Surun monet kasvot

Surun monet kasvot

Hyvät veteraanit, hyvät kaatuneitten omaiset

Tänään on laskettu seppeleet sankarivainajien haudalle. Haudat muistuttavat meille, että kaikki eivät palanneet sodasta. Osa jäi sinne jonnekin. Osa tuotiin haudattavaksi kotiseudulleen. Sota vaati monen suomalaisen hengen. Sotaan kuuluu tämä kauheus. Kun maiden väliset asiat eivät suju normaalilla toisia kunnioittavalla tavalla, yleensä suuremman oikeudella lähdetään väkivalloin hakemaan jotakin sellaista toiselta, mistä kyseinen maa hyötyisi – luonnonrikkauksia, tai muuta hyötyä. Ihmishenki ei merkitse mitään sen rinnalla, että saadaan voittoja ja saadaan se mitä halutaan.

Tänään tiedossamme on myös se, että kun mies kaatuu sodassa. Se ei ole vain yhden hengen menetys. Samalla kaatui jonkun puoliso, ja lasten isä, jonkun poika ja toisen veli. Yksi kuolema koskettaa useaa ihmistä.

Surulle tulee kerralla monet kasvot. Samalla – varsinkin lapsille tämä suru on tehnyt koko elämänmittaisen menetyksen. Se ei vaikuttanut vain heidän sen hetkiseen tilanteeseensa vaan koko tulevaisuuteensa. He ovat kasvaneet ilman isää.

Asiaa ei varmasti helpottanut se, että osa lapsista lähetettiin Ruotsiin, osa lapsista jäi äidin huollettavaksi, jonka täytyi jostakin haalia elatus perheelle. Jos kenellä oli isovanhemmat apuna, äiti pystyi paremmin käymään töissä. Epäilemättä ihmiskohtaloiden moninaisuus näiden menetysten jälkeen on suuri. Käsittelemättömien tunteiden määrä on lisännyt elämän kuormaa.

Toki sotaorvot ja kaatuneitten omaiset ovat eläneet elämänsä, valmistuneet ammattiin niin kuin muutkin. Muistot ovat haalistuneet ja jääneet taakse, mutta jäljet ovat jääneet sydämeen. Sotaorpojen virsi, mihin tutustuin tätä puhetta valmistaessani, sanoittaa kauniisti: ”Sodan halki meidät kannoit, turvan vanhuudessa annoit. Silti kipu sanaton vielä sydämessä on.” Vaikka Jumala huolehti vaikeuksien yli, jäljet jäivät.

En osaa sanoa eroaako isän menettäminen sodassa jotenkin siitä, jos menettää isän sairauden tai liikenneonnettomuuden kautta. Isättömyys joka tapauksessa on sielun haava, mikä hakee ja etsii jotakin korvaavaa. Joskus jotakin löytyy, joskus jää löytymättä. Ja elämä on kuitenkin elettävä – mutta ilman niitä eväitä, joita olisi isältä saanut.

Sotaorpojen virressä sanotaan myös näin: ”Maksaa saimme kalliin hinnan, murhe täytti lapsen rinnan.” Kipu kulkee mukana ja toisenlaiset selviytymiskeinot kehittyvät.

Niihin kipeiden muistojen hetkiin on kuitenkin olemassa eräs lohtu. Kaikkien näiden vaiheiden jälkeen, Jumala ei ole hylännyt sinua. Hän ei ole rangaissut sinua. Sinulle vain annettiin tällainen elämä elettäväksi ja siinä tehtävä löytää ilo ja tarkoitus. Saman voi sanoa toki vähän jokaisen elämästä. Tänään se sanotaan kaatuneitten omaisille. Murheisiin ei pidä jäädä liiaksi kiinni. On voitettava kiusaus vaipua katkeruuteen. Kaikesta huolimatta et ole olosuhteiden uhri. Sinulla on aina mahdollisuus nähdä kaiken keskellä jotakin kaunista niin elämässäsi kuin ympärilläsi. Jumalan hyvyys ympäröi sinut kaiken aikaa. Jumala on myös siunannut sinua.

Ja silloin kun kaikki on saatettu päätökseen, on aika astua rajan yli. Myös sen näkökulman sotaorpojen virsi kertoo

Sinä kaiken tuskan tunnet, kannat vuotten painoa. Syliin nostat kaikki lapset, pienimmät ja harmaahapset. Kerran vielä taivaassa rakkaat saamme kohdata.

 

Kiitetään häviöstä – noustaan uuteen yritykseen

Jääkiekon MM-kisat Ranskassa 2017 (hävitty Ranskalle ja Tšekille)

(Päivänavaus yläkoulussa keskusradion kautta. Alussa Juha Tapion laulu Tästä kaikesta)

Huomenta. Kuulit juuri Juha Tapion biisin vuodelta 2001. Se oli kiitoslaulu, jossa kiitos kohosi Jumalalle.

Kiitollisuus sopii päivän tunnelmaan siksikin, että eilen ehtoolla tuli katseltua jääkiekkoa. Suomi pelasi toisen ottelunsa. Ensimmäisen hävisi Ranskaa vastaan. Se tuntui olevan nöyryyttävää. Suomi ei ole hävinnyt Ranskalle jääkiekossa koskaan aikaisemmin. Tšekkiä vastaan Suomi järjesti ensimmäisellä erä mieluisan yllätyksen: 3-0 johto.

Jääkiekko tuntuu yhdistävän suomalaisia melko paljon. Se on laji, jossa olemme hyviä. Onnistuminen lisää iloa ja itseluottamusta. Mutta pelihän ei päättynyt Suomen helppoon voittoon. Koko toinen ja kolmas erä oli Suomen puolustautumista. viimeisessä erässä Tšekit saivat ensin yhden maalin. Siitä he innostuivat ja pystyivät tasoittamaan ottelun viimeisillä minuuteilla. Lopulta mentiin rankkarikisaan. Suomen pelaajilla onni ei ollut myötä. Kohtalona karvas tappio. Peli oli nopeaa ja taistelu kovaa. Peli osoitti hyvin sen, että johtoasemaan ei saa tuudittautua eikä tappioasemaan jämähtää. Peli on ohi vasta kun summeri soi viimeisen kerran. Siihen asti on annettava kaikkensa.

Nyt on hävitty. Häviön jälkeen on kasattava itsensä. Elämä ei pysähdy siihen. Seuraavat pelit odottavat. Voittoja tulee, häviöitä tulee. Joskus voitetaan turnaus, joskus ei. Kaikesta kokemasta voi ottaa opiksi ja kaikesta voi lopulta kiittää Jumalaa – myös tappioistaan.

Jokaisen erän jälkeen haastatellaan pelaajia. He kertovat mikä meni hyvin ja mikä huonosti. He sanovat, missä täytyy parantaa ja mitä harjoitella lisää. Heillä on halu parantaa pelaamistaan. Parannuksen tekeminen on heille luonnollinen asia. Se ei ole ikävää tai inhottavaa, vaan itsestään selvää.

Kristilliseen elämään kuuluu käsite kilvoittelu. Kilvoittelu on taistelua hyvän puolesta. Meillä on jatkuvasti sisäinen kamppailu valintojen välillä. Nousevatko ne itsekkyydestä vai lähimmäiset huomioivasta asenteesta. Itsekkäät halut voittavat usein tahdomme tehdä hyvää. Itsekkyys on lopulta kuitenkin sitä, että tekee maaleja omaan päähän. Mutta vaikka meille tulisikin takkiin pyrkiessämme tehdä hyvää, meidän ei tarvitse vaipua toivottomuuteen tai menettää henkistä otetta elämästämme. Elämässä tulee tappioita, mutta on vain noustava.  Häviäminen ei ole koko todellisuus. Jumalan armo on suurempi kuin tappiomme.

Tappion hetkellä kristitty turvautuu Jumalaan. Kaikki ei ole oman voiman varassa. Tämä yksi asia on juuri se, miksi hän voi säilyttää henkisen vahvuutensa tappionkin hetkellä.

Pyritään parempaan. Ei anneta helppoja voittoja sille mikä on pahaa. Taistellaan hyvän puolesta ja jos kaadutaan, niin kaadutaan saappaat jalassa.

Kaksi naista, kaksi kohtaamista, kaksi suostumista

Kaksi naista, kaksi kohtaamista ja kaksi suostumista

Maailman kuuluisin tervehdys lausutaan usein latinaksi: Ave Maria, Gratia plena, Dominus tecum. Ne ovat enkeli Gabrielin sanoja, kun hän tuli Marian luokse: Ole tervehditty Maria, sinä armon saanut. Herra on kanssasi (Luuk 2:28).
Alkujaan enkelin tervehdys on kuulunut Marian omalla kielellä arameaksi: Shalom! Rauha sinulle! Tuosta alkoi tapahtumasarja, joka merkitsi Marian tulemista Herran äidiksi ja Jumalan Pojan tulemista ihmiseksi.
Evankeliumin edellä kirkossa luetaan sunnuntaina Vanhasta testamentista toinen kertomus, jossa myös nainen on merkittävässä osassa. Siinä kertomuksessa Eva on kohdannut pimeyden enkelin käärmeen hahmossa ja langennut syömään kielletyn hedelmän (1 Moos 3).
Kun lankeemus alkoi ensimmäisen naisen, Evan suostumisesta pahan houkutukseen, niin pelastuksen aika alkoi toisen naisen, Marian suostumisesta Jumalan tahtoon. Kertomuksia verratessa voi huomata myös sen, että käärme ei tervehtinyt Evaa. Hän ei tuonut mukanaan rauhaa (shalom), vaan pimeyden ja kaaoksen! Tärkeämpää silti on huomata kertomuksen jatko. Samalla kun Jumala kirosi käärmeen matelemaan tomussa, hän antoi kätketyn lupauksen käärmeen lumouksen murtamisesta. ”Vaimon siemen on polkeva rikki sinun pääsi.” Kirkko on aina nähnyt näissä sanoissa ennustuksen Jeesuksesta, joka syntyi neitsyestä ilman miehen apua. Tuo nainen oli Maria ja hänen siemenensä, joka voittaa pahan vallan, on Jeesus.
Meitä kutsutaan elämässä moniin asioihin. Mille me sanomme kyllä? Onko meillä tarvittaessa voimaa sanoa toisille kutsuille ei? Rauha tulee kuitenkin vain Jumalan kutsun mukana. Valo ja vapaus Jeesuksen kautta.

Hartauskirjoitus Satakunnan Kansaan (Marianpäivä 2017)

Tuomo Lindgren
Harjavallan kirkkoherra

Näyttökuva 2017-03-26 kello 10.07.53.png

Kuva armosta

Tammisunnuntai 2017

Tänään vietetään Harjavallan seurakunnassa tammisunnuntaita. Jos olen ymmärtänyt oikein, tällä ei tarkoiteta samaa, mitä muualla suomessa tammisunnuntailla saatettaisiin tarkoittaa.

Nimittäin 1918 tammikuussa  – 99 vuotta sitten kaksi erilaista käsitystä vapaudesta ja itsenäisyydestä ajautuivat vastakkain Suomessa. Vain viikkoja vanha itsenäisyys ja ulkovaltojen tunnustus asialle oli takana, kun koko kansan kehitys oli vaarassa. Suomeen oli jäänyt vielä runsaasti venäläisiä sotilaita ja toivottiin poistuvan pikaisesti Suomesta. Mutta niin ei tapahtunut. Se aiheutti pelkoa, että heidän myötään venäjällä kuohunut vallankumous ulottuisi Suomeen.

Maahan oli saatava rauha ja järjestys. Ratsuväen kenraaliluutnantista Mannerheimista tuli vapautustaistelun ja Suomen laillisen hallituksen joukkojen ylipäällikkö. Hän antoi joukoilleen käskyn riisua Pohjanmaan venäläiset joukot aseista. Operaatiot käynnistyivät sunnuntaina ja maanantaina 27.-28.1.1918 ja ensimmäiset suojeluskuntalaiset kaatuivat Laihialla sunnuntaina. Tällaista Tammisunnuntaita muistellaan Pohjanmaalla.

Harjavallassa on tammisunnuntai on eläkeläisten sunnuntai. Emme muistele erityisesti kansakuntamme alkutaipaleen tapahtumia. Toki niitäkin on välillä hyvä muistaa, mutta silloin tehdään väärin, jos sitä käytetään vanhojen haavojen aukaisemiseen. Kansakunta oli jakaantunut ja talvisota yhdisti sen eroavuuksista huolimatta. On väärin käyttää 100 vuoden takaisia asioita poliittisena aseena. Toki vanhoja haavoja on jäänyt, mutta ne ovat parantumassa.

Tänään iloitsemme ihmisen elämästä – joka on kulkenut tuota elämänkaaren matkaa lapsuudesta nuoruuteen, nuoruudesta aikuisuuteen ja aikuisuudesta vanhuuteen. Matka on ollut pitkä, mutta kaikki matkan vaiheet on kestetty. Siksi kai juhla vietetään tammikuussa. Sanassa on tuo ylväs ja kestävä puu tammi. Tammi on kestävyyden kuva ja muistuttaa nyt teitä.

Tammi eläkeläisyyden jonkinlaisena vertauskuvana tarkoittaa kai sitä, että elämässä on kestetty monet tuiverrukset ja tuulet. On selvitty. Muistatteko missä laulussa tammi mainitaan?

Tuomas seisoo niin kuin tammi. Hän oli isokokoinen ja vahva, jota muut veljet eivät pystyneet kaatamaan. Hän voitti veljesten väliset painiottelut. – Hän oli sen lisäksi myös vähäpuheinen jonka toiminta eleetöntä ja vakaata. Ei mikään supliikki seuramies.

Tammi-ihminen ei ole vain ruumiillista kestävyyttä. Se on mielestäni kestävyyttä henkisesti – omissa periaatteissaan. Hän on järkähtämätön eikä kulje jokaisen tuulen mukana.

Kestävyys on hyve myös hengellisen elämän alueella. Eli puhutaan uskon kestävyydestä. Tai uskossa kestävä, sellainen, joka kestää koettelemukset ja kiusaukset. Niiden kasvattamana hän tulee myös viisaaksi.

Jotta voi olla kestävä hengellisesti, on tunnettava paremmin itsensä ja uskonsa. Muuten ei tiedä mistä pitää kiinni ja kannattaako. Kestävä usko ei varsinaisetsti tarkoita silti ihmisen omaa voimaa. Se on enemmän luottamusta siihen, että meistä pidetään kiinni. Jumala pitää meistä huolta.

Elämme reformaation merkkivuotta 500v . Luterilaisen uskomme yksi tunnuslauseista on varmasti teillekin tuttu jo rippikoulusta: sola gratia, solus Christus, sola fide. Yksin armosta, yksin uskosta yksin Kristuksen tähden.

Lause kuvaa ihmisen suhdetta Jumalaan ja ihmisen pelastumista. Siinä halutaan antaa kunnia yksin Jumalalle. Ihminen ei voi varastaa tätä kunniaan itselleen. Haluamme usein olla oman onnemme seppiä ja myös tuntea sen, että olemme itse saavuttaneet jotakin. Elämää katsotaan taaksepäin ja samalla arvioidaan, olemmeko saaneet jotakin aikaiseksi. Annamme arvon omassa elämässä luonnollisesti vain omille saavutuksille. Siinä punnitsemme elämäämme. Tällainen pohdinta voi olla joskus kipeääkin, varsinkin jos arvo voidaan antaa vain ulkoisesti mitattavilla asioilla: koulumenestys ja oppineisuus. Mikä arvonimi – tohtori, maisteri, ylioppilas, ammattikoulun käynyt; tai mikä ammatti henkilöllä on ollut. Kuinka arvostetussa työssä on toiminut. Onko ollut hyvä työntekijä, ammattilainen. Ammattiylpeys voi olla tärkeää. Mutta sitten sellainen ihminen, kotiäiti, joka on antanut elämänsä lasten kasvattamiseen, saattaa kokea vaikeana oman elämänsä arvostamisen. Hänellä ei ehkä ole esittää oppiarvoa tai ammattia. Niidenkö varassa oma arvo punnitaan.

Kun ajattelee eteenpäin, niin ei niiden korkeasti oppineidenkaan arvio ihmisenä tule lopulta asemasta tai varallisuudesta. Ratkaisevaa on se, minkälainen ihminen on ollut toisia kohtaan.

Eräs mies näki vaimonsa tekevän kuolemaa eikä voinut mitenkään häntä auttaa. Hän kertoi myöhemmin, että kaikki oppiarvot ja ammatillisen menestyksen saavutukset sulivat. Tärkeää oli se, mitä oli tapahtunut heidän välillään. Hänelle iski katumus: miksi en ollut ilmaissut iloa ja rakkautta enemmän.

Mutta elämän kaikkein tärkein asia ei olekaan minun omien ponnistusteni ja voimien varassa. Se on lahja. Se annetaan minulle ilmaiseksi. Rakkaus on lahja, sillä ei yleensä voi kehua. Muussa tapauksessa se olisi täysin saavuttamattomissa. Kysymys on siksi Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan.

Ymmärrämme tämän jotenkin. Jumalan suuruus ja hänen lahjansa, minkä omistamme uskon kautta.

Kun eilen pohdin armoa, mietin sille kuvallista ilmausta. Miten piirtäisit yksinkertaisesti käsitteen ”armo”. Asialle, mikä uskon kannalta on keskeinen, luulisi helposti löytyvän jonkinlainen kuvallinen ilmaus. Otetaan esimerkkejä:

Rakkaus – sydän. Jokainen joka laittaa sydämen tekstiviestinsä jatkeeksi viestittää jotakin lämpimästä suhtautumisesta toiseen.

  • Usko: sydän jonka sisällä on risti
  • Toivo: ankkuri
  • Viha: salamoita
  • Sielu: lintu
  • Jumala: kolmio, minkä sisällä avoinna oleva silmä.
  • Tuolla takana Tuula Jutin maalauksessa on paljon kristinuskon kuvamaailmaa.

Miten armo kuvataan? Kyselin tätä facebookissa.

Ehdotuksia tuli joitakin

  • Pelikaani – vanha vertauskuva, jonka mukaan pelikaani ruokkii lapsiaan omalla verellään.
  • Armo on vapautta. Tuo voisi avata tätä kuvaksi: Avatut tai särjetyt kahleet.
  • Kyyhkynen oksa nokassa tai sateenkaari. Kummatkin kuvia vedenpaisumuksen tarinasta Nooan aikana. Sateenkaari oli Jumalan taivaalle laittama merkki ennen kaikkea hänelle itselleen muistutukseksi siitä, että hän ei hukuta maailmaa enää vedenpaisumuksella oli ihmiset sitten hyviä tai pahoja.
  • Niinpä Jumala antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Aurinko ja sade ovat armon kuvia.
  • Mielenkiintoinen ehdotus oli Osmo Rauhalan maalaus Pyhän Olavin kirkossa. Teos nimeltä armo. Siinä pieni lintu ruokkii kalaa. Varpunen antaa vähästään pienelle kalalle. Toisen lajin edustaja ruokkii toista. Se on lajien itsekkyyttä korostavan evoluutioteorian vastaista.

 

armo.jpg

Tämä kuva on kaunis.

 

Armo on jakamista.

Se on yhteisyyttä.

Se on toisen tunnistamista kaltaisekseen

Se on välittämistä ja mukaan ottamista

 

 

 

 

 

Avataan lahjat jo nyt

Näyttökuva 2016-12-04 kello 9.27.30.pngAvataan lahjat jo nyt

Elämä on täynnä odottamista. Odotamme iltaa, odotamme aamua, työtehtäviä, ihmisten tapaamisia, ruokatuntia, pääsyä kotiin ja kesälomaa. Odotamme sadon kypsyvän, lasten kasvavan.

Odottaminen on usein ikävää mutta myös tärkeää. Se on tärkeä taito oppia. Kaikkea ei saa heti, on oltava kärsivällinen.

Minusta vaikuttaa kuitenkin siltä, että kärsivällisyys ei ole enää hyve. Nykyaikaa leimaa kärsimättömyys. Enää ei haluta odottaa ja tehdä valmisteluita tavoitteen saavuttamiseksi. Kaikki on saatava heti. Markkinakoneisto kasvattaa meitä myös tähän suuntaan: ”Hemmottele itseäsi. Osta nyt maksa myöhemmin.” Säästämisestä johtuvaa odottamista ei haluta kokea.  Miksi odottaa siis jouluakaan? Avataan lahjat jo nyt!

Jokainen lapsikin tietää, että se ei ole oikein. Joulua tulee odottaa. Päiviä kuuluu laskea ja kalenterin luukkuja avata. Vasta jouluna on juhla. Juhla ei tunnu juhlalta, jos valmistautuminen puuttuu. Joulun odottaminen on tehty hauskaksi. Siinä odottamisen aika voidaan laskea tarkasti. Niin lapset tekevät. Mutta oikeastaan emme odota enää joulua. Jeesushan syntyi yli 2000 vuotta sitten. Me odotamme hänen paluutaan ja taivaallisen juhlan alkamista. Emme tiedä milloin se tapahtuu eikä sen odottamiseen ei ole hauskaa kalenteria ja luukkujen avaamista. Mutta lahjan saamme avata jo nyt. Se on lahja Jumalalta ja saamme sen jokaisessa ehtoollisessa. Saimme sen kasteessa ja saamme sen kuullessamme Jumalan sanaa. Siinä lahjassa Jumala antaa meille itsensä. Se on pelastuksen ja iankaikkisen elämän lahja. Pidät ehkä uutta puhelinta parempana lahjana. Mutta puhelimet hajoaa, tämä taas tekee sinut ehjäksi. Tule siksi jumalanpalvelukseen avaamaan kärsimättömänä lahja jo tänään.

Tuomo Lindgren

Harjavallan kirkkoherra

Pyhäpäivän Sana Satakunnan Kansaan (4.12.2016 julkaistavaksi)

Mitä Luther sanoisi tänään?

Kun opetat veljiä näin, olet hyvä Kristuksen Jeesuksen palvelija ja saat itsekin vahvistusta siitä uskonopista ja oikeasta opetuksesta, jota olet noudattanut. Hylkää jumalattomat ja joutavat tarut. Harjoita itseäsi oikeaan uskoon. Ruumiin harjoittamisesta on vain vähän hyötyä, mutta oikeasta uskosta on hyötyä kaikkeen, sillä siihen liittyy lupaus sekä nykyisestä että tulevasta elämästä. Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen. Siksihän me näemme vaivaa ja kilvoittelemme, että olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten pelastaja, varsinkin uskovien.

1 Tim 4:6-11

Kristinusko ja kirkko on kestänyt kaksituhatta vuotta. Pienestä alusta siitä on kasvanut maailman suurin yhteisö. Aikojen kuluessa se on tosin jakautunut erilaisiin osiin. Viisi sataa vuotta on ollut luterilainen uskonsuunta olemassa – tai silloin alkoi reformaatio (499 vuotta sitten).

Mitä Luther sanoisi meille tänään? Mihinkä hän kiinnittäisi huomiota nyt? Aikanaan hän näki epäkohtia silloisessa katolisessa kirkossa paljonkin. Anekäytäntö, kiirastuli, pyhimysten palvonta, paavin valta, luostarilaitos munkkilupauksineen ja ennen kaikkea se, miten ihminen Jumalan edessä voi vakuuttua siitä, että ei joudu kadotukseen vaan saa armon.

Entä tänään? Onko meidän kirkossa piirteitä, jotka vaikuttaisivat hänestä Raamatun valossa kestämättömiltä? Jos hän katselisi kirkkoamme omasta historiastaan käsin, hän huomaisi paljonkin outoa. Hän näkisi maailman erilaisena erikoiset rakennukset ja tehtaat ja kulkuneuvot, kännykät. Sitten hän ihmettelisi terveitä ja hyvinvoivia ihmisiä – että kuvittelisi olevansa taivaassa. Toki vanhuksiakin, mutta hekin hyvävoimaisina. Näkisi meillä kirkon vaurauden – työntekijöitä on kirkossa paljon. Hän näkisi naisia alttarilla ja ehkä kummeksuisi asiaa. Luultavasti hän haluaisi kuulla ihmisten uskonelämästä. Häntä huolestuttaisi se, että rippiä ei käytetä lainkaan. Ehkä eniten hän pelästyisi sitä, että ihmiset ovat ottaneet evankeliumin, Jumalan armon verhoksi synnin tekemiselle.

Luther kamppaili omantunnon tuskassa pienten ajatusten tasolla olevien syntien kanssa. Evankeliumi oli hänelle suuri löytö, joka antoi hänelle voiman elää vapautunutta elämää. Mutta se ei vapauttanut häntä synnin tekemiseen.

Voiko hänen historiastaan käsin arvioida meidän kirkkoa. Ehkä ei kovin hyvin. Meidän on se arvio tehtävä itse.

Nyt 500 vuotta jälkeenpäin me kannamme hänen nimeään omassa kirkossamme. Me olemme niitä jotka nousivat vastaan silloisen kirkon vääryyttä, evankeliumin vastaisia piirteitä. Me olemme niitä, jotka sanovat, että ihmisen ja Jumalan väliin ei mahdu mitään ihmisen tekemää. Ainoastaan usko, joka ottaa vastaan Jumalan lahjan. Me olemme niitä, jotka kääntyivät kirkkoinstituutiota vastaan, mutta ei ylpeyden vaan nöyryyden tähden – koska Jumalaa tulee pelätä enemmän kuin ihmisiä.

Riidat katolisen kirkon kanssa ovat jääneet taakse. Se ei ole enää varsinainen ongelma. Me olemme aidosti samalla puolella. Tuomioita ei julisteta. Mutta entä suhteessa itseemme ja omaan historiaamme, omaan kirkon perintöön. Onko meille edelleen tärkeää pelätä Jumalaa enemmän kuin ihmistä? Luulen, että elämme sellaista aikaa, jossa varotaan puhumasta Jumalan nimessä mitään: ”Että tämä on Herran tahto” Me emme voi olla varmoja, sanotaan. Jumala on häivytetty syrjään. Meillä on vain ihmisten tekemiä tulkintoja. On vain inhimillisiä ajatuksia, valintoja ja tekoja. Silloin se on oikeassa joka taitavammin syyllistää muita ja saa enemmän porukkaa taakseen.

Voi olla että olen liian mustavalkoinen.

Lutherin tapauksesta tiedän sen, että hän ei etsinyt mielipiteilleen varmuutta ihmisten tulkinnoista tai enemmistön päätöksistä. Kun hän kysyi elämänsä syvintä perustusta ja syvintä varmuutta. Se varmuus ei löytynyt hänestä itsestään, se löytyi vain Jumalasta ja Jumalan teoista Jeesuksessa, mikä on ilmoitettu Raamatussa. Siksi hän sai rohkeuden seistä sen uskonvarmuuden takana, minkä oli saanut: Tässä seison enkä muuta voi.

Jos me kadotamme tämän kiinnekohdan, me kadotamme kaiken.

Vain elämää 70v ja 75v synttärit

Vain elämää 70- ja 75-vuotiaiden syntymäpäiväjuhla

Seurakunnassa vietettiin syntymäpäiviä. Juhlapuheenvuoroja oli pyydetty kolmelta henkilöltä. Kolme juhlittavaa jakoi muutamia muistoja vuosistaan. Minä pidin lyhyen päätöspuheenvuoron.

Olemme kuulleet hienoja ja kauniita hetkiä elämäntienne varrelta: Pikkutyttönä suurkirkossa Marsalkka Mannerheimin arkun äärellä ja häpeä siitä, kun kirjoitti nimensä muistokirjaan väärin. Tai kiitollisuus lapsista ja lastenlapsista tai monet varjelukset ja pelastumiset tilanteissa, joissa olisi voinut menettää henkensä. Mielestäni hyvä arviointitehtävä itselle on vastata rehellisesti kysymykseen, mikä on elämäni tähtihetki. Erilaisia vastauksia nousee mieleen.

Toissapäivänä perjantaina tuli suosittu ohjelma televisiosta Vain elämää. Meillä kotona seurataan sitä. Kuinka moni teistä tuntee ohjelman. Ajatus siinä on yksinkertainen ja kiehtova. Tunnettuja eri ikäisiä suomalaisia artisteja on koottu viikoksi yhteen. Joka päivä vuorollaan on jonkun osallistujan päivä, jolloin muut seurueen jäsenet laulavat oman tulkintansa tämän päivän artistin tuotannosta. Muusikko, joka usein on myös laulun tekijä tai säveltäjä, kertoo laulun syntyvaiheista tai sen merkityksestä.

Viimeksi oli Hectorin päivä. Hän on 1947 syntynyt mies. Jos hän asuisi Harjavallassa hän saisi ensi vuonna kutsun tähän juhlaan. Hän on viettänyt jo 50-vuotis taiteilijajuhlaansa. Hän on tehnyt monet tunnetut laulut, joita yhä tänään soitetaan.

Tv-ohjelmassa jokainen jakso nostaa kyyneleet heidän silmäänsä, myös televisioiden äärellä katsoja liikuttuu. Kuka teistä tunnustaa kyynelehtineensä näiden esitysten lomassa? … aika moni käsi nousee. En sitten puhu ihan omiani. Mietin mistä tämä liikuttuminen johtuu?

Toki se on liikuttumista heidän kertomuksistaan ihan sellaisenaan. Taiteilijat ovat luovia ja herkkiä ihmisiä. He ovat osanneet sanoa ja tulkita asioita ja elämän ilmiöitä, jotka ovat meillekin tuttuja. Me elämme ja tunnemme samoin. Heillä on kyky pysähtyä ihmettelemään niiden asioiden äärelle ja tehdä siitä musiikkia ja laulu, mikä ujuttautuu puseromme sisään ihon alle.

Lisäksi toinen laulaja tulkitsee toisen laulajan kappaleen. Hän tuo elämänsä ja kokemuksensa mukaan niihin ja tekee näin laulusta uuden. Kuulijat tuovat oman elämänsä lauluun mukaan. Monimutkainen vuorovaikutus herättää laulun eloon.

Kaulaan tatuoitu Mikael Gabriel lauloi Hectorin klassikkokappaleen Lumi teki enkelin eteiseen. Häntä varoitettiin koskemasta näin merkittävään biisiin. Hector kertoi laulun syntyneen kun hän luki lehdestä nuoren tytön itsemurhasta. Mikael Gabriel nuoresta iästään huolimatta on kokenut paljon vaikeuksia ja luopumisia, hän on itse hautonut itsemurhaa. Se on ollut hänelle siksi erittäin henkilökohtainen kappale. Hänen tulkintansa nousi syvältä hänen omista kokemuksistaan. Tällaisia suuret laulut ovatkin. Ne kertovat jokaisesta meistä. Voimme tunnistaa jotakin niiden kautta itsestämme.

Minkälaiset kuvat vilisevät teidän mielessänne näiden laulujen äärellä? Te tiedätte sen itse. Mustot heräävät eloon. Ja teidän ikäänne nähden niitä muistoja on jo ehtinyt kertymään: iloa, surua, pettymyksiä, onnistumisia, läheisten luopumista ja elämän lahjojen vastaanottamista.

Se on ollut vain elämää, mutta ehkä ei kuitenkaan Vain-elämää vaan Elämää isolla alkukirjaimella. Tänään me iloitsemme yhdessä kaikista vuosista. Kiitämme Jumalaa. Hänen enkelinsä varjelee ja pitää huolta teistä jokaisesta niin kuin on pitänyt huolta tähänkin asti. Taivaallisen Isän rakkauden kasvot katsovat sinua, tunnistavat sinut lapsekseen.

”Elämän perälauta” alkaa näkyä ja saada kysymään tarkoitusta koko tälle matkalle. Matka ei ole turha. Jälkiä jää läheisten sieluun ja omaan. …

… jotakin tämän suuntaista juttelin heille… En ollut kirjannut  ylös kuin muutaman ajatuksen. Koitin useammassa kohtaa liittyä edellä kuultuihin muistoihin, jotka olivat mieleenpainuvia ja hienoja.

… muistan lopussa puhuneeni myös tästä ajasta että maailmamme on aika kova paikka. Arvoiltaan kova ja työllistyminen vaikeaa. Siksi pyysin heitä jakamaan ehdotonta rakkautta jälkikasvulle. He tarvitsevat sitä.


Arkistot

Touko 2017
ma ti ke to pe la su
« Maa    
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
293031