Syksyn lehdet

Syksyn lehdet (tilanne: seppeleenlasku sankarihaudalle)

Olen tänä vuonna (2919) kokenut kesän päättymisen ja syksyn saapumisen raskaampana kuin ennen. Valoisan kesän jälkeen koittaa taas pimeys ja kylmyys, loputtoman pitkä talvi. Puut kertovat edessä olevasta pimeästä kaiken luovuttamalla lehtensä, niissä oleva elämä pakenee puiden juuriin maan alle. Kaikki kaunis on vain hetken kestävää. Lehtien putoaminen pimeän talven edellä kertoo kuolemasta. Ja kun sen todistaa täällä hautausmaalla, viesti on entistä selväsanaisempi.

En tiedä oletteko kokeneet asian samalla tavalla. Ehkä kysymys on ikäkriisistä – mitä vanhemmaksi tulen sitä vaikeammaksi vuodenaikojen puhuttelu käy. En haluaisi vielä pimeää, en haluaisi vielä pakkasta, en haluaisi vielä kuolla; haluan elää. Elämä minussa puolustautuu jo nyt kuolemaa vastaan – se ilmoittaa olemassaolostaan, jotta se huomattaisiin.

Sankarihautausmaan haudoissa makaa miehiä, joita syksyn lehdet eivät ehtineet tässä mielessä puhutella. Eivät he olleet vielä monta kesää lapsuutensa jälkeen maistaneet, kun sodan myrskytuuli ravisutti oksia ja pudotti lehtiä maahan ennen aikojaan. Elämä jäi elämättä, unelmat toteuttamatta. Heillä olisi ollut vielä paljon annettavaa, mutta he joutuivat antamaan kaikkensa yhdellä kertaa.

Niinpä huomaan, että tämä olemassaoloon ja ajan kulumiseen liittyvä ahdistus on jonkinlaista luksusta ja hyväosaisuutta. Kaikille niille, jotka puolustivat vapautta, sitä ei suotu.

Mutta toisaalta, jos en anna sen ravisuttaa itseäni, olen pettänyt heidät, jota täällä makaavat. Heidän taistelunsa ja uskollisuutensa teki sen mahdolliseksi. Se, että he muodostivat muurin pahaa vastaan silloin, kun sitä eniten tarvittiin, teki mahdolliseksi meille elää pienten murheidemme kanssa, ilman että olisi ratkaisevan suurta murhetta, kuten vapauden menetys. (jonkinlaisen henkisen muurin meidän olisi jokainen rakennettava suojaksemme: tässä on yksityisyyteni raja. Ei tästä edemmäs)

Nämä miehet muistuttavat myös siitä, että on seisottava sanojensa takana. On elettävä rohkeasti ja otettava itselle kuuluva vastuu. He tekivät meille siihen tilan. – jos tunnistat itsessäsi halun elää – niin elä, kun tuo kallisarvoinen aika on sinulle annettu: unelmoi, toteuta tavoitteita, tavoittele suuria; onnistu, epäonnistu, yritä uudelleen, mutta älä valita. Sen sijaan tee vapaudestasi todellisuutta.

Muista heitä, jotka turvasivat vapauden ja elä niin että heidän työnsä ei osoittaudu turhaksi. Säilyköön heidän muistonsa keskellämme ja antakoon Jumala heille rauhan.

 

 

Advertisement

Surun monet kasvot

Surun monet kasvot

Hyvät veteraanit, hyvät kaatuneitten omaiset

Tänään on laskettu seppeleet sankarivainajien haudalle. Haudat muistuttavat meille, että kaikki eivät palanneet sodasta. Osa jäi sinne jonnekin. Osa tuotiin haudattavaksi kotiseudulleen. Sota vaati monen suomalaisen hengen. Sotaan kuuluu tämä kauheus. Kun maiden väliset asiat eivät suju normaalilla toisia kunnioittavalla tavalla, yleensä suuremman oikeudella lähdetään väkivalloin hakemaan jotakin sellaista toiselta, mistä kyseinen maa hyötyisi – luonnonrikkauksia, tai muuta hyötyä. Ihmishenki ei merkitse mitään sen rinnalla, että saadaan voittoja ja saadaan se mitä halutaan.

Tänään tiedossamme on myös se, että kun mies kaatuu sodassa. Se ei ole vain yhden hengen menetys. Samalla kaatui jonkun puoliso, ja lasten isä, jonkun poika ja toisen veli. Yksi kuolema koskettaa useaa ihmistä.

Surulle tulee kerralla monet kasvot. Samalla – varsinkin lapsille tämä suru on tehnyt koko elämänmittaisen menetyksen. Se ei vaikuttanut vain heidän sen hetkiseen tilanteeseensa vaan koko tulevaisuuteensa. He ovat kasvaneet ilman isää.

Asiaa ei varmasti helpottanut se, että osa lapsista lähetettiin Ruotsiin, osa lapsista jäi äidin huollettavaksi, jonka täytyi jostakin haalia elatus perheelle. Jos kenellä oli isovanhemmat apuna, äiti pystyi paremmin käymään töissä. Epäilemättä ihmiskohtaloiden moninaisuus näiden menetysten jälkeen on suuri. Käsittelemättömien tunteiden määrä on lisännyt elämän kuormaa.

Toki sotaorvot ja kaatuneitten omaiset ovat eläneet elämänsä, valmistuneet ammattiin niin kuin muutkin. Muistot ovat haalistuneet ja jääneet taakse, mutta jäljet ovat jääneet sydämeen. Sotaorpojen virsi, mihin tutustuin tätä puhetta valmistaessani, sanoittaa kauniisti: ”Sodan halki meidät kannoit, turvan vanhuudessa annoit. Silti kipu sanaton vielä sydämessä on.” Vaikka Jumala huolehti vaikeuksien yli, jäljet jäivät.

En osaa sanoa eroaako isän menettäminen sodassa jotenkin siitä, jos menettää isän sairauden tai liikenneonnettomuuden kautta. Isättömyys joka tapauksessa on sielun haava, mikä hakee ja etsii jotakin korvaavaa. Joskus jotakin löytyy, joskus jää löytymättä. Ja elämä on kuitenkin elettävä – mutta ilman niitä eväitä, joita olisi isältä saanut.

Sotaorpojen virressä sanotaan myös näin: ”Maksaa saimme kalliin hinnan, murhe täytti lapsen rinnan.” Kipu kulkee mukana ja toisenlaiset selviytymiskeinot kehittyvät.

