Minkä edessä polvistut

MINKÄ EDESSÄ POLVISTUT

Minkä edessä polvistut, et pakosta vaan kunnioituksesta? Se on ainoa, mitä voit tehdä, koska on jotakin sinua suurempaa.

Jotkut eivät polvistu minkään edessä. Heidän mielestään ei ole mitään heitä suurempaa, mikä ansaitsee heidän kunnioituksensa. Elämä on heidän hallinnassaan, muu tuntuisi teeskentelyltä.

Useimmat kuitenkin aavistavat toisin. He eivät ehkä sano sitä ääneen, mutta sisimmässään tunnistavat ihmeen ja käyvät hiljaista keskustelua, jossa tuovat elämänsä kipuineen sen kasvojen eteen, jota kutsuvat Jumalaksi.

Sitten on toki niitäkin, jotka kertovat yksityiskohtaisen käsityksensä Jumalasta lopullisena ja ainoana oikeana totuutena.

Jumala on suuri ja Jumala on salattu. Jumalan salaisuus liittyy ennen kaikkea siihen, että Jumalaa ei voi kukaan omia tai hallita tai käyttää omiin tarkoitusperiinsä.

Jumala on suuri ja salattu, jotta ihminen nöyrtyisi ja löytäisi oman paikkansa yhtälössä. Ihminen ei ole tuon yhtälön suvereeni hallitsija. Hän etsii paikkaansa maailmassa ja onneaan ja viime kädessä ottaa kaiken lahjana vastaan.

On siis olemassa kahdenlaista ylpeyttä. Ylpeyttä, joka pyrkii riippumattomuuteen Jumalasta ja sitten on myös hengellistä ylpeyttä. Vanhat kristityt sanovatkin, että ihmisen olisi herättävä kaksi kertaa. Ensin synnin unesta, sokeasta ylpeydestään, mutta sitten myös omasta hurskaudestaan, hengellisestä ylpeydestään.

Evankeliumien mukaan Jeesus tuli ilmoittamaan Jumalan salaisuuden. Hänessä näemme taivaallisen Isän armahtavat kasvot. Päästessämme lähelle tuota salaisuutta, se valtaa meidät. Me emme valtaa sitä. Siksi me polvistumme ja antaudumme.

Harjavallan seurakunnan kirkkoherra

Tuomo Lindgren

Salainen johdatus

Joitakin kohtia puheesta Helluntaiseurakunnan pihalla 29.5. (Ilta nuotiolla)

Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen. (Jer 31:9)

(Raamatunkohta ei kuitenkaan kertonut, että johdatus on salaista silloin kun sitä eletään ja askeleita otetaan)

(Tuomo ja Elina puhuivat yhdessä yhteiskristillisessä tapahtumassa 29.5.2022. Alla Tuomon mietteitä)

Olen myös viime päivinä miettinyt lapsen kasvua pienestä lapsesta täysi-ikäiseksi ja omia unelmiaan tavoittelevaksi. Siinä olen vierestä katsonut prosessia, miten hänestä tuli hän. Miten suunnan valitseminen ei ole aina helppoa, kun ei ole vahvaa mielikuvaa siitä, mikä olisi oma paikka.

Jokainen muistaa varmasti myös oman elämänpolkunsa. Minkälaisia vaiheita siihen on liittynyt? Minkälaisia virstanpylväitä? Minkälaisia muutoskohtia? Minkälaisia tietoisia valintoja? Mikä pakotti valintojen tekemiseen. Usein valintoja tehdään vain pakon edestä. Elämän virrassa asioita myös tapahtuu ilman vahvaa omaa vaikuttamista. Sitä niin sanotusti myös ajautuu virran mukana eteenpäin. Muistaakseni piispa Eero Huovinen sanoi joskus, että hän ei ole tehnyt paljoakaan uraa koskevia valintoja. Asiat ovat tulleet eteen ja niiden mukana on mennyt. Voi se johdatus niinkin toimia. Mutta toisinaan valintoja tehdään – helppoja ja vaikeita valintoja.

Tein kerran itselleni muistion Elämäni merkittävät valinnat. Suosittelen teitä käymään läpi omaa elämäänne myös tällaisen kysymyksen kanssa. Kirjaa ne ylös aikajärjestyksessä ja katso minkälaiselta elämäsi näyttää niiden kautta katsottuna. Mitkä tekemäsi valinnat ovat olleet sinulle tärkeitä? Mitä elämän risteyskohtia sinulla on ollut? Oliko sinulla jo lapsuudessa valintoja – minkälaisia asioita elämässäsi oli valinnoista riippumatta, mitkä vaikuttivat siihen, kuka sinusta on tullut? Oletko katunut valintojasi? Onko täytynyt tehdä korjaavia valintoja?

Tein lapsena, kouluikäisenä joitakin valintoja jossakin määrin intuitiivisesti. Äiti yksinhuoltaja ja tarjoilijana myöhään töissä – päivällä nukkui. Meitä oli kolme lasta eikä elämässä ollut paljon rajoja tai rajoitteita. Tein siksi niitä itse. Tein päätöksen, että menen klo 9 iltaisin nukkumaan. Tein päätöksen, että

  • yritän pärjätä koulussa, sitä ei vaadittu minulta. Tässä toimin toisin verrattuna vanhempiin sisaruksiini
  • peruskoulun käyn niin, että säilytän mahdollisuuden päästä lukioon. Menin kuitenkin ammattikouluun.
  • päätöksen sen lopettamisesta ilman, että minulla oli mitään suunnitelmaa jatkosta.

Se on ollut elämäni jonkinlainen pohjakosketus – nollatila. Se teki näkyväksi myös sisäisen kriisin.

Tein äidin vinkistä päätöksen pyrkiä iltalukioon ja iltalukiossa päätöksen pyrkiä teologiseen tiedekuntaan. Jumalan viisautta oli, että iltalukiossa kohtasin pojan, joka johdatti minut Kristuksen luo ja seurakuntaan Ja siitä alkoi tietoinen päätös seurata Jeesusta.

Elämässä monet asiat kulkevat omaa latuansa omalla urallaan. Päätös, tietoinen valinta tekee poikkeaman uralta. Se on risteyskohta, jossa suksi laitetaan uudelle ladulle. Päätökset eivät aina ole helppoja. Uuden suunnan ottaminen vaatii työstämistä varsinkin silloin kun oma valinta koskee myös muita ihmisiä – puoliso, lapset, työkaverit, jne. Silloin valinnan painoarvo kasvaa.

Ensimmäiseen virkapaikkaani Merikarvialla tulin kutsuttuna. Kirkkoherra soitti minulle ja sanoi, että täällä on paikka vapaana: ota yhteys piispaan. Näin tapahtui ja sain vihkimyksen sinne. Se oli ihan hyvä paikka. Jos en olisi tehnyt tietoista valintaa, jatkaisin ehkä yhä siellä. Lähteminen Harjavaltaan sijaiseksi oli valinta. Se oli vaikea, koska se täytyi kertoa seurakunnalle. Miksi nyt lähdet? Hylkäätkö meidät? Mitään luonnollista syytä ei ollut. Useinhan valinnan taustalla on ahdistus, tyytymättömyys omaan tilanteeseen. Minulla oli vain halu nuorena työntekijänä päästä kokeilemaan toista paikkaa. Mutta silti valinta oli vaikea. Juttelin silloin äitini miesystävän kanssa asiasta. Hän luki minua paremmin kuin minä itse itseäni. Hän sanoi oikeastaan ratkaisevat sanat: ”Taidat olla tehnyt jo valinnan. Et vain tiedä miten kertoa se työkavereille ja seurakunnalle.” Niin se olikin. Sydämessä valinta oli tehty, mutta sen puolelle asettuminen vaati rohkeutta, koska asia oli kerrottava niille, joita se myös tuli koskemaan. – Harjavallasta tuli minulle lopulta se paikka johon olen asettunut: täällä löytyi puoliso, ostettiin talo ja saatiin lapset.

Taakse päin katsomalla voi nähdä minkälaista johdatusta elämässä on ollut. Johdatus on helpompaa nähdä takanapäin kuin edessäpäin, koska johdatus on salattua. On tärkeää kuitenkin huomata, että johdatus ei ole sellainen asia, että ihminen voi sivuuttaa oman vastuunsa teoissaan. Se ei mene niin, että Jumala tekee päätökset sinun elämässäsi. Sinun on itse tehtävä päätökset ja otettava päätöksistä vastuu. Koska se on ihmisen osa. Ihmisyyteen kuuluu vapaus ja vastuu. Vapaus tehdä valintoja. Vastuu on teoista, sanoista, vastuu tekemättä jättämisistä. Toki rukoilemme johdatusta, etsimme viisautta – mutta eteen ei avaudu googlekarttojen sinistä viivaa, eikä kuulu ääntä: poistu liikenneympyrästä, ensimmäinen liittymä.

Kristinusko ei ole kohtalouskoa. Meillä ei ole määrättyä elämänpolkua, mikä täytyy toteutua. Jos sinusta ei tule pappia, timpuria tai opettajaa, Jumala pärjää kyllä.

Valintojen tekemisen haastavuus on siinä, että me emme tiedä valintojemme kaikkia seurauksia. Silti valintoja on tehtävä. Meidän edessämme on tuntematon tulevaisuus. Emme tiedä mikä valinta on paras mahdollinen. Teemme puoli sokkona valinnan – toivomme parasta ja silti vastuu on meidän.

Jumalan johdatus tai kutsumus ei ole jokin hiuskarvan tarkkuudella räätälöity asia. Jos Jumala on antanut jollekin lahjoja – lahjaa voidaan käyttää monessa erilaisessa asiassa. Esimerkiksi matemaattinen lahja. Sille on tarvetta monenlaisessa tehtävässä. – Joku on lahjakas sosiaalisesti, tulee ihmisten kanssa toimeen. Se lahja toimii hyvin monessa tehtävässä niin lasten kuin vanhusten kanssa.

Tyytymättömyys, rauhattomuus, levottomuus voivat olla syitä etsiä johdatusta, omaa paikkaa. Ne voi olla niitä merkkejä tarkistaa teenkö oikeita asioita. Ahdistus auttaa tekemään kysymyksiä, mistä tämä johtuu?

Olen puhunut pitkälti maallisesta kutsumuksesta en niinkään seurakunnallisesta. Luterilaisen kirkon lahja maailmalle on maallisen kutsumuksen arvostaminen. Maallinen kutsumus on myös Jumalan palvelemista. Se voi olla ammatti tai toimintaa vapaaehtoisena. Siinä pienessä mittakaavassa toteutuu se, miten Jumala hallitsee maailmaa. Meidän lahjamme ovat käytössä yhteiseksi hyväksi. Ammattimme tai palvelutehtävämme eivät ole vähäpätöisempiä kuin jollakin toisella. Kaikkia tarvitaan – oli koulutusta vähän tai paljon.

Aabraham on mielenkiintoinen esimerkki johdatuksesta

Herra sanoi Abramille: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. (1. Moos. 12:1)

Jumala kutsui Abrahamin ja Abraham lähti. Hänen tarinaansa lukiessa käy selväksi se, että hän ei tiennyt etukäteen eikä koko aikana kovin paljon siitä, minkälainen elämä on edessä. Hänelle luvattiin, että hänestä tulee suuri kansa. Lasta hän joutui kuitenkin odottamaan vuosikymmeniä. Loppumaton odottaminen sai hänet turhautumaan jopa kapinoimaan Jumalaa vastaan. Kun Isak oli syntynyt, käsittämätön käsky uhrata oma poika näytti vievän pohjan pois koko suunnitelmalta. Miten hänestä tulee suuri kansa, jos sen ainoan lapsen on kuoltava. Jumala koetteli häntä. Mutta nyt jälkeenpäin tiedämme, minkä-lainen valtava sukupolvien ketju hänestä on alkanut.

Abrahamin historia opettaa sen, että: Jumala johdattaa omiaan, mutta hänen johdatuksensa on salattu. Niin kuin Abraham ei tiennyt, mitä on edessä, ei kristittykään tiedä elämänsä kulkua. Johdatus on salattu, koska Jumala on armossaan peittänyt tulevaisuuden silmiltäni. Riittää että Jumala tietää ja opettelen luottamaan häneen.

Jokaisella kristityllä on maallisia velvoitteita ja kutsumuksia. Samalla meillä on jokaisella myös taivaallinen kutsu seurata Jeesusta. Jos me olemme joskus maallisen kutsun kanssa hämmennyksissä, hengellinen kutsu on ehkä selvempi. Olla valona maailmassa. Todistaa Herrasta elämällään, asenteellaan, hyväntahtoisuudella, ystävällisyydellä, kärsivällisyydellä, totuudellisuudella, oikeudenmukaisuudella, luotettavuudella ja armahtavaisuudella. Ja sitten myös sanoilla: rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään. Sitä voi tehdä kaikkialla ja kaiken aikaa.

Vaikka edessäpäin näyttää vaikealta, Jumala johdattaa vaikka siltä ei tuntuisi. Siitä hän on antanut lupauksensa: Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti. Kun katsot taaksesi näet, että johdatusta on ollut. Voit luottaa samaan johdatukseen edelleen. Hän on sinun kanssasi.

Valmiiksi sanoitettu rukous

Rukoussunnuntai 22.5.2022

Kirkoissa vietetään tänään rukoussunnuntaita. Rukouksesta lyhyesti sanotaan, että se on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Rukouksen luonteeseen kuuluu, että se on kääntymistä Jumalan puoleen: Jumalan apuun turvautumista.

Rukous aiheena ja asiansa nostaa ihmisissä monenlaisia tunteita. Toisille ihmisille rukous on heikkouden merkki. Se nähdään halveksittavana, että ihminen ei pärjää yksin. Varsinkin miesten oletetaan olevan vahvoja. Jos on rakentanut miehistä kuvaa itsestään, tieto siitä, että henkilö rukoilee antaa helposti toisenlaisen viestin.

Rukous voi olla myös se niin sanottu viimeinen oljenkorsi, johon tartutaan. – jokainen rukoilee. Hädän keskeltä nouseva rukous on ihmiselle varmasti luonteenomainen. Se on ihmisyyden dna:han kirjoitettu, se on luomisessa annettu ominaisuus. Ihminen etsii Jumalan kasvoja.

Mutta sitten niidenkin ihmisten joukossa joilla on seurakuntayhteys, rukoukseen liittyy erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia.

Jotkut sanovat, että eivät osaa rukoilla. Ovat arkoja rukoilemaan, varsinkin jos sen täytyy tehdä julkisesti. Se tuntuu ponnistelulta, suoritukselta, jopa saattaa ahdistaa.

Siksi minä haluan rohkaista ihmisiä turvautumaan rukouselämässään valmiisiin rukouksiin.

Matt 6:5-8

Toisinaan tulee vaikutelma, että valmiita rukouksia pidetään jotenkin huonompina, koska ne eivät ole spontaaneja. Koska siinä ei välity illuusiota, että henki suoraan vaikuttaa rukouksen sanat rukoilijassa.

On hyvä muistaa siksi aina, että Jeesus itse opetti oppilailleen rukouksen. Isä meidän rukouksen.  Siinä on valmiit sanat. Valmiit rukoukset ovat siis ok. Kristityn kilvoituksessa ei ole eduksi, jos yrittää tulla Jeesusta hurskaammaksi. Sen rukouksen äärellä rukoilija tietää rukoilevansa parhaalla tavalla. Tietysti se ei voi silloin olla vain huulten rukous, vaan myös sitä, että sydän on siinä mukana. Ulkoa opitusta rukouksesta voi tulla sisälukua

Valmiita rukouksia ei tarvitse hävetä tai arastella. Ne ovat hyviä. Tutun laulun sanojakaan ei tarvitse joka kerta vaihtaa. Silti laulu ruokkii kuulijaa aina uudestaan ja uudestaan.

Jeesus opetti rukouksesta myös sen, että tärkeää ei ole monisanaisuus. Taivaallinen Isä tietää, mitä me tarvitsemme. Rukous ei ole hänen informoimistaan. Jumalan Henki rukoilee meissä lakkaamatta.

Toki rukouksessa saamme tuoda kaikki asiamme hänelle: kiitoksen ja kipumme, pyyntömme. Kun sydän on täysi, asiat aivan varmasti löytävät Jumalan luo.

Rukous on ennen kaikkea oman itsensä antamista Jumalalle. Rukous on sisimpänsä valmistamista. Ei sitä, että yritämme käännyttää Jumalaa täyttämään toivomuksiamme, vaan sitä, että meidän sydän taipuisi hänen tahtoonsa.

Pyhän Birgitan rukous

Herra osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. Uskallettua on viipyä, ja vaarallista on jatkaa matkaa. Täytä siis minun ikävöimiseni ja osoita minulle tie.

Olisi hyvä jos koko rukouselämä nähtäisiin laajempana asiana.  Virret ja hengelliset laulut ovat rukousta. Joka laulaa hengellisen lauluun rukoilee seitsenkertaisen rukouksen. Raamatun lukeminen on rukousta, silloin kuin sitä luetaan niin kuin pitää. Raamattuahan ei lueta siksi, että tiedämme missä Paavali kulki seurakuntia perustamassa tai mitä tunnustekoja Jeesus teki. Raamattua luetaan, jotta Jumalan äänelle tulee mahdollisuus.

Minulla itselläni on joitakin ”valmiita” rukouksia, joista on tullut säännöllinen osa elämääni.

Yksi päivittäinen rukous minulla on Raamatun luvun edellä. Pyrin päivän aikana lukemaan yhden luvun Uutta testamenttia. Lukemisen edellä luen 1500-luvulta peräisin olevan rukouksen, mikä sopii kyllä moneen muuhunkin tilanteeseen:

Älköön mikään häiritkö sinua / älköön mikään pelottako sinua / kaikki menee ohi / Jumala ei vaikene / kärsivällisyys kaiken saavuttaa. / Kenellä Jumala on, häneltä ei puutu mitään / Jumala yksin riittää.

Pyhä Teresa Avilalainen

Luen tämän parikin kertaa ennen lukemista. Eniten käyttämäni rukous on myös yksinkertainen ja sama vuodesta ja päivästä toiseen. Siitä käytetään nimitystä Jeesuksen rukous. Yhtä hyvin voisi sanoa publikaanin rukous.

”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua”

Tämä on päivittäin useasti käytössä oleva rukoushuokaus – samalla siinä voi tehdä ristinmerkin. Jolloin siitä tulee myös ruumiillinen rukous. Luen tämän rukouksen myös kirkossa useasti. Ennen saarnaa, ennen alttarille menoa jumalanpalveluksessa, ennen hautaan siunaamista ennen eri tilaisuuksien alkamista. Jotta muistan kuka olen ja mihin minut on asetettu.

Luultavasti monella on olemassa myös säännöllinen ruokarukous. Minulla se on monesti sanaton rukous, ristinmerkin tekeminen ennen ruokailun alottamista.

Iltarukous opitaan vanhemmilta tai isovanhemmilta. Se on muodoltaan myös itsensä Jumalan haltuun antamista. Se on esirukousta: läheistensä nostamista Jumalan eteen. Heidän siunaamistaan. Se on myös hetki jolloin päivän aikana kohdatut asiat voi jättää Jumalan haltuun.

Rukous on sielun puhetta Jumalan kanssa. Rukouksen elämänmuoto on seurustelua Jumalan kanssa kaikessa siinä, mitä elämä eteen tuo.

Optinan isien rukous sielunrauhaksi

Herra, suo minun rauhallisin mielin kohdata kaikki, mitä päivä tuo tullessaan. Suo minun varauksetta antautua sinun tahtoosi. Opasta ja tue minua kaikessa, päivän jokaisena hetkenä.

Saanpa päivän mittaan millaisia uutisia tahansa, opeta minua ottamaan ne vastaan tyynin sydämin ja järkkymättömän varmana, että kaikessa tapahtuu sinun pyhä tahtosi.

Kaikessa, mitä sanon ja teen, johdata ajatuksiani ja tunteitani. Ennalta aavistamattomissa tilanteissa auta minua muistamaan, että kaikki on sinun lähettämääsi.

Opeta minua olemaan suora ja rehellinen perheenjäseniäni kohtaan, etten saattaisi ketään levottomaksi enkä aiheuttaisi kenellekään mielipahaa.

Herra, anna minulle voimaa kantaa tänään uupumukseni, anna voimaa kohdata päivän jokainen tapahtuma. Ohjaa tahtoani ja opeta minua rukoilemaan, uskomaan, toivomaan, antamaan anteeksi ja rakastamaan. Aamen.

Syntymäpäivänä juhlitaan syntymää

Joidenkin mielestä syntymäpäivää ei pitäisi juhlia. Se vain muistuttaa vanhenemisesta. Eikä vanheneminen ole aina hauskaa, jos se on tuonut mukanaan terveyteen liittyviä vaikeuksia.

Syntymäpäivänä ei kuitenkaan mietitä vain vanhenemista, vaan ennen kaikkea se on juhla olemassaololle. Tänään juhlitaan sitä, että sinä olet olemassa, että juuri sinut Jumalan on luonut. Sinä olet ihme. Psalmissa 139 kirjoitetaan seuraavasti

13 Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. 14 Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. 15 Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. 16 Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. 17 Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! 18 Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.

Tähän Raamattuun perustuvaan käsitykseen liittyy tärkeitä asioita. Tärkein on se, että kenenkään meidän elämä ei ole yhdentekevä. Jokaisen elämä on arvokas – jokaisen elämä on vieläpä yhtä arvokas kuin kenen tahansa muun. Sillä Jumalan näkökulmasta ei ole merkitystä sillä mikä on meidän tittelimme, koulutuksemme, ammattimme, ulkomuotomme, omaisuuden määrä tai auton hevosvoimien suuruus. Jumala näkee sisimpämme. Hän tietää ja tuntee meidät sisältä käsin. Vain sillä on merkitystä.

Tänään emme siis juhli kenenkään saavutuksia. vaan iloitsemme siitä, että sinä olet olemassa.

Jumala on luonut meidät, Jumala on nähnyt meidät. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, Sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.

Lopuksi Jumalan varjelus seuraa sinua: Hän on sinun kanssasi.

Kun Jumala on meidän kanssamme, hän ei ole vahtimassa tai kyttäämässä virheitämme – hän suojelee ja haluaa johtaa meidät kerran ajasta ikuisuuteen.

Tälle elämän matkalle ja tämän juhlapäivän syntymäpäiväsankarille luen vielä siunauksen tai toivomuksen kelttiläisen rukouskirjan mukaan:

Olkoon käsilläsi aina jotakin tekemistä.

Olkoon kukkarossasi aina pari lanttia.

Paistakoon aurinko aina ikkunaasi.

Syttyköön sateenkaari jokaisen sateen jälkeen.

Olkoon ystävän käsi aina lähettyvilläsi.

Jumala kannustakoon sinua ja täyttäköön sydämesi ilolla.

Rukous kirjasta Liisa Seppänen (toim.) Maa jalkojeni alla. Kelttiläisiä rukouksia, Kirjapaja Helsinki 2018

Pieni pyhiinvaellus

ltakirkko 2022 klo 20  Alkuvirsi (veisattiin virttä 814 kolmessa osassa koko palveluksen aikana)

Johdantosanat Pyhiinvaellus on hyvin vanha hengellinen perinne. Vanhassa testamentissa tehtiin pyhiinvaelluksia Jerusalemiin pyhille paikoille ja temppeliin. Koko kristillistä elämää on verrattu exodukseen, matkaa Egyptin orjuudesta kohti luvattua maata.

Kristityistä on vanhastaan puhuttu tien kulkijoina. Usko ei ole koksaan ollut vain sitä, että me ymmärrämme ja uskomme todeksi joitakin hengellisiä väitteitä, että meillä on oikea oppi. Usko on tie, jota kuljemme. Usko ei jää vain mielipiteiksi. Sen ensimmäinen muutos ihmisen elämässä on kääntyminen, elämän suunnan vaihtuminen. Suunta elämälle tulee kohti Jumalaa, kohti Kristusta, Vapauttajaa. Tätä suuntaa haetaan läpi elämän. Maailmassa on häiriötekijöitä, siksi suuntaa etsitään aina uudestaan.  

Ramatun luku ja puhe  1. Kor. 8:6 Meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät. 

  

Tänä iltana puheen määrä on vähäinen. Tärkeämpää on ollut sinun puheesi ja keskustelusi Jumalan kanssa. Sitä pyhiinvaellus on. Sitä ovat myös elämän arkiset askeleet. Onhan koko elämämme matka. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla 

Matkaa ei mitata kilometreissä eikä vuosissa. Pyhiinvaeltajan matka kulkee samalla omaan itseesi, sisimpään, josta löydät kysymyksiä Herrallesi. Siksi on tärkeä vielä illalla kysyä itseltäsi, minkälaiseen mielenmaisemaan askeleet sinut ovat johdattaneet. 

Toisinaan kävely auttaa kuorimaan sisintämme, jotta alkaa paljastua se, mitä olemme yrittäneet kätkeä – sen mitä meille todella kuuluu ja mihin olemme matkalla. Tunnistatko sen mitä sisimpämme kaipaa ja etsii. 

Yksi kysymyksemme on etsiessämme omaa paikkaamme Jumalan edessä: Kelpaanko minä? Maailma esittää paljon vaatimuksia siitä, minkälainen meidän pitäisi olla. Jumala ei esitä vaatimuksia siihen minkälaisia meidän tulisi olla. Hän on luonut meidät. Me olemme sellaisia kuin lähdimme hänen kädestään. Sinä kelpaat sellaisena kuin olet. 

Meidän tekemiseemme hänellä voi olla enemmän sanottavaa. Toivomus: että tulisimme häntä lähemmäs. Että kuulisimme paremmin  hänen äänensä. Että kulkisimme hänen osoittamaa tietä. Jumala katsoo sydämeen, ei ulkokuoreen. Hän toivoo, että katsoisimme myös itse omaan syvyyteemme ja oppisimme valitsemaan sen, mikä on parasta meille ja muille. Valitsisimme oikean tien. 

Toisinaan kuitenkin eksymme ja siksi kyselemme yhä uudelleen tietä ja lähdemme uudelleen ottamaan askelia pyhiinvaelluksen tiellä.  

Tunnustautumisen kynnys

Tunnustautumisen kynnys

Suomessa on paljon kristittyjä. Mutta kuka oikeasti tunnustautuu kristityksi? Onko tunnustautumisen kynnys siihen Suomessa liian korkea.

Luulen, että tavalliselle kirkon jäsenelle on tähän kaksi isoa kynnystä. Ensinnäkin pitäisi tuntea olevansa jollakin tavalla erityisen uskonnollinen ja toiseksi pitäisi tunnustaa tuntevansa olevan syntinen.

Tämä jälkimmäinen on ihmisille ehkä vielä isompi ongelma kuin ensimmäinen. Jumalaan voi sanoa uskovansa ilman, että siitä seuraa isompia ongelmia, että sukulaiset ja työkaverit alkaa karttaa sinua.

Mutta syntiseksi tunnustautuminen on ihan eri asia. Koska usko voi olla älyllinen ja hieman etäinen asia, mutta synti tulee lähelle. Se on konkretiaa ei teoreettista. Siinä annan kuvauksen itsestäni: olen epäonnistunut, että minussa on jotakin pahaa. Kysymys ei ole enää jostakin itseni ulkopuolisesta asiasta, johon uskon.

Lisäksi – tänä päivänä ihmisten tapa ymmärtää tavallisia kristillisiä sanoja on irronnut siitä, mitä niillä on takavuosina tarkoitettu sanoa. Puhe synnistä koetaan hyvin vaikeana.

Jouduin tätä asiaa pohtimaan viime jumalanpalveluksessa. Siellä oli rippikoululaisia mukana. Jokaisessa jumalanpalveluksessa on alussa synnintunnustus, johon papin alkusanat johdattelevat.

Mietin, minkälaisen mielenmaiseman kristinuskosta haluan heille luoda. Minkälaiseksi kristityksi haluan heitä ohjata?

En halunnut korostaa sitä, että heidän pitäisi tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi, minkä synnistä puhuminen helposti voisi saada aikaan. En halunnut painaa heitä alas ja kasvattaa masentuneita kristittyjä.

Halusin sen sijaan, että ilo, rakkaus, armo, hyvyys, olisi niitä asioita, mitkä jäisivät heidän muistiinsa, kun he lähtevät kotiin.

Aiheena oli ansioton rakkaus. Sanoin, että

– Siinä on toisaalta kokemus Jumalasta, hänen rajattomasta hyvyydestä ja rakkaudesta.

Samalla siinä on kokemus omasta itsestä, mikä ei ole tuon hyvyyden arvoinen. Jumala rakastaa minua, vaikka olen toiminut vastoin hänen tahtoaan. Hän jolla on kaikki valta, jolle joudun tekemään tilin elämästäni, joka voisi tuomita minut, ei tuomitsekaan vaan rakastaa ja armahtaa.

Tuo armo tekee meistä kauniita ja arvokkaita.

Siksi uskallamme rohkeasti katsoa myös omaan pimeyteemme ja tuoda se Jumalan eteen, koska tiedämme, että silloinkaan hän ei hylkää meitä vaan rakastaa. Jumalan rakkaus on paljon vahvempi kuin mikään paha, mitä itsestäni löydän.

Näin halusin kiinnittää heitä enemmän Jumalan rakkauteen kuin omiin synteihin.

Nuorille tulee eteen niitä hetkiä, jolloin elämä opettaa heitä ja he kokemuksen kautta tajuavat tehneensä väärin. Mutta ei ole hyvä, että heitä kasvatetaan kiinni häpeään; että he tuntisivat olevansa huonoja. Häpeä on huono kasvualusta yhtään mihinkään.

Sanoilla on merkitystä – mutta vielä merkittävämpää on se, millä tavoin me kohtaamme nuoret ja ihmiset ylipäätään.

Armo tulee parhaiten tunnetuksi niissä tilanteissa, missä ihminen hyväksytään omana itsenään; missä hänet nähdään ja otetaan vastaan.

Jos muistelet omaa historiaasi, niin luulen, että kaikkein parhaat muistikuvat sinulla on ihmisistä, jotka olivat sinua kohtaan hyviä ja ystävällisiä.

Miksi siis, me emme voisi olla juuri niitä ihmisiä toisille. Se ei ensi alkuun tarvitse yleensä muuta kuin ystävällisen katseen ja hymyn.

(Livehartauden käsikirjoitus)

Puolimatkan mitalikahvit

Puolimatkan mitalikahvit

Riemukiljahduksin olemme seuranneet, kuinka muutama urheilijoistamme voitti olympialaisissa mitalin: Iivo ja Kerttu Niskanen sekä Krista Pärmäkoski. Moni muu kilpailija huomaa, että kärki karkaa vielä tavoittamattomiin. Vuosia kestävä harjoittelu palkitaan tai sitten palkinto jää odottamaan vuoroaan.

Paavali puhuu kirjeessään Korinttin kaupunkilaisille myös urheilukilpailusta (1 Kor. 9:24-27). Siinä ei hiihdetty vaan juostiin. Hänen mukaansa osallistujat noudattavat lujaa itsekuria voittaakseen katoavan seppeleen. Paavali kehottaa kristittyjä kilvoittelemaan vielä innokkaammin, sillä heidän palkintonaan on katoamaton seppele. Urheilijaan verrattuna kristityn harmiksi perimmäinen tavoite on niin kaukana, että samanlaista harjoittelumotivaatiota on vaikea pitää yllä. Miten se myöskään sopisi Jeesuksen seuraamiseen? Miksi uskonnollista elämää verrataan kilpailuun? Vuosisatoja kirkossa on opetettu, ettei kukaan omalla juoksemisellaan voita palkintoa, iankaikkista elämää. Meistä ei yksinkertaisesti ole siihen. Vaikka kuinka yrittäisimme, tavoite jää saavuttamatta. Koko kristinuskon ydinsanoma onkin siinä, että palkinto annetaan meille lahjaksi. Ongelma on tämä: Kun armo tulee meille lähes automaattisesti, se laiskuuttaa meitä pyrkimästä parempaan elämään. Meidän tulisi olla itsekuria omaavien urheilijoiden kaltaisia, jotka päämääränsä tähden jättävät pois sen, mikä estää tavoitteen saavuttamista.

Oma kilvoittelu ei riitä voittoon taivastiellä. Pääsen armosta kuitenkin perille. Jos matkalla voittaisin edes itseni. Voin olla tänään vähän parempi kuin eilen. Juodaan puolimatkan mitalikahvit sille.

Tuomo Lindgren

Harjavallan seurakunnan kirkkoherra

Kosketuksen rukous

Facebook live 26.1.2022 – kosketuksen rukous

Olen yhden ystäväni kanssa pohtinut arkipäivän kristillisyyttä ja arkipäivän uskoa, miten se voisi olla kokonaisvaltaisemmin meissä – ei vain päässämme vaan myös jäsenissä. Miten muodostaa sellaisia yksinkertaisia tapoja rutiineja arkipäivän keskelle, jotka tukisivat kristittynä elämistä. Sillä tavoin, että se olisi luonnollista, aitoa, ilman kiusaantuneisuuden tuntua.

Entisaikaan kun leivottiin leipää, niin ennen uuniin laittamista leipien päälle viillettiin veitsellä risti. Risti on uskon merkki ja muistuttaa, mistä me leivän viime kädessä saamme. ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Kenenkään ei tarvinnut punastella tai ujostella tuon ristin tekemistä. Se oli kaikille selvää. Tämä on meidän uskoamme. Paavalin sanoin: ”Minä en häpeä evankeliumia. Sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille jotka sen uskovat.”

Mitä muuta tällaista voisi tehdä samalla uskolla?

Vaikka sellainen pieni juttu, että auton taustapeilistä roikkuisi pieni risti, tai sellainen olisi kojelau-dalla. Ennen lähtöä voisi sormella koskettaa ristiä ja huokaista mielessään pienen rukouksen. ”Siunaa meitä liikenteessä” tai ”Varjele kolareilta”. Ja kun on päässyt perille, uusi kosketus ristiin: ”Kiitos Jeesus”. Näin rukous tulisi osaksi jokapäiväistä elämää. Tällainen rukous ei olisi voimanponnistus vaan iloinen tervehdys Jumalalle, että täällä ollaan ja täällä mennään. Annan tällä rukoukselle nimeksi Kosketuksen rukous. Toki voihan sitä samassa kohtaa siunata itsensä ristinmerkillä. Sekin on ok.

Entä vielä: Voisiko kännykässä olla sellainen appi, kuva Jeesuksen kasvoista, kun sitä painaa, se ei avaa varsinaisesti mitään ohjelma, vaan sekunnin ajan näyttää rukouksen: ”Siunaa tänään ihmiset jotka kohtaan.” Voisin ennen jotakin puhelua ja whatsapp-viestiä, hiljentyä pieneen rukoukseen. Se ei vaatisi minulta kuin muutaman sekunnin, mutta avaisi sydämen Jumalalle.

Jos sinulle tulee mieleen hetkiä, joiden keskelle jokin vastaava pieni rukous voisi liittyä, kerro niistä kommentissa. Jos vaikka jotakin hienoa saisimme aikaan ja rohkaisisimme toisiamme.

Jeesus siunaa meidät ja kaikki ihmiset joita tänään kohtaamme sosiaalisessa mediassa, puhelimessa tai kasvotusten I, P, PH (+)

Juopua Jumalasta

Ja pidot sen kun paranee 

Jeesuksen julkinen toiminta alkoi Johanneksen kasteesta. Hänen ensimmäinen tunnustekonsa oli erilainen verrattuna hänen muuhun toimintaansa. Jeesus tunnettiin myöhemmin parantamis- ja ruokkimisihmeistään, mutta ensimmäinen tunnusteko tapahtui Kaanan hääjuhlassa, jossa Jeesus muutti 600 litraa vettä viiniksi.  

Hääjuhlassa oli viini loppunut. Juhlat olivat isot ja laskuvirhe viinin menekin suhteen oli nolo. Viini on tavallinen ruokajuoma Välimeren maissa, mutta se on myös juhlajuoma. Hääjuhlassa viini luonnollisesti oli parempaa. Ainakin alussa, jolloin makuaisti on herkkä. Evankeliumi itse toteaa tämän tavallisen käytännön. Myöhemmin juhlassa kelpaa juotavaksi huonompikin viini. Juhlijoiden makunystyrät eivät erottele viinin nyansseja niin tarkasti, kun juhlajuoma on alkanut vaikuttaa humaltumista. 

Nyt juhla oli saada ikävän käänteen, kun tarjottava loppui. Siinä tilanteessa Jeesus teki vedestä viiniä juhlaväelle. Kun juhlan järjestelyvastaava, joka ei tiennyt ihmeestä, maistoi viiniä, hän ihmetteli, miksi isäntä oli säästänyt hyvän viinin näin myöhäiseen ajankohtaan. Epäilemättä koko juhlaseurue huomasi saman. 

Tällä tunnusteolla oli varmasti muukin tarkoitus kuin auttaa nuortaparia ja heidän vanhempiaan säästymään häpeältä. Tapahtumaan kätketty sanoma liittyy hääjuhlaan. Kun maailmanhistoria on päättynyt ja taivaselämä alkaa, sitä kuvataan Raamatussa hääjuhlaksi. Ihminen ja Jumala liittyvät yhteen ja juhlat vain paranevat mitä pidemmälle ne kestävät. Tarjoillaanko taivaassa viiniä? Kyllä ja parempaa kuin maan päällä. Ehtoollisen asetettuaan Jeesus sanoi, että hän ei juo viiniä ennen kuin uutta viiniä Jumalan valtakunnassa. Mutta vielä parempaa on tarjolla. Ennen kaikkea taivaassa ihminen juopuu Jumalasta.  

“Ken maistaa pisarankin Jumalaa, on ikuisesti suunniltaan.” Näin luki edellisen piispamme Kaarlo Kallialan käyntikortin taustapuolella. 

Tuomo Lindgren

Jouluna me kaikki olemme yhtä

Jouluna me kaikki olemme yhtä  

Otsikoin kirjoitukseni noin, vaikka tiedän, että tosiasiallisesti se ei pidä paikkaansa. Kaikki eivät vietä joulua, mutta kristinuskon sanoman mukaan joulu kuuluu kaikille. Ainakin voidaan sanoa, että joulun sanoman äärelle keräännytään toisessa mittaluokassa kuin muina aikoina. Joulun suuri kertomus yhdistää meitä. Se koskettaa koko ihmiskuntaa, kaikkia ihmisiä. 

Joulun ydintarina on se, että Jumala tulee ihmiseksi. Hän elää ihmisen elämän tehdäkseen jotakin koko ihmiskunnan puolesta. Hän on ihmiskunnan edustaja Jumalan edessä. Siksi on hyvä, että jouluna hän yhdistää meitä. 

Joulun lapsessa näemme ihmisalun, jonka lähetämme vaaralliselle matkalle. Sille matkalle, jossa kukaan ihminen ei ole onnistunut: Elämään ilman vihaa, kateutta, kostoa, ahneutta, ja säilyttämään rakkaus muihin silloinkin, kun jokainen haluaa vain hyötyä sinusta. Tämä yksi lapsi onnistuu tehtävässä ja hän tekee sen vielä puolestamme. Me korjaamme hänen työnsä hedelmän. 

Joulusta alkava tapahtumasarja tarkoittaa sitä, että vaihtoehtojen määrä kasvaa. Pääsemme syytettyjen penkiltä myös armahdettujen penkille. Sitä on ilosanoma. Niin kuin Adam edustaa kaikkia ihmisiä lankeemuksessa, samoin Kristus edustaa jokaista ihmistä pelastuksessa. Jokainen on pelastettu Kristuksen mukana.  

Vastasyntyneenä hän makaa seimessä tietämättä vielä minkälainen elämä hänellä on edessä. Mutta valo loistaa jo edeltä Jeesuksen tielle, yhtä hyvin kuin ristin varjo piirtyy hänen polulleen. Jo pienessä lapsessa näemme Vapahtajan, Jumalan rakkauden sekä hinnan mitä pelastamisemme maksaa. Me kuulemme kaiun enkelien laulusta, vaikka se sekoittuu maailman hälyääniin. Mutta juuri jouluna kuulemme sen paremmin.  

Jouluna me kaikki olemme yhtä. Me olemme yhtä haavoittuvina ja pelastusta kaipaavina. ”Tänään teille on syntynyt Vapahtaja.” ”Myös minulleko?” ”Juuri sinulle.” 

Harjavallan seurakunnan puolesta toivotan kaikille lukijoille hyvää joulua. 

Tuomo Lindgren