Pappan sylissä
Talvisodan päättymisen muistopäivä – 70 vuotta (13.3.2010)
VK 584 Siunaa ja varjele meitä
Tasan kuusi vuotta sitten (13.3.2004) siunattiin hautaan jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth Helsingin tuomiokirkossa talvisodan päättymisen muistopäivänä 13. maaliskuuta 2004. Jukka Paarma piti koskettavan muistopuheen hänen siniristilippuun verhotun arkkunsa äärellä.
Ehrnroothista tuli sotien aikana isänmaata puolustaneiden ja rakentaneiden miesten ja naisten edustaja, symboli. Hän oli mies joka rauhan jälkeisinä aikoina piti rohkeasti esillä isänmaan asiaa silloinkin, kun sellainen puhe ei ollut muodissa.
Ehrnrooth eli 99-vuotiaaksi ja hänen hautaamisensa yhteydessä tietoisuus veteraanien sukupolven vanhenemisesta ja harvenemisesta on syventynyt. Ja samalla kasvaa kaiken aikaa se sukupolvi, joka ei sodasta mitään tiedä, jolta puuttuu sitä koskevat muistikuvat.
Kuulun sukupolveen, joka ei tiedä sodasta mitään, jonka maailmaan se ei ole mitenkään kuulunut. Minun isäni syntyi vuonna 1944. Hän ei ole sotaa nähnyt, ei sen pelkoja edes poikana elänyt. Isoisä oli siellä, mutta hän kuoli kun olin pieni ja pappa oli siellä, mutta hän asui Ruotsissa koko sen ajan, jona olen ollut olemassa. En ole kasvanut heidän tarinoitaan kuunnellen. Sota ei tullut osaksi maailmaani muuten kuin sarjakuvalehtien kautta.
Me olemme eläneet pitkään rauhan aikaa. Se on ennen kaikkea suuren kiitollisuuden asia. Mutta samalla se asia, mikä pistää miettimään.
Koko ajan on kasvamassa sukupolvia, joilta on katkennut suhde sota-aikaan. Tarkoitan sellaista suoraa tunne- ja merkityssuhdetta. Lapsia varttuu koko ajan, joiden isoisä ei ole ollut sodassa.
Voin toki sanoa lapsilleni, että minun isoisäni haavoittui sodassa. Mutta he eivät ole koskaan edes nähneet häntä. Nuo sanat eivät synnytä heissä tunteisiin liittyviä merkityksiä. Ne ovat sanahelinää. He eivät ole koskaan olleet hänen sylissään. He eivät olleet syntyneetkään vielä silloin, kun heidän isopappansa on jo kuollut. Henkilökohtainen tunneside sotaan on katkennut eli se, että joku läheinen, joku jota he rakastavat, on laittanut alttiiksi oman henkensä heidän tähtensä. Sillä tavoin sota-aika jää kaukaiseksi, se ei tule osaksi kasvavan sukupolven maailmaa.
Kun tämä tunnesuhde sodan käyneeseen sukupolveen katkeaa, miten käy suomalaisuuden.
Adolf Ehrnrooth: ”Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa.”
Säilyykö tulevien sukupolvien mielestä Suomi puolustamisen arvoisena. Tarinat vaikenevat Suomen puolustamisesta, miten tältä osin kansakunnan moraali säilytetään.
Vielä suomalaisuus ja isänmaallisuus näkyy. Esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, kun eräs helsinkiläinen kauppaketju päätti poistaa valion perusmaidot tuotevalikoimastaan, syntyi iso kansanliike, jonka seurauksena kauppias pelästyi. Suosi suomalaista – eikö kauppiaan mielestä suomi ja suomalainen tuotanto ollut sellainen asia, jota kannatti puolustaa. Vai eikö kauppias ollut suomalainen. Suomea puolustetaan myös päivittäisillä teoilla kaupan kassalla. Säilytetään tuotanto suomessa.
Miten käy suomalaisuuden, kun poliitikot kulkevat skandaalista toiseen. Mikä esimerkki siinä tulee. Kun suomen asiaa, suomen hyvinvointia ja suomalaisuuden arvoa edustamaan valitut ihmiset omalla elämällään osoittavat jotakin muuta kuin kunnioitettavuutta. Rampautuuko suomalaisuus, vahvistuuko käsitys siitä, että ei tällainen maa voi olla puolustamisen arvoinen, jos siitä jokainen haluaa saada kerättyä vain kermat päältä.
Muitakin esimerkkejä voitaisiin nostaa, missä omat etuoikeudet nousevat tärkeämpään asemaan kuin kansakunnan selviäminen vaikeasta asiasta.
Mistä kumpuaa isänmaallisuus, siis se halu puolustaa suomea ja suomalaisuutta. Tämä maa on meille annettu.
”Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä.
Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin — itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun.
Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat (Apt 17:24-26)
Me olemme saaneet lahjaksi isänmaan ja vapauden. Tämä on meidän luvattu maamme, jota meidän on viljeltävä ja varjeltava – puolustettava. Tämän on maa, mikä on paras meille suomalaisille.
Veteraanit ovat sitä puolustaneet. He antoivat uhrinsa isänmaalle. Seuraava sukupolvi heidän rinnallaan antoi kovan työnsä tämän maan rakentamiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi.
Mikä on minun sukupolveni ja minua nuoremman sukupolven uhri? Mitä me voimme tälle maalle antaa? Me olemme nauttineet hyvinvoinnista, jonka muut ovat rakentaneet.
Me annamme toki kiitoksen, mutta se ei riitä. Meidän on annettava myös voimamme yhteiseksi parhaaksi, ei vain omaksi parhaaksemme.
Uskon kuitenkin suomalaisiin nuoriin. Niihinkin, jotka tuolla juuri pienessä salissa käyvät rippikoulua. He ovat aika veijareita ja yrittävät lintsata. Tekin olette olleet joskus nuoria. He ovat sitä nyt. Mutta he kasvavat, he kasvavat vastuuseen, saavat ammatin, perustavat perheen ja haluavat antaa lapsilleen parasta.
Aivan varmasti voivat vielä yhtyä samaan kenraalin lauseeseen: suomi on puolustamisen arvoinen maa – ja tuntevat vastuunsa sen hyvinvoinnin eteen. Ja kyllä ne tarinatkin vielä elävät ja niitä kerrotaan ja ne kantavat meitä, vaikka niitä ei kuunnella papan sylissä.
Meidän kiitoksemme sanat tänään ovat
Yrjö Jylhän runosta Vaienneet voittajat. Ne on lausuttu myös Ehrnroothin haudalla:
Te ette turhaan taistelleet
te ette turhaan kaatuneet
te saitte suurimman voiton:
te voititte veljen veljelleen,
te löysitte kansan eksyneen,
te airuet aamunkoiton.