Lampaat suden vaatteissa

Näyttökuva 2017-10-29 kello 11.00.35.png

Mainokset

Elämän tanssi

Elämän tanssi

Päätöspuheenvuoro 70 ja 75-vuotiaiden juhlassa. (ensin aloin lyhentää valmistelemaani puhetta. sitten tein juhlan aikana kokonaan uuden)

Alkuun mainitsin, että jos äitini eläisi, hänkin voisi osallistua tähän juhlaan.

Olin ajatellut puhua teille painista enkelin kanssa (Mikkelinpäivänä), mutta kuulemani haitarinsoitto alkoi tuoda ajatuksiini toisenlaista sisältöä. Mieleni täytti elämän tanssi.

Elämän tanssi kutsuu mukaansa heittäytymään koko ruumiillaan ei vain järjellä ja ajatuksilla. Elämän tanssissa ei jäädä seinän vierustalle istumaan. Ei luterilaisenkaan uskon mukaan pidä jäädä miehen tai naisen istumaan seinäruusuksi, vaan heittäytyä mukaan elämän tanssiin silläkin uhalla, että ei osaa tai kompastuu. Elämä saa olla rosoista se on aina …

Kun isommat tanssit on tanssittu, on aika katsoa menneisiin jälkiin. Minkälaiset jäljet tanssikengät ovat piirtäneet elämän parketille.

Lopulla on aika hyväksyä elämänsä virheineen ja pyytää Jumalalta armoa. On aika kiittää siitä elämästään

Elämän tanssissa on tullut astuttua toisten varpaille ja tönittyä muita lavalla olijoita kun on ollut vauihdikkaita pyörähdyksiä.

Kun sitä jälkeenpäin ajattelee, huomaa että tarpeetonta uhoa on liittynyt omaan pyörimiseen.

 

Maria ei mahtunut muottiin

Rippikoulun starttikirkko (2017) – kolme kuvaa: 1) perinteinen asetelma 2) nainen katsoo ulos laatikosta 3) Jumala ei ole laatikossa (I don’t fit in your box)

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.” Luuk. 10: 38-42

Evankeliumin tapahtuma on mielenkiintoinen. Monet Jeesuksen vertaukset kertovat miehistä. Nyt kerrotaan kahdesta naisesta, siskoista. Äkkiseltään katsottuna toinen oli ahkera ja toinen laiska. Toisella oli kädet täynnä töitä ja toinen oli toimettomana, pakoili vastuutaan. Siskot olivat erilaisia.

Teillä monella on sisko tai veli kotona. Mieliinne varmasti nousee esimerkkejä, miten tekin olette erilaisia ja minkälaisia kuvauksia teistä käytetään.

Luetussa evankeliumissa ilmeni myös se, että sisarusten välit ovat vähän kireät – se ei liene yllättävä tieto. Vaikutti siltä, että Martta oli kärsinyt vääryyttä ja pyysi Jeesusta asettumaan puolelleen ja torumaan laiskaa siskoa, joka ei tehnyt mitään vieraiden hyvinvoinnin eteen. Mieleeni nousee tuttuja lauseita: ”Miksi aina minä joudun tekemään…” ”Sano nyt sääki sille, että se tekee jotakin.”

Kuvattu siskojen välinen riita on kahden tuhannen vuoden takaa. Se on tapahtunut toisessa maassa ja toisessa kulttuurissa. Kun evankeliumin kuvausta tutkitaan tarkasti, siinä huomioidaan sen ajan historiallinen tilanne. Yllättäviä piirteitä voi löytyä. Evankeliumin sisarusten välinen asetelma saa toisenlaisen näkökulman. Riita ei ehkä koskenutkaan sitä, että Martalla oli paljon töitä, vaan sitä, minkälaisia vapauksia Maria oli ottanut itselleen.

2000 vuotta sitten maailma oli toisenlainen. Yksi merkittävä ero oli naisen asema. Naisen elämä oli silloin hyvin tarkkaan säädelty, missä hän sai kulkea ja kenen kanssa seurustella. Vallitseva käytäntö oli se, että naisen paikka oli kotona: hän huolehti lapsista, teki ruuan ja seurusteli pääasiassa vain toisten naisten kanssa. Hän ei saanut edes pitää hiuksiaan avoimena kodin ulkopuolella, vaan aina leitettynä. Nykyään joissakin maissa tilanne on edelleen samanlainen. Jos nainen tuolloin oli rikas tai asui rikkaassa perheessä, hänellä oli helpompa sillä palvelijat ja orjat hoitivat monia talon tehtäviä.

Kertomus antaa vihjeen siitä, että Martta oli rikas. Hän omisti itse talon, jossa asui, koska sanottiin, että Martta otti Jeesuksen vieraakseen eikä siis Martan puoliso. Hän oli niin varakas, että häntä kunnioitettiin ja hänellä oli valtaa toimia näin. Hän oli myös niin rikas, että hänellä oli varmasti palvelijoita. Siksi on epäuskottavaa, että juuri hänellä olisi ollut kädet täynnä töitä.

Varsinainen ongelma olikin siinä, että Maria asettui istumaan Jeesuksen jalkojen juureen, kuuntelemaan hänen opetusta. Tapa miten asia ilmaistaan: istua opettajan jalkojen juureen ilmaisee, että hän on Jeesuksen opetuslapsi. (Paavali oli ylpeä siitä, että hän oli kuuluisan Gamalielin oppilas. Hän kertoo kinka häntä on Gamalielin jalkojen juuressa opetettu tarkkaan noudattamaan isien lakia)

Tuona aikana oli ennenkuulumatonta, että kukaan itseään kunnioittava opettaja otti naisen oppilaakseen ja oli naiselta melko uhkarohkeaa asettua oppilaaksi. Sen ajan mittapuiden mukaan naisille ei silloin kuulunut eikä sopinut koulun käynti. Ajateltiin, että menee opinnot hukkaan, kun hänestä kuitenkin tulee jonkun miehen vaimo eikä siihen oppineisuutta tarvita. Maailma oli ennen tällainen, mutta ahtaat muotit, joihin ihmisiä sullotaan, ovat murtuneet. Maria mursi jo 2000 vuotta sitten liian ahtaaksi käyneen muotin, johon ei mahtunut. Hän istui kuuntelemaan opettajaa ja oli luultavasti jo aikaisemmin istunut opetusta kuuntelemassa samalla tavalla.

Martan mielestä Marian paikka oli keittiössä. Martta ei voinut suoraan syyttää Jeesusta. Se olisi ollut loukkaavaa, mutta hienoilla sanakäänteillä hän antoi ymmärtää, että Marian temppuilu ei käy. Hänen on pysyttävä siinä laatikossa ja siinä osassa, mikä hänelle kuuluu.

Yllätys nykyajan lukijalle on ehkä se, että Jeesus puolustaa Mariaa. Hän ei mitenkään pehmennä viestiään Martalle, sanomalla että he ovat molemmat hyviä ja arvokkaita ja ansaitsevat kiitoksen – vaan hän sanoo, että Maria yksiselitteisesti toimi oikein.

Jeesus avasi ahtaaksi käyneitä laatikoita ottamalla Marian oppilaakseen. Jumalan edessä ei ole eroa sillä oletko mies vai nainen. Siinä kaikki ovat yhden vertaisia. Jokaisen on kuultava Jumalan sanaa Marian tavoin.

Teillä alkaa tästä rippikoulu: tytöillä ja pojilla, vai sanonko miehillä ja naisilla. Evankeliumin tapahtumaa vertauksena käyttäen, voidaan sanoa, että rippikoulussa istutaan Jeesuksen jalkojen juureen Marian tavoin, tulemme hänen oppilaakseen. Tuo aika rippikoulussa ei tarvitse olla pakkopullaa tai jotakin tylsää. Vaan myös sitä, että etsitään vastauksia elämän tärkeimpiin kysymyksiin – ei siihen, mikä minusta tulee isona. vaan vielä enemmän Miksi minä olen olemassa? Tekeekö raha sinut onnelliseksi vai onko jotakin vielä enemmän? Onko jotakin enemmän kuin tyttö/poikaystävä, perhe, auto, älypuhelin ja ammatti.

Maria istui kuuntelemassa. Se mitä Jeesus opetti oli erilaista, koska se oli syvästi totta, tavalla, jota hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut. – rippikoulu ei ole vain kuuntelemista. Se on vielä enemmän kysymistä. Se on silmien avaamista sen Jumalan seurassa, joka haluaa murtaa ahtaita muotteja.

On hyvä tulla tietoiseksi niistä laatikosita ja muoteista, joihin sinua on asetettu, joihin ei ehkä mahdu tai joihin yrittää mahdollisesti muita mahduttaa. Tällaiset ahtaat laatikot ovat mielikuvia, ennakkoluuloja, toimintamalleja, itsestäänselvyyksiä. Joskus ne käyvät ahtaaksi ja niitä voi kyseenalaistaa.

Mutta myös Jumalaa yritetään mahduttaa laatikkoon. Jumala on enemmän kuin ahtaat ajatuksemme. Rippikoulussa on mahdollisuus tulla tietoiseksi näitä laatikoita ja nähdä elämää niiden ulkopuolella. Valitse sinäkin rippikoulusi aikana Marian hyvä osa, jossa ahtaat raamit avautuvat ja näkymä on huikeampi kuin koskaan.

Silence – Hiljaisuus

Piispantarkastus – Silence

 

814: 1-3 / 4-5

Katsoin tiistaina Martin Scorsesen elokuvan Silence. Elokuvan nimeä ei ole suomennettu – Hiljaisuus.

Elokuva on kertomus kahdesta jesuiittapapista, jotka lähtevät etsimään Japanin lähetyskentällä kadonnutta oppimestariaan. 1600-luvulla Japani oli vaarallinen paikka kristitylle. Papit oli tapettu ja kirkkoja ja kristittyjä vainottiin. Kirkon rippeet olivat hajallaan Japanissa. He olivat painuneet maanalle kätköihin. Mutta sieltä koloistakin Japanin viranomaiset löysivät heitä ja kidutuksen uhalla pakottivat kieltämään uskonsa ja pilkkaamaan Kristusta. Heidän oli astuttava Kristusta esittävän kuvan päälle. Usein se riitti. Toisinaan vaadittiin sylkemään krusifiksiin ja herjaamaan Jeesusta. Kaikki uskovat eivät siihen pystyneet ja heille koitti hidas kuolema.

Jesuiittapapit tulivat vaaralliseen maailmaan. Nähdessään nämä vainot ja kristittyjen ahdingon heidän uskonsa joutui koetteelle. Miksi Jumala antaa tämän tapahtua? Miksi hän on hiljaa. Elokuva Silence on Jumalan hiljaisuutta synnin ja väkivallan maailmassa. Jumala ei puuttunut nähtävällä tavalla tapahtumien kulkuun.

Jumala on tänäänkin hiljaa. Hän on kyllä kerran puhunut Jeesuksen kautta. Se ääni on jäänyt soimaan. Se soi koska on olemassa soitin. Raamattu on ihmeellinen soitin. Sen lehdet värähtelee, kun Pyhä Henki puhaltaa. Jokainen kristitty on omalla paikalla soitin. Piispantarkastuksessa soitinta huolletaan. Millä tavalla Jumala on täällä hiljaa? Millä tavalla siitä huolimatta ääni kuuluu?

Syvälle painuvat sanat

Iltakirkko 6.9. (musiikki Freija, esittivät mm. Matti Laitinen, Lauluni sekä Koti Peräpohjolassa säv. trad. Sanoitus O. Oinas)

Sananl. 18: 4-8, 21

Syvä kuin meri on harkittu puhe,
virraksi paisuu viisauden lähde.
Ei ole oikein pitää syyllisen puolta
ja sortaa syytöntä oikeudessa.
Riita on lähellä, kun tyhmä puhuu,
hän kärttää itselleen selkäsaunaa.
Oma suu on tyhmän tuho,
omat sanat punovat hänelle ansan.
Makealta maistuvat panettelijan puheet,
ne painuvat syvälle sisimpään.
Kielen varassa on elämä ja kuolema –

niin kuin kieltä vaalit, niin korjaat hedelmää.

Musiikki: Freijan esittämä laulu: Kotiseutu Pohjolassa

Viime sunnuntaina luin Satakunnan Kansasta että Helsingin eniten kuvattu taiteellinen monumentti lienee Sibelius-monumentti. Sitä käy katsomassa vuosittain noin puoli miljoonaa kävijää. Veistos painaa 24 tonnia ja siinä on yli 600 putkea hitsattu toisiinsa kiinni. Monumentti on 8,5 metriä korkea, 10,5 metriä pitkä ja 6,5 metriä syvä.

Sen on tehnyt taiteilija Eila Hiltunen. Monumentista tehtiin lehtijuttu siksi, koska sen paljastustilaisuudesta tulee huomenna (7.9.2017) kuluneeksi 50 vuotta. Eila Hiltunen on tehnyt myös Poriin joen rantaan taideteoksen nimeltä Polyfonia. Se valmistui 30 vuotta sitten

Sibelius-monumentti oli hyvin kiistelty teos. Se sai murskaavaa kritiikkiä. Sibelius merkitsee suomalaisille paljon. Monet olisivat halunneet näköispatsaan, Sibelius-monumentti ei ole näköistaidetta. Se lähestyy aihettaan toisella tavalla, haluten tavoittaa jotakin musiikista – ei vain sen tekijää. Hiltuselle lähetettiin paljon vihapostia, jopa sellaista johon oli sivelty ulostetta. Teos herätti voimakkaita tunteita.

Hiltunen kirjoitti myöhemmin, että ”teokseen liittyvät luomisen tuskat, vastustus, vaikeat työolosuhteet ja nuiva vastaanotto ovat jättäneet niin kipeän kohdan mieleeni, että mikään jälkeenpäin tuleva ylistys, ulkomailta tuleva palkinto tai kunnianosoitus tai valtionpäämiesten huomio – – ei ole pystynyt pyyhkimään mielestäni näitä ikäviä kokemuksia”

Monumentin paljastustilaisuus televisioitiin. Siellä oli mukana myös presidentti Urho Kekkonen ja muut kutsuvieraat. Television välityksellä kaikki näkivät avoimesti itkevän taiteilijan. Kohtelu, jonka hän teoksesta sai, oli kohtuuton ja julma. Se vaurioitti pysyvästi hänen sisintään. Hän ei pystynyt itkuaan hillitsemään tuollaisessakaan tilanteessa, niin haavoille hän oli joutunut.

Otin tämän esimerkin menneisyydestä, minkä sanomalehti nosti esiin ja muistutti meille, että osattiin sitä ennenkin kiusata ihmistä julmalla tavalla. Tällaiset haavoittavat sanat ovat jokaiselle aikaansa seuraavalle liiankin tuttuja. Sanat eivät ole vain sanoja. Niillä voi satuttaa tavalla, mikä säilyy mielipahana läpi elämän. Sanat ovat saattaneet vaikuttaa rampauttavasti koko elämän kulkuun. Sanat voivat saada ihmisen mielen järkkymään ja sairastumaan.  Makealta maistuvat panettelijan puheet,
ne painuvat syvälle sisimpään.

Näitä sielun haavoja parannellaan pitkään. Epäilemättä jokaisella meillä on näitä aikoja ja hetkiä, jolloin sanat ovat satuttaneet. Ne ovat menneet ihon alle ja kaivautuneet sinne. Minne silloin menemme? Miten me puolustaudumme ja taistelemme itsemme jaloille?

Laulussa Kotiseutu Pohjolassa (Freija esitti sen Raamatun lukukappaleen jälkeen ennen puhetta) henkinen pakopaikka löytyy lapsuuden huolia vailla olleesta ajasta ja paikasta. Paikasta jossa sinua rakastettiin, jossa sinut kyselemättä hyväksyttiin.

Pappina olen toki kuullut kertomuksia rakkaudettomuudesta, jota on kohdattu oman äidin kautta. Ihminen, jolta kaikkein eniten odottaa hyväksyntää ja rakkautta onkin kääntynyt sinua vastaan ja loukkaa sanoillaan. Hän saa aikaan elinikäisen ja korjaamattoman vaurion. Silloin lapsuuden kotikaan ei anna sitä hyväksymisen ja rakkauden kokemusta, minkä sen pitäisi koko elämän matkalle antaa. Lapset tulisi rakastaa vahvoiksi. Se on juuri se, mitä lapsi tarvitsee aikuistuakseen.

Joillekin ”paikka jossa sinua rakastetaan” on metsä.  Metsä ei sinua varsinaisesti rakasta, mutta se ei myöskään moiti tai syytä. Siellä saa tuntea vapautta ja rauhaa.

Joskus musiikki auttaa. Sen avulla päästään lähemmän sydämen kieltä. Sen viestin antaa myös Matti Laitisen säveltämä ja sanoittama Lauluni, jossa sydämen asiat taipuvat laulun sanoiksi ja säveliksi: Voisin kai kertoa minäkin tarinan yhden, jos toisenkin. Laulaisin itkuista iloista, joita on matkani varrella. Laulaminen, laulun sanojen tekeminen tai kirjoittaminen ylipäätään ja laulujen kuunteleminen lohduttavat ja antavat hengähdystuokion. Ne ovat monelle piilopaikka, missä saa olla rauhassa.

Mikä sinulle on paikka, jossa sinua rakastetaan? Minne sinä voit mennä, mistä saat voimaa kestää mitätöivät sanat?

Entä tarinan toinen puoli?

Miten hyvin olet selvillä omien sanojesi vaikutuksesta muihin? Tiedätkö, kuinka syvälle sinun sanasi ovat joskus menneet jonkun ihon alle? Minua on toisinaan pysäytetty pohtimaan sanojeni vaikutusta. Olen luonteeltani puhelias ja joskus vähän liiankin helposti mopo karkaa käsistä ja tulee sanottua asioita ennen kuin on ajatellut sanottavaansa. Olen joutunut pyytämään anteeksi.

Tajusin samalla sen, että anteeksisaamisen jälkeenkin jäljet jäävät. Särkynyt ei tule taikasanalla ehjäksi. Mutta anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen jälkeen elämä jatkuu. Siinä kohtaamisessa jonkinlainen sovinto on saatu aikaan.  Sanojen jäytäminen sisimmässä pysähtyy – ne eivät kaivaudu enää syvemmälle, kun niiden sanoja katuu sanojaan ja tunnustaa ne vääräksi. Alkaa hiljainen eheytyminen.

On hyvä tulla tietoiseksi sanojen vaikutuksista, omista ja muiden.

Paavali sanoo Jeesusta mukaillen: Siunatkaa älkää kirotko. Siunaaminen on hyvien ja hoitavien sanojen sanomista – kiroaminen on sitä, jolla toinen ihminen mitätöidään ja sidotaan häpeään.

Suurin hyvyys on Jumalassa. Se on kirkon syvintä sanomaa: Jumalan on hyvä. Hän on hyvä sinulle aina ja kaikkialla. Sanon sen vaikka se tuntuu ehkä tylsältä. Siksi toivon, että kirkko voisi olla paikka rakkaudelle, jota varten se oikeasti on olemassa. Jumalan ehdoton rakkaus on olemassa sinua kohtaan – olit sitten haavoitettu tai se, joka tietää haavoittaneensa toisia ja sitä katuu. Jumala rakastaa sinua silloinkin. Ja kirkko voi olla paikka tuon rakkauden tulemiseksi todeksi. Jumalan ehdoton rakkaus on lääke panettelijoita vastaan. Se katkaisee siivet pahoilta puheilta. Se tekee hiljaisesti meitä myös ehyemmäksi, kun olemme särkyneet.

(illan kulku oli – musiikkia-Sanaa-musiikkia-rukousta-musiikkia.)

 

Maineeni Jumalan silmissä

Maineeni Jumalan silmissä

Kaikki tuotteet ovat merkkituotteita. Toisella merkillä on parempi tarina kuin toisella ja ostamalla tuo merkkituote, tullaan osaksi sen tarinaa. Sen avulla rakennetaan ja parannetaan omaa julkisuuskuvaa. Jokainen on mukana tässä julkisivunsa rakentamisen pelissä jollakin tavalla. Olemme yleensä hyvinkin kiinnostuneita omasta maineestamme ja haluamme sen varjella. Sitä rakennetaan monia vuosia. Ihmisen maine on tärkeä asia. Kahdeksas käsky on annettu suojelemaan sitä.

Jeesus ei yrittänyt ylläpitää puhdasta mainetta. Hänen tiensä oli sille vastakkainen. Hän oli taivaan kuninkaana tyhjentänyt itsensä jumalallisesta loistosta ja alentanut itsensä syntymällä ihmiseksi. Maan päällä hän seurusteli ihmisten kanssa, jotka eivät täyttäneet kunniallisen ihmisen vähimmäisvaatimusta. Siksi hän sai tärkeistä ja maineikkaista ihmisistä vastustajia. Kerran kuitenkin korkealla vuorella muutamat oppilaat näkivät hänet riisuttuna alennustilastaan, sellaisena kuin hän oikeasti on: kirkastettuna.

Niin tärkeää kuin maineen säilyttäminen onkin, se ei ole ykköstehtävämme. Omakuvan kirkastamista tärkeämpää olisi kirkastaa Kristusta. Siihen meidät on kutsuttu. Jeesus tiesi, että hänen maineensa tulee seuraajien varjoksi (Mk 13:13). Tuota varjoa tärkeämpää on se, mitä me olemme Jumalan silmissä. Olemmeko tulleet osaksi Jeesuksen tarinaa, mikä johtaa ylösnousemukseen? Hyvä hengellinen harjoitus onkin pohtia, mitä minun tekemiseni eniten kirkastaa – omaa kilpeä vai Jumalan kunniaa. Onko teoissani ja sanoissani mitään sellaista, missä heijastuisi Jumalaan kätketty syvempi elämä? Kristityn elämässä Kristuksen pitäisi tulla suuremmaksi ja oma itse vähetä.

Ehkä olisi hyvä vetäytyä yksinäisyyteen Raamatun kanssa kysyen ja rukoillen: ”Mitä Sinä minusta tahdot? Kirkasta itsesi minulle.”

Tuomo Lindgren

Harjavallan seurakunnan kirkkoherra

Varaslähtö Juhannukseen

Varaslähtö Juhannuksen

Luuk. 1: 57-66

Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: ”Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.”

Ehkä tiedättekin, että juuri tänään päivä on pisimmillään ja yö lyhimmillään. On kesäpäivän tasaus. Se tarkoittaa sitä, että valon määrä on suurimmillaan. Valoisat yöt ovat mukavia. Suomi tunnetaan niistä. Se tekee kesästämme ainutlaatuisen.

Keskikesässä on jotakin taianomaista. Silloin suomalaiset haluavat olla luonnon lähellä, perusasioiden äärellä. Halutaan olla lähellä jotakin sellaista minkä tuntevat alkuperäiseksi ja aidoksi, väärentämättömäksi. – siellä vesistöjen rannalla koetaan alkuperäistä ihmisyyttä – yhteyttä luontoon. Usein suhde Jumalaan ja toisiin ihmisiin on särkynyt tavalla tai toisella. Jospa suhde luontoon olisi puhdas. Vaikka tuskin siinäkään moni ylpeilemään pääsee. Mutta edes juhannuksena ja keskikesällä voi kokea, ettei kaikkea ole menetetty. Jokin herkkyydestä on tallella. Aina ei tarvitse olla betoniseinien ympäröimä, vaan voi antaa myös lehtivihreän ravita sielua. Valo ja lämpö kutsuu meidät ulos veden ääreen juhannuskokkoja polttamaan.

Kesän kauneus ja luonnon lempeys ympäröi meidät. Mutta saako kauneus ja lämpö ja kesän valo meitä luonnon äärellä katsomaan sisintämme? Jos yhteyttä luontoon elvytetään, elpyykö myös suhde Jumalaan siihen kaikkein syvimpään olemisemme perustaan? Kuulemmeko valoisan yön hiljaisuudessa ja kokon valkeassa Jumalan puhuttelua vai ainoastaan tulen rätinää ja tuulen huminaa?

Juhannus on muutakin. Juhlimme Johannes Kastajan syntymää – puoli vuotta ennen joulua. Luin evankeliumista lyhyen pätkän siitä, kuinka Johannes Kastaja sai nimensä. Siinä vaiheessa hänen tulevasta tehtävästään ei juuri tiedetty mitään. Enkelit olivat sanoneet, että hänestä tulee suuri Jumalan mies, joka on kohdusta alkaen erotettu Jumalan säätämään tehtävään. ”Hän kääntää Israelin kansasta monet jälleen Herran, heidän Jumalansa, puoleen.”  Kun hän kasvoi aikuiseksi, hänen tehtävänsä opittiin tuntemaan. Hän oli huutavan ääni korvessa, joka saarnasi kääntymystä.

Hänen nimensä Johannes merkitsee suomeksi ”Jumala on armollinen”. Johanneksen toiminta ja sanat eivät kuitenkaan tuntuneet kovin lempeältä tai armolliselta, kun hän julistuksellaan tuntui uhkailevan ihmisiä – huonosti käy, jos hylkäätte Jumalan. ”Kirves on laitettu puun juurelle. Jokainen joka ei tee hyvää hedelmää hakataan irti.”

Jouluna, puolen vuoden päästä, juhlimme Jeesuksen syntymää. Se on meille valon juhla. Kristus tuo valon siihen pimeyteen, jossa ihmiset elävät. Jouluna kerrotaan juuri kuinka keskelle maailman ja sydäntemme pimeyttä on tullut Kristus-valo. Se on valo, joka koittaa kuoleman varjon maahan.

Nyt suurimman valon aikana Johannes muistuttaa meitä pimeydestä mikä on sydämissämme. Ei riitä, että valo paistaa yötä myöden ulkona, jos se ei paista sydämeen sisälle. Sinne Johannes haluaisi sen valon loistavan. Sitä valoa hän halusi ihmisten etsivän.

Eräs tarina sopii mielestäni hyvin tähän yhteyteen.

Vanha rabbi teki nuorille kysymyksen: mikä on se hetki, jolloin yö päättyy ja aamu alkaa. Nuoret miettivät kysymystä ja alkoivat ehdottaa vastauksia.

  • Kun ensimmäinen säde auringosta singahtaa esiin, silloin yö on vaihtunut aamuksi.
  • Se ei ole oikea vastaus
  • Kun ennen auringonnousua taivas alkaa ruskottaa.
  • sekään ei ole oikea vastaus
  • Joku oivalsi: kun linnut alkavat aamulla laulaa. Ne ilmoittavat aamun alkaneeksi.
  • ei sekään vastaus kelpaa
  • kun näkee riittävän kauas ja tunnistaa hahmot pihalla: puut, autot ja pensaat
  • Rabbi pudisteli päätään – ei
  • No kerro sinä meille, milloin yö vaihtuu aamuksi.
  • Aamu on alkanut, kun voit katsoa ihmisiä kasvoihin ja sinussa on kyllin valoa tunnistaaksesi heidät veljiksesi ja sisariksesi. Sitä ennen on yö, siihen saakka meissä on vielä pimeys vallalla.

Jotakin tällaistakin valoa me tarvitsemme sisimpäämme. Mutta miten se tapahtuu?

Todellinen valo koittaa kuitenkin vasta silloin kun näemme ensin oman pimeytemme, tiedämme että emme saa sitä omalla tahdollamme poistumaan. Aurinko ei nouse meidän käskystämme. Yö ei vaihdu aamuksi edes rukoustemme voimasta. Silloin meidän on annettava oma pimeytemme Jumalalle. Meidän on annettava Jumalalle itsemme kaunistelematta, syntisinä. Muuta meillä ei ole anaa. Hän poistaa pimeyden nostamalla meille auringon – Kristuksen. Silloin Jumalan armon aurinko paistaa syvälle sydämeen asti.

Tämän tähden Jumala on armollinen meille silloinkin, kun hän osoittaa meille pimeytemme. Hän saa meidät kaipaamaan valoa ja vapautta.


Arkistot

marraskuu 2017
ma ti ke to pe la su
« Lok    
 12345
6789101112
13141516171819
20212223242526
27282930