Varaslähtö Juhannukseen

Varaslähtö Juhannuksen

Luuk. 1: 57-66

Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: ”Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.”

Ehkä tiedättekin, että juuri tänään päivä on pisimmillään ja yö lyhimmillään. On kesäpäivän tasaus. Se tarkoittaa sitä, että valon määrä on suurimmillaan. Valoisat yöt ovat mukavia. Suomi tunnetaan niistä. Se tekee kesästämme ainutlaatuisen.

Keskikesässä on jotakin taianomaista. Silloin suomalaiset haluavat olla luonnon lähellä, perusasioiden äärellä. Halutaan olla lähellä jotakin sellaista minkä tuntevat alkuperäiseksi ja aidoksi, väärentämättömäksi. – siellä vesistöjen rannalla koetaan alkuperäistä ihmisyyttä – yhteyttä luontoon. Usein suhde Jumalaan ja toisiin ihmisiin on särkynyt tavalla tai toisella. Jospa suhde luontoon olisi puhdas. Vaikka tuskin siinäkään moni ylpeilemään pääsee. Mutta edes juhannuksena ja keskikesällä voi kokea, ettei kaikkea ole menetetty. Jokin herkkyydestä on tallella. Aina ei tarvitse olla betoniseinien ympäröimä, vaan voi antaa myös lehtivihreän ravita sielua. Valo ja lämpö kutsuu meidät ulos veden ääreen juhannuskokkoja polttamaan.

Kesän kauneus ja luonnon lempeys ympäröi meidät. Mutta saako kauneus ja lämpö ja kesän valo meitä luonnon äärellä katsomaan sisintämme? Jos yhteyttä luontoon elvytetään, elpyykö myös suhde Jumalaan siihen kaikkein syvimpään olemisemme perustaan? Kuulemmeko valoisan yön hiljaisuudessa ja kokon valkeassa Jumalan puhuttelua vai ainoastaan tulen rätinää ja tuulen huminaa?

Juhannus on muutakin. Juhlimme Johannes Kastajan syntymää – puoli vuotta ennen joulua. Luin evankeliumista lyhyen pätkän siitä, kuinka Johannes Kastaja sai nimensä. Siinä vaiheessa hänen tulevasta tehtävästään ei juuri tiedetty mitään. Enkelit olivat sanoneet, että hänestä tulee suuri Jumalan mies, joka on kohdusta alkaen erotettu Jumalan säätämään tehtävään. ”Hän kääntää Israelin kansasta monet jälleen Herran, heidän Jumalansa, puoleen.”  Kun hän kasvoi aikuiseksi, hänen tehtävänsä opittiin tuntemaan. Hän oli huutavan ääni korvessa, joka saarnasi kääntymystä.

Hänen nimensä Johannes merkitsee suomeksi ”Jumala on armollinen”. Johanneksen toiminta ja sanat eivät kuitenkaan tuntuneet kovin lempeältä tai armolliselta, kun hän julistuksellaan tuntui uhkailevan ihmisiä – huonosti käy, jos hylkäätte Jumalan. ”Kirves on laitettu puun juurelle. Jokainen joka ei tee hyvää hedelmää hakataan irti.”

Jouluna, puolen vuoden päästä, juhlimme Jeesuksen syntymää. Se on meille valon juhla. Kristus tuo valon siihen pimeyteen, jossa ihmiset elävät. Jouluna kerrotaan juuri kuinka keskelle maailman ja sydäntemme pimeyttä on tullut Kristus-valo. Se on valo, joka koittaa kuoleman varjon maahan.

Nyt suurimman valon aikana Johannes muistuttaa meitä pimeydestä mikä on sydämissämme. Ei riitä, että valo paistaa yötä myöden ulkona, jos se ei paista sydämeen sisälle. Sinne Johannes haluaisi sen valon loistavan. Sitä valoa hän halusi ihmisten etsivän.

Eräs tarina sopii mielestäni hyvin tähän yhteyteen.

Vanha rabbi teki nuorille kysymyksen: mikä on se hetki, jolloin yö päättyy ja aamu alkaa. Nuoret miettivät kysymystä ja alkoivat ehdottaa vastauksia.

  • Kun ensimmäinen säde auringosta singahtaa esiin, silloin yö on vaihtunut aamuksi.
  • Se ei ole oikea vastaus
  • Kun ennen auringonnousua taivas alkaa ruskottaa.
  • sekään ei ole oikea vastaus
  • Joku oivalsi: kun linnut alkavat aamulla laulaa. Ne ilmoittavat aamun alkaneeksi.
  • ei sekään vastaus kelpaa
  • kun näkee riittävän kauas ja tunnistaa hahmot pihalla: puut, autot ja pensaat
  • Rabbi pudisteli päätään – ei
  • No kerro sinä meille, milloin yö vaihtuu aamuksi.
  • Aamu on alkanut, kun voit katsoa ihmisiä kasvoihin ja sinussa on kyllin valoa tunnistaaksesi heidät veljiksesi ja sisariksesi. Sitä ennen on yö, siihen saakka meissä on vielä pimeys vallalla.

Jotakin tällaistakin valoa me tarvitsemme sisimpäämme. Mutta miten se tapahtuu?

Todellinen valo koittaa kuitenkin vasta silloin kun näemme ensin oman pimeytemme, tiedämme että emme saa sitä omalla tahdollamme poistumaan. Aurinko ei nouse meidän käskystämme. Yö ei vaihdu aamuksi edes rukoustemme voimasta. Silloin meidän on annettava oma pimeytemme Jumalalle. Meidän on annettava Jumalalle itsemme kaunistelematta, syntisinä. Muuta meillä ei ole anaa. Hän poistaa pimeyden nostamalla meille auringon – Kristuksen. Silloin Jumalan armon aurinko paistaa syvälle sydämeen asti.

Tämän tähden Jumala on armollinen meille silloinkin, kun hän osoittaa meille pimeytemme. Hän saa meidät kaipaamaan valoa ja vapautta.

VW takaisinvetokampanja

Työyhteisöpäivä 1.6.    Hartaus

454

Hyvä kesäkuun ensimmäistä päivää

Menemme helluntaita kohti. Opetuslapset saivat Pyhän Hengen. He todistivat silloin Jumalan suurista teoista itselleen vierailla kielillä mutta niin, että vieraskieliset ymmärsivät.

Raamatun kertomusten mukaan ihmiset alkujaan puhuivat kaikki samaa kieltä. Mutta ihmisten ylpeyden ja jumalattomuuden tähden, Jumala hajotti tornin ja sekoitti ihmisten kielen. Baabelin tornin rakentaminen osoitti räikeästi ihmisten kääntyneen Jumalaa vastaan. He eivät tarvinneet viisaudessaan Jumalaa enää mihinkään. Baabelin torin oli määrä olla kuin suuri keskisormi, joka antoi viestin taivaaseen.

Sitten Jumala sekoiti heidän kielensä. He eivät enää ymmärtäneet toisiaan. He eivät enää puhuneet samaa kieltä. Ihmiset tulivat vieraaksi toisilleen. Kuilu kasvoi heidän välilleen.

Jumala tarinan mukaan rajoitti pahuuden leviämistä. Mutta toisaalta Jumala oppi pian sen, että hänen keinonsa siihen olivat väärät. ”Hajota ja hallitse” ei voi olla rakastavan Jumalan keinovalikoimaa. Langenneet ihmiset eivät tarvitse viime kädessä tiukempaa kuria vaan uuden sydämen – joka oppii elämän Jumalan tahdon mukaan, ei rangaistuksen pelosta vaan rakkaudesta.

Helluntai on kieltensekoitukselle vastakertomus. Se on yhteyden löytämisestä vieraiden kielien keskellä. Helluntai aloittaa Volkswagenien takaisinvetokampanjan.  Yksilö kerrallaan ihmisen sydäntä ja ohjelmointia korjataan. Ihmiset eivät edelleenkään puhu välttämättä samaa kieltä, mutta Jumalan henki luo ymmärrystä ihmisten välille eri kielistä ja kulttuureista huolimatta. Yhteyttä moninaisuudessa.

Helluntain henki – antaa meille uuden sydämen. Se luo eheyttä, rakentaa kirkkoa – kasvattaa meissä hyvää hedelmää.

Pitkäperjantain haavoista ja kuolemasta oli ylösnousemuksen jälkeen syntynyt jotakin uutta. Ihmiskunnan valuvika korjattiin, jotta Jumalan Henki voisi asettua ihmiseen.

Helluntaista alkaen meille on tullut tehtävä: Etsitään yhteistä kieltä ja yhteistä ymmärrystä – suuntaa, minkä Jumala seuraajilleen antaa. Minkä hän on jo antanut. Kasvetaan kirkoksi, Jumalan kansaksi, jossa henki luo siteitä ihmisten välille. Ihmisinä olemme erilaisia silti meillä voi olla sama suunta.

 

Ihminen ei ole sama kuin sairautensa

Harjavallan seudun Reumayhdistys ry 30-vuotisjuhla (30.5.2017)

Hyvät ystävät. Onnea yhdistyksen 30-vuotistaipaleen johdosta. Te olette tukiverkkona hyvin monelle ihmiselle. Luultavasti jokaisella suomalaisella on jonkinlainen ymmärrys reumaa sairastavista ihmisistä lähipiirissään.

Äitini sairasti reumaa. Hänen käsiään leikattiin useamman kerran. Sairautensa takia hän joutui jäämään ennenaikaisesti eläkkeelle tarjoilijan ammatista. Ihmettelin myös lapsena sitä, että hän söi lääkkeeksi kultaa. Se oli mielestäni tosi erikoista. En tiedä onko se vielä lääkkeenä. Äitini reuma ei ollut pahinta laatua, mutta toi hänelle rajoituksia elämään ja särkyä, mistä tekään ette ilmeisesti ole jääneet paitsi.

Erilaiset reumasairaudet lienevät olleet ihmisten kiusana koko ihmisen tunnetun historian aikana, vaikka vasta viime vuosikymmeninä sitä on opittu paremmin tuntemaan ja mikä tärkeintä löytämään tehokkaita lääkkeitä.

Siitä huolimatta reuma taitaa edelleen olla sairaus, jota ei pystytä täysin parantamaan tai poistamaan. Hyvällä lääkityksellä sen eteneminen kyetään ehkä pysäyttämään ainakin hidastamaan sen etenemistä. Takavuosina tilanne on ollut paljon vaikeampi. Parantumattomuus on ollut osa taudin kuvaa. Minun korvissani se tarkoittaa sitä, että reuma on sairaus, jonka kanssa on opittava elämään. Se on risti, mikä on annettu kannettavaksi. Se on sellainen risti, mitä ei voi hylätä, mistä ei pääse eroon vaikka haluaisi. Se ei tuo mukanaan mitään hauskaa

Toinen asia, minkä äitinikin sairautta ajatellen ymmärsin, oli se, että reumaan liittyy oleellisena osana tulehduksista johtuva kipu. Myös tämän kanssa on opittava elämään. Joskin apua ja helpotusta on olemassa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Lääketiede on kehittynyt ja hyvä niin.

Kaikesta huolimatta Reuma on sairaus, jossa vertaistuki on edelleen tärkeää. Siihen yhdistystä tarvitaan. On tärkeää, että on olemassa ihmisiä, joille ei tarvitse selittää, mistä on kysymys. Ihmisiä, jotka kykenevät välittömästi jakamaan ongelmasi, kipusi ja kysymyksesi. Se auttaa jaksamaan ristin kantamisessa. Henkinen tuki ja viisauden jakaminen…

Kiinnostuin eilen etsimään vastausta kysymykseen, esiintyykö Raamatussa reuma-sairauksia.

Sen nimistä sairautta ei Raamatussa ole. Arkeologisten kaivausten perusteella tiedetään, että kihtiä, osteoporoosia, nivelkulumia on esiintynyt. Raamatun aikana sairauksien tuomat kärsimykset olivat näkyvämpiä. Lähes jokaisella aikuisen ikään ehtineellä oli meidän näkökulmastamme katsottuna jotakin vaivaa.

Yksipuolinen ja niukka ravinto on ollut syynä erilaisiin puutostauteihin. Melko iso osa kansasta oli aliravittua. Koska antibiootteja ei ollut, kaikki tulehdussairaudet olivat vakavia. Huono hygienia, ja epäpuhdas vesi sai erilaisia suolistotulehduksia aikaan. Tarttuvat taudit olivat tuhoisia. Puhdasta valkoista hammasrivistöä tuskin oli kellään.

Ihmiset kuolivat nuorempina, sairauden ja loukkaantumisten merkit näkyivät ihmisissä. Ihmiskehot olivat sairauksien runtelemia.

Särkylääkkeitä ei ollut. Siksi suurin osa ihmisistä eli jatkuvasti kivun ja säryn kanssa. Hyvälle lääkärille oli kysyntää, mutta heidän taitonsa olivat hyvin rajalliset.

Me elämme tässä suhteessa hyvin onnellista aikaa. Moniin sairauksiin saa helpotusta, sairauksia pystytään parantamaan ja tulehduksia tehokkaasti hoitamaan, kipuihin on lievitystä.

Silti kaikkeen lääkärienkään taidot eivät riitä. Edelleen sairauksien äärellä ihminen joutuu ikiaikaisten kysymysten pariin. Moni on kysynyt: miksi minä? Mitä pahaa minä olet tehnyt? Mikä on sairauden sanoma elämässäni?

Sairaudet opettavat ihmisen rukoilemaan. Se on iso asia. Sairaudet opettavat ihmiselle pienuutta. Ihmisen kohtalo ei ole omissa eikä lääkärinkään käsissä. Se on Jumalan kädessä. Tämä on ehkä tärkein sairauden viesti.

”Otatko sairauden ja kivun pois, jos lupaan että en enää koskaan tee sitä tai tätä.” Tämä ei ole se rukous, jota sairauden on määrä opettaa. Sehän ei ollut edes rukous vaan ihmisen yritys tehdä sopimusta Jumalan kassa.  Jumalan kanssa ei käydä kauppaa.

Jeesus paransi monia sairaita eläessään. Sairauksien ihmeparantamisilla on edelleen massoja liikuttava vaikutus. SE kertoo nykyaikanakin siitä valtavasta kivun määrästä, mikä ihmisillä on, siitä, että kärsimyksiin ei ole löytynyt helpotusta. Tällaisten parantajien luokse on edelleen tungosta. Mutta tosiasia lienee se, että ihmeparannuksia ei juuri tapahdu. Jumala parantaa koulutettujen lääkärien ja lääketieteen kautta. Siihen on tyytyminen. Toki Jumalan edessä rukoilemme, että hän parantaa, useammin ehkä rukoilemme että hän auttaisi kestämään sairautemme, lievittäisi kipua, antaisi lääkäreille viisautta heidän tutkimuksissaan.

Jonkin ajan kuluttua Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”

Kun Jumala opettaa meidät tuntemaan itseään hän tekee meidät heikoksi.

Heikkona suostumme Jumalan eteen. Suurinta kuitenkin on kuulla hänen sanovan meille ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.”

Sen vaivan Jumala haluaa meissä parantaa – että eksyneet löytävät kotiin Jumalan rakkauden suojaan terveinä, sairaina, heikkoina, vahvoina.

Usein juuri vasta omien haavojemme kautta etsimme sitä, mitä meidän olisi pitänyt etsiä jo kauan sitten.

Samalla kohoamme vaivojemme yläpuolelle. Emme ole sama asia kuin sairautemme. Kukaan vankilassa varkaudesta istunut ihminen ei esittele itseään tuntemattomille. Päivää minä olen rikollinen.

Me olemme jotakin muuta vain kuin sairautemme ja heikkoutemme. Olemme Jumalan lapsia: Jumalan luomia ihmisiä. Etsimme onnea, iloa ja merkitystä elämässä kuten muutkin.

 

 

Surun monet kasvot

Surun monet kasvot

Hyvät veteraanit, hyvät kaatuneitten omaiset

Tänään on laskettu seppeleet sankarivainajien haudalle. Haudat muistuttavat meille, että kaikki eivät palanneet sodasta. Osa jäi sinne jonnekin. Osa tuotiin haudattavaksi kotiseudulleen. Sota vaati monen suomalaisen hengen. Sotaan kuuluu tämä kauheus. Kun maiden väliset asiat eivät suju normaalilla toisia kunnioittavalla tavalla, yleensä suuremman oikeudella lähdetään väkivalloin hakemaan jotakin sellaista toiselta, mistä kyseinen maa hyötyisi – luonnonrikkauksia, tai muuta hyötyä. Ihmishenki ei merkitse mitään sen rinnalla, että saadaan voittoja ja saadaan se mitä halutaan.

Tänään tiedossamme on myös se, että kun mies kaatuu sodassa. Se ei ole vain yhden hengen menetys. Samalla kaatui jonkun puoliso, ja lasten isä, jonkun poika ja toisen veli. Yksi kuolema koskettaa useaa ihmistä.

Surulle tulee kerralla monet kasvot. Samalla – varsinkin lapsille tämä suru on tehnyt koko elämänmittaisen menetyksen. Se ei vaikuttanut vain heidän sen hetkiseen tilanteeseensa vaan koko tulevaisuuteensa. He ovat kasvaneet ilman isää.

Asiaa ei varmasti helpottanut se, että osa lapsista lähetettiin Ruotsiin, osa lapsista jäi äidin huollettavaksi, jonka täytyi jostakin haalia elatus perheelle. Jos kenellä oli isovanhemmat apuna, äiti pystyi paremmin käymään töissä. Epäilemättä ihmiskohtaloiden moninaisuus näiden menetysten jälkeen on suuri. Käsittelemättömien tunteiden määrä on lisännyt elämän kuormaa.

Toki sotaorvot ja kaatuneitten omaiset ovat eläneet elämänsä, valmistuneet ammattiin niin kuin muutkin. Muistot ovat haalistuneet ja jääneet taakse, mutta jäljet ovat jääneet sydämeen. Sotaorpojen virsi, mihin tutustuin tätä puhetta valmistaessani, sanoittaa kauniisti: ”Sodan halki meidät kannoit, turvan vanhuudessa annoit. Silti kipu sanaton vielä sydämessä on.” Vaikka Jumala huolehti vaikeuksien yli, jäljet jäivät.

En osaa sanoa eroaako isän menettäminen sodassa jotenkin siitä, jos menettää isän sairauden tai liikenneonnettomuuden kautta. Isättömyys joka tapauksessa on sielun haava, mikä hakee ja etsii jotakin korvaavaa. Joskus jotakin löytyy, joskus jää löytymättä. Ja elämä on kuitenkin elettävä – mutta ilman niitä eväitä, joita olisi isältä saanut.

Sotaorpojen virressä sanotaan myös näin: ”Maksaa saimme kalliin hinnan, murhe täytti lapsen rinnan.” Kipu kulkee mukana ja toisenlaiset selviytymiskeinot kehittyvät.

Niihin kipeiden muistojen hetkiin on kuitenkin olemassa eräs lohtu. Kaikkien näiden vaiheiden jälkeen, Jumala ei ole hylännyt sinua. Hän ei ole rangaissut sinua. Sinulle vain annettiin tällainen elämä elettäväksi ja siinä tehtävä löytää ilo ja tarkoitus. Saman voi sanoa toki vähän jokaisen elämästä. Tänään se sanotaan kaatuneitten omaisille. Murheisiin ei pidä jäädä liiaksi kiinni. On voitettava kiusaus vaipua katkeruuteen. Kaikesta huolimatta et ole olosuhteiden uhri. Sinulla on aina mahdollisuus nähdä kaiken keskellä jotakin kaunista niin elämässäsi kuin ympärilläsi. Jumalan hyvyys ympäröi sinut kaiken aikaa. Jumala on myös siunannut sinua.

Ja silloin kun kaikki on saatettu päätökseen, on aika astua rajan yli. Myös sen näkökulman sotaorpojen virsi kertoo

Sinä kaiken tuskan tunnet, kannat vuotten painoa. Syliin nostat kaikki lapset, pienimmät ja harmaahapset. Kerran vielä taivaassa rakkaat saamme kohdata.

 

Kiitetään häviöstä – noustaan uuteen yritykseen

Jääkiekon MM-kisat Ranskassa 2017 (hävitty Ranskalle ja Tšekille)

(Päivänavaus yläkoulussa keskusradion kautta. Alussa Juha Tapion laulu Tästä kaikesta)

Huomenta. Kuulit juuri Juha Tapion biisin vuodelta 2001. Se oli kiitoslaulu, jossa kiitos kohosi Jumalalle.

Kiitollisuus sopii päivän tunnelmaan siksikin, että eilen ehtoolla tuli katseltua jääkiekkoa. Suomi pelasi toisen ottelunsa. Ensimmäisen hävisi Ranskaa vastaan. Se tuntui olevan nöyryyttävää. Suomi ei ole hävinnyt Ranskalle jääkiekossa koskaan aikaisemmin. Tšekkiä vastaan Suomi järjesti ensimmäisellä erä mieluisan yllätyksen: 3-0 johto.

Jääkiekko tuntuu yhdistävän suomalaisia melko paljon. Se on laji, jossa olemme hyviä. Onnistuminen lisää iloa ja itseluottamusta. Mutta pelihän ei päättynyt Suomen helppoon voittoon. Koko toinen ja kolmas erä oli Suomen puolustautumista. viimeisessä erässä Tšekit saivat ensin yhden maalin. Siitä he innostuivat ja pystyivät tasoittamaan ottelun viimeisillä minuuteilla. Lopulta mentiin rankkarikisaan. Suomen pelaajilla onni ei ollut myötä. Kohtalona karvas tappio. Peli oli nopeaa ja taistelu kovaa. Peli osoitti hyvin sen, että johtoasemaan ei saa tuudittautua eikä tappioasemaan jämähtää. Peli on ohi vasta kun summeri soi viimeisen kerran. Siihen asti on annettava kaikkensa.

Nyt on hävitty. Häviön jälkeen on kasattava itsensä. Elämä ei pysähdy siihen. Seuraavat pelit odottavat. Voittoja tulee, häviöitä tulee. Joskus voitetaan turnaus, joskus ei. Kaikesta kokemasta voi ottaa opiksi ja kaikesta voi lopulta kiittää Jumalaa – myös tappioistaan.

Jokaisen erän jälkeen haastatellaan pelaajia. He kertovat mikä meni hyvin ja mikä huonosti. He sanovat, missä täytyy parantaa ja mitä harjoitella lisää. Heillä on halu parantaa pelaamistaan. Parannuksen tekeminen on heille luonnollinen asia. Se ei ole ikävää tai inhottavaa, vaan itsestään selvää.

Kristilliseen elämään kuuluu käsite kilvoittelu. Kilvoittelu on taistelua hyvän puolesta. Meillä on jatkuvasti sisäinen kamppailu valintojen välillä. Nousevatko ne itsekkyydestä vai lähimmäiset huomioivasta asenteesta. Itsekkäät halut voittavat usein tahdomme tehdä hyvää. Itsekkyys on lopulta kuitenkin sitä, että tekee maaleja omaan päähän. Mutta vaikka meille tulisikin takkiin pyrkiessämme tehdä hyvää, meidän ei tarvitse vaipua toivottomuuteen tai menettää henkistä otetta elämästämme. Elämässä tulee tappioita, mutta on vain noustava.  Häviäminen ei ole koko todellisuus. Jumalan armo on suurempi kuin tappiomme.

Tappion hetkellä kristitty turvautuu Jumalaan. Kaikki ei ole oman voiman varassa. Tämä yksi asia on juuri se, miksi hän voi säilyttää henkisen vahvuutensa tappionkin hetkellä.

Pyritään parempaan. Ei anneta helppoja voittoja sille mikä on pahaa. Taistellaan hyvän puolesta ja jos kaadutaan, niin kaadutaan saappaat jalassa.

Kaksi naista, kaksi kohtaamista, kaksi suostumista

Kaksi naista, kaksi kohtaamista ja kaksi suostumista

Maailman kuuluisin tervehdys lausutaan usein latinaksi: Ave Maria, Gratia plena, Dominus tecum. Ne ovat enkeli Gabrielin sanoja, kun hän tuli Marian luokse: Ole tervehditty Maria, sinä armon saanut. Herra on kanssasi (Luuk 2:28).
Alkujaan enkelin tervehdys on kuulunut Marian omalla kielellä arameaksi: Shalom! Rauha sinulle! Tuosta alkoi tapahtumasarja, joka merkitsi Marian tulemista Herran äidiksi ja Jumalan Pojan tulemista ihmiseksi.
Evankeliumin edellä kirkossa luetaan sunnuntaina Vanhasta testamentista toinen kertomus, jossa myös nainen on merkittävässä osassa. Siinä kertomuksessa Eva on kohdannut pimeyden enkelin käärmeen hahmossa ja langennut syömään kielletyn hedelmän (1 Moos 3).
Kun lankeemus alkoi ensimmäisen naisen, Evan suostumisesta pahan houkutukseen, niin pelastuksen aika alkoi toisen naisen, Marian suostumisesta Jumalan tahtoon. Kertomuksia verratessa voi huomata myös sen, että käärme ei tervehtinyt Evaa. Hän ei tuonut mukanaan rauhaa (shalom), vaan pimeyden ja kaaoksen! Tärkeämpää silti on huomata kertomuksen jatko. Samalla kun Jumala kirosi käärmeen matelemaan tomussa, hän antoi kätketyn lupauksen käärmeen lumouksen murtamisesta. ”Vaimon siemen on polkeva rikki sinun pääsi.” Kirkko on aina nähnyt näissä sanoissa ennustuksen Jeesuksesta, joka syntyi neitsyestä ilman miehen apua. Tuo nainen oli Maria ja hänen siemenensä, joka voittaa pahan vallan, on Jeesus.
Meitä kutsutaan elämässä moniin asioihin. Mille me sanomme kyllä? Onko meillä tarvittaessa voimaa sanoa toisille kutsuille ei? Rauha tulee kuitenkin vain Jumalan kutsun mukana. Valo ja vapaus Jeesuksen kautta.

Hartauskirjoitus Satakunnan Kansaan (Marianpäivä 2017)

Tuomo Lindgren
Harjavallan kirkkoherra

Näyttökuva 2017-03-26 kello 10.07.53.png

Kuva armosta

Tammisunnuntai 2017

Tänään vietetään Harjavallan seurakunnassa tammisunnuntaita. Jos olen ymmärtänyt oikein, tällä ei tarkoiteta samaa, mitä muualla suomessa tammisunnuntailla saatettaisiin tarkoittaa.

Nimittäin 1918 tammikuussa  – 99 vuotta sitten kaksi erilaista käsitystä vapaudesta ja itsenäisyydestä ajautuivat vastakkain Suomessa. Vain viikkoja vanha itsenäisyys ja ulkovaltojen tunnustus asialle oli takana, kun koko kansan kehitys oli vaarassa. Suomeen oli jäänyt vielä runsaasti venäläisiä sotilaita ja toivottiin poistuvan pikaisesti Suomesta. Mutta niin ei tapahtunut. Se aiheutti pelkoa, että heidän myötään venäjällä kuohunut vallankumous ulottuisi Suomeen.

Maahan oli saatava rauha ja järjestys. Ratsuväen kenraaliluutnantista Mannerheimista tuli vapautustaistelun ja Suomen laillisen hallituksen joukkojen ylipäällikkö. Hän antoi joukoilleen käskyn riisua Pohjanmaan venäläiset joukot aseista. Operaatiot käynnistyivät sunnuntaina ja maanantaina 27.-28.1.1918 ja ensimmäiset suojeluskuntalaiset kaatuivat Laihialla sunnuntaina. Tällaista Tammisunnuntaita muistellaan Pohjanmaalla.

Harjavallassa on tammisunnuntai on eläkeläisten sunnuntai. Emme muistele erityisesti kansakuntamme alkutaipaleen tapahtumia. Toki niitäkin on välillä hyvä muistaa, mutta silloin tehdään väärin, jos sitä käytetään vanhojen haavojen aukaisemiseen. Kansakunta oli jakaantunut ja talvisota yhdisti sen eroavuuksista huolimatta. On väärin käyttää 100 vuoden takaisia asioita poliittisena aseena. Toki vanhoja haavoja on jäänyt, mutta ne ovat parantumassa.

Tänään iloitsemme ihmisen elämästä – joka on kulkenut tuota elämänkaaren matkaa lapsuudesta nuoruuteen, nuoruudesta aikuisuuteen ja aikuisuudesta vanhuuteen. Matka on ollut pitkä, mutta kaikki matkan vaiheet on kestetty. Siksi kai juhla vietetään tammikuussa. Sanassa on tuo ylväs ja kestävä puu tammi. Tammi on kestävyyden kuva ja muistuttaa nyt teitä.

Tammi eläkeläisyyden jonkinlaisena vertauskuvana tarkoittaa kai sitä, että elämässä on kestetty monet tuiverrukset ja tuulet. On selvitty. Muistatteko missä laulussa tammi mainitaan?

Tuomas seisoo niin kuin tammi. Hän oli isokokoinen ja vahva, jota muut veljet eivät pystyneet kaatamaan. Hän voitti veljesten väliset painiottelut. – Hän oli sen lisäksi myös vähäpuheinen jonka toiminta eleetöntä ja vakaata. Ei mikään supliikki seuramies.

Tammi-ihminen ei ole vain ruumiillista kestävyyttä. Se on mielestäni kestävyyttä henkisesti – omissa periaatteissaan. Hän on järkähtämätön eikä kulje jokaisen tuulen mukana.

Kestävyys on hyve myös hengellisen elämän alueella. Eli puhutaan uskon kestävyydestä. Tai uskossa kestävä, sellainen, joka kestää koettelemukset ja kiusaukset. Niiden kasvattamana hän tulee myös viisaaksi.

Jotta voi olla kestävä hengellisesti, on tunnettava paremmin itsensä ja uskonsa. Muuten ei tiedä mistä pitää kiinni ja kannattaako. Kestävä usko ei varsinaisetsti tarkoita silti ihmisen omaa voimaa. Se on enemmän luottamusta siihen, että meistä pidetään kiinni. Jumala pitää meistä huolta.

Elämme reformaation merkkivuotta 500v . Luterilaisen uskomme yksi tunnuslauseista on varmasti teillekin tuttu jo rippikoulusta: sola gratia, solus Christus, sola fide. Yksin armosta, yksin uskosta yksin Kristuksen tähden.

Lause kuvaa ihmisen suhdetta Jumalaan ja ihmisen pelastumista. Siinä halutaan antaa kunnia yksin Jumalalle. Ihminen ei voi varastaa tätä kunniaan itselleen. Haluamme usein olla oman onnemme seppiä ja myös tuntea sen, että olemme itse saavuttaneet jotakin. Elämää katsotaan taaksepäin ja samalla arvioidaan, olemmeko saaneet jotakin aikaiseksi. Annamme arvon omassa elämässä luonnollisesti vain omille saavutuksille. Siinä punnitsemme elämäämme. Tällainen pohdinta voi olla joskus kipeääkin, varsinkin jos arvo voidaan antaa vain ulkoisesti mitattavilla asioilla: koulumenestys ja oppineisuus. Mikä arvonimi – tohtori, maisteri, ylioppilas, ammattikoulun käynyt; tai mikä ammatti henkilöllä on ollut. Kuinka arvostetussa työssä on toiminut. Onko ollut hyvä työntekijä, ammattilainen. Ammattiylpeys voi olla tärkeää. Mutta sitten sellainen ihminen, kotiäiti, joka on antanut elämänsä lasten kasvattamiseen, saattaa kokea vaikeana oman elämänsä arvostamisen. Hänellä ei ehkä ole esittää oppiarvoa tai ammattia. Niidenkö varassa oma arvo punnitaan.

Kun ajattelee eteenpäin, niin ei niiden korkeasti oppineidenkaan arvio ihmisenä tule lopulta asemasta tai varallisuudesta. Ratkaisevaa on se, minkälainen ihminen on ollut toisia kohtaan.

Eräs mies näki vaimonsa tekevän kuolemaa eikä voinut mitenkään häntä auttaa. Hän kertoi myöhemmin, että kaikki oppiarvot ja ammatillisen menestyksen saavutukset sulivat. Tärkeää oli se, mitä oli tapahtunut heidän välillään. Hänelle iski katumus: miksi en ollut ilmaissut iloa ja rakkautta enemmän.

Mutta elämän kaikkein tärkein asia ei olekaan minun omien ponnistusteni ja voimien varassa. Se on lahja. Se annetaan minulle ilmaiseksi. Rakkaus on lahja, sillä ei yleensä voi kehua. Muussa tapauksessa se olisi täysin saavuttamattomissa. Kysymys on siksi Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan.

Ymmärrämme tämän jotenkin. Jumalan suuruus ja hänen lahjansa, minkä omistamme uskon kautta.

Kun eilen pohdin armoa, mietin sille kuvallista ilmausta. Miten piirtäisit yksinkertaisesti käsitteen ”armo”. Asialle, mikä uskon kannalta on keskeinen, luulisi helposti löytyvän jonkinlainen kuvallinen ilmaus. Otetaan esimerkkejä:

Rakkaus – sydän. Jokainen joka laittaa sydämen tekstiviestinsä jatkeeksi viestittää jotakin lämpimästä suhtautumisesta toiseen.

  • Usko: sydän jonka sisällä on risti
  • Toivo: ankkuri
  • Viha: salamoita
  • Sielu: lintu
  • Jumala: kolmio, minkä sisällä avoinna oleva silmä.
  • Tuolla takana Tuula Jutin maalauksessa on paljon kristinuskon kuvamaailmaa.

Miten armo kuvataan? Kyselin tätä facebookissa.

Ehdotuksia tuli joitakin

  • Pelikaani – vanha vertauskuva, jonka mukaan pelikaani ruokkii lapsiaan omalla verellään.
  • Armo on vapautta. Tuo voisi avata tätä kuvaksi: Avatut tai särjetyt kahleet.
  • Kyyhkynen oksa nokassa tai sateenkaari. Kummatkin kuvia vedenpaisumuksen tarinasta Nooan aikana. Sateenkaari oli Jumalan taivaalle laittama merkki ennen kaikkea hänelle itselleen muistutukseksi siitä, että hän ei hukuta maailmaa enää vedenpaisumuksella oli ihmiset sitten hyviä tai pahoja.
  • Niinpä Jumala antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Aurinko ja sade ovat armon kuvia.
  • Mielenkiintoinen ehdotus oli Osmo Rauhalan maalaus Pyhän Olavin kirkossa. Teos nimeltä armo. Siinä pieni lintu ruokkii kalaa. Varpunen antaa vähästään pienelle kalalle. Toisen lajin edustaja ruokkii toista. Se on lajien itsekkyyttä korostavan evoluutioteorian vastaista.

 

armo.jpg

Tämä kuva on kaunis.

 

Armo on jakamista.

Se on yhteisyyttä.

Se on toisen tunnistamista kaltaisekseen

Se on välittämistä ja mukaan ottamista

 

 

 

 

 


Arkistot

heinäkuu 2017
ma ti ke to pe la su
« Kes    
 12
3456789
10111213141516
17181920212223
24252627282930
31