Valmiiksi sanoitettu rukous

Rukoussunnuntai 22.5.2022

Kirkoissa vietetään tänään rukoussunnuntaita. Rukouksesta lyhyesti sanotaan, että se on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Rukouksen luonteeseen kuuluu, että se on kääntymistä Jumalan puoleen: Jumalan apuun turvautumista.

Rukous aiheena ja asiansa nostaa ihmisissä monenlaisia tunteita. Toisille ihmisille rukous on heikkouden merkki. Se nähdään halveksittavana, että ihminen ei pärjää yksin. Varsinkin miesten oletetaan olevan vahvoja. Jos on rakentanut miehistä kuvaa itsestään, tieto siitä, että henkilö rukoilee antaa helposti toisenlaisen viestin.

Rukous voi olla myös se niin sanottu viimeinen oljenkorsi, johon tartutaan. – jokainen rukoilee. Hädän keskeltä nouseva rukous on ihmiselle varmasti luonteenomainen. Se on ihmisyyden dna:han kirjoitettu, se on luomisessa annettu ominaisuus. Ihminen etsii Jumalan kasvoja.

Mutta sitten niidenkin ihmisten joukossa joilla on seurakuntayhteys, rukoukseen liittyy erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia.

Jotkut sanovat, että eivät osaa rukoilla. Ovat arkoja rukoilemaan, varsinkin jos sen täytyy tehdä julkisesti. Se tuntuu ponnistelulta, suoritukselta, jopa saattaa ahdistaa.

Siksi minä haluan rohkaista ihmisiä turvautumaan rukouselämässään valmiisiin rukouksiin.

Matt 6:5-8

Toisinaan tulee vaikutelma, että valmiita rukouksia pidetään jotenkin huonompina, koska ne eivät ole spontaaneja. Koska siinä ei välity illuusiota, että henki suoraan vaikuttaa rukouksen sanat rukoilijassa.

On hyvä muistaa siksi aina, että Jeesus itse opetti oppilailleen rukouksen. Isä meidän rukouksen.  Siinä on valmiit sanat. Valmiit rukoukset ovat siis ok. Kristityn kilvoituksessa ei ole eduksi, jos yrittää tulla Jeesusta hurskaammaksi. Sen rukouksen äärellä rukoilija tietää rukoilevansa parhaalla tavalla. Tietysti se ei voi silloin olla vain huulten rukous, vaan myös sitä, että sydän on siinä mukana. Ulkoa opitusta rukouksesta voi tulla sisälukua

Valmiita rukouksia ei tarvitse hävetä tai arastella. Ne ovat hyviä. Tutun laulun sanojakaan ei tarvitse joka kerta vaihtaa. Silti laulu ruokkii kuulijaa aina uudestaan ja uudestaan.

Jeesus opetti rukouksesta myös sen, että tärkeää ei ole monisanaisuus. Taivaallinen Isä tietää, mitä me tarvitsemme. Rukous ei ole hänen informoimistaan. Jumalan Henki rukoilee meissä lakkaamatta.

Toki rukouksessa saamme tuoda kaikki asiamme hänelle: kiitoksen ja kipumme, pyyntömme. Kun sydän on täysi, asiat aivan varmasti löytävät Jumalan luo.

Rukous on ennen kaikkea oman itsensä antamista Jumalalle. Rukous on sisimpänsä valmistamista. Ei sitä, että yritämme käännyttää Jumalaa täyttämään toivomuksiamme, vaan sitä, että meidän sydän taipuisi hänen tahtoonsa.

Pyhän Birgitan rukous

Herra osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. Uskallettua on viipyä, ja vaarallista on jatkaa matkaa. Täytä siis minun ikävöimiseni ja osoita minulle tie.

Olisi hyvä jos koko rukouselämä nähtäisiin laajempana asiana.  Virret ja hengelliset laulut ovat rukousta. Joka laulaa hengellisen lauluun rukoilee seitsenkertaisen rukouksen. Raamatun lukeminen on rukousta, silloin kuin sitä luetaan niin kuin pitää. Raamattuahan ei lueta siksi, että tiedämme missä Paavali kulki seurakuntia perustamassa tai mitä tunnustekoja Jeesus teki. Raamattua luetaan, jotta Jumalan äänelle tulee mahdollisuus.

Minulla itselläni on joitakin ”valmiita” rukouksia, joista on tullut säännöllinen osa elämääni.

Yksi päivittäinen rukous minulla on Raamatun luvun edellä. Pyrin päivän aikana lukemaan yhden luvun Uutta testamenttia. Lukemisen edellä luen 1500-luvulta peräisin olevan rukouksen, mikä sopii kyllä moneen muuhunkin tilanteeseen:

Älköön mikään häiritkö sinua / älköön mikään pelottako sinua / kaikki menee ohi / Jumala ei vaikene / kärsivällisyys kaiken saavuttaa. / Kenellä Jumala on, häneltä ei puutu mitään / Jumala yksin riittää.

Pyhä Teresa Avilalainen

Luen tämän parikin kertaa ennen lukemista. Eniten käyttämäni rukous on myös yksinkertainen ja sama vuodesta ja päivästä toiseen. Siitä käytetään nimitystä Jeesuksen rukous. Yhtä hyvin voisi sanoa publikaanin rukous.

”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua”

Tämä on päivittäin useasti käytössä oleva rukoushuokaus – samalla siinä voi tehdä ristinmerkin. Jolloin siitä tulee myös ruumiillinen rukous. Luen tämän rukouksen myös kirkossa useasti. Ennen saarnaa, ennen alttarille menoa jumalanpalveluksessa, ennen hautaan siunaamista ennen eri tilaisuuksien alkamista. Jotta muistan kuka olen ja mihin minut on asetettu.

Luultavasti monella on olemassa myös säännöllinen ruokarukous. Minulla se on monesti sanaton rukous, ristinmerkin tekeminen ennen ruokailun alottamista.

Iltarukous opitaan vanhemmilta tai isovanhemmilta. Se on muodoltaan myös itsensä Jumalan haltuun antamista. Se on esirukousta: läheistensä nostamista Jumalan eteen. Heidän siunaamistaan. Se on myös hetki jolloin päivän aikana kohdatut asiat voi jättää Jumalan haltuun.

Rukous on sielun puhetta Jumalan kanssa. Rukouksen elämänmuoto on seurustelua Jumalan kanssa kaikessa siinä, mitä elämä eteen tuo.

Optinan isien rukous sielunrauhaksi

Herra, suo minun rauhallisin mielin kohdata kaikki, mitä päivä tuo tullessaan. Suo minun varauksetta antautua sinun tahtoosi. Opasta ja tue minua kaikessa, päivän jokaisena hetkenä.

Saanpa päivän mittaan millaisia uutisia tahansa, opeta minua ottamaan ne vastaan tyynin sydämin ja järkkymättömän varmana, että kaikessa tapahtuu sinun pyhä tahtosi.

Kaikessa, mitä sanon ja teen, johdata ajatuksiani ja tunteitani. Ennalta aavistamattomissa tilanteissa auta minua muistamaan, että kaikki on sinun lähettämääsi.

Opeta minua olemaan suora ja rehellinen perheenjäseniäni kohtaan, etten saattaisi ketään levottomaksi enkä aiheuttaisi kenellekään mielipahaa.

Herra, anna minulle voimaa kantaa tänään uupumukseni, anna voimaa kohdata päivän jokainen tapahtuma. Ohjaa tahtoani ja opeta minua rukoilemaan, uskomaan, toivomaan, antamaan anteeksi ja rakastamaan. Aamen.

Advertisement

Syntymäpäivänä juhlitaan syntymää

…

Joidenkin mielestä syntymäpäivää ei pitäisi juhlia. Se vain muistuttaa vanhenemisesta. Eikä vanheneminen ole aina hauskaa, jos se on tuonut mukanaan terveyteen liittyviä vaikeuksia.

Syntymäpäivänä ei kuitenkaan mietitä vain vanhenemista, vaan ennen kaikkea se on juhla olemassaololle. Tänään juhlitaan sitä, että sinä olet olemassa, että juuri sinut Jumalan on luonut. Sinä olet ihme. Psalmissa 139 kirjoitetaan seuraavasti

13 Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. 14 Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. 15 Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. 16 Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. 17 Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! 18 Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.

Tähän Raamattuun perustuvaan käsitykseen liittyy tärkeitä asioita. Tärkein on se, että kenenkään meidän elämä ei ole yhdentekevä. Jokaisen elämä on arvokas – jokaisen elämä on vieläpä yhtä arvokas kuin kenen tahansa muun. Sillä Jumalan näkökulmasta ei ole merkitystä sillä mikä on meidän tittelimme, koulutuksemme, ammattimme, ulkomuotomme, omaisuuden määrä tai auton hevosvoimien suuruus. Jumala näkee sisimpämme. Hän tietää ja tuntee meidät sisältä käsin. Vain sillä on merkitystä.

Tänään emme siis juhli kenenkään saavutuksia. vaan iloitsemme siitä, että sinä olet olemassa.

Jumala on luonut meidät, Jumala on nähnyt meidät. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, Sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.

Lopuksi Jumalan varjelus seuraa sinua: Hän on sinun kanssasi.

Kun Jumala on meidän kanssamme, hän ei ole vahtimassa tai kyttäämässä virheitämme – hän suojelee ja haluaa johtaa meidät kerran ajasta ikuisuuteen.

Tälle elämän matkalle ja tämän juhlapäivän syntymäpäiväsankarille luen vielä siunauksen tai toivomuksen kelttiläisen rukouskirjan mukaan:

Olkoon käsilläsi aina jotakin tekemistä.

Olkoon kukkarossasi aina pari lanttia.

Paistakoon aurinko aina ikkunaasi.

Syttyköön sateenkaari jokaisen sateen jälkeen.

Olkoon ystävän käsi aina lähettyvilläsi.

Jumala kannustakoon sinua ja täyttäköön sydämesi ilolla.

Rukous kirjasta Liisa Seppänen (toim.) Maa jalkojeni alla. Kelttiläisiä rukouksia, Kirjapaja Helsinki 2018

Pieni pyhiinvaellus

ltakirkko 2022 klo 20  Alkuvirsi (veisattiin virttä 814 kolmessa osassa koko palveluksen aikana)

Johdantosanat Pyhiinvaellus on hyvin vanha hengellinen perinne. Vanhassa testamentissa tehtiin pyhiinvaelluksia Jerusalemiin pyhille paikoille ja temppeliin. Koko kristillistä elämää on verrattu exodukseen, matkaa Egyptin orjuudesta kohti luvattua maata.

Kristityistä on vanhastaan puhuttu tien kulkijoina. Usko ei ole koksaan ollut vain sitä, että me ymmärrämme ja uskomme todeksi joitakin hengellisiä väitteitä, että meillä on oikea oppi. Usko on tie, jota kuljemme. Usko ei jää vain mielipiteiksi. Sen ensimmäinen muutos ihmisen elämässä on kääntyminen, elämän suunnan vaihtuminen. Suunta elämälle tulee kohti Jumalaa, kohti Kristusta, Vapauttajaa. Tätä suuntaa haetaan läpi elämän. Maailmassa on häiriötekijöitä, siksi suuntaa etsitään aina uudestaan.  

Ramatun luku ja puhe  1. Kor. 8:6 Meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät. 

  

Tänä iltana puheen määrä on vähäinen. Tärkeämpää on ollut sinun puheesi ja keskustelusi Jumalan kanssa. Sitä pyhiinvaellus on. Sitä ovat myös elämän arkiset askeleet. Onhan koko elämämme matka. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla 

Matkaa ei mitata kilometreissä eikä vuosissa. Pyhiinvaeltajan matka kulkee samalla omaan itseesi, sisimpään, josta löydät kysymyksiä Herrallesi. Siksi on tärkeä vielä illalla kysyä itseltäsi, minkälaiseen mielenmaisemaan askeleet sinut ovat johdattaneet. 

Toisinaan kävely auttaa kuorimaan sisintämme, jotta alkaa paljastua se, mitä olemme yrittäneet kätkeä – sen mitä meille todella kuuluu ja mihin olemme matkalla. Tunnistatko sen mitä sisimpämme kaipaa ja etsii. 

Yksi kysymyksemme on etsiessämme omaa paikkaamme Jumalan edessä: Kelpaanko minä? Maailma esittää paljon vaatimuksia siitä, minkälainen meidän pitäisi olla. Jumala ei esitä vaatimuksia siihen minkälaisia meidän tulisi olla. Hän on luonut meidät. Me olemme sellaisia kuin lähdimme hänen kädestään. Sinä kelpaat sellaisena kuin olet. 

Meidän tekemiseemme hänellä voi olla enemmän sanottavaa. Toivomus: että tulisimme häntä lähemmäs. Että kuulisimme paremmin  hänen äänensä. Että kulkisimme hänen osoittamaa tietä. Jumala katsoo sydämeen, ei ulkokuoreen. Hän toivoo, että katsoisimme myös itse omaan syvyyteemme ja oppisimme valitsemaan sen, mikä on parasta meille ja muille. Valitsisimme oikean tien. 

Toisinaan kuitenkin eksymme ja siksi kyselemme yhä uudelleen tietä ja lähdemme uudelleen ottamaan askelia pyhiinvaelluksen tiellä.  

Tunnustautumisen kynnys

Tunnustautumisen kynnys

Suomessa on paljon kristittyjä. Mutta kuka oikeasti tunnustautuu kristityksi? Onko tunnustautumisen kynnys siihen Suomessa liian korkea.

Luulen, että tavalliselle kirkon jäsenelle on tähän kaksi isoa kynnystä. Ensinnäkin pitäisi tuntea olevansa jollakin tavalla erityisen uskonnollinen ja toiseksi pitäisi tunnustaa tuntevansa olevan syntinen.

Tämä jälkimmäinen on ihmisille ehkä vielä isompi ongelma kuin ensimmäinen. Jumalaan voi sanoa uskovansa ilman, että siitä seuraa isompia ongelmia, että sukulaiset ja työkaverit alkaa karttaa sinua.

Mutta syntiseksi tunnustautuminen on ihan eri asia. Koska usko voi olla älyllinen ja hieman etäinen asia, mutta synti tulee lähelle. Se on konkretiaa ei teoreettista. Siinä annan kuvauksen itsestäni: olen epäonnistunut, että minussa on jotakin pahaa. Kysymys ei ole enää jostakin itseni ulkopuolisesta asiasta, johon uskon.

Lisäksi – tänä päivänä ihmisten tapa ymmärtää tavallisia kristillisiä sanoja on irronnut siitä, mitä niillä on takavuosina tarkoitettu sanoa. Puhe synnistä koetaan hyvin vaikeana.

Jouduin tätä asiaa pohtimaan viime jumalanpalveluksessa. Siellä oli rippikoululaisia mukana. Jokaisessa jumalanpalveluksessa on alussa synnintunnustus, johon papin alkusanat johdattelevat.

Mietin, minkälaisen mielenmaiseman kristinuskosta haluan heille luoda. Minkälaiseksi kristityksi haluan heitä ohjata?

En halunnut korostaa sitä, että heidän pitäisi tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi, minkä synnistä puhuminen helposti voisi saada aikaan. En halunnut painaa heitä alas ja kasvattaa masentuneita kristittyjä.

Halusin sen sijaan, että ilo, rakkaus, armo, hyvyys, olisi niitä asioita, mitkä jäisivät heidän muistiinsa, kun he lähtevät kotiin.

Aiheena oli ansioton rakkaus. Sanoin, että

– Siinä on toisaalta kokemus Jumalasta, hänen rajattomasta hyvyydestä ja rakkaudesta.

Samalla siinä on kokemus omasta itsestä, mikä ei ole tuon hyvyyden arvoinen. Jumala rakastaa minua, vaikka olen toiminut vastoin hänen tahtoaan. Hän jolla on kaikki valta, jolle joudun tekemään tilin elämästäni, joka voisi tuomita minut, ei tuomitsekaan vaan rakastaa ja armahtaa.

Tuo armo tekee meistä kauniita ja arvokkaita.

Siksi uskallamme rohkeasti katsoa myös omaan pimeyteemme ja tuoda se Jumalan eteen, koska tiedämme, että silloinkaan hän ei hylkää meitä vaan rakastaa. Jumalan rakkaus on paljon vahvempi kuin mikään paha, mitä itsestäni löydän.

Näin halusin kiinnittää heitä enemmän Jumalan rakkauteen kuin omiin synteihin.

Nuorille tulee eteen niitä hetkiä, jolloin elämä opettaa heitä ja he kokemuksen kautta tajuavat tehneensä väärin. Mutta ei ole hyvä, että heitä kasvatetaan kiinni häpeään; että he tuntisivat olevansa huonoja. Häpeä on huono kasvualusta yhtään mihinkään.

Sanoilla on merkitystä – mutta vielä merkittävämpää on se, millä tavoin me kohtaamme nuoret ja ihmiset ylipäätään.

Armo tulee parhaiten tunnetuksi niissä tilanteissa, missä ihminen hyväksytään omana itsenään; missä hänet nähdään ja otetaan vastaan.

Jos muistelet omaa historiaasi, niin luulen, että kaikkein parhaat muistikuvat sinulla on ihmisistä, jotka olivat sinua kohtaan hyviä ja ystävällisiä.

Miksi siis, me emme voisi olla juuri niitä ihmisiä toisille. Se ei ensi alkuun tarvitse yleensä muuta kuin ystävällisen katseen ja hymyn.

(Livehartauden käsikirjoitus)

Puolimatkan mitalikahvit

Puolimatkan mitalikahvit

Riemukiljahduksin olemme seuranneet, kuinka muutama urheilijoistamme voitti olympialaisissa mitalin: Iivo ja Kerttu Niskanen sekä Krista Pärmäkoski. Moni muu kilpailija huomaa, että kärki karkaa vielä tavoittamattomiin. Vuosia kestävä harjoittelu palkitaan tai sitten palkinto jää odottamaan vuoroaan.

Paavali puhuu kirjeessään Korinttin kaupunkilaisille myös urheilukilpailusta (1 Kor. 9:24-27). Siinä ei hiihdetty vaan juostiin. Hänen mukaansa osallistujat noudattavat lujaa itsekuria voittaakseen katoavan seppeleen. Paavali kehottaa kristittyjä kilvoittelemaan vielä innokkaammin, sillä heidän palkintonaan on katoamaton seppele. Urheilijaan verrattuna kristityn harmiksi perimmäinen tavoite on niin kaukana, että samanlaista harjoittelumotivaatiota on vaikea pitää yllä. Miten se myöskään sopisi Jeesuksen seuraamiseen? Miksi uskonnollista elämää verrataan kilpailuun? Vuosisatoja kirkossa on opetettu, ettei kukaan omalla juoksemisellaan voita palkintoa, iankaikkista elämää. Meistä ei yksinkertaisesti ole siihen. Vaikka kuinka yrittäisimme, tavoite jää saavuttamatta. Koko kristinuskon ydinsanoma onkin siinä, että palkinto annetaan meille lahjaksi. Ongelma on tämä: Kun armo tulee meille lähes automaattisesti, se laiskuuttaa meitä pyrkimästä parempaan elämään. Meidän tulisi olla itsekuria omaavien urheilijoiden kaltaisia, jotka päämääränsä tähden jättävät pois sen, mikä estää tavoitteen saavuttamista.

Oma kilvoittelu ei riitä voittoon taivastiellä. Pääsen armosta kuitenkin perille. Jos matkalla voittaisin edes itseni. Voin olla tänään vähän parempi kuin eilen. Juodaan puolimatkan mitalikahvit sille.

Tuomo Lindgren

Harjavallan seurakunnan kirkkoherra

Kosketuksen rukous

Facebook live 26.1.2022 – kosketuksen rukous

Olen yhden ystäväni kanssa pohtinut arkipäivän kristillisyyttä ja arkipäivän uskoa, miten se voisi olla kokonaisvaltaisemmin meissä – ei vain päässämme vaan myös jäsenissä. Miten muodostaa sellaisia yksinkertaisia tapoja rutiineja arkipäivän keskelle, jotka tukisivat kristittynä elämistä. Sillä tavoin, että se olisi luonnollista, aitoa, ilman kiusaantuneisuuden tuntua.

Entisaikaan kun leivottiin leipää, niin ennen uuniin laittamista leipien päälle viillettiin veitsellä risti. Risti on uskon merkki ja muistuttaa, mistä me leivän viime kädessä saamme. ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Kenenkään ei tarvinnut punastella tai ujostella tuon ristin tekemistä. Se oli kaikille selvää. Tämä on meidän uskoamme. Paavalin sanoin: ”Minä en häpeä evankeliumia. Sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille jotka sen uskovat.”

Mitä muuta tällaista voisi tehdä samalla uskolla?

Vaikka sellainen pieni juttu, että auton taustapeilistä roikkuisi pieni risti, tai sellainen olisi kojelau-dalla. Ennen lähtöä voisi sormella koskettaa ristiä ja huokaista mielessään pienen rukouksen. ”Siunaa meitä liikenteessä” tai ”Varjele kolareilta”. Ja kun on päässyt perille, uusi kosketus ristiin: ”Kiitos Jeesus”. Näin rukous tulisi osaksi jokapäiväistä elämää. Tällainen rukous ei olisi voimanponnistus vaan iloinen tervehdys Jumalalle, että täällä ollaan ja täällä mennään. Annan tällä rukoukselle nimeksi Kosketuksen rukous. Toki voihan sitä samassa kohtaa siunata itsensä ristinmerkillä. Sekin on ok.

Entä vielä: Voisiko kännykässä olla sellainen appi, kuva Jeesuksen kasvoista, kun sitä painaa, se ei avaa varsinaisesti mitään ohjelma, vaan sekunnin ajan näyttää rukouksen: ”Siunaa tänään ihmiset jotka kohtaan.” Voisin ennen jotakin puhelua ja whatsapp-viestiä, hiljentyä pieneen rukoukseen. Se ei vaatisi minulta kuin muutaman sekunnin, mutta avaisi sydämen Jumalalle.

Jos sinulle tulee mieleen hetkiä, joiden keskelle jokin vastaava pieni rukous voisi liittyä, kerro niistä kommentissa. Jos vaikka jotakin hienoa saisimme aikaan ja rohkaisisimme toisiamme.

Jeesus siunaa meidät ja kaikki ihmiset joita tänään kohtaamme sosiaalisessa mediassa, puhelimessa tai kasvotusten I, P, PH (+)

Juopua Jumalasta

Ja pidot sen kun paranee 

Jeesuksen julkinen toiminta alkoi Johanneksen kasteesta. Hänen ensimmäinen tunnustekonsa oli erilainen verrattuna hänen muuhun toimintaansa. Jeesus tunnettiin myöhemmin parantamis- ja ruokkimisihmeistään, mutta ensimmäinen tunnusteko tapahtui Kaanan hääjuhlassa, jossa Jeesus muutti 600 litraa vettä viiniksi.  

Hääjuhlassa oli viini loppunut. Juhlat olivat isot ja laskuvirhe viinin menekin suhteen oli nolo. Viini on tavallinen ruokajuoma Välimeren maissa, mutta se on myös juhlajuoma. Hääjuhlassa viini luonnollisesti oli parempaa. Ainakin alussa, jolloin makuaisti on herkkä. Evankeliumi itse toteaa tämän tavallisen käytännön. Myöhemmin juhlassa kelpaa juotavaksi huonompikin viini. Juhlijoiden makunystyrät eivät erottele viinin nyansseja niin tarkasti, kun juhlajuoma on alkanut vaikuttaa humaltumista. 

Nyt juhla oli saada ikävän käänteen, kun tarjottava loppui. Siinä tilanteessa Jeesus teki vedestä viiniä juhlaväelle. Kun juhlan järjestelyvastaava, joka ei tiennyt ihmeestä, maistoi viiniä, hän ihmetteli, miksi isäntä oli säästänyt hyvän viinin näin myöhäiseen ajankohtaan. Epäilemättä koko juhlaseurue huomasi saman. 

Tällä tunnusteolla oli varmasti muukin tarkoitus kuin auttaa nuortaparia ja heidän vanhempiaan säästymään häpeältä. Tapahtumaan kätketty sanoma liittyy hääjuhlaan. Kun maailmanhistoria on päättynyt ja taivaselämä alkaa, sitä kuvataan Raamatussa hääjuhlaksi. Ihminen ja Jumala liittyvät yhteen ja juhlat vain paranevat mitä pidemmälle ne kestävät. Tarjoillaanko taivaassa viiniä? Kyllä ja parempaa kuin maan päällä. Ehtoollisen asetettuaan Jeesus sanoi, että hän ei juo viiniä ennen kuin uutta viiniä Jumalan valtakunnassa. Mutta vielä parempaa on tarjolla. Ennen kaikkea taivaassa ihminen juopuu Jumalasta.  

“Ken maistaa pisarankin Jumalaa, on ikuisesti suunniltaan.” Näin luki edellisen piispamme Kaarlo Kallialan käyntikortin taustapuolella. 

Tuomo Lindgren

Jouluna me kaikki olemme yhtä

Jouluna me kaikki olemme yhtä  

Otsikoin kirjoitukseni noin, vaikka tiedän, että tosiasiallisesti se ei pidä paikkaansa. Kaikki eivät vietä joulua, mutta kristinuskon sanoman mukaan joulu kuuluu kaikille. Ainakin voidaan sanoa, että joulun sanoman äärelle keräännytään toisessa mittaluokassa kuin muina aikoina. Joulun suuri kertomus yhdistää meitä. Se koskettaa koko ihmiskuntaa, kaikkia ihmisiä. 

Joulun ydintarina on se, että Jumala tulee ihmiseksi. Hän elää ihmisen elämän tehdäkseen jotakin koko ihmiskunnan puolesta. Hän on ihmiskunnan edustaja Jumalan edessä. Siksi on hyvä, että jouluna hän yhdistää meitä. 

Joulun lapsessa näemme ihmisalun, jonka lähetämme vaaralliselle matkalle. Sille matkalle, jossa kukaan ihminen ei ole onnistunut: Elämään ilman vihaa, kateutta, kostoa, ahneutta, ja säilyttämään rakkaus muihin silloinkin, kun jokainen haluaa vain hyötyä sinusta. Tämä yksi lapsi onnistuu tehtävässä ja hän tekee sen vielä puolestamme. Me korjaamme hänen työnsä hedelmän. 

Joulusta alkava tapahtumasarja tarkoittaa sitä, että vaihtoehtojen määrä kasvaa. Pääsemme syytettyjen penkiltä myös armahdettujen penkille. Sitä on ilosanoma. Niin kuin Adam edustaa kaikkia ihmisiä lankeemuksessa, samoin Kristus edustaa jokaista ihmistä pelastuksessa. Jokainen on pelastettu Kristuksen mukana.  

Vastasyntyneenä hän makaa seimessä tietämättä vielä minkälainen elämä hänellä on edessä. Mutta valo loistaa jo edeltä Jeesuksen tielle, yhtä hyvin kuin ristin varjo piirtyy hänen polulleen. Jo pienessä lapsessa näemme Vapahtajan, Jumalan rakkauden sekä hinnan mitä pelastamisemme maksaa. Me kuulemme kaiun enkelien laulusta, vaikka se sekoittuu maailman hälyääniin. Mutta juuri jouluna kuulemme sen paremmin.  

Jouluna me kaikki olemme yhtä. Me olemme yhtä haavoittuvina ja pelastusta kaipaavina. ”Tänään teille on syntynyt Vapahtaja.” ”Myös minulleko?” ”Juuri sinulle.” 

Harjavallan seurakunnan puolesta toivotan kaikille lukijoille hyvää joulua. 

Tuomo Lindgren

Minkälainen maku sinusta jää

Minkälainen maku sinusta jää

Jeesus kuvaa oppilaitaan evankeliumissa käyttämällä kahta erilaiseen aistiin liittyvää sanaa. Toinen liittyy makuaistiin ja toinen näköaistiin. ”Te olette maan suola” ja ”te olette maailman valo.” Jeesuksen mukaan hänen seuraajiensa tulee näkyä ympäristössä. Se hyvä, mitä me olemme saaneet, ei saa jäädä kätköön, vaan se on vietävä muillekin. Kristittyinä meidän tulee jättää oma tuoksumme, makumme, näkyvyytemme ja äänemme, josta muut tunnistavat meidät Taivaallisen Isän lapsiksi.

Kaikkia tuo maku tai tuoksu ei ilahduta. Syy voi olla kahdenlainen. Maailma ei hyväksy Jeesusta, vaan on kääntynyt sitä vastaan. Siksi kaikki, mikä muistuttaa hänestä herättää ärtymystä ja vihaa. Tai sitten yhtä todennäköinen selitys on se, että meistä lähtevä tuoksu ei ole Kristuksen tuoksua, vaan jotakin muuta.

Evankeliumi välittyy vain ihmiseltä ihmiselle. Siksi on merkitystä sillä, minkälaisen muodon se on meissä saanut. Toisinaan kristittyjä moititaan kovasydämisyydestä tai opillisuudesta, josta inhimillisyys on hävinnyt. Kristillisyytemme maku on silloin epämiellyttävä. Valo voi olla kirkas paljastamaan toisen virheet, kun sen pitäisi kutsua luokse. Evankeliumi ei välity vain sanoissa vaan tulee todeksi siinä, miten ihminen kohdataan. Sanoma Jumalasta, joka hyväksyy syntisen seuraansa, kääntyy ylösalaisin, jos ihmistä ei hyväksytä.

”Jos Jumala on hyväksynyt minut, vielä varmemmin hän hyväksyy sinut.” Jättäisikö tällainen asenne paremman maun?

Haratauskirjoitus Satakunnan Kansaan 24.10.2021

Enkelitkö mielikuvitusolentoja?