Niihin kipeiden muistojen hetkiin on kuitenkin olemassa eräs lohtu. Kaikkien näiden vaiheiden jälkeen, Jumala ei ole hylännyt sinua. Hän ei ole rangaissut sinua. Sinulle vain annettiin tällainen elämä elettäväksi ja siinä tehtävä löytää ilo ja tarkoitus. Saman voi sanoa toki vähän jokaisen elämästä. Tänään se sanotaan kaatuneitten omaisille. Murheisiin ei pidä jäädä liiaksi kiinni. On voitettava kiusaus vaipua katkeruuteen. Kaikesta huolimatta et ole olosuhteiden uhri. Sinulla on aina mahdollisuus nähdä kaiken keskellä jotakin kaunista niin elämässäsi kuin ympärilläsi. Jumalan hyvyys ympäröi sinut kaiken aikaa. Jumala on myös siunannut sinua.

Ja silloin kun kaikki on saatettu päätökseen, on aika astua rajan yli. Myös sen näkökulman sotaorpojen virsi kertoo

Sinä kaiken tuskan tunnet, kannat vuotten painoa. Syliin nostat kaikki lapset, pienimmät ja harmaahapset. Kerran vielä taivaassa rakkaat saamme kohdata.

 

Talvisodan päättymisen muistopäivä 2010

Pappan sylissä

Talvisodan päättymisen muistopäivä – 70 vuotta (13.3.2010)

VK 584 Siunaa ja varjele meitä

Tasan kuusi vuotta sitten (13.3.2004) siunattiin hautaan jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth Helsingin tuomiokirkossa talvisodan päättymisen muistopäivänä 13. maaliskuuta 2004. Jukka Paarma piti koskettavan muistopuheen hänen siniristilippuun verhotun arkkunsa äärellä.

Ehrnroothista tuli sotien aikana isänmaata puolustaneiden ja rakentaneiden miesten ja naisten edustaja, symboli. Hän oli mies joka rauhan jälkeisinä aikoina piti rohkeasti esillä isänmaan asiaa silloinkin, kun sellainen puhe ei ollut muodissa.

Ehrnrooth eli 99-vuotiaaksi ja hänen hautaamisensa yhteydessä tietoisuus veteraanien sukupolven vanhenemisesta ja harvenemisesta on syventynyt. Ja samalla kasvaa kaiken aikaa se sukupolvi, joka ei sodasta mitään tiedä, jolta puuttuu sitä koskevat muistikuvat.

Kuulun sukupolveen, joka ei tiedä sodasta mitään, jonka maailmaan se ei ole mitenkään kuulunut. Minun isäni syntyi vuonna 1944. Hän ei ole sotaa nähnyt, ei sen pelkoja edes poikana elänyt. Isoisä oli siellä, mutta hän kuoli kun olin pieni ja pappa oli siellä, mutta hän asui Ruotsissa koko sen ajan, jona olen ollut olemassa. En ole kasvanut heidän tarinoitaan kuunnellen. Sota ei tullut osaksi maailmaani muuten kuin sarjakuvalehtien kautta.

Me olemme eläneet pitkään rauhan aikaa. Se on ennen kaikkea suuren kiitollisuuden asia. Mutta samalla se asia, mikä pistää miettimään.

Koko ajan on kasvamassa sukupolvia, joilta on katkennut suhde sota-aikaan. Tarkoitan sellaista suoraa tunne- ja merkityssuhdetta. Lapsia varttuu koko ajan, joiden isoisä ei ole ollut sodassa.

Voin toki sanoa lapsilleni, että minun isoisäni haavoittui sodassa. Mutta he eivät ole koskaan edes nähneet häntä. Nuo sanat eivät synnytä heissä tunteisiin liittyviä merkityksiä. Ne ovat sanahelinää. He eivät ole koskaan olleet hänen sylissään. He eivät olleet syntyneetkään vielä silloin, kun heidän isopappansa on jo kuollut. Henkilökohtainen tunneside sotaan on katkennut eli se, että joku läheinen, joku jota he rakastavat, on laittanut alttiiksi oman henkensä heidän tähtensä. Sillä tavoin sota-aika jää kaukaiseksi, se ei tule osaksi kasvavan sukupolven maailmaa.

Kun tämä tunnesuhde sodan käyneeseen sukupolveen katkeaa, miten käy suomalaisuuden.

Adolf Ehrnrooth: ”Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa.”

Säilyykö tulevien sukupolvien mielestä Suomi puolustamisen arvoisena. Tarinat vaikenevat Suomen puolustamisesta, miten tältä osin kansakunnan moraali säilytetään.

Vielä suomalaisuus ja isänmaallisuus näkyy. Esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, kun eräs helsinkiläinen kauppaketju päätti poistaa valion perusmaidot tuotevalikoimastaan, syntyi iso kansanliike, jonka seurauksena kauppias pelästyi. Suosi suomalaista – eikö kauppiaan mielestä suomi ja suomalainen tuotanto ollut sellainen asia, jota kannatti puolustaa. Vai eikö kauppias ollut suomalainen. Suomea puolustetaan myös päivittäisillä teoilla kaupan kassalla. Säilytetään tuotanto suomessa.

Miten käy suomalaisuuden, kun poliitikot kulkevat skandaalista toiseen. Mikä esimerkki siinä tulee. Kun suomen asiaa, suomen hyvinvointia ja suomalaisuuden arvoa edustamaan valitut ihmiset omalla elämällään osoittavat jotakin muuta kuin kunnioitettavuutta. Rampautuuko suomalaisuus, vahvistuuko käsitys siitä, että ei tällainen maa voi olla puolustamisen arvoinen, jos siitä jokainen haluaa saada kerättyä vain kermat päältä.

Muitakin esimerkkejä voitaisiin nostaa, missä omat etuoikeudet nousevat tärkeämpään asemaan kuin kansakunnan selviäminen vaikeasta asiasta.

Mistä kumpuaa isänmaallisuus, siis se halu puolustaa suomea ja suomalaisuutta. Tämä maa on meille annettu.

”Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä.

Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin — itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun.

Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat (Apt 17:24-26)

Me olemme saaneet lahjaksi isänmaan ja vapauden. Tämä on meidän luvattu maamme, jota meidän on viljeltävä ja varjeltava – puolustettava. Tämän on maa, mikä on paras meille suomalaisille.

Veteraanit ovat sitä puolustaneet.  He antoivat uhrinsa isänmaalle. Seuraava sukupolvi heidän rinnallaan antoi kovan työnsä tämän maan rakentamiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi.

Mikä on minun sukupolveni ja minua nuoremman sukupolven uhri? Mitä me voimme tälle maalle antaa? Me olemme nauttineet hyvinvoinnista, jonka muut ovat rakentaneet.

Me annamme toki kiitoksen, mutta se ei riitä. Meidän on annettava myös voimamme yhteiseksi parhaaksi, ei vain omaksi parhaaksemme.

Uskon kuitenkin suomalaisiin nuoriin. Niihinkin, jotka tuolla juuri pienessä salissa käyvät rippikoulua. He ovat aika veijareita ja yrittävät lintsata. Tekin olette olleet joskus nuoria. He ovat sitä nyt. Mutta he kasvavat, he kasvavat vastuuseen, saavat ammatin, perustavat perheen ja haluavat antaa lapsilleen parasta.

Aivan varmasti voivat vielä  yhtyä samaan kenraalin lauseeseen: suomi on puolustamisen arvoinen maa –  ja tuntevat vastuunsa sen hyvinvoinnin eteen. Ja kyllä ne tarinatkin vielä elävät ja niitä kerrotaan ja ne kantavat meitä, vaikka niitä ei kuunnella papan sylissä.

Meidän kiitoksemme sanat tänään ovat

Yrjö Jylhän runosta Vaienneet voittajat. Ne on lausuttu myös Ehrnroothin haudalla:

Te ette turhaan taistelleet

te ette turhaan kaatuneet

te saitte suurimman voiton:

te voititte veljen veljelleen,

te löysitte kansan eksyneen,

te airuet aamunkoiton.

Itsenäisyyspäivä

Adventtiaikana sytytetään kynttilöitä. Viime sunnuntaina sytytettiin yksi kynttilä. Ensi sunnuntaina syttyy toinen kynttilä ja sitten odotamme vielä kahden kynttilän syttyvän. Joulun pimeydessä kynttilän valosta on tullut meille hyvin tärkeä merkki. Nuo kynttilät viestivät meille tärkeistä asioista hengellisessä mielessä.

Ensinnäkin sen, että maailma itsessään on pimeä. Maailma ilman Jumalaa on pimeä. Se on eksynyt pahuuteen ja mielettömyyteen. Ja mikä pahinta tuo pimeys johtaa kaiken elämän näivettymiseen ja pysähtymiseen ja lopulta kuolemaan ja tuhoon. Se mitä talvella tapahtuu luonnossa lämmön ja valon puutteessa on hyvä kuva siitä, mitä ihmiselle tapahtuu ilman Jumalasta koittavaa valoa ja elämää.

Mutta kynttilä sytytetään pimeän keskelle. Jo pieni kynttilän liekki näkyy kauas pimeässä. Valo voittaa pimeyden.

Adventin kynttilöistä huomaamme vielä sen, että mitä lähemmän Jeesusta pääsemme, sitä suuremmaksi valon määrä kasvaa.

Adventtikynttilän lisäksi sytytetään huomenna myös toisenlainen kynttilä. Se ei ole adventtikynttilä – siksi se ei myöskään yritä muistuttaa meitä Kristus-valosta niin kuin adventtikynttilät. Se on itsenäisyyspäivän kynttilä ja sen valo ja lämpö viestivät meille isiemme ja äitiemme muistoa. Muistoa heidän työpanoksestaan, jolla he ovat rakentaneet isänmaata ja vaalineet sen vapautta. Se on meille siis hyvin rakas ja tärkeä kynttilä.

Kynttilässä on kaksi väriä: sininen ja valkoinen. Ne ovat Suomen värit ja tuovat mieleemme toisen symbolin, joka on vielä keskeisempi ja tärkeämpi kuin itsenäisyyspäivän kynttilä. Tarkoitan siniristilippuamme.

Lipun symboliarvo on Suomessa hieman arkipäiväistynyt. Näin ei ole aina ollut. Tunnistamme silti varmaan jotakin lipun voimasta, kun Suomen lippu nostetaan menestyneiden urheilukisojen jälkeen kaikkia muita lippuja ylemmäs. Isänmaalliset kaihon tunteet valtaava silloin mielen.

Lippu ei ole vain muodollisuus. Se ilmaisee värimme, sen keitä me olemme. Ennen kaikkea lippu on vapauden kuva. Se merkitsee, että täällä asuu vapaa ja itsenäinen kansa. Vain vapaalla kansalla on aihetta nostaa oma lippu salkoon, niin että se näkyy kaikkialle.

Itsenäisyys ei ole silti koskaan itsestään selvä asia, vaan sitä on puolustettava. Vaikka Jumala lupasi Aabrahamille Palestiinan maan ikiajoiksi, vaikka Jumala sanoi Moosekselle johdattavansa omaisuuskansansa luvattuun maahan, silti he joutuivat taistelemaan siitä, käymään sotia siellä asuvia heimoja vastaan.

Suomen rajojen turvana ei ole samanlaista Jumalan lupausta, mutta me olemme myös joutuneet taistelemaan oikeudestamme omaan maahan, kieleen ja kulttuuriin. Myös Suomen lippua on yritetty tahrata ja kynttilän liekkiä sammuttaa. Mutta tänään lippu on yhä salossa ja liekki palaa. Siksi tämä päivä on erityisesti se päivä, jolloin haluamme kiittää veteraanejamme ja koko sitä sukupolvea, joka on turvannut meille vapauden kansakuntamme kohtalon hetkinä. Se on vaatinut myös raskaan uhrinsa – sankarivainajia, invalidisoitumista, fyysistä kärsimystä, pelkoa ja painajaisia, muistoja joita ei ole voinut kenellekään jakaa.

Mitä nuo värit oikein ovat ja miksi ne ovat niin tärkeät? Ne ovat vapautemme värejä.

”Sininen ja valkoinen

värit ovat vapauden”

Tuo vapaus on suomalaisille aina ollut metsissä vaeltamisen vapautta sitä, että saa itse aukaista latunsa järven jäällä, valkoisella hangella, sinisen taivaan alla. Ne ovat vapaan isänmaamme luonnon värejä: taivaan, järvien, meren sinisyyttä; pilvien ja kesäöiden valoisuutta. Ne ovat sitä tunnetta, että joka askeltaan ei tarvitse varoa tai pyytää anteeksi.

Vapaus se on kaikkien meidän yhteistä omaisuuttamme, jota ei voi vaihtaa eikä mitata rahassa.

Vapaus ja itsenäisyys on kuin terveys: Sitä ei osaa arvostaa ennen kun on vaarassa sen menettää. Siksi meidän on vaalittava niin terveyttämme kuin vapauttammekin.

terveyden vaaliminen – vapauden vaaliminen

Itsenäisyys on kallis asia. Se on niin kuin terveys. Mutta usein sen arvon tajuaa vasta silloin kun on vaarassa se menettää tai on sen jo menettänyt. Jos isänmaan vapauden arvon huomaa vasta sen menetettyä, niin eikö se ole vähän liian myöhään. Tuo arvo olisi tajuttava ja sitä vaalittava jo paljon aikaisemmin.

Meille on luonteenomaista huomata vain ne hyvät asiat mitkä meiltä puuttuvat, mutta ei niitä, mitkä meillä jo on. Siksi meidän on vaikea olla kiitollisia, koska emme tajua, että tämä kaikki on lahjaa Jumalalta.

Meidän jokapäiväiset valintamme, meidän tekomme ja elämäntapamme ne ovat kuin polku. Niillä on tietty suunta. Olisi hyvä tietää, minne se polku johtaa. Mihin suuntaan meidän elämäntiemme vie? Tähtäävätkö ne vain omaan hyvinvointiimme ja oman etumme lisäämiseen vai onko toiminnallamme laajempaa merkitystä? Kaikki tiet eivät vie Jumalan luokse. Kovin monta polkua johtaa hänestä poispäin.

Kun katsomme taaksepäin omia jälkiämme. Meidän olisi hyvä huomata, etteivät ne aina ole tuottaneet kunniaa yhtään sen enempää isänmaallemme kuin Jumalan valtakunnallekaan.

90-vuotiaan Suomen terveys

Itsenäisen valtion iäksi tuo 90 ei ole ehkä kovin pitkä. Harjavallassa on useitakin ihmisiä, jotka ovat syntyneet ennen itsenäistymistä ja näin ollen ovat Suomea vanhempia. Toki tiedämme että se on ihmisen iäksi pitkä.

Siihen elämäntaipaleeseen on mahtunut hyviä ja huonoja aikoja, niukkuutta, köyhyyttä , mutta myös rikkautta, oman luonteensa ja ominaislaatunsa etsimistä ja löytämistä. Tämä maa on puolustautunut vihollisen hyökkäyksiä vastaan ja haavoittunut ja joutunut luovuttamaan osia itsestään. Mutta säilyttänyt itsenäisyytensä. Ja siksi se voi seisoa nyt pää pystyssä. Siksi on myös erityisen arvokasta, että veteraaneja on tänään kirkossa ja heidän kanssaan saamme laskea kiitoksena muistoseppeleen niille ystäville, jotka puolustaessaan isänmaatansa maksoivat siitä hengellään.

Jos ihminen saa elinvuosia ja tulee 90 vuoden ikään, siihen mennessä yleensä on tullut myös sairauksia. Tänään me kysymme, onko 90-vuotias Suomi terve?

Sillä on sydänvaivoja. Sillä sen sydän on kääntynyt pois Jumalasta. Ainoa lääke siihen vaivaan on yhä uudestaan nöyrtyä Jumalan edessä ja tunnustaa oma tilansa.

Elämän lahjaluonne

Eikö ihmisen olo maanpäällä ole sotapalvelusta (Job 7:1). Vanhan käännöksen mukaan. Latinalainen sananlasku sanoo saman: Vivere est militare. Elämä on taistelua.

Tuota taistelua olemassaolosta ja onnesta ei tarvitse aina tosin ajatella kovin konkreettisesti. Kenties silloin, kun vaatekaupoissa on suuret alennukset. Silloin monta kättä hamuaa samaa leninkiä tai paitaa. Taistelu tavaratalon tuotteista saattaa yltyä hyvinkin kiivaaksi.

Helsingissä tavaratalo Stockmann järjestää kerran vuodessa suuret alennukset. Niiden päivien nimenä on hullut päivät. Ihmiset juoksevat silloin hulluina ostamassa tavaroita kassit piukkaan. Virossa ja Viipurissa lienee suomalaisten ’kestohullut päivät’ ympäri vuoden. Tosin en tiedä käydäänkö siellä taistelua tavaroista myyntikojujen äärellä. Joka tapauksessa kojun toisella puolella myyjä käy omaa taisteluaan perheensä elättämiseksi.

Elämä on taistelua monella muullakin tavalla. Se on taistelua luonnonvoimia vastaan tai ehkä enemmänkin nykyään luonnon saastumista vastaan ja luonnon tuhoutumista vastaan. Elämä on taistelua sairauksia vastaan ja tietämättömyyttä vastaan.

Melko hyvin Suomessa on tässä taistelussa pärjätty. Tekniikka on kehittynyt ja yhteiskunta pitää huolta vähäosaisista.

Tänään veteraanipäivänä meitä muistutetaan siitä, että taistelu elämästä ja hyvinvoinnista on ollut todellista sotapalvelusta, ei vain tönimistä tavaratalon alennushyllyillä. Se on ollut taistelua asein ja ihmishenkien kustannuksella. Tuo sotapalvelus merkitsi monelle viimeistä palvelusta. Taistelulla on ollut korvaamaton hinta, mutta se mitä sillä on saavutettu on uskomme mukaan ollut vielä korvaamattomampi, vapaus omaan maahan, kieleen, kulttuuriin ja uskoon.

Kristinuskon mukaan taistelu ja vaikeudet kuuluvat ihmisen elämään. Myöskään sellaisia katastrofeja kuin sotia me emme aina pysty estämään emmekä väistämään.

Kun Adam ja Eva ajettiin ulos paratiisista, heidän kannettavakseen annettiin maata kohdannut kirous: otsa hiessä on sinun hankittava leipäsi. Elämän kovuus ja elannon hankkimisen vaikeus on osa ihmisen elämää. Siksi on oikein sanoa, että ihmisen elo maan päällä on sotapalvelusta.

Mutta jotakin oleellista on jäänyt huomaamatta, jos mitään muuta ei elämässä nähdä kuin vaikeudet ja harmit. Uskomme mukaan elämä on sittenkin ennen kaikkea Jumalan meille antama LAHJA. Tämä elämän lahjaluonne voi vaikeuksien keskellä jäädä helposti huomaamatta. Elämä on kuitenkin Jumalan lahja ihmiselle. Se on jotakin sellaista jonka olemme saaneet Jumalalta ilman omaa ansiotamme, ilman taistelua ja ilman vaivannäköä. Elämä on suunnattoman arvokas lahja meille niin kuin on isänmaammekin.

Uskon, että ne, jotka ovat joutuneet taistelemaan sodassa ja saaneet elävänä palata takaisin, tietävät tämän lahjan arvokkaaksi. Tämän lahjan luonne tuli punnittua siinä, kun oli oltava kasvokkain kaiken aikaan sen tosiasian kanssa, että sodassa voi menettää henkensä. Tästä näkökulmasta käsin osaa varmasti olla kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saa elää. Elämän lahja on todella sellainen, josta voimme olla kiitollisia ja iloisia. Se on lahja, josta voimme nauttia. Se on lahja, jonka puolesta myös haluamme antaa kaikkemme.

4:Jumalan laupeus on kuitenkin niin runsas ja hän rakasti meitä niin suuresti, 5:että hän teki meidät, rikkomustemme tähden kuolleet, eläviksi Kristuksen kanssa. Armosta teidät on pelastettu. 6:Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa 7:osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen. 8:Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. 9:Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. (Ef. 2:4-9)

Sotaveteraanit

Sotaveteraanit

Muistelua isoisästä joka murtui sodassa. Ei haavoittunut ruumiillisesti vaan murtui henkisesti. (ks. Kirkkovuosi-kansio)

Minulle on selvinnyt vasta myöhäisellä iälläni kiinnekohdat, jotka liittävät minut Suomen sotien historiaan. Isoisäni eivät ole paljon minulle asioista kertoneet. Isän puolelta olen ollut melko pieni poika, kun isoisä on kuollut. Hän kuoli jo vuonna 1976, jolloin kävin kohti 9 vuotta. Häneltä en siksi ole mitään kuullut. Äidin isä on taas ollut Ruotsissa koko elämäni ajan. Häneltä kuulin vasta viime kesänä sotiin liittyviä asioita.

Molemmat tarinat liittyvät haavoittumiseen. Äidin isä (joka on karjalasta Kuolemanjärveltä syntyisin) haavoittui sodassa. Hän sai luodin alavatsaan. Kun hän sairaalassa heräsi, hän muisti että ensimmäisenä sairaanhoitaja tuli onnittelemaan, että hänellä kävi hyvin. Jos luoti olisi mennyt viisi senttiä alemmas, häneltä olisi mennyt munat. Siksi hänellä pitäisi olla kiitollinen mieli. Ja kai hänellä on ollutkin.

Isän isästä sain kuulla hänen lapsiltaan (en omalta isältäni, joka on jo kuollut). Nimittäin isoisäni ollessaan talvisodassa järkyttyi siellä jostakin niin pahasti, että jatkosodassa hänestä ei ollut enää rintamalle menijäksi. Hän toimi sen ajan sotapoliisina. Sotamuistojaan hän ei puhellut eikä niitä halunnut muistella. Omalle kotiväellekään hän ei niistä kertonut.

Mitä tästä tiedosta olen oppinut. Sen että hän ei ollut sankari eikä saanut urhoollisuusmitalia. Hän oli hävinnyt oman sisäisen taistelunsa. Ehkä siksi muisto sodasta oli hänelle liian epämieluisa. Hän ei kestänyt siellä.

Tämä vähäinen tieto sodasta on minulle tullut hyvin tärkeäksi. Ensinnäkin siksi, että se on linkki joka liittää minut tähän itsenäisyytemme ajan keskeiseen historian kohtaan.

Mutta tämä vähäinen tieto muistuttaa minua – ei sankaruudesta ja voittamisesta, vaan yksityisen ihmisen kärsimyksestä ja tappiosta; inhimillisestä hädästä, joka voi olla niin suuri, että ihminen luhistuu sen alla.

Sota ei kuitenkaan ole vain yhden ihmisen voitto tai tappio. Ei vain yhden ihmisen sankaruutta tai pelkuruutta. Se on koko kansakuntaa koskeva asia. Sodalla hankittu voitto ja vapaus koskee kaikkia, siitä on koko kansa osallinen.

Samoin kun on olemassa yhden ihmisen sankaruutta on olemassa yhteistä sankaruutta, joka koskee kaikkia tuon ajan eläneitä ihmisiä. Samoin kuin on olemassa yhden ihmisen voittoja ja onnistumisia, on olemassa myös koko kansaa koskeva voitto ja vapaus. Siitä huolimatta, että tämän kaikkia koskevan vapauden hintana kuitenkin on aina sellaista kärsimystä ja tappiota, jolla on yksilölliset kasvot. Näitä arpia monet kantavat hiljaisuudessa ja yksin.

Minut on pappina lähetetty kuitenkin julistamaan toisenlaisesta sodasta, toisenlaisesta kärsimyksestä, tappiosta, voitosta, rauhasta ja vapaudesta. Se on vapaus, jonka Jumalan Poika Jeesus Kristus on meille hankkinut. Tämä taistelu on käyty jokaisen ihmisen vapaudesta. Me olemme itse olleet siinä taistelussa kaikki häviäjiä. Häviäjiä siten, että jatkuvasti lankeamme pahoihin tekoihin, sanoihin ja ajatuksiin. Me emme itse kykenen voittamaan pahaa itsessämme, vaan aiana se näyttää alistavan meidät.

Yksi ihminen Jeesus Kristus on kuitenkin voittanut tämän pahan mahdin ja kaikki pimeyden teot. Hän on tuonut meille rauhan Jumalan kanssa ja tätä rauhaa on seurannut vapaus.

Tälläkin taistelulla on hintansa. Se on Kristuksen kärsiminen, haavoittuminen ja inhimillinen tappio, kuolema. Mutta siitä, mikä näytti tappiolta, kasvoikin Kristuksen ylösnousemuksen myötä voitto. Jeesus voitti kuoleman ja sen mikä meitä on pitänyt vankinaan, synnin.

Meidän henkilökohtaisiin tappioihin Kristus tuo voiton. Jos meidän oma hurskauselämämme onkin joutunut tappioon, niin Jumala on meidän puolellamme. Hänen voittonsa on myös meidän voittomme. Jumala on hankkinut voiton meitä varten. Siksi meillä on vapaus, rauha ja hyvä omatunto siinä anteeksiantamuksessa, joka perustuu Jeesuksen Kristuksen työhön.

Adventti ja itsenäisyyspäivä

Adventti ja itsenäisyydenpäivä

Hyvät ystävät!

Vietämme täällä samalla kertaa oikeastaan kahta juhlaa. Joulun odotuksen juhlaa (sanotaan sitä vaikka pikkujouluksi) mutta myös etukäteen itsenäisyyspäivän juhlaa. Mutta koska varsinaiset juhlapyhät on rauhoitettu muulle toiminnalle, voimme viettää näitä juhlia pienellä porukalla etukäteen keskenämme.

Adventti ja itsenäisyyspäivä eivät kaiketi ajatuksiltaan sovi kovin helposti yhteen, mutta on olemassa yksi kuva, joka yhdistää nämäkin juhlat. Tuo kuva liittyy Vanhan testamentin Messiasennustukseen. Se on ensimmäisestä Mooseksen kirjasta ja kuuluu seuraavasti:

9:Juuda, sinä nuori leijona,

saaliilta olet noussut, poikani.

Hän on kyyristynyt, käynyt makuulle

kuin leijona, kuin jalopeura.

Kuka uskaltaa häntä häiritä?

10:Ei siirry valtikka pois Juudalta,

ei käskijän sauva hänen suvultaan.

Hänen heimostaan on tuleva se, jolla on valta,

häntä kansat tottelevat. (1 Ms 49:9-10)

Tässä luvataan, että Juudan suvun keskuudesta nousee kuningas, Kristus, Juudaan jalopeura. Viime sunnuntaina vietimme ensimmäistä adventtia. Pyhän aiheena oli edellisen ennustuksen täyttyminen.

Israelin kansa oli odottanut tätä hallitsijaa koko historiansa ajan. Aina tämän tästä joku profeetta uudisti lupauksen tulevasta hallitsijasta, joka poik-keaa kaikista muista. Tämä lupaus toteutui silloin, kun Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin. Jumala on pitänyt lupauksensa ja antanut heille hallitsijan, jota kansat tottelevat. Jeesus osoitti tuolla teolla olevansa Raamatun lupausten täyttymys. Hän on kuningas ja hallitsija, Juudan jalopeura.

Tämä kuva Juudan jalopeurasta pitäisi olla meille suomalaisille erityisen tuttu, sillä se on kuvattuna vaakunassamme. (Kuva esille)

Kristus on tuo leijona, eli jalopeura. Hallitsijana hänellä on kuninkaan kruunu. Hänellä on valta.

Tärkeää lisäksi on huomata kaksi miekkaa. Toinen miekka on käyrä sapeli leijonan jalkojen alla. Toinen miekka on leijonan kädessä, se on kaksiteräinen suora miekka. Kaksiteräinen suora miekka kuvaan Jumalan sanaa joka on suora, totuudellinen, joka halkaisee hyvän ja pahan, oikean ja väärän, totuuden ja valheen. Se on myös miekka, jolla hän hallitsee ja rankaisee. Käyrä sapeli kuvaa pahan ja valheen valtaa. Jumalan vastustaja on valehtelija ja valheen isä. Hänen sanansa eivät ole todet eivätkä suorat, vaan kierot ja petolliset kuin käyrä sapeli. Mutta tämän pahan vallan Kristus polkee jalkoihinsa ja kukistaa sen.

Siihen aikaan, kun suomi sai tämän vaakunan, meillä oli uhkana venäjä, joka oli ohjelmallisesti hylännyt Jumalan ja kääntänyt selkänsä kirkoille ja uskoa tunnustaville ihmisille.

Siksi sota Neuvostoliittoa vastaan sai myös uskonsodan piirteitä. Pieni Suomi Kristukseen turvautuen käy taisteluun suurta jumalatonta Goljatia vastaan, jolla suu on täynnä pilkkaavia sanoja.

Vaakunassamme ei turhaan ole leijonaa. Kristus on se, jota kansat viimekädessä tottelevat. Siksi myös pieni Suomi säästyi, koska se tunnusti Kris-tuksen todelliseksi hallitsijakseen. Kun me tänään (ja huomenna) kiitämme sotiemme veteraaneja ja koko itsenäisyytemme turvannutta sukupolvea, meidän on kiittäminen myös Herraamme Kristusta, joka varjeli maatamme tuholta. Me olimme kansa-kuntana avanneet porttimme sille hallitsijalle, josta Raamattu puhuu. Täällä uskottiin ja rukoiltiin.

Siksi minusta on tärkeää, että kun sytytämme sinivalkean kynttilän, voisi sen molemmin puolin palaa kaksi valkeaa kynttilää. Kaksi enkeliä vartioi kansaamme sen kohtalon hetkinä. Yksin ei mikään kansakunta pysy pystyssä. Enkelien varjelusta me tarvitsemme edelleen.

Jos Herra ei taloa rakenna,

turhaan näkevät rakentajat vaivaa.

Jos Herra ei kaupunkia vartioi,

turhaan vartija valvoo. Ps 127:1

Olkoon porttimme hänelle siksi auki myös tänään Kuninkaallemme, että hän tulisi luoksemme rauhan ruhtinaana, elämän antajana ja pimeyden voittajana.

Itsenäisyyspäivä 1998

ITSENÄISYYSPÄIVÄN JUHLAPUHE MERIKARVIAN ALA-ASTEEN JUHLASALISSA 1998

Hyvät tasavaltamme kansalaiset ja erityisesti sen itsenäisyyden turvannut sukupolvi, veteraanit, lotat ja kotijoukot, hyvä juhlaväki.

Adventtiaikana sytytetään kynttilöitä. Tänä toisena adventtina sytytetään kaksi valkoista kynttilää. Mutta näiden kynttilöiden lisäksi sytytetään tänään myös toisenlainen kynttilä. Se ei ole adventtikynttilä – siksi se ei myöskään yritä muistuttaa meitä Kristus-valosta niin kuin adventtikynttilät. Se on itsenäisyyspäivän kynttilä ja sen valo ja lämpö viestivät meille isiemme ja äitiemme muistoa. Muistoa heidän työpanoksestaan, jolla he ovat rakentaneet isänmaata ja vaalineet sen vapautta. Se on meille siis hyvin rakas ja tärkeä kynttilä.

Kynttilässä on kaksi väriä: sininen ja valkoinen. Ne ovat Suomen värit ja tuovat mieleemme toisen symbolin, joka on vielä keskeisempi ja tärkeämpi kuin tämä kynttilä. Tarkoitan siniristilippuamme.

Lipun symboliarvo on Suomessa hieman arkipäiväistynyt. Näin ei ole aina ollut. Tunnistamme silti varmaan jotakin lipun voimasta, kun Suomen lippu nostetaan menestyneiden urheilukisojen jälkeen kaikkia muita lippuja ylemmäs. Isänmaalliset kaihon tunteet valtaava silloin mielen.

Kun taas katsomme TV-uutisia, näemme usein, kuinka joidenkin maiden lippuja  poltetaan häpäisytarkoituksessa. Sellainen pilkkaaminen koskisi suomalaisiakin todella syvältä, jos näkisimme oman lippumme palamassa ja ihmisten tallattavana.

Entä mitä merkitsi virolaisille, kun he näkivät, monet heistä, ensimmäistä kertaa elämässään oman itsenäistyneen valtion lippunsa nousevan salkoon punalipun tilalle. Se on hiljentänyt ja pysäyttänyt heidät, sillä se lippu on ollut konkreettinen osoitus heidän pitkäaikaisen haaveensa toteutumisesta.

Lippu ei ole vain muodollisuus. Se ilmaisee värimme, sen keitä me olemme. Ennen kaikkea lippu on vapauden kuva. Se merkitsee, että täällä asuu vapaa ja itsenäinen kansa. Vain vapaalla kansalla on aihetta nostaa oma lippu salkoon, niin että se näkyy kaikkialle.

Itsenäisyys ei ole silti koskaan itsestään selvä asia, vaan sitä on puolustettava. Vaikka Jumala lupasi Aabrahamille Palestiinan maan ikiajoiksi, vaikka Jumala sanoi Moosekselle johdattavansa omaisuuskansansa luvattuun maahan, silti he joutuivat taistelemaan siitä, käymään sotia siellä asuvia heimoja vastaan.

Suomen rajojen turvana ei ole samanlaista Jumalan lupausta, mutta me olemme myös joutuneet taistelemaan oikeudestamme omaan maahan, kieleen ja kulttuuriin. Myös Suomen lippua on yritetty tahrata ja kynttilän liekkiä sammuttaa. Mutta tänään lippu on yhä salossa ja liekki palaa. Siksi tämä päivä on erityisesti se päivä, jolloin haluamme kiittää veteraanejamme ja koko sitä sukupolvea, joka on turvannut meille vapauden kansakuntamme kohtalon hetkinä. Se on vaatinut myös raskaan uhrinsa – sankarivainajia, invalidisoitumista, fyysistä kärsimystä, pelkoa ja painajaisia, muistoja joita ei ole voinut kenellekään jakaa.

Kun joillekin partiolaisille viime torstaina esittelin seurakuntakotia, pysähdyimme Ison salin seinustalla katselemaan taulua, jossa on henkilötietoja sodassa kaatuneista Merikarvialaisista. Nuorin heistä oli Kalle Olavi Hietasalo Riispyystä 20-vuotias kuollessaan. Hän oli hädin tuskin päässyt aikuisuuteen.

Minä pidän itseäni vielä melko nuorena, mutta kun vertaan häneen, olen jo 11 vuotta elänyt kauemmin. Tässä ajassa olen saanut valkolakin, valmistunut yliopistosta, saanut pappisvihkimyksen ja ollut töissä täällä Merikarvialla liki kaksi vuotta. Ilman Kallea ja hänen kohtalotovereitaan se ei olisi ollut mahdollista. Ja tuo nuori mies ei ehtinyt kunnolla edes unelmoida tulevaisuuttaan. Hän menetti henkensä monien muiden tavoin sinivalkoisen lipun tähden.

Mitä nuo värit oikein ovat ja miksi ne ovat niin tärkeät? Ne ovat vapautemme värejä.

”Sininen ja valkoinen

värit ovat vapauden”

Tuo vapaus on suomalaisille aina ollut metsissä vaeltamisen vapautta sitä, että saa itse aukaista latunsa järven jäällä, valkoisella hangella, sinisen taivaan alla. Ne ovat vapaan isänmaamme luonnon värejä: taivaan, järvien, meren sinisyyttä; pilvien ja kesäöiden valoisuutta. Ne ovat sitä tunnetta, että joka askeltaan ei tarvitse varoa tai pyytää anteeksi.

Vapaus se on kaikkien meidän yhteistä omaisuuttamme, jota ei voi vaihtaa eikä mitata rahassa.

Vapaus ja itsenäisyys on kuin terveys: Sitä ei osaa arvostaa ennen kun on vaarassa sen menettää. Siksi meidän on vaalittava niin terveyttämme kuin vapauttammekin. Tänään vietämme itsenäisyytemme vuosipäivää: 81 vuotta. Se on ilomme ja onnemme. Kalle Hietasalo Riispyystä ei kuollut turhaan, meidän elämämmekään ei siksi saisi olla turha.

Poltetut sillat

Talvisodan päättymisen muistopäivä

Moskovan rauhansopimus 1940 (13.3.1940)

 

Ef 2:14-19

14 Kristus on meidän rauhamme. …

16 Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille (juutalaisten ja vierasheimoisten) ja teki näin lopun vihollisuudesta.

17 Hän tuli julistamaan rauhaa teille, jotka olitte kaukana, ja rauhaa niille, jotka olivat lähellä.

18 Hän on avannut meille molemmille pääsyn Isän luo yhden ja saman Hengen johdattamina.

19 Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät.

Kuusikymmentäyhdeksän vuotta on tänään kulunut talvisodan päättymisestä. Kolmastoista päivä maaliskuuta 1940 toi rauhan. Sitä oli kaivattu ja odotettu.  Se oli helpotus ahdistetuille suomalaisille sekä rintamalla että kotona. 

 

Mutta moni asia oli toisin kuin sotaan lähdettäessä. Koko kansakunta oli haavoitettu. Taisteluissa oli menetetty ystäviä – teidänkin tuntemianne nuoria miehiä. Sodan kauheudet olivat piirtyneet miesten mieliin. Kaupunkeja oli pommitettu. Raunioista nousi vielä savu. Sodan sirpaleita ei ollut vain rintamalla. Kaikkia sota oli koskettanut, koko maa oli käännetty nurin. Ihmisvirtoja oli kulkenut – karjalaisten evakkomatka Suomen halki, lapsien lähettäminen sodan ja nälän keskeltä Ruotsiin turvaan.

 

Elämän rippeitä lähdettiin keräämään. Sota oli päättynyt, mutta sen jäljet korjaamatta. Silloin ei järjestetty kriisiterapiaa, ei ollut sururyhmiä. Jokainen koetti selvitä parhaansa mukaan. Eivätkä kaikki selvinneet. Miehet tulivat muuttuneina takaisin. sodan haavat ruumiissa ja sielussa eivät kaikki parantuneet. Naiset, jotka jäivät yksin lastensa kanssa, vailla apua saattoivat luhistua, mutta onneksi useimmiten saivat jostakin käsittämättömän voiman jatkaa eteenpäin.

 

Koko kansakuntaan sota jätti syvän jäljen, muiston, jota ei voi unohtaa, jota ei edes ehkä pysty antamaan anteeksi. Luottamus itäiseen suurvaltaan koki romahduksen. Naapurimaa näytti todellisen kasvonsa. Siitä oli tullut vihollinen – eikä se asetelma ole rauhanaikana ja muodollisen ystävyyden takaa vielä poistunut. Oma kokemukseni opiskeluajalta liittyi tähän. Keskustelin venäläisen naisen kanssa ja hän ihmetteli, miksi kaikki suomalaiset suhtautuvat heihin jotenkin oudosti tai vihamielisesti. Sodan jäljet ovat piirtyneet nuorempaankin sukupolveen, joka sotaa ei koskaan ole nähnyt eikä kokenut.

 

Kun ajattelen tuota tilannetta 69 vuoden takaa mieleeni nousee kuva sillasta.

 

Siltoja on monenlaisia. Ne kaikki ovat aina kauniita. Silta on jotakin mikä yhdistää ne, mitkä ovat toisistaan erillään (joen penkereet, oja, moottoritie, rotko, joskus se yhdistää läheisen saaren mantereeseen).

 

Sillat ovat kaikki kauniita. Niiden yli on hyvä kulkea. Silloissa on jotakin rauhoittavaa. Niillä voi pysähtyä ja katsoa veden virtaamista, jos se ylittää joen. Jokainen silta kätkee sovinnon ajatuksen sisälleen juuri siksi, että se yhdistää kaksi toisistaan erossa olevaa aluetta. Se tekee yhteyden niiden välillä.

 

Silta yhdistää. Se on sillan tärkein tehtävä. Tästä syystä sodassa sillat tuhotaan aina ensimmäisten joukossa silloin kun peräännyttiin. Kun on tarkoitus katkaista yhteys ja hankaloittaa toisen etenemistä, sillat tuhottiin takana, että vihollinen ei kykenisi kuljettamaan sotakalustoaan helposti ja tuhoamaan meitä entistä tehokkaammin.  Sillat polttamalla saadaan lisää aikaa. Teille sodan kokeneille se on varmasti muistissa: palaneet, tuhotut ja sortuneet sillat.

 

Sortunut silta on juuri kuva sodan armottomasta todellisuudesta. Siinä tuhotaan silta, jota itse ehkä on ollut joskus rakentamassa. Kauneus, harmonia, sovinto katkaistaan. ”En halua olla yhteydessä kanssasi.” Sitä myös vertauskuva tarkoittaa, kun sanotaan ”polttaa sillat takanaan”

 

Mutta kun rauha saatiin aikaan, alkoi ahkera jälleenrakentaminen. Siltoja rakennetaan uudestaan. Yhteyksiä luodaan.

 

Myös silloisen vihollisen kanssa on siltaa rakennettu uudestaan. Se ei ehkä ole kovin vahva. Ennakkoluulojen ja epäluottamuksen kuilu on leveä ja syvä. Menneisyys ei muutu, mutta sopuun voidaan päästä. Kun rauha on saatu aikaan, luottamuksen siltoja voi vähän kerrassaan rakentua.

 

Muitakin siltoja rakennetaan. Siltoja on rakennettu tulevaisuuteen, parempaan huomiseen. Sen perustukset on tehty vahvaksi. Me tiedämme, että pärjäämme tässä maailmassa. Ulkonaisesti kaikki on kohtalaisen hyvin. Suomi on hyvä maa asua. Nuorempi sukupolvi on saanut jo nauttia niistä hedelmistä, joita jälleenrakentajien sukupolvi on ollut istuttamassa. Mutta sisäisesti olemme ehkä menettäneet jotakin siitä yhtenäisyydestä, mikä kansakunnalla vaikeina aikoina on ollut.

 

Entä silta omaan menneisyyteen, onko se tullut ehjäksi? Onko menneisyyteen jäänyt asioita tai alueita, joihin ei enää mennä, jotka unohdetaan niin hyvin kuin osataan. Sillat ovat palaneet perustuksia myöten ja tie sille kohdalle myös on metsittynyt. Sovinto oman menneisyyden kanssa on tärkeä silta, jota kannattaa rakentaa. Sillä sitä ei rakenneta vain oman itsen tähden. Myös lapset ja lastenlapset tutustuvat sen kautta siihen maaperään, josta he ovat kasvaneet. Jos sillat menneisyyteen ovat poikki, lapset jäävät juuria vaille. Sovinnon silta menneisyyteen on myös meidän siltamme.

 

Lukemassani raamatunkohdassa kerrottiin kaikkein tärkeimmästä sovinnosta, mikä on olemassa. Ihmiskunnan vihollisuus Jumalan kanssa on päättynyt. Jeesus on rakentanut sovinnon sillan Jumala, taivaallisen isänsä luokse, oman uhrikuolemansa kautta.

 

Siellä on kaikkein syvin rauha ja kaikkein kaunein silta. Siltä sovinnon sillalta käsin löytyy voima rakentaa luottamuksen, sovinnon, rakkauden ja anteeksiantamuksen siltoja niin ihmisten kuin kansakuntienkin välille.

 

 

 

puheen idea syntyi Kimmo Hurrin blogista, jutusta Siltatutkielmia.

Tämä puhe sai yllättävän paljon hyvää palautetta veteraaneilta. Kiitos Kimmolle toimivasta ideasta.