Silence – Hiljaisuus

Piispantarkastus – Silence

 

814: 1-3 / 4-5

Katsoin tiistaina Martin Scorsesen elokuvan Silence. Elokuvan nimeä ei ole suomennettu – Hiljaisuus.

Elokuva on kertomus kahdesta jesuiittapapista, jotka lähtevät etsimään Japanin lähetyskentällä kadonnutta oppimestariaan. 1600-luvulla Japani oli vaarallinen paikka kristitylle. Papit oli tapettu ja kirkkoja ja kristittyjä vainottiin. Kirkon rippeet olivat hajallaan Japanissa. He olivat painuneet maanalle kätköihin. Mutta sieltä koloistakin Japanin viranomaiset löysivät heitä ja kidutuksen uhalla pakottivat kieltämään uskonsa ja pilkkaamaan Kristusta. Heidän oli astuttava Kristusta esittävän kuvan päälle. Usein se riitti. Toisinaan vaadittiin sylkemään krusifiksiin ja herjaamaan Jeesusta. Kaikki uskovat eivät siihen pystyneet ja heille koitti hidas kuolema.

Jesuiittapapit tulivat vaaralliseen maailmaan. Nähdessään nämä vainot ja kristittyjen ahdingon heidän uskonsa joutui koetteelle. Miksi Jumala antaa tämän tapahtua? Miksi hän on hiljaa. Elokuva Silence on Jumalan hiljaisuutta synnin ja väkivallan maailmassa. Jumala ei puuttunut nähtävällä tavalla tapahtumien kulkuun.

Jumala on tänäänkin hiljaa. Hän on kyllä kerran puhunut Jeesuksen kautta. Se ääni on jäänyt soimaan. Se soi koska on olemassa soitin. Raamattu on ihmeellinen soitin. Sen lehdet värähtelee, kun Pyhä Henki puhaltaa. Jokainen kristitty on omalla paikalla soitin. Piispantarkastuksessa soitinta huolletaan. Millä tavalla Jumala on täällä hiljaa? Millä tavalla siitä huolimatta ääni kuuluu?

Mainokset

Syvälle painuvat sanat

Iltakirkko 6.9. (musiikki Freija, esittivät mm. Matti Laitinen, Lauluni sekä Koti Peräpohjolassa säv. trad. Sanoitus O. Oinas)

Sananl. 18: 4-8, 21

Syvä kuin meri on harkittu puhe,
virraksi paisuu viisauden lähde.
Ei ole oikein pitää syyllisen puolta
ja sortaa syytöntä oikeudessa.
Riita on lähellä, kun tyhmä puhuu,
hän kärttää itselleen selkäsaunaa.
Oma suu on tyhmän tuho,
omat sanat punovat hänelle ansan.
Makealta maistuvat panettelijan puheet,
ne painuvat syvälle sisimpään.
Kielen varassa on elämä ja kuolema –

niin kuin kieltä vaalit, niin korjaat hedelmää.

Musiikki: Freijan esittämä laulu: Kotiseutu Pohjolassa

Viime sunnuntaina luin Satakunnan Kansasta että Helsingin eniten kuvattu taiteellinen monumentti lienee Sibelius-monumentti. Sitä käy katsomassa vuosittain noin puoli miljoonaa kävijää. Veistos painaa 24 tonnia ja siinä on yli 600 putkea hitsattu toisiinsa kiinni. Monumentti on 8,5 metriä korkea, 10,5 metriä pitkä ja 6,5 metriä syvä.

Sen on tehnyt taiteilija Eila Hiltunen. Monumentista tehtiin lehtijuttu siksi, koska sen paljastustilaisuudesta tulee huomenna (7.9.2017) kuluneeksi 50 vuotta. Eila Hiltunen on tehnyt myös Poriin joen rantaan taideteoksen nimeltä Polyfonia. Se valmistui 30 vuotta sitten

Sibelius-monumentti oli hyvin kiistelty teos. Se sai murskaavaa kritiikkiä. Sibelius merkitsee suomalaisille paljon. Monet olisivat halunneet näköispatsaan, Sibelius-monumentti ei ole näköistaidetta. Se lähestyy aihettaan toisella tavalla, haluten tavoittaa jotakin musiikista – ei vain sen tekijää. Hiltuselle lähetettiin paljon vihapostia, jopa sellaista johon oli sivelty ulostetta. Teos herätti voimakkaita tunteita.

Hiltunen kirjoitti myöhemmin, että ”teokseen liittyvät luomisen tuskat, vastustus, vaikeat työolosuhteet ja nuiva vastaanotto ovat jättäneet niin kipeän kohdan mieleeni, että mikään jälkeenpäin tuleva ylistys, ulkomailta tuleva palkinto tai kunnianosoitus tai valtionpäämiesten huomio – – ei ole pystynyt pyyhkimään mielestäni näitä ikäviä kokemuksia”

Monumentin paljastustilaisuus televisioitiin. Siellä oli mukana myös presidentti Urho Kekkonen ja muut kutsuvieraat. Television välityksellä kaikki näkivät avoimesti itkevän taiteilijan. Kohtelu, jonka hän teoksesta sai, oli kohtuuton ja julma. Se vaurioitti pysyvästi hänen sisintään. Hän ei pystynyt itkuaan hillitsemään tuollaisessakaan tilanteessa, niin haavoille hän oli joutunut.

Otin tämän esimerkin menneisyydestä, minkä sanomalehti nosti esiin ja muistutti meille, että osattiin sitä ennenkin kiusata ihmistä julmalla tavalla. Tällaiset haavoittavat sanat ovat jokaiselle aikaansa seuraavalle liiankin tuttuja. Sanat eivät ole vain sanoja. Niillä voi satuttaa tavalla, mikä säilyy mielipahana läpi elämän. Sanat ovat saattaneet vaikuttaa rampauttavasti koko elämän kulkuun. Sanat voivat saada ihmisen mielen järkkymään ja sairastumaan.  Makealta maistuvat panettelijan puheet,
ne painuvat syvälle sisimpään.

Näitä sielun haavoja parannellaan pitkään. Epäilemättä jokaisella meillä on näitä aikoja ja hetkiä, jolloin sanat ovat satuttaneet. Ne ovat menneet ihon alle ja kaivautuneet sinne. Minne silloin menemme? Miten me puolustaudumme ja taistelemme itsemme jaloille?

Laulussa Kotiseutu Pohjolassa (Freija esitti sen Raamatun lukukappaleen jälkeen ennen puhetta) henkinen pakopaikka löytyy lapsuuden huolia vailla olleesta ajasta ja paikasta. Paikasta jossa sinua rakastettiin, jossa sinut kyselemättä hyväksyttiin.

Pappina olen toki kuullut kertomuksia rakkaudettomuudesta, jota on kohdattu oman äidin kautta. Ihminen, jolta kaikkein eniten odottaa hyväksyntää ja rakkautta onkin kääntynyt sinua vastaan ja loukkaa sanoillaan. Hän saa aikaan elinikäisen ja korjaamattoman vaurion. Silloin lapsuuden kotikaan ei anna sitä hyväksymisen ja rakkauden kokemusta, minkä sen pitäisi koko elämän matkalle antaa. Lapset tulisi rakastaa vahvoiksi. Se on juuri se, mitä lapsi tarvitsee aikuistuakseen.

Joillekin ”paikka jossa sinua rakastetaan” on metsä.  Metsä ei sinua varsinaisesti rakasta, mutta se ei myöskään moiti tai syytä. Siellä saa tuntea vapautta ja rauhaa.

Joskus musiikki auttaa. Sen avulla päästään lähemmän sydämen kieltä. Sen viestin antaa myös Matti Laitisen säveltämä ja sanoittama Lauluni, jossa sydämen asiat taipuvat laulun sanoiksi ja säveliksi: Voisin kai kertoa minäkin tarinan yhden, jos toisenkin. Laulaisin itkuista iloista, joita on matkani varrella. Laulaminen, laulun sanojen tekeminen tai kirjoittaminen ylipäätään ja laulujen kuunteleminen lohduttavat ja antavat hengähdystuokion. Ne ovat monelle piilopaikka, missä saa olla rauhassa.

Mikä sinulle on paikka, jossa sinua rakastetaan? Minne sinä voit mennä, mistä saat voimaa kestää mitätöivät sanat?

Entä tarinan toinen puoli?

Miten hyvin olet selvillä omien sanojesi vaikutuksesta muihin? Tiedätkö, kuinka syvälle sinun sanasi ovat joskus menneet jonkun ihon alle? Minua on toisinaan pysäytetty pohtimaan sanojeni vaikutusta. Olen luonteeltani puhelias ja joskus vähän liiankin helposti mopo karkaa käsistä ja tulee sanottua asioita ennen kuin on ajatellut sanottavaansa. Olen joutunut pyytämään anteeksi.

Tajusin samalla sen, että anteeksisaamisen jälkeenkin jäljet jäävät. Särkynyt ei tule taikasanalla ehjäksi. Mutta anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen jälkeen elämä jatkuu. Siinä kohtaamisessa jonkinlainen sovinto on saatu aikaan.  Sanojen jäytäminen sisimmässä pysähtyy – ne eivät kaivaudu enää syvemmälle, kun niiden sanoja katuu sanojaan ja tunnustaa ne vääräksi. Alkaa hiljainen eheytyminen.

On hyvä tulla tietoiseksi sanojen vaikutuksista, omista ja muiden.

Paavali sanoo Jeesusta mukaillen: Siunatkaa älkää kirotko. Siunaaminen on hyvien ja hoitavien sanojen sanomista – kiroaminen on sitä, jolla toinen ihminen mitätöidään ja sidotaan häpeään.

Suurin hyvyys on Jumalassa. Se on kirkon syvintä sanomaa: Jumalan on hyvä. Hän on hyvä sinulle aina ja kaikkialla. Sanon sen vaikka se tuntuu ehkä tylsältä. Siksi toivon, että kirkko voisi olla paikka rakkaudelle, jota varten se oikeasti on olemassa. Jumalan ehdoton rakkaus on olemassa sinua kohtaan – olit sitten haavoitettu tai se, joka tietää haavoittaneensa toisia ja sitä katuu. Jumala rakastaa sinua silloinkin. Ja kirkko voi olla paikka tuon rakkauden tulemiseksi todeksi. Jumalan ehdoton rakkaus on lääke panettelijoita vastaan. Se katkaisee siivet pahoilta puheilta. Se tekee hiljaisesti meitä myös ehyemmäksi, kun olemme särkyneet.

(illan kulku oli – musiikkia-Sanaa-musiikkia-rukousta-musiikkia.)

 

Maineeni Jumalan silmissä

Maineeni Jumalan silmissä

Kaikki tuotteet ovat merkkituotteita. Toisella merkillä on parempi tarina kuin toisella ja ostamalla tuo merkkituote, tullaan osaksi sen tarinaa. Sen avulla rakennetaan ja parannetaan omaa julkisuuskuvaa. Jokainen on mukana tässä julkisivunsa rakentamisen pelissä jollakin tavalla. Olemme yleensä hyvinkin kiinnostuneita omasta maineestamme ja haluamme sen varjella. Sitä rakennetaan monia vuosia. Ihmisen maine on tärkeä asia. Kahdeksas käsky on annettu suojelemaan sitä.

Jeesus ei yrittänyt ylläpitää puhdasta mainetta. Hänen tiensä oli sille vastakkainen. Hän oli taivaan kuninkaana tyhjentänyt itsensä jumalallisesta loistosta ja alentanut itsensä syntymällä ihmiseksi. Maan päällä hän seurusteli ihmisten kanssa, jotka eivät täyttäneet kunniallisen ihmisen vähimmäisvaatimusta. Siksi hän sai tärkeistä ja maineikkaista ihmisistä vastustajia. Kerran kuitenkin korkealla vuorella muutamat oppilaat näkivät hänet riisuttuna alennustilastaan, sellaisena kuin hän oikeasti on: kirkastettuna.

Niin tärkeää kuin maineen säilyttäminen onkin, se ei ole ykköstehtävämme. Omakuvan kirkastamista tärkeämpää olisi kirkastaa Kristusta. Siihen meidät on kutsuttu. Jeesus tiesi, että hänen maineensa tulee seuraajien varjoksi (Mk 13:13). Tuota varjoa tärkeämpää on se, mitä me olemme Jumalan silmissä. Olemmeko tulleet osaksi Jeesuksen tarinaa, mikä johtaa ylösnousemukseen? Hyvä hengellinen harjoitus onkin pohtia, mitä minun tekemiseni eniten kirkastaa – omaa kilpeä vai Jumalan kunniaa. Onko teoissani ja sanoissani mitään sellaista, missä heijastuisi Jumalaan kätketty syvempi elämä? Kristityn elämässä Kristuksen pitäisi tulla suuremmaksi ja oma itse vähetä.

Ehkä olisi hyvä vetäytyä yksinäisyyteen Raamatun kanssa kysyen ja rukoillen: ”Mitä Sinä minusta tahdot? Kirkasta itsesi minulle.”

Tuomo Lindgren

Harjavallan seurakunnan kirkkoherra

Varaslähtö Juhannukseen

Varaslähtö Juhannuksen

Luuk. 1: 57-66

Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: ”Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.”

Ehkä tiedättekin, että juuri tänään päivä on pisimmillään ja yö lyhimmillään. On kesäpäivän tasaus. Se tarkoittaa sitä, että valon määrä on suurimmillaan. Valoisat yöt ovat mukavia. Suomi tunnetaan niistä. Se tekee kesästämme ainutlaatuisen.

Keskikesässä on jotakin taianomaista. Silloin suomalaiset haluavat olla luonnon lähellä, perusasioiden äärellä. Halutaan olla lähellä jotakin sellaista minkä tuntevat alkuperäiseksi ja aidoksi, väärentämättömäksi. – siellä vesistöjen rannalla koetaan alkuperäistä ihmisyyttä – yhteyttä luontoon. Usein suhde Jumalaan ja toisiin ihmisiin on särkynyt tavalla tai toisella. Jospa suhde luontoon olisi puhdas. Vaikka tuskin siinäkään moni ylpeilemään pääsee. Mutta edes juhannuksena ja keskikesällä voi kokea, ettei kaikkea ole menetetty. Jokin herkkyydestä on tallella. Aina ei tarvitse olla betoniseinien ympäröimä, vaan voi antaa myös lehtivihreän ravita sielua. Valo ja lämpö kutsuu meidät ulos veden ääreen juhannuskokkoja polttamaan.

Kesän kauneus ja luonnon lempeys ympäröi meidät. Mutta saako kauneus ja lämpö ja kesän valo meitä luonnon äärellä katsomaan sisintämme? Jos yhteyttä luontoon elvytetään, elpyykö myös suhde Jumalaan siihen kaikkein syvimpään olemisemme perustaan? Kuulemmeko valoisan yön hiljaisuudessa ja kokon valkeassa Jumalan puhuttelua vai ainoastaan tulen rätinää ja tuulen huminaa?

Juhannus on muutakin. Juhlimme Johannes Kastajan syntymää – puoli vuotta ennen joulua. Luin evankeliumista lyhyen pätkän siitä, kuinka Johannes Kastaja sai nimensä. Siinä vaiheessa hänen tulevasta tehtävästään ei juuri tiedetty mitään. Enkelit olivat sanoneet, että hänestä tulee suuri Jumalan mies, joka on kohdusta alkaen erotettu Jumalan säätämään tehtävään. ”Hän kääntää Israelin kansasta monet jälleen Herran, heidän Jumalansa, puoleen.”  Kun hän kasvoi aikuiseksi, hänen tehtävänsä opittiin tuntemaan. Hän oli huutavan ääni korvessa, joka saarnasi kääntymystä.

Hänen nimensä Johannes merkitsee suomeksi ”Jumala on armollinen”. Johanneksen toiminta ja sanat eivät kuitenkaan tuntuneet kovin lempeältä tai armolliselta, kun hän julistuksellaan tuntui uhkailevan ihmisiä – huonosti käy, jos hylkäätte Jumalan. ”Kirves on laitettu puun juurelle. Jokainen joka ei tee hyvää hedelmää hakataan irti.”

Jouluna, puolen vuoden päästä, juhlimme Jeesuksen syntymää. Se on meille valon juhla. Kristus tuo valon siihen pimeyteen, jossa ihmiset elävät. Jouluna kerrotaan juuri kuinka keskelle maailman ja sydäntemme pimeyttä on tullut Kristus-valo. Se on valo, joka koittaa kuoleman varjon maahan.

Nyt suurimman valon aikana Johannes muistuttaa meitä pimeydestä mikä on sydämissämme. Ei riitä, että valo paistaa yötä myöden ulkona, jos se ei paista sydämeen sisälle. Sinne Johannes haluaisi sen valon loistavan. Sitä valoa hän halusi ihmisten etsivän.

Eräs tarina sopii mielestäni hyvin tähän yhteyteen.

Vanha rabbi teki nuorille kysymyksen: mikä on se hetki, jolloin yö päättyy ja aamu alkaa. Nuoret miettivät kysymystä ja alkoivat ehdottaa vastauksia.

  • Kun ensimmäinen säde auringosta singahtaa esiin, silloin yö on vaihtunut aamuksi.
  • Se ei ole oikea vastaus
  • Kun ennen auringonnousua taivas alkaa ruskottaa.
  • sekään ei ole oikea vastaus
  • Joku oivalsi: kun linnut alkavat aamulla laulaa. Ne ilmoittavat aamun alkaneeksi.
  • ei sekään vastaus kelpaa
  • kun näkee riittävän kauas ja tunnistaa hahmot pihalla: puut, autot ja pensaat
  • Rabbi pudisteli päätään – ei
  • No kerro sinä meille, milloin yö vaihtuu aamuksi.
  • Aamu on alkanut, kun voit katsoa ihmisiä kasvoihin ja sinussa on kyllin valoa tunnistaaksesi heidät veljiksesi ja sisariksesi. Sitä ennen on yö, siihen saakka meissä on vielä pimeys vallalla.

Jotakin tällaistakin valoa me tarvitsemme sisimpäämme. Mutta miten se tapahtuu?

Todellinen valo koittaa kuitenkin vasta silloin kun näemme ensin oman pimeytemme, tiedämme että emme saa sitä omalla tahdollamme poistumaan. Aurinko ei nouse meidän käskystämme. Yö ei vaihdu aamuksi edes rukoustemme voimasta. Silloin meidän on annettava oma pimeytemme Jumalalle. Meidän on annettava Jumalalle itsemme kaunistelematta, syntisinä. Muuta meillä ei ole anaa. Hän poistaa pimeyden nostamalla meille auringon – Kristuksen. Silloin Jumalan armon aurinko paistaa syvälle sydämeen asti.

Tämän tähden Jumala on armollinen meille silloinkin, kun hän osoittaa meille pimeytemme. Hän saa meidät kaipaamaan valoa ja vapautta.

VW takaisinvetokampanja

Työyhteisöpäivä 1.6.    Hartaus

454

Hyvä kesäkuun ensimmäistä päivää

Menemme helluntaita kohti. Opetuslapset saivat Pyhän Hengen. He todistivat silloin Jumalan suurista teoista itselleen vierailla kielillä mutta niin, että vieraskieliset ymmärsivät.

Raamatun kertomusten mukaan ihmiset alkujaan puhuivat kaikki samaa kieltä. Mutta ihmisten ylpeyden ja jumalattomuuden tähden, Jumala hajotti tornin ja sekoitti ihmisten kielen. Baabelin tornin rakentaminen osoitti räikeästi ihmisten kääntyneen Jumalaa vastaan. He eivät tarvinneet viisaudessaan Jumalaa enää mihinkään. Baabelin torin oli määrä olla kuin suuri keskisormi, joka antoi viestin taivaaseen.

Sitten Jumala sekoiti heidän kielensä. He eivät enää ymmärtäneet toisiaan. He eivät enää puhuneet samaa kieltä. Ihmiset tulivat vieraaksi toisilleen. Kuilu kasvoi heidän välilleen.

Jumala tarinan mukaan rajoitti pahuuden leviämistä. Mutta toisaalta Jumala oppi pian sen, että hänen keinonsa siihen olivat väärät. ”Hajota ja hallitse” ei voi olla rakastavan Jumalan keinovalikoimaa. Langenneet ihmiset eivät tarvitse viime kädessä tiukempaa kuria vaan uuden sydämen – joka oppii elämän Jumalan tahdon mukaan, ei rangaistuksen pelosta vaan rakkaudesta.

Helluntai on kieltensekoitukselle vastakertomus. Se on yhteyden löytämisestä vieraiden kielien keskellä. Helluntai aloittaa Volkswagenien takaisinvetokampanjan.  Yksilö kerrallaan ihmisen sydäntä ja ohjelmointia korjataan. Ihmiset eivät edelleenkään puhu välttämättä samaa kieltä, mutta Jumalan henki luo ymmärrystä ihmisten välille eri kielistä ja kulttuureista huolimatta. Yhteyttä moninaisuudessa.

Helluntain henki – antaa meille uuden sydämen. Se luo eheyttä, rakentaa kirkkoa – kasvattaa meissä hyvää hedelmää.

Pitkäperjantain haavoista ja kuolemasta oli ylösnousemuksen jälkeen syntynyt jotakin uutta. Ihmiskunnan valuvika korjattiin, jotta Jumalan Henki voisi asettua ihmiseen.

Helluntaista alkaen meille on tullut tehtävä: Etsitään yhteistä kieltä ja yhteistä ymmärrystä – suuntaa, minkä Jumala seuraajilleen antaa. Minkä hän on jo antanut. Kasvetaan kirkoksi, Jumalan kansaksi, jossa henki luo siteitä ihmisten välille. Ihmisinä olemme erilaisia silti meillä voi olla sama suunta.

 

Ihminen ei ole sama kuin sairautensa

Harjavallan seudun Reumayhdistys ry 30-vuotisjuhla (30.5.2017)

Hyvät ystävät. Onnea yhdistyksen 30-vuotistaipaleen johdosta. Te olette tukiverkkona hyvin monelle ihmiselle. Luultavasti jokaisella suomalaisella on jonkinlainen ymmärrys reumaa sairastavista ihmisistä lähipiirissään.

Äitini sairasti reumaa. Hänen käsiään leikattiin useamman kerran. Sairautensa takia hän joutui jäämään ennenaikaisesti eläkkeelle tarjoilijan ammatista. Ihmettelin myös lapsena sitä, että hän söi lääkkeeksi kultaa. Se oli mielestäni tosi erikoista. En tiedä onko se vielä lääkkeenä. Äitini reuma ei ollut pahinta laatua, mutta toi hänelle rajoituksia elämään ja särkyä, mistä tekään ette ilmeisesti ole jääneet paitsi.

Erilaiset reumasairaudet lienevät olleet ihmisten kiusana koko ihmisen tunnetun historian aikana, vaikka vasta viime vuosikymmeninä sitä on opittu paremmin tuntemaan ja mikä tärkeintä löytämään tehokkaita lääkkeitä.

Siitä huolimatta reuma taitaa edelleen olla sairaus, jota ei pystytä täysin parantamaan tai poistamaan. Hyvällä lääkityksellä sen eteneminen kyetään ehkä pysäyttämään ainakin hidastamaan sen etenemistä. Takavuosina tilanne on ollut paljon vaikeampi. Parantumattomuus on ollut osa taudin kuvaa. Minun korvissani se tarkoittaa sitä, että reuma on sairaus, jonka kanssa on opittava elämään. Se on risti, mikä on annettu kannettavaksi. Se on sellainen risti, mitä ei voi hylätä, mistä ei pääse eroon vaikka haluaisi. Se ei tuo mukanaan mitään hauskaa

Toinen asia, minkä äitinikin sairautta ajatellen ymmärsin, oli se, että reumaan liittyy oleellisena osana tulehduksista johtuva kipu. Myös tämän kanssa on opittava elämään. Joskin apua ja helpotusta on olemassa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Lääketiede on kehittynyt ja hyvä niin.

Kaikesta huolimatta Reuma on sairaus, jossa vertaistuki on edelleen tärkeää. Siihen yhdistystä tarvitaan. On tärkeää, että on olemassa ihmisiä, joille ei tarvitse selittää, mistä on kysymys. Ihmisiä, jotka kykenevät välittömästi jakamaan ongelmasi, kipusi ja kysymyksesi. Se auttaa jaksamaan ristin kantamisessa. Henkinen tuki ja viisauden jakaminen…

Kiinnostuin eilen etsimään vastausta kysymykseen, esiintyykö Raamatussa reuma-sairauksia.

Sen nimistä sairautta ei Raamatussa ole. Arkeologisten kaivausten perusteella tiedetään, että kihtiä, osteoporoosia, nivelkulumia on esiintynyt. Raamatun aikana sairauksien tuomat kärsimykset olivat näkyvämpiä. Lähes jokaisella aikuisen ikään ehtineellä oli meidän näkökulmastamme katsottuna jotakin vaivaa.

Yksipuolinen ja niukka ravinto on ollut syynä erilaisiin puutostauteihin. Melko iso osa kansasta oli aliravittua. Koska antibiootteja ei ollut, kaikki tulehdussairaudet olivat vakavia. Huono hygienia, ja epäpuhdas vesi sai erilaisia suolistotulehduksia aikaan. Tarttuvat taudit olivat tuhoisia. Puhdasta valkoista hammasrivistöä tuskin oli kellään.

Ihmiset kuolivat nuorempina, sairauden ja loukkaantumisten merkit näkyivät ihmisissä. Ihmiskehot olivat sairauksien runtelemia.

Särkylääkkeitä ei ollut. Siksi suurin osa ihmisistä eli jatkuvasti kivun ja säryn kanssa. Hyvälle lääkärille oli kysyntää, mutta heidän taitonsa olivat hyvin rajalliset.

Me elämme tässä suhteessa hyvin onnellista aikaa. Moniin sairauksiin saa helpotusta, sairauksia pystytään parantamaan ja tulehduksia tehokkaasti hoitamaan, kipuihin on lievitystä.

Silti kaikkeen lääkärienkään taidot eivät riitä. Edelleen sairauksien äärellä ihminen joutuu ikiaikaisten kysymysten pariin. Moni on kysynyt: miksi minä? Mitä pahaa minä olet tehnyt? Mikä on sairauden sanoma elämässäni?

Sairaudet opettavat ihmisen rukoilemaan. Se on iso asia. Sairaudet opettavat ihmiselle pienuutta. Ihmisen kohtalo ei ole omissa eikä lääkärinkään käsissä. Se on Jumalan kädessä. Tämä on ehkä tärkein sairauden viesti.

”Otatko sairauden ja kivun pois, jos lupaan että en enää koskaan tee sitä tai tätä.” Tämä ei ole se rukous, jota sairauden on määrä opettaa. Sehän ei ollut edes rukous vaan ihmisen yritys tehdä sopimusta Jumalan kassa.  Jumalan kanssa ei käydä kauppaa.

Jeesus paransi monia sairaita eläessään. Sairauksien ihmeparantamisilla on edelleen massoja liikuttava vaikutus. SE kertoo nykyaikanakin siitä valtavasta kivun määrästä, mikä ihmisillä on, siitä, että kärsimyksiin ei ole löytynyt helpotusta. Tällaisten parantajien luokse on edelleen tungosta. Mutta tosiasia lienee se, että ihmeparannuksia ei juuri tapahdu. Jumala parantaa koulutettujen lääkärien ja lääketieteen kautta. Siihen on tyytyminen. Toki Jumalan edessä rukoilemme, että hän parantaa, useammin ehkä rukoilemme että hän auttaisi kestämään sairautemme, lievittäisi kipua, antaisi lääkäreille viisautta heidän tutkimuksissaan.

Jonkin ajan kuluttua Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ”Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”

Kun Jumala opettaa meidät tuntemaan itseään hän tekee meidät heikoksi.

Heikkona suostumme Jumalan eteen. Suurinta kuitenkin on kuulla hänen sanovan meille ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.”

Sen vaivan Jumala haluaa meissä parantaa – että eksyneet löytävät kotiin Jumalan rakkauden suojaan terveinä, sairaina, heikkoina, vahvoina.

Usein juuri vasta omien haavojemme kautta etsimme sitä, mitä meidän olisi pitänyt etsiä jo kauan sitten.

Samalla kohoamme vaivojemme yläpuolelle. Emme ole sama asia kuin sairautemme. Kukaan vankilassa varkaudesta istunut ihminen ei esittele itseään tuntemattomille. Päivää minä olen rikollinen.

Me olemme jotakin muuta vain kuin sairautemme ja heikkoutemme. Olemme Jumalan lapsia: Jumalan luomia ihmisiä. Etsimme onnea, iloa ja merkitystä elämässä kuten muutkin.

 

 

Surun monet kasvot

Surun monet kasvot

Hyvät veteraanit, hyvät kaatuneitten omaiset

Tänään on laskettu seppeleet sankarivainajien haudalle. Haudat muistuttavat meille, että kaikki eivät palanneet sodasta. Osa jäi sinne jonnekin. Osa tuotiin haudattavaksi kotiseudulleen. Sota vaati monen suomalaisen hengen. Sotaan kuuluu tämä kauheus. Kun maiden väliset asiat eivät suju normaalilla toisia kunnioittavalla tavalla, yleensä suuremman oikeudella lähdetään väkivalloin hakemaan jotakin sellaista toiselta, mistä kyseinen maa hyötyisi – luonnonrikkauksia, tai muuta hyötyä. Ihmishenki ei merkitse mitään sen rinnalla, että saadaan voittoja ja saadaan se mitä halutaan.

Tänään tiedossamme on myös se, että kun mies kaatuu sodassa. Se ei ole vain yhden hengen menetys. Samalla kaatui jonkun puoliso, ja lasten isä, jonkun poika ja toisen veli. Yksi kuolema koskettaa useaa ihmistä.

Surulle tulee kerralla monet kasvot. Samalla – varsinkin lapsille tämä suru on tehnyt koko elämänmittaisen menetyksen. Se ei vaikuttanut vain heidän sen hetkiseen tilanteeseensa vaan koko tulevaisuuteensa. He ovat kasvaneet ilman isää.

Asiaa ei varmasti helpottanut se, että osa lapsista lähetettiin Ruotsiin, osa lapsista jäi äidin huollettavaksi, jonka täytyi jostakin haalia elatus perheelle. Jos kenellä oli isovanhemmat apuna, äiti pystyi paremmin käymään töissä. Epäilemättä ihmiskohtaloiden moninaisuus näiden menetysten jälkeen on suuri. Käsittelemättömien tunteiden määrä on lisännyt elämän kuormaa.

Toki sotaorvot ja kaatuneitten omaiset ovat eläneet elämänsä, valmistuneet ammattiin niin kuin muutkin. Muistot ovat haalistuneet ja jääneet taakse, mutta jäljet ovat jääneet sydämeen. Sotaorpojen virsi, mihin tutustuin tätä puhetta valmistaessani, sanoittaa kauniisti: ”Sodan halki meidät kannoit, turvan vanhuudessa annoit. Silti kipu sanaton vielä sydämessä on.” Vaikka Jumala huolehti vaikeuksien yli, jäljet jäivät.

En osaa sanoa eroaako isän menettäminen sodassa jotenkin siitä, jos menettää isän sairauden tai liikenneonnettomuuden kautta. Isättömyys joka tapauksessa on sielun haava, mikä hakee ja etsii jotakin korvaavaa. Joskus jotakin löytyy, joskus jää löytymättä. Ja elämä on kuitenkin elettävä – mutta ilman niitä eväitä, joita olisi isältä saanut.

Sotaorpojen virressä sanotaan myös näin: ”Maksaa saimme kalliin hinnan, murhe täytti lapsen rinnan.” Kipu kulkee mukana ja toisenlaiset selviytymiskeinot kehittyvät.

Niihin kipeiden muistojen hetkiin on kuitenkin olemassa eräs lohtu. Kaikkien näiden vaiheiden jälkeen, Jumala ei ole hylännyt sinua. Hän ei ole rangaissut sinua. Sinulle vain annettiin tällainen elämä elettäväksi ja siinä tehtävä löytää ilo ja tarkoitus. Saman voi sanoa toki vähän jokaisen elämästä. Tänään se sanotaan kaatuneitten omaisille. Murheisiin ei pidä jäädä liiaksi kiinni. On voitettava kiusaus vaipua katkeruuteen. Kaikesta huolimatta et ole olosuhteiden uhri. Sinulla on aina mahdollisuus nähdä kaiken keskellä jotakin kaunista niin elämässäsi kuin ympärilläsi. Jumalan hyvyys ympäröi sinut kaiken aikaa. Jumala on myös siunannut sinua.

Ja silloin kun kaikki on saatettu päätökseen, on aika astua rajan yli. Myös sen näkökulman sotaorpojen virsi kertoo

Sinä kaiken tuskan tunnet, kannat vuotten painoa. Syliin nostat kaikki lapset, pienimmät ja harmaahapset. Kerran vielä taivaassa rakkaat saamme kohdata.

 


Arkistot

syyskuu 2017
ma ti ke to pe la su
« Hei    
 123
45678910
11121314151617
18192021222324
252627282930