Tuomas ei usko jos ei näe

Yksi kahdestatoista opetuslapsesta, Tuomas, josta käytettiin myös nimeä Didymos, ei ollut muiden joukossa, kun Jeesus tuli. Toiset opetuslapset kertoivat hänelle: ”Me näimme Herran.” Mutta Tuomas sanoi: ”En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.”

Viime sunnuntain aihe ja samalla koko viikon aihe liittyy uskosta todistamiseen: Ylösnousseen todistajia. Siksi mielenkiintoista on se, että evankeliumissa on esillä tunnetuin kertomus epäuskosta ja epäilystä. Tuomas on tunnetusti porukan epäilijä, hän kyseenalaistaa toisten kertomukset. Eikä suostu uskomaan ilman kovia todisteita. ”En usko. Jos en itse näe. En usko, jos en itse omin sormin koske.” Tuo evankeliumi on lyönyt leiman häneen: Epäilevä Tuomas. Pian hänkin kohtasi ylösnousseen Jeesuksen – ja uskoi. Epäilys vaihtui iloon.

Kaikkien oppilaiden uskossa oli tapahtunut muutos siitä, mitä se oli ollut ennen pitkäperjantaita ja mitä se oli ylösnousseen kohtaamisen jälkeen.

Ennen pääsiäistä oppilaat uskoivat ihmeitä tekevään Jeesukseen. Maanpäälliseen Jeesukseen. Pääsiäisen tapahtumien jälkeen heidän uskonsa muuttui. He uskoivat nyt kuoleman voittaneeseen Jeesukseen. He oppivat uskomaan Jeesukseen, joka on läsnä kaikkialla heidän kanssaan, vaikka he eivät näkisikään häntä.

Aivan varmasti me löydämme epäilevän Tuomaksen itsestämme. Kun Jeesus sanoi Tuomaalle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” Jeesus sanoi nämä sanat ennen kaikkea sinulle.

Meidän uskomme on samanlaista. Meidän on vaikea uskoa elämään, kun näemme ja kohtaamme ympärillämme kuolemaa, joka ei muuksi muutu: jättää jälkeensä surua ja kyyneleitä. Meidän on vaikea uskoa Jumalan hyvyyteen ja johdatukseen, kun petos ja korruptio hallitsee maailmaa ja näyttää vievän voiton rehellisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta.

Vaikka meidän elämänvaelluksemme tapahtuu pimeän maailman keskellä, niin valo on sisällämme ja me tiedämme, että se koittaa kerran myös koko maailmalle. Pimeys ja epätoivo pyrkivät voittamaan meidät ja viemään mennessään, mutta Jumala on voimakkaampi. Hän pitää meistä kiinni. Me kuulumme hänelle, me olemme valon lapsia. Siksi me nousemme uudestaan epäilyksestä luottamukseen. Siksi sanomme Jumalalle: Tapahtukoon sinun tahtosi – vaikka emme tiedä mitä se missäkin tilanteessa on. Sitä on usko. Me annamme itsemme hänelle.

Me tunnemme itsemme ja oman heikon uskomme. Mutta yhä uudestaan se muuttuu. Ihmeitä tekevästä Jeesuksesta ylösnousseeseen ja läsnäolevaan, joka on tuonut Jumalan valtakunnan keskellemme – ei panssarivaunuin, vaan uskoksi, joka luottaa näkemättä.

Minkälaiset sinun haavasi ovat

Minkälaiset sinun haavasi ovat

Pääsiäisen tyhjällä haudalla käärinliinat olivat koskemattomana paikalla. Vain mies puuttui sisältä. Kukaan ei todistanut, millä tavoin ylösnousemus tapahtui. Mutta se tapahtui ja jälkeenpäin hän ilmestyi oppilailleen hieman muuttuneen näköisenä. Oli kuitenkin yksi asia, miten oppilaat saivat varmuuden, että tämä on sama mies: hänen haavansa. Tuomas uskoi ylösnousemukseen vasta kosketettuaan Jeesuksen haavoihin.

Onko ihmisen tunnistaminen haavoista tavallista? Minkälaiset haavat sinuun on jäänyt? Minkä tarinan ne kertovat? Toisinaan olemme saaneet haavoja syyttömästi. Osan haavoista olemme saaneet omaa tyhmyyttämme, osan kompastumalla. Joku haava on tullut puolustaessamme toista tai itseämme. Useimmat haavat on tehty lääkärin veitsellä. Olemme yksilöitä ja tunnistettavia riippumatta haavoistamme, mutta usein haavat ovat kiinteä osa tarinaamme.

Meillä on haavoja, jotka eivät näy ja silti ne sattuvat enemmän

Isoimmat haavat eivät ole jäsenissämme. Meillä on haavoja, jotka eivät näy ja silti ne sattuvat enemmän: Häviöt ja pettymykset. Ne ovat muovanneet meitä, kuten myös se, miten olemme tappiomme käsitelleet. Olemmeko kasvaneet haavojemme yli vai jäimmekö kiinni katkeruuteen ja kostoon? Olemmeko haavoistamme ja häviöistämme oppineet?

Haavojemme joukossa ovat myös synnin haavat. Lankeemuksemme Jumalan lapsina ovat jättäneet jälkensä. Se kuinka hyvin tai huonosti olemme seuranneet Jeesuksen kutsua, piirtyi sisimpäämme. Tämä synnin haava aiheuttaa häpeää, mikä estää meitä astumasta Jumalan kasvojen eteen.

Jospa Jeesuksen haavat paljastuisivat meille paremmin omien haavojemme keskellä. Jeesuksen haavat ovat lääke sielullemme ja voimme Tuomaan tavoin tunnustaa: Minun Herrani. Silloin kuulemme myös Jumalan sanat: Minun lapseni.

Harjavallan kirkkoherra

Tuomo Lindgren

 

Kirkko ei ole vain rakennus

Kirkko ei ole vain rakennus

Tämän kirjoituksen ilmestyttyä, olen ollut kolmatta päivää virallisesti Harjavallan kirkkoherra. Virkaa tosin olen hoitanut syyskuun alusta alkaen, kun Matti Kaipainen aloitti Pöytyän kirkkoherrana. Kaiken kaikkiaan tämä puoli vuotta on lyhyt aika, kun muistaa joidenkin edeltäjieni olleen vuosikymmeniä tässä tehtävässä.

Harjavallassa en silti ole uusi kasvo. Olen asunut täällä ja ollut pappina vuodesta 1999. Silti en voi sanoa tuntevani teitä niin hyvin kuin voisin. Aina on opittavaa. Siitä olen onnellinen, että silloin kun olen kastamassa lastanne tai lastenlastanne  tai valmistelemassa avioliittoon vihkimistä tai kulkemassa yhdessä surun matkaa suunnitellen hautausta, olette jakaneet ilonne ja surunne. Ja toivottavasti teidän tärkeä hetkenne tuli samalla arvokkaammaksi ja pyhyys kosketti niin, että sen valo ulottui arkeenne saakka. Sitä samaa elämän syvyysulottuvuutta haluan muiden työntekijöidemme kanssa tuoda tämän paikkakunnan elämänmenoon vuoden jokaisena päivänä.

Minun haaveeni on tuttu sanonta: ”Kirkko keskellä kylää”. Se ei tietenkään tarkoita vain kirkon hyvää sijaintia näkyