Surun monet kasvot
Hyvät veteraanit, hyvät kaatuneitten omaiset
Tänään on laskettu seppeleet sankarivainajien haudalle. Haudat muistuttavat meille, että kaikki eivät palanneet sodasta. Osa jäi sinne jonnekin. Osa tuotiin haudattavaksi kotiseudulleen. Sota vaati monen suomalaisen hengen. Sotaan kuuluu tämä kauheus. Kun maiden väliset asiat eivät suju normaalilla toisia kunnioittavalla tavalla, yleensä suuremman oikeudella lähdetään väkivalloin hakemaan jotakin sellaista toiselta, mistä kyseinen maa hyötyisi – luonnonrikkauksia, tai muuta hyötyä. Ihmishenki ei merkitse mitään sen rinnalla, että saadaan voittoja ja saadaan se mitä halutaan.
Tänään tiedossamme on myös se, että kun mies kaatuu sodassa. Se ei ole vain yhden hengen menetys. Samalla kaatui jonkun puoliso, ja lasten isä, jonkun poika ja toisen veli. Yksi kuolema koskettaa useaa ihmistä.
Surulle tulee kerralla monet kasvot. Samalla – varsinkin lapsille tämä suru on tehnyt koko elämänmittaisen menetyksen. Se ei vaikuttanut vain heidän sen hetkiseen tilanteeseensa vaan koko tulevaisuuteensa. He ovat kasvaneet ilman isää.
Asiaa ei varmasti helpottanut se, että osa lapsista lähetettiin Ruotsiin, osa lapsista jäi äidin huollettavaksi, jonka täytyi jostakin haalia elatus perheelle. Jos kenellä oli isovanhemmat apuna, äiti pystyi paremmin käymään töissä. Epäilemättä ihmiskohtaloiden moninaisuus näiden menetysten jälkeen on suuri. Käsittelemättömien tunteiden määrä on lisännyt elämän kuormaa.
Toki sotaorvot ja kaatuneitten omaiset ovat eläneet elämänsä, valmistuneet ammattiin niin kuin muutkin. Muistot ovat haalistuneet ja jääneet taakse, mutta jäljet ovat jääneet sydämeen. Sotaorpojen virsi, mihin tutustuin tätä puhetta valmistaessani, sanoittaa kauniisti: ”Sodan halki meidät kannoit, turvan vanhuudessa annoit. Silti kipu sanaton vielä sydämessä on.” Vaikka Jumala huolehti vaikeuksien yli, jäljet jäivät.
En osaa sanoa eroaako isän menettäminen sodassa jotenkin siitä, jos menettää isän sairauden tai liikenneonnettomuuden kautta. Isättömyys joka tapauksessa on sielun haava, mikä hakee ja etsii jotakin korvaavaa. Joskus jotakin löytyy, joskus jää löytymättä. Ja elämä on kuitenkin elettävä – mutta ilman niitä eväitä, joita olisi isältä saanut.
Sotaorpojen virressä sanotaan myös näin: ”Maksaa saimme kalliin hinnan, murhe täytti lapsen rinnan.” Kipu kulkee mukana ja toisenlaiset selviytymiskeinot kehittyvät.
Niihin kipeiden muistojen hetkiin on kuitenkin olemassa eräs lohtu. Kaikkien näiden vaiheiden jälkeen, Jumala ei ole hylännyt sinua. Hän ei ole rangaissut sinua. Sinulle vain annettiin tällainen elämä elettäväksi ja siinä tehtävä löytää ilo ja tarkoitus. Saman voi sanoa toki vähän jokaisen elämästä. Tänään se sanotaan kaatuneitten omaisille. Murheisiin ei pidä jäädä liiaksi kiinni. On voitettava kiusaus vaipua katkeruuteen. Kaikesta huolimatta et ole olosuhteiden uhri. Sinulla on aina mahdollisuus nähdä kaiken keskellä jotakin kaunista niin elämässäsi kuin ympärilläsi. Jumalan hyvyys ympäröi sinut kaiken aikaa. Jumala on myös siunannut sinua.
Ja silloin kun kaikki on saatettu päätökseen, on aika astua rajan yli. Myös sen näkökulman sotaorpojen virsi kertoo
Sinä kaiken tuskan tunnet, kannat vuotten painoa. Syliin nostat kaikki lapset, pienimmät ja harmaahapset. Kerran vielä taivaassa rakkaat saamme kohdata.