Parasta isänmaassani

Parasta isänmaassani – Radiohartaus 30.4.2010

Virsi 276

Sunnuntain aiheena on taivaan kansalaisena maailmassa. Kristittynä olen kaksoiskansalainen. Olen suomen kansalainen, syntynyt suomalaiseksi. Suomalaisuus näkyy siten, että puhun suomea, olen käynyt suomalaista koulua ja olen kasvanut suomalaiseksi. Kansainvälisissä urheilukisoissa jännitän Suomen puolesta. Iloitsen suomalaisten menestyksestä myös muilla elämän alueilla. Toivon maalleni parasta ja toisaalta tunnen mielipahaa ja ärtymystä jos sen asiat eivät ole kunnossa. Kun tapaan ihmisiä, jotka ovat toisesta maasta kotoisin, heille kerron jotakin siitä, mikä maassani on hyvää tai parasta, mistä kotimaani on tunnettu, mitkä ovat sen menestystarinoita.

Samanaikaisesti kuulun Jumalan kansaan lukuisten muiden ihmisten tavoin ympäri maailmaa. Oikea isänmaani on taivaassa, kuten sinunkin. Varsinainen kansalaisuutemme on taivaan kansalaisuutta ja täällä olemme enemmän tai vähemmän turistina ja kotimatkalla.

Suomalainen turisti aurinkorantojen kohteissa tunnetaan toisinaan huonosta käytöksestään. Hän ei silloin anna parasta kuvaa kotimaastaan. Päin vastoin hän vetää koko maan maineen lokaan. Hotellin asukkaat tietävät jatkossa minkälaisia suomalaiset ovat. Me kuljetamme kodin arvoja mukanamme, missä vain kuljemme ja olemme sen käyntikortteja. Minkälaisen käyntikortin oma käytökseni ja elämäntapani antaa taivaallisesta isänmaastani? Keräänkö kunnioitusta sille vai antaako käyttäytymiseni samankaltaisen todistuken kotimaastani kuin tuon holtittoman suomalaisturistin toilaukset.

Entä mikä on taivaan valtakunnan menestystuote, jonka puoleta tunnen ylpeyttä, jota voin kehua muille. Mistä asiosta kehun omaa isänmaatani?

Egyptiläinen kehuu kuninkaitaan, jotka tekivät pyramidit, italialalinen kuuluisia taiteilijoitaan, amerikkalainen kehuu insinöörejään ja avaruusohjelmaansa, suomalainen kehuu järviä, saaristoa ja puhdasta luontoa. Kristittynä voin iloita heidän kanssaan ja sanoa: Hienoa! Minun kuninkaani loi faraot, jotka rakensivat pyramidit, minun kuninkaani antoi ihmisille luovuuden lahjat, joilla tehdä taidetta, minun kuninkaani loi insinöörit, jotka suunnittelivat kuuraketit, Minun kuninkaani loi meret, saaret ja järvet ja puut joista olette ylpeitä. Mutta ennen kaikkea minun kuninkaani on rakentanut maailman ihmeellisimmän sillan. Se ylittää aikakaudet, se on silta ajasta ikuisuuteen ja samalla se ylittää maailman syvimmän ja levevimmän kuilun, synnin ja syyllisyyden kuilun, mikä erottaa ihmiset Jumalasta. Tuo silta on valtatie kotiin – se on Jeesuksen risti. Oletteko koskaan käyneet sillä sillalla? Se on paikka, jolle mikään ei vedä vertoja.

Monet tuntevat sen ja käyvät siellä päivittäin. Siitä he mielellään myös laulavat.

Mutta toiset tuntevat ennakkoluuloja tuota taivaallista isänmaata kohtaan ja sen kuningasta Jeesusta kohtaan. Ovatko nämä ihmiset siis kohdanneet niitä taivaan valtakunnan kansalaisia, jotka ovat käyttäytyneet huonosti ja antaneet tökerön vaikutelman isänmaastaan. Siltä välillä tuntuu, sillä Jumalan valtakunnan lippua ei moni kehtaa nostaa korkealle – se ei tunnu olevan hyvässä maineessa. Samoin tuntuu siltä että valtakunnan jäsenet riitelevät paljon keskenään – ihan kuin yrittäisivät tuuppia toisiaan tuolta ihmeelliseltä sillalta alas. Varmasti moni ajattelee, ettei halua kuulua tuollaiseen kansaan. Kuka haluaa tuolle sillallekaan nousta, jos siellä rähistään ja huudetaan.

Tiedän, että nuo tappelijat ajattelivat puolustavansa isänmaansa kunniaa, koska olettivat toisen sitä loukkaavan. Sen tiedän, että taivaallisessa isänmaassani ei kukaan enää tappele. Siellä vallitsee rauha ja ilo kaikkien kesken – sillä mitään pahaa sinne ei pääse.

Mieluummin kuin tappelen, voin laulaa ja ylistää Jumalaa, taivaan kuningasta sillä kaikkialla ympärilläni näen tienviittoja kotiin. Keväässä, lapsen ilossa, vanhemmassa joka ottaa lapsen syliin, kaikessa kaunissa ja myös hauraassa, joka kurottautuu luojansa puoleen.

Rakas taivaallinen Isä. Kiitos isänmaasta ja kiitos taivaallisesta isänmaasta. Anna meidän tässä maassa hoitaa työmme ja tehtävämme niin hyvin, että se tekisi myös taivallisen isänmaan valot läheisillemme rakkaaksi.

Taivaan helmiportilla

23.4. – Jumalan kansan koti-ikävä, 3. sun pääsiäisestä

619:2,4

Olen seurannut toisinaan televisiosta ohjelmaa nimeltä Tähdet kertovat. Siinä James Lipton haastattelee näyttelijöitä – pääasiassa maailmanlaajuisesti tunnettuja elokuvatähtiä. Jokainen haastattelu päättyy kymmenen kysymyksen sarjaan. Nämä kymmenen kysymystä ovat samat kaikille haastateltaville. Viimeinen niistä kuuluu näin: Jos taivas on olemassa, mitä toivot Jumalan sanovan sinulle saapuessasi Taivaan helmiportille? Kysymys on oikeastaan hyvin koskettava. Kysymyksen tarkoitus on kai tavoittaa jotakin todellista näyttelijän sisimmästä persoonasta, mitä se on lukuisten roolien takana. Näyttelijät ovat työnsä kautta tottuneet siihen, että heitä katsotaan, he ovat tottuneet myös muokkaamaan julkisuuskuvaansa, se on vain yksi rooli muiden joukossa. – Mitä se on kun Jumala katsoo meitä, kun kaikki roolit on riisuttu pois, kun koko maanpäällinen elämä on päättynyt eikä sitä voi enää mitenkään parannella. Siinä sitä ollaan elämän koko saldon kanssa ja edessä pelastetun sielun autuuden ensimmäinen päivä. Näin käy ennen pitkää jokaiselle meistä. Toivotko, että taivas on olemassa? Toivotko pääseväsi sinne? Minkälaiseksi hetkeksi ajattelet tuon tilanteen? Minkälaisin sanoin sinut otetaan vastaan? Tunnetko iloa? Mitä jos tuo helmiportti avautuisi sinulle tänään? Olisitko valmis?

En muista ainoankaan näyttelijän vastausta. Se ei olekaan tärkeää. Tärkeämpää on mitä sinä siihen vastaisit, mitä tunteita ja ajatuksia kysymys sinussa herättää

Jokaisella kristityllä oletetaan olevan jonkinlaista taivaskaipuuta. Tunnetko sinä sellaista? Mitä oikeastaan ikävöimme, kun tunnemme kaipuuta taivaan kotiin, jos tunnemme? On nimittäin vaikea tuntea koti-ikävää kodista, jossa ei ole koskaan käynyt, jota ei ole nähnyt.

Taivasta on vaikea kuvitella mielessään, koska sen sanotaan ylittävän kaikki unelmamme. Raamatussa on joitakin kuvauksia taivaasta. Kun Ilmestyskirja kuvaa sitä tarkemmin, se kuvaa taivaan kaupungiksi helmiportteineen. Mutta heti, jos alkaa pohtia taivasta, nousee mieleen kysymyksiä. Miksi taivas kuvataan jalokivistä rakennetuksi kaupungiksi? Tällaiset kuvaukset tuntuvat ikävystyttäviltä ja mielikuvituksettomilta. Miksi ylipäätään ahtaan elämän kaupunkisuunnittelu on ulotettu taivaaseen? Mielemme kuvittaa taivaan tästä maailmasta otetuin kuvin, sen perusteella, mitä olemme kokeneet ja nähneet. Jumalan taivas kuitenkin ylittää nuo kaikki. Itse asiassa juuri se mihin sana ’taivas’ viittaa, tarkoittaa kokonaan toista, mitä on maan päällä. Se tarkoittaa paljon enemmän kuin vain kultakadut ja helmiportit, pilvihattarat ja häikäisevä valo. Nämä kuvat eivät puhu enää ihmisille mitään. Se on jotakin muuta, jotakin enemmän kuin voin ymmärtää ja ajatella. Mutta miten voi unelmoida sellaista, mikä ylittää kaikki unelmat ja ymmärryksen rajat?

Me emme pysty kalustamaan taivaan kotia täältä käsin. Taivas säilyttää salaisuutensa ja arvoituksellisuutensa. Se yllättää.

Taivaan loisto ja ihanuus täytyy perustua siihen, minkä Jeesus yleensäkin opetuksessaan on nostanut tärkeäksi. Jeesus sanoi: ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Matt 6:19-20. Jos jalokivet eivät ole todellisia aarteita täällä maan päällä, vielä vähemmän ne ole sitä taivaassa. Suurimmat aarteet niin täällä kuin siellä liittyvät Jumalan ja kaikkien ihmisen väliseen yhteyteen, rakkauteen, hyvyyteen, olemisen riemuun. Näin uskon.

Osa suomalaisista kirkon jäsenistä ei halua ajatella taivasta eikä helvettiä. Heistä on ehkä tarpeetonta tai lapsellista uskoa sellaiseen tai se on vain liian käsittämätöntä. Lapsenuskon vaihtuessa aikuisen uskoon, enkelit menettivät siipensä heidän ajatuksissaan. Tässä elämässä ja sen haasteissa riittää yllin kyllin tekemistä. Taivaslohdulla ei lyhennetä asuntolainaa eikä ruokita nälkäisiä lapsia.

Taivaskaipuu ei silti ole elmämänkielteisyyttä ja toimetonta paratiisin odottamista. Taivaskaipuu ei vähättele tätä elämää. Päin vastoin se iloitsee kaikesta elämästä ja näkee siinä palan taivsta, Jumalan hyvyyttä. Taivaskaipuu ilmenee siinä, että jatkuvasti huomaamme esteitä jumalallisen elämän edessä. Monet asiat tukahduttavat sitä elämää, joka haluaisi kukoistaa. Me emme saa taivasta aikaan maan päälle, vaikka kuinka yrittämme. Me emme tee maailmasta paratiisia. Kukaan ihminen ei kitke syntiä omasta sydämestään tai kenenkään muunkaan elämästä, niin, että mitään pahaa ei pääse tapahtumaan. Vain Jumala pystyy siihen. Näin maailman raihnaisuus ja vajavuus muistuttaa meille taivaasta. Taivaan sisin olemus tulee hetkittäin näkyviin vastakohtansa kautta – kuin halkeamina synnin muurissa, kuten eräs kirjailija sanoi.

Taivas on ennen kaikkea paikka, jossa synti on poissa ja joka-aikainen taistelu syntiä vastaan. Ihmisen ei tarvitse kamppailla kiusauksia vastaan. Kuvittelenkin, että synnistä vapautettu ihminen taivaassa on kuin se Gerasan alueella parannettu mies, josta Jeesus oli ajanut ulos kokonaisen leegion riivaajia. Sellainen vapaus on ennen kokematon.

Kun portit aukeavat ja jos Jumalan armosta saan käydä sisään. Minun on vaikea ajatella sanoja tuossa tilanteessa. Sanoja on ollut niin paljon. Ehkä sanoja ei tarvita. Edessäni on vain avoin syli, joka ottaa minut vastaan ja vastaanottajan olemuksessa tunnistan rakkauden, joka on koko elämäni ajan ollut kanssani / seurannut matkaani.

Nimen poistaminen kännykästä

4.11.2008 Nimen poistaminen kännykästä         (469:2,3) CDY 1151

Tuskan kuluttama nainen pitää matkapuhelinta kädessään. Hän katsoo empien sen näyttöä, jossa pyydetään vastausta kysymykseen: ”Haluatko varmasti poistaa nimen puhelimen muistista?” Puhelimen näytössä on hänen poikansa nimi ja se tekee tilanteesta vaikean.

Maailma on kuin pysähtynyt – Ei hän tietenkään halua poistaa nimeä, mutta se on kuitenkin tehtävä. Hän huokaisee syvään, sulkee silmänsä ja painaa valintanäppäintä. Merkkiääni ilmoittaa, että toiminto on suoritettu, nimi ja numero ovat poissa.

Kyyneleet nousevat äidin silmään, ties monenneko kerran. Pojan kuolemasta on kulunut puoli vuotta. Mutta silti äidistä tuntuu, kuin hän olisi kieltänyt poikansa tai tehnyt jotakin häntä vastaan, kuin hän olisi toiminut vastoin omaa rakkautta poikaansa kohtaan.

Äiti jatkaa tarinaansa minulle ja sanoo: ”Ei lapsensa nimeä voi noin vain pyyhkiä pois, ihan kuin hän ei merkitsisi enää mitään.” Tuollainen teko saan hänet tuntemaan syyllisyyttä, niin kuin hän ei haluaisi muistaa häntä enää. Vaikka järki sanoo, että siitä ei ole kysymys, tunne puhuu toista.

”Tiedän kyllä”, äiti sanoo, ”että häneen ei saa puhelimella  yhteyttä”. ”Vaikka soittaisin, kukaan ei vastaa. Numero on poistettu käytöstä. Poika on lopullisesti poissa ja se on hyväksyttävä. Mutta nimi kännykässä on pitänyt hänet kiinni omassa arkisessa elämässäni”, hän sanoi. ”Se on aina tuonut lämpimän muistojen tuulahduksen.” Pojan äiti kertoi vielä pelostaan tuossa tilanteessa, kun hän poisti nimen puhelimestaan. Hän sanoi, että surun matkalla pojan kuoleman jälkeen se oli ollut yksi hänen vaikeimpia hetkiään. Hän pelkäsi, että pojan muisto haalistuu ja vähitellen katoaa muistista, niin ettei siihen saan enää mitään otetta.

Äidin kokemus nimen voimasta puhelimessa on monelle tuttu. Läheinen on kuollut. On listoja ja luetteloita, joista hänen nimensä on poistettava. Aina siihen liittyy surua ja muistutus yhteyden päättymisestä.

Matkapuhelimessa oleva puhelinmuistio on tullut tärkeäksi yleisemminkin. Nimillä siellä on tullut ylimääräistä painoarvoa. Minulla on matkapuhelimen muistissa monia numeroita ja nimiä. Osaan niistä soitan ja toisiin taas en. Vaikka en läheskään kaikkiin soittaisi, on silti hyvä tietää, että nimet kulkevat mukana. Pelkkä ajatus heidän nimestään, joka kulkee aina mukanani, lähentää meitä toisiimme. Nimilista on kuin hiljainen rukous kaikkien heidän puolesta.

Nimet matkapuhelimessa, ovat niitä, jotka kuuluvat elinpiiriini. Ne ovat niitä joiden elämässä haluan olla osallinen, joiden ajatuksiin haluan kuulua. Nimen poistaminen listalta ei siksi koskaan ole vain jokin muodollinen ja käytännöllinen toimenpide. Siihen liittyy tiedostamattomia tunteita ja merkityksiä. Kun poistan nimen, joitakin muitakin yhteyksiä tuntuu katkeavan.

Kuolema katkaisee inhimilliset siteet ja nimi poistetaan monesta listasta. Mutta on kuitenkin siteitä, jotka eivät ole tästä maailmasta ja jotka eivät katkea kuolemassakaan. On luettelo, josta nimeä ei pyyhitä pois.

Tuo katkeamaton side on elämän ja rakkauden side, joka lähtee Jumalan sydämestä ja kulkee Jeesuksen ristin kautta ihmissydämeen. Ihminen, joka on liitetty Jumalan valtakuntaan, on saanut nimensä elämän kirjaan. Kuoleman tähden Jumalan ei tarvitse kenenkään nimeä poistaa siitä luettelosta.

Luukkaan evankeliumissa Jeesus sanoo:

Tulevassa maailmassa ne, jotka on katsottu ylösnousemuksen arvoisiksi, eivät enää mene naimisiin. He eivät enää voi kuolla, sillä he ovat enkelien kaltaisia. He ovat Jumalan lapsia, ylösnousemuksesta osallisia.

Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien. Hänelle kaikki ovat eläviä.”(Luuk 20:35-38)

Elä sinäkin hänelle ja häneen turvaten

Pyhä Jumala.

Anna rauha ja katoamaton elämä niille rakkaillemme,

joiden elämä maan päällä on päättynyt

auta meitä turvautumaan elämässä ja kuolemassa sinuun

joka yksin voit meidät pelastaa.

Vaikka meidän nimemme pyyhitään pois ja unohdetaan tässä maailmassa

Säilytä se kuitenkin luonasi elämän kirjassa

Jotta kerran kuulisimme sen kun sinä lausut sen rakastaen

Linkit radiohartauksien teksteihin

Tässä alla linkit Kirkon radiohartauksien arkistoon – tekstiversioihin.

Iltahartaus 24.4.2008 Jeesuksen kaksi huokausta

Iltahartaus 30.7.2008 Aaronin vaiettu tuska

Iltahartaus 4.11.2008 – Nimen poistaminen kännykästä

Aamuhartaus 11.11.2008 Isätön Mooses

Aamuhartaus 19.6.2009 – Sakarian hiljainen ilo

Aamuhartaus 26.6.2009 – Valkokaulustyöntekijä (Matteus)

Aamuhartaus 14.8.2009 – Minä en kadu mitään

Aamuhartaus 21.8.2009 – viitan tupsut heiluvat (farisealaisuus)

Aamuhartaus 9.10.2009 – Kuva kaikkein rakkaimmasta

Aamuhartaus 16.10.2009 – vangitsevat sanat

Aamuhartaus 4.12.2009 – synnin polttomerkit / kasteen vesileima

Aamuhartaus 11.12.2009 – salaisuuksien sunnuntai

Aamuhartaus 12.2.2010 – Äidinkieli – Isän sydän

Aamuhartaus 19.2.2010 – Kiusauksia – Mikä on sinun hintasi?

Aamuhartaus  23.4.2010 – Taivaan  helmiportilla

Aamuhartaus 30.4.2010 – Parasta isänmaassani

Mikä on sinun hintasi?

1. paastonajan sunnuntai – Vk 401:3-5

Evankeliumien mukaan Jeesus paastosi kasteensa jälkeen erämaassa 40 päivää ja 40 yötä. Tuona aikana hän oli siellä myös Saatanan kiusattavana. Tämä evakeliumin kohta on kiehtonut aina ihmisten mieliä. Ehkä siksi, että paholainen ei ole siinä verhoutunut vaan tunnistettavissa. Sen ulkomuotoa ei mitenkään kuvata eikä se olekaan oleellista – tärkeää on huomata, mihin Kiusaaja pyrkii ja millä tavalla Jeesus kestää kiusaukset.

Jeesuksen kiusauksissa kirkko on aina nähnyt jokaista ihmistä kohtaavat peruskiusaukset. Sen miten eri tavoin ihminen on johdettavissa pois suoralta tieltä. Kiusaukset ovat houkutus luopua uskosta Jumalaan ja rakentaa elämä oman voiman varaan.

Kun ajattelen sitä kristillisyyttä, minkä ympärillä elän ja mistä kuulen, minusta tuntuu siltä, että elämme kuin mitään kiusauksia ei oikeasti olisi olemassa. Sana kiusaus on tutumpi mainosten maailmasta, jossa se on jokin nautinnollinen kaloripommi, jonka pauloihin on ihana langeta.

Taistellaanko luterilaisuudessa vielä kiusauksia vastaan? Meillä korostuu enemmän sellainen Jumalan armossa ja rakkaudessa lepääminen – hyvän olon kristillilsyys. Jokaiselle halutaan välittyvän kokemus Jumalasta, joka hyväksyy elämässään tappiolle joutuneen.

Nämä ovat toki hyviä asioita, mutta Jeesus antaa meille esimerkin myös hellittämättömästä taistelusta Jumalan valtakunnan puolesta.

Paholaisen hyökkäys Jeesusta vastaan on kolmeosainen, mutta sillä on yksi päämäärä: Saada Jeesus kieltämään oma kutsumuksensa, elämäntehtävänsä.

”Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi” näin aloitti Saatana horjutusyrityksensä. Ensimmäistä kiusausta on pidetty lihallisuuteen, aistillisuuteen liittyvänä taistelukenttänä. Synti, mihin kiusaus houkuttelee, lupaa välitöntä nautintoa. Ja sehän meille kelpaa. Nykymaailma on huonosti varustanut meidät näitä kiusauksia vastaan. Ympäröivä maailma vakuuttaa meitä jatkuvasti, että mistään ei tarvitse kieltäytyä. Niinpä paholaisen ei tarvitse nähdä suurta vaivaa pitääkseen ajatuksemme ja sydämemme pois Jumalasta.

Toisen kiusauksen voi ajatella liittyvän maineeseen ja kunnioitukseen, siihen, mitä muut ajattelevat meistä. Saatana vei Jeesuksen temppelinmuurin harjalle ja sanoi: Jos kerran olet Jumalan Poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen. Jos Jeesus olisi suostunut kiusaukseen, se olisi ollut näyttävä temppu, mutta palvellut vain turhamaisuutta. Hän olisi saanut paljon ihailijoita – mutta se olisi ollut kuuluisuutta hänelle itselleen ei hänen asialleen. Kutsumuksen ja kiusauksen välinen ero on tässä kuitenkin paljon vaikeampi havaita, koska kiusaukseen olisi ollut myös hyviä perusteluita. Eikö olisi ollut toisaalta hyväksi hänen asialleen, että ihmiset saavat todisteen siitä kuka hän on. Tuhansien juonien mestari kykenee varmasti esittämään kiusaukset meillekin siinä muodossa, että kuvittelemme olevamme Jumalan asialla, vaikka todellisuudessa haluamme itsellemme kunniaa.

Viimeisessä kiusauksessa Paholainen ei asettaanut enää kyseenalaiseksi sitä, kuka Jeesus on. Hän näytti Jeeskselle maailman kaikki valtakunnat ja niiden loiston ja sanoi: ”Kaiken tämän minä annan sinulle, jos polvistut eteeni ja kumarrat minua. Tässä vaiheessa tarjolla on rajaton määrä valtaa. Valta kiehtoo ihmisiä niin paljon, että sokaisee. Sitä tavoittellessaan ihmiset ovat olleet valmiita tekemään äärimmäisiä tekoja.

Millä tavoin sinut saataisiin vieteltyä tekemään jotakin sellaista mikä on omantuntosi vastaista. Elokuvat kertovat tavan takaa tällaisista teoista ja tilanteista. Viranhaltijaa, poliisia tai johtavassa asemassa olevaa voidellaan, lahjotaan, jotta hän katsoisi läpi sormien tai edesauttaisi jollakin tavoin lahjan antajaa. – mikä on sinun hintasi?

Jeesus voitti kiusaukset turvautumalla Jumalan sanaan. Se on myös meidän puolustuksemme kiusaajaa vastaan. Mutta ensin meidän olisi tunnistettava kiusaukset ja pahan hyökkäykset. Siksi me seurustelemme säännöllisesti Jumlan sanan ja toisten kristittyjen kanssa. Siksi me rukoilemme Jeesuksen opettaman rukouksen: älä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.

Äidinkieli – Isän sydän

Laskikaissunnuntai – radiohartaus (12.2.2010)

Äidinkieli – Isän sydän

Monenko kielen kanssa pärjäät? Kielitaito on arvokas ja hieno taito. Ihminen, joka osaa puhua useaa kieltä on henkisesti rikas. Hänellä on mahdollisuus olla yhteydessä ihmisiin eri puolilta maailmaa ja näin oppia tuntemaan itselleen ennestään vieraita ajattelutapoja ja kulttuureja. Kulttuuri ja ajattelu elävät kielessä ja parhaiten ne tulevat myös ymmärretyksi oman kielensä kautta.

Toisinaan kielitaidon käsitettä laajennetaan muuallekin kuin vain eri kansojen puhuttuun tai kirjoitettuun kieleen. Puhutaan esimerkiksi elekielestä – ihminen puhuu koko olemuksellaan, ei vain sanoin tai sosiaalisesta kielitaidosta. Jostakin toisesta sanotaan, että hän osaa lukea shakkipeliä, tietää, mitä se toinen yrittää kirjoittaa siihen pelilaudalle. Näkee muutamasta siirrosta, minkälainen ’lause’ toisella on ikään kuin muodostumassa.

Myös uskonnon tajusta voidaan joskus puhua omana kielenään. Uskonnot muodostavat kuin oman suuren kieliperheensä. Uskontojen kieli on erilaista kieltä kuin tieteen kieli. Eri uskonnot ovat lisäksi vielä kuin oma erillinen kielensä tämän kieliperheen sisällä. Minulle uskonnon äidinkieli on suomalaista luterilaisuutta. Ortodoksisuus tai helluntailaisuus ovat minulle eri kieliä, joita en täysin hallitse tai ymmärrä. Tai vaikka ymmärtäisin, en voi kuitenkaan olla täysin varma, että olen ymmärtänyt oikein, koska joudun tulkitsemaan sen kielen ensin äidinkielelleni. Tässä kielen kääntämisessä tapahtuu usein virheitä ja vääriä tulkintoja.

On asioita, jotka on hyvä kuulla äidinkielellään. Ne ovat asioita, jotka koskevat meitä kaikkein syvimmin, jotka ulottuvat tunteiden tasolle, tiedostamattomalle alueelle, esikielelliselle tasolle. Äidinkielessä sanat saavat voimakkaampia merkityksiä. Ne liittävät meidät varhaisiin muistoihin ja avaavat sisimmässämme ovia, joihin muuten ei yllä. Syvimmilään uskon äidinkieli on juuri tätä sydämen kieltä.

Paavali sanoo: Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus olisin vain kumiseva  vaski tai helisevä symbaali. Vaikka osaisin ulkoa toistaa Raamatun lauseita ja katekismusta ja tuntisin kristinopin salaisuudet, mutta en tuntisi rakkauden kieltä – kaikki puheeni olisi vain merkityksetöntä ääntelyä. Paavalin mukaan uskon kieli on ennen kaikkea rakkauden kieltä. Ilman rakkautta uskon ilmaisut ovat tyhjää ja vailla oikeaa sisältöä. Sanat ilman rakkautta eivät ole sitä kieltä, mitä Jumala puhuu. Ilman rakkautta kristitty puhuu eri kieltä Jumalansa kanssa.

Tätä voi olla vaikea uskoa, jos seuraa uskovaiseksi pitämiensä ihmisten keskustelua ja käyttäytymistä. Erilaisilla internetin keskustelupalstoilla uskonnollista vakaumustaan esillä pitävät ihmiset osoittautuvat toisinaan hyvin säälimättömiksi.

Äidinkielellä voi yhtä hyvin hoitaa kuin haavoittaa. Rakkauden kielellä pääsee ihmisen sydämeen, mutta jos sanoista katoaakin lämpö niillä voi saada suurta tuhoa aikaan. Jos on tullut loukatuksi uskon äidinkielellä, sydämen kielellä, ne haavat varmasti ovat vaikeat parantaa.

Paavalin kirjoitus ei jätä kuitenkaan epäselväksi sitä, mitä tällaisesta on ajateltava. On kohtalokkaampaa erehtyä rakkaudessa kuin opillisissa käsityksissä. Yksinkertainen usko, joka opillisesti on epätarkkaa, mutta ilmenee rakkautena on arvokkaampaa kuin puhdasoppinen usko, joka ei heijastu rakastavana suhtautumisena lähimmäisiin.

Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.

Kieli on vuorovaikutuksen väline. Olemme sillä yhteydessä toisiimme. Kun Jumala puhuu, hän puhuu rakkauden kieltä ja sydämemme kuulee sen, kun sanat myös lähtevät sydämestä.  Jos taas puhutaan Jumalasta ja sanat lähtevät kylmästä sydämestä, korvat kyllä kuulevat sen, mutta sydämet eivät kohtaa. Siksi anna uskon äidinkielen aina ohjata sinut ja kuulijasi Isän sydämeen.

Salaisuuksia – radion aamuhartaus 11.12.2009

Salaisuuksien sunnuntai

Vk 756:1,6,7

Kuusivuotiaalla tyttärelläni on pieni päiväkirja ja päiväkirjassa pieni lukko. Hän ei osaa vielä kovin hyvin lukea tai kirjoittaa. Hän on vasta esikoulussa, joten minun täytyy vielä tässä vaiheessa kirjoittaa päiväkirjan sivulle asiat hänen sanelunsa mukaan. Lukollinen päiväkirja tuntuu kuitenkin tärkeältä. Se kätkee salaisuuksia. No eivät ne vielä mitään salaisuuksia ole, mutta lukollinen kirja ikään kuin pitää mahdollisuuden salaisuuksiin. Avain kirjan lukkoon on hänen hallussaan.

Salaisuudet ovat mielenkiintoisia. Luultavasti sinullakin on joitakin salaisuuksia – suuria ja pieniä?

Salaisuuksia on kaikkialla. Ja niillä tehdään suurta bisnestä sekä niiden suojaamiseksi että niiden paljastamiseksi. On henkilökohtaisia salaisuuksia ja perhesalaisuuksia, on kirjesalaisuus, liikesalaisuus, pankkisalaisuus, valtionsalaisuus, pitkän iän salaisuus jne. Pappien työhönkin kuuluu salaisuuksia. Heille on sielunhoidollisissa keskusteluissa kerrottu asioita, joita heidän ei tule kertoa kenellekään, heillä on vaitiolovelvollisuus – eli rippisalaisuus.

Salaisuudet on suojeltava hyvin. Jotkut salaisuudet säilytetään paksuissa holveissa, suurten lukkojen takana. Toiset salaisuudet kätkeytyvät kirjahyllyjen ja lipastojen lokeroihin ja jotkut mielen sopukoihin. Salaisuuksiin  ja kätköihin on olemassa myös erilaisia avaimia: lukkosepällä teetettyjä. On myös salasanoja, numero- ja kirjainyhdistelmiä sähköpostiin ja eri internetpalveluihin, pankkikorttiin ja puhelimeen.

Kolmas adventti, jota ensi sunnuntaina vietämme, on mielestäni eräänlainen salaisuuksien sunnuntai. Paavali kirjoitaa Uudessa testamentissa tehtävästään: Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet.

Tämän mukaan kaikkien inhimillisten salaisuuksien lisäksi on olemassa myös Jumalan salaisuudet. Mitä nämä salaisuudet ovat ja minkälaisien lukkojen tai salasanojen takana niitä säilytetään?

Jumalasta itsestään sanotaan, että hän on salattu Jumala, hän on suuruudessaan mittaamaton ja tutkimaton. Tämä salaisuus käy sitä syvemmäksi, mitä lähemmäs sitä pääsee. Sen kiehtovuus, arvoituksellisuus ja pelottavuus kasvaa, mitä enemmän salaisuus raottuu. Jumalan salaisuutta ei voi ammentaa tyhjiin. Sitä ei voi kukaan ihminen omalla kekseliäisyydellään myöskään paljastaa.

Adventtina lähestymme joulua Jumalan suurta salaisuutta. Ensimmäisen joulun edellä salaisuudesta oli olemassa joitakin profeettojen ennustuksia. Ilmestyessään neitsyt Marialle, enkeli ilmoitti hänelle jotakin salaisuuden luonteesta ja kun Jeesus oli syntynyt, enkelit kertoivat paimenille ennustusten täyttyneen. Vasta pääsiäisen jälkeen Jeesuksen salaisuuden mittasuhteet alkavat paljastua.

2000 vuotta tapahtumien jälkeen, luemme Jumalan pelastustekoja koskevista salaisuuksista Raamatusta. Mutta Raamattu on lukittu kirja. Kirjan kannet on tosin helppo avata ja sen sivuja on vaivaton käännellä. Lisäksi vanhat tekstit on käännetty suomen kielelle, jolloin lukeminen on helppoa – silti Raamatun tekstit ja Jumalan salaisuudet pysyvät lukittuna, jos Jumala ei itse niitä avaa. On kuin jokin Raamatun avain tai salasana olisi hukassa emmekä siksi näe sitä mikä on aivan ilmeistä.

Katekismuksen mukaan Kristus ja hänen rakkautensa meitä kohtaan on tuo kätketty avain Raamatun ymmärtämiseen. Se pitää varmasti paikkansa. Silti ajattelen, että ehkäpä lukossa ei niinkään ole Raamattu vaan Raamatun lukija. Raamattu on avoin ja peittelemätön, mutta jos sielumme ei ole avautunut sille, sen kertotmukset eivät syvällisemmin puhuttele meitä.

Oletko tullut tietoiseksi oman sielusi lukoista, solmuista ja umpikujista? Oletko niiden kautta kenties tullut juuri tämän salaisuuden äärelle, joulun salaisuuden?

On olemassa avain tähän sielun lukkoon. Se on nimeltään Taivasten valtakunnan avain. Sillä avaimella pääsee lähelle Jumalaa ja sisälle Jumalan salaisuuteen. Evankeliumissa kerrotaan, että Jeesus antoi tämän Taivasten valtakunnan avaimen opetuslapsi Pietarille. Se avaa taivaan, koska siihen liittyy valta antaa Jeesuksen nimessä syntejä anteeksi. Sielumme lukot ja ymmärtämättömyytemme Raamatun äärellä liittyvät usein tähän asiaan. Kyse ei ole vain ymmärtämisestä vaan todeksielämisestä – siitä miten Jumalan vapauttava sana tulee osaksi omaa elämääsi.

Jeesus syntyy sinun sydämessäsi Vapahtajaksi, kun hän saa antaa sinun syntisi anteeksi. Se on paras joululahjasi – Jumalan itsensä antama rakkauden lahja, Jumalan salaisuus.

totuus tekee vapaaksi, synti orjaksi

4.12. 2. adv (1vuosikerta) (itsenäisyyspäivän teksti)

Vk 9:2-3

Elämme adventin aikaa. Joulun iloiseen valmistamiseen kuuluu myös sisäinen valmistautuminen. Adventti onkin paastonaikaa, katumuksen ja itsensä tutkimisen aikaa, jotta tulisin yhä syvemmin tietoiseksi omasta ihmisyydestäni ja siinä ammottavista rakkaudettomuuden kuiluista. Tämä sielun kraaterimaisema on oikea paikka odottaa evankeliumin valoa.

Tulevana sunnuntaina evankeliumi ei ole hempeä. Sunnuntain evankeliumissa Jeesus nostaa esille kaksi vastakohtaparia: Vapaus ja orjuus sekä totuus ja synti. Nämä vastakohdat esiintyvät seuraavissa Jeesuksen sanoissa: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani. Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” Toinen kohta tulee pian tämän jälkeen, kun Jeesus sanoo: ”Totisesti, totisesti: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.”

Pyhän evankeliumista tiivistyy tutkittavaksemme lause: Totuus tekee vapaaksi, synti tekee orjaksi.

Jeesuksen sanojen valossa ihmisen koko elämästä muodostuu totuuden ja synnin, vapauden ja orjuuden näyttämö. Mitä enemmän totuutta, sitä enemmän vapautta, mutta mitä enemmän syntiä, sitä enemmän orjuutta. Tällä näyttämöllä ja näiden vetovoimien vaikutuksessa ihmisen elämä toteutuu. Ja väistämättä sinunkin elämäsi sijoituu tässä kentässä johonkin. Ja kun näyttämön esirippu laskeutuu, ihmisen kohtalo ratkeaa.

Kun tarkastelee näitä evankeliumin sanapareja, huomaa helposti, että ne ovat hieman erikoisia. Totuuden vastakohta ei olekaan filosofinen käsite ‘epätotuus’ eikä edes moraalinen käsite ‘valhe’, niin kuin odottaisi, vaan vastakohtana on tuo inhottava sana: ‘synti’. Jeesus ei ollut filosofi eikä moraaliopettaja. Hän on Jumalan Poika, jonka sanojen äärellä olemme tekemisissä totuuden syvätason kanssa eli hengellisten asioiden kanssa. sinne kuuluu puhe synnistä ja totuudesta.

Synti, josta Jeesus puhuu, on luonteeltaan kääntymistä todellisuuden syvintä perustaa, Jumalaa vastaan. On kuin ihminen yrittäisi raapia niitä silmiä, jotka häntä rakastaen katsovat. Synti on jotakin, mikä kietoo meidät valheeseen, peittelyyn, salailuun ja pimeään. Se on elämää, joka on epätosi. Se on elämää, jossa hymyn taakse kätkeytyy elämää tuhoavat voimat. Se on jatkuvaa suojautumista, taistelua ja rakkaudettomuutta. Synti on asia, mikä sitoo ja orjuuttaa. Se lupaa nautintoa, mutta vaatii hintana vapauden.

Synnin vastakohtana totuus on samoin toisenlainen. Se ei ole laskutoimitus eikä tieteellisellä tutkimuksella saavutettava tulos. Totuus on valoa ja pelottomuutta, vapautta ja iloa, koska se on elämistä paljon suuremman suojan varassa, minkä ihmien itselleen pystyy rakentamaan. Siihen suojaan Jumala meitä kutsuu.

Toinen vastakohtapari asettaa meidät vapauden ja orjuuden väliselle janalle. Tässä myös on hyvä huomata, että vapauden vastakohtana ei ole vankeus vaan orjuus. Orjuus on vankeutta huomattavasti vaikeampi asia. Vankeudessa kahlitaan ihmisen jäsenet, mutta orjuudessa hänen sisimpänsä. Vanki on kaltereiden takana, mutta orjalla ei ole kahletta eikä kaltereita, hänet on polttomerkitty omistajansa merkillä – hänen sisäinen liikumatilansa on rajoitettu. Sitä synti saa aikaan ja lopulta luulemme toteuttavamme itseämme ja syvintä minuuttamme toimiessamme Jumalaa vastaan.

Valmistautuessasi Jeesuksen syntymäjuhlaan, on hyvä kysyä itseltään, minkälaisia merkintöjä sielustani löytyy? Onko siellä vapauden vesileima vai synnin polttomerkkejä? Ovatko synnin polttomerkit palaneet minuuteesi kiinni? Ovatko ne niin syvällä, että et tunnista niitä enää? Kasteessa sinut annettiin Kristukselle. Kasteessa sait vesileiman joka muistuttaa, että kuulut Jumalalle, olet Jumalan lapsi.

Mutta on tavallista, että arvet, synnin polttomerkit tuntuvat kuitenkin vielä nahoissamme ja harhauttavat meitä toimimaan orjan tavoin. Kasteen vesileima muistuttaa sinua kuitenkin vapaudesta, johon sinut on kalliisti ostettu. Jumalan Poika antoi henkensä sinun tähtesi. Sinä olet Jumalan lapsi ja kuulut Kristukselle.

Synti ja synnin orjuus ovat vaikeita sanoja ja jonkun jouluvalmisteluita ne ehkä häiritsevät. Ne eivät tuoksu piparilta. Synti on kuitenkin koko ihmiskuntaa orjuuttanut mahti, mikä edelleen yrittää alistaa meitä. Ja niin heikkoja me olemme, että helposti suostumme siihen. Mutta joulun sanoma on siinä, että Jumala on astunut elämämme näyttämölle ja tehnyt jotakin sinun ja meidän kaikkien puolesta. Hän tuli ensimmäisenä jouluna keskellemme juuri siksi, että me olemme niin onnettomasti joutuneet synnin valtaan emmekä kyenneet vapauttamaan itseämme. Tämä on tausta Jeesuksen syntymiselle. Me emme saa unohtaa sitä, miksi Jeesus syntyi. Muutoin emme kadota vain joulua vaan myös itsemme.

Pyhä Jumala.Tunnustan edessäsi, että synti on sitonut minut, enkä kykene vapauttamaan itseäni. Armahda minua Poikasi Jeesuksen tähden ja anna kaikki syntini anteeksi. Kirkasta minulle synnin valtaa vastaan Jeesuksen voitto.

 

Vangitsevat sanat

16.10. Radion aamuhartaus – Vangitsevat sanat (kesto 5.45 min)

Vk 301 b: 1,2,5

Ensi pyhän evankeliumissa (Joh 7:40-52) on merkillinen yksityiskohta. Juutalaisten ylimmät virkamiehet ja hallitsijat olivat lähettäneet miehiä pidättämään Jeesusta. Tämä tapahtui siis jo paljon ennen kiirastorstain iltaa. Kun miehet palasivat, he tulivat tyhjin käsin. Jeesus ei ollut vangittuna heidän mukanaan. He joutuivat luonnollisesti vastaamaan ylipappien kysymykseen: »Miksi te ette tuoneet häntä?»

Mitä he vastasivat? Tai kysytäänpä ensin, mitä ylipapit odottivat kuulevansa? Ehkä jotakin tällaista: Emme löytäneet häntä – tai meille tehtiin vastarintaa ja jäimme alakynteen. Heitä oli enemmän. Hän onnistui karkaamaan käsistämme. Evankeliumin mukaan miehet kuitenkin vastasivat näin: »Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.»

Nuo miehet olivat varmasti ohjeistettu tehtäväänsä. Heille oli ehkä kerrottu että Jeesus on vaarallinen, kansan kiihottaja, harhaoppinen, hän on uhka ja siksi hänet piti ottaa kiinni. Jos kansan ylin johto oli sitä mieltä, he eivät voi olla väärässä. Niinpä vakain mielin miehet lähtivät suorittamaan tehtäväänsä. Mutta tultuaan Jeesuksen luokse he kohtasivat aivan toisenlaisen miehen ja toisenlaisen todellisuuden. Jeesus puhui ja hänen sanansa upposivat miehiin. He tulivat kuin lumotuiksi. Sen sijaan, että he olisivat vanginneet Jeesuksen, he itse joutuivat Jeesuksen sanojen vangitsemaksi. Muutos alkuasetelmaan oli täysin vastakkainen. Jeesuksen puhe ei vain riisunut heitä aseista, se mitä ilmeisimmin oli avannut heidän silmiään ja sydäntään kokonaan johonkin uuteen ja ihastuttavaan.

Jeesuksen sanoissa on vastustamatonta voimaa. Ne voivat vangita meidät edelleen. Mikä siinä erityisesti vangitsee? Luultavasti se, että Jeesus puhuu niin syvästi meitä koskettavasta asiasta. Ja toiseksi se, että Jeesus todella tietää mistä hän puhuu. Hänellä on antaa vastauksia kysymyksiimme asiassa, mikä koskee koko elämäämme ja kohtaloamme. Onko minulla toivoa siitä huolimatta, että omilla teoillani ja valinnoillani olen särkenyt mahdollisuuteni onneen ja kannan syyllisyyden painolastia?

Miehet eivät halunneet pidättää Jeesusta ja samalla hylätä sitä ainoaa pelastuslauttaa, mikä haaksirikkoutuneella on. Tai he olivat kuin janoiset autiomaassa eivätkä halunneet myrkyttää lähdettä, joka pelastaisi heidät kuolemasta. Kysymys oli päiväpolitiikkaa, ihmisten valtapeliä ja rajakiistoja suuremmasta asiasta.

Jeesuksen tärkein asia oli puhua Jumalan valtakunnasta ja kenelle sen portit aukeavat ja kenen edestä ne suljetaan. Miehet tunnistivat Jeesuksen puheen. Heidän toivonsa ei ollut mennyt, se oli nyt vahvempi kuin koskaan.

Jeesuksen puhuu edelleen tärkeästä asiasta. Vaikka maailma on muuttunut toisenlaiseksi ja kysymyksemmekin ovat osin toisenlaisia, niin sielun ytimessä kaipaamme kuulla Jeesuksen äänen, joka vakuuttaa meitä Jumalan rakkaudesta, että me emme ole yksin, että rukouksemme on kuultu. On sittenkin Jumala, jolle meidän elämämme ei ole yhdentekevä.

Mutta maailma on niin täynnä muita ääniä, että Jeesuksen ääni tuntuu hukkuvan niiden paljouteen. Toiset äänet sanovat tieteen selittävän kaiken, elämästä ihme ja pyhyys on pyyhitty pois. Uskolle ei jää siinä mitään katsottavaa.

Toiset äänet kehottavat astumaan sisään ‘Nautinnon valtakuntaan’. Siellä riittää katseltavaa yllin kyllin, ei tarvitse kurkistella kauemmas, tuonpuoleisuuteen.

Vielä on ääniä, jotka yrittävät tehdä meidät kuuroksi Jeesuksen puheelle. Ne yrittävät kuvata hänet pelottavaksi, oudoksi ja kummajaiseksi.

Eri äänet houkuttelevat meitä seuraansa. Etsiydy kuitenkin Jeesuksen sanojen seuraan: Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän. Jeesuksen sanoissa on elämä ja paratiisin lempeys. Hänen teoissaan taas anteeksiantamus ja syntien sovitus. Ei mikään eikä kukaan tässä maailmassa puhu kauniimmin ihmiselle, kuin Jeesus kun hän katuvalle sanoo: sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi. Silloin et ole lähellä vain elämän ihmettä ja sen ääretöntä pyhyyttä, vaan keskellä Jumalan hyvyyttä ja suurta Jumalan rakkauden virtaa.

Rukoilemme: Jeesus Vapahtajani, anna minun maailman hälyäänien joukosta erottaa Sinun äänesi, joka puhut sielulleni kauniimmin kuin kukaan muu.

Kuva kaikkein rakkaimmasta

9.10. Radion aamuhartaus – Kuva kaikkein rakkaimmasta

Kun avaan lompakon, näen kuvat vaimostani ja lapsistani, kun menen ystävieni työhuoneeseen, siellä löydän kuvat heidän läheisistään, ja mennessäni jonkun kotiin, vaikka työn puolesta syntymäpäiville, seinät ja hyllyt ovat täynnä kuvia heidän rakkaistaan niin elävistä kuin kuolleistakin. Tavallisesti kodeissa menen kuvien lähelle ja annan syntymäpäiväsankarin kertoa minulle ihmisistä, joita kuvat esittävät.

 

Kun olen vihkimässä, kastamassa tai hautaamassa, kameroiden armeija nousee esiin. Me elämme kuvien täyttämässä maailmassa. Mitä tärkeämmästä asiasta on kysymys, sen varmemmin kamerat ovat paikalla. Haluamme ikuistaa tärkeät hetket ja tärkeät ihmiset. Kaikkea ei kuitenkaan saa vangittua kuviin. Se ei joko ole luvallista tai sitten se ei ole edes mahdollista.

 

Joissakin museoissa valokuvaaminen on kielletty toisissa tilanteissa kamera rikkoo ihmisen yksityisyyttä tai tilanteen pyhyyttä. Jokainen kuvaaja tietää myös sen, että itse kokemusta ei voi säilöä kuvaan, se säilyy vain sielussa. Se säilyy ehkä paremmin kirjoitettuna.

 

Sinulle on varmasti tuttua Katekismuksesta kymmenen käskyä. Oletko lukenut käskyjä koskaan suoraan Raamatusta niiden alkuperäisessä muodossa? Siellä huomaat, että ensimmäisen käskyn jälkeen ei olekaan Jumalan nimen käyttöä koskeva kielto vaan Jumalan kuvaamista koskeva kielto: Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä. Raamatussa käskyt on kerrottu laajemmin kuin Katekismuksessa.

 

Minua kiinnostaa erityisesti millä tavoin tämä unohdettu kuvakielto suhteutuu siihen käskyyn, minkä Jeesus antoi. Jeesus antoi meille yhden käskyn: käskyn rakastaa. Rakasta Jumlaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

 

Mutta eikö juuri rakastunut halua ympröidä itsensä rakastettunsa kuvilla. Juuri siitä, ketä rakastat haluat maalata kuvan, tehdä veistoksen, ottaa valokuvan ja näin ilmaista ihailuasi ja iloasi hänestä.

 

Tavallisten rakastavaisten kohdalla näin ainakin onkin. Kuvalla tuodaan toisen parhaita puolia esiin, halutaan korostaa hänen kauneuttaan tai jotakin muuta piirrettään.

 

Mutta Jumalasta, jota meidän tulisi rakastaa yli kaiken, ei kuitenkaan saa tehdä kuvaa. Mitä ihmeellistä siinä on, jos minulla olisi jokin kuva Jumalasta. Miksi Jumalan kuvaaminen ankarasti kielletään?

 

Jumala on näkymätön eikä siten ole kuvattavissa eli Jumalaa ei ole mahdollista kuvata. Häntä ei voi rajata kuvaan. Mikään maan päällä olevista asioista ei heijasta hänen kunniaansa vaan on kaukana siitä. Siksi mikään kuva Jumalasta ei ole milloinkaan kuva Jumalasta, vaan jotakin muuta: meidän mielikuvamme, kuva toiveistamme ja ajatuksistamme. Se ei välitä todellista kuvaa Jumalasta. Jumalan suhteen kuva vangitsee ja etäännyttää enemmän kuin ilmaisee rakkauttamme häneen. Kuva Jumalasta ei ole rakkauden ilmaus, vaan yritys kahlita ja saada valtaansa. Mutta Jumala ei ole hallittavissamme. Emme voi valjastaa häntä ajamaan omia tavoitteitamme.

 

Tavallisesti kuva tarvitaan silloin kun rakastettu on poissa tai kaukana. Mutta kun hän on paikalla, kuva on tarpeeton. Jumala ei ole poissa tai kaukana. Hän on läsnä. Hän on vierelläsi. Hyvä on. Uskon, että hän on läsnä. En silti näe häntä. Mihin suuntaan minä katson? Ylös, sivulle, vai sielun silmin sisään ja syvyyksiin?

 

Vaikka käskyt kieltävät tekemästä mitään jumalankuvaa silti Jumalasta on alusta alkaen ollut olemassa eräs kuva. Mutta se ei olekaan ihmisen tekemä. Jokainen ihminen on elävä kuva Jumalasta. Jumalahan loi ihmisen kuvakseen. Katsoessasi lähimmäistä, toista ihmistä, katsot Jumalan kuvaa.  

 

Meidän ei pidä tehdä kuvaa Jumalasta, koska Jumala on tehnyt sen jo itse. Minkälainen maailma olisi, jos ottaisimme tämän yhä vakavammin? Jokainen ihminen, langenneenakin on meille muistutus Jumalasta. Mutta näitäkään jumalankuvia ei tule palvoa tai nostaa jalustalle, vaan rakastaa. Rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä, Jumalan kuvaan, niin kuin itseäni, joka myös olen heijastus Hänen kirkkaudestaan ja kunniastaaan.

 

Rukoilemme: Anna meidän lähimmäisissä nähdä sinun kuvasi ja rakastaa heitä niin, että emme tuota kuvaa turmelisi emmekä sen pyhyyttä riistäisi.