääntämään kasvonsa meidän puolemme. Pyydämme, että Jumala katsoo meitä, että me tulisimme läheiseksi hänelle. Hänen katseensa on armon ja laupeuden katse.

 

– koska eräällä koululaiselle aihe tuli läheiseksi kyyneliin asti erään koulukaverinsa hautaamisesta koitin sopeuttaa puheeni tilanteeseen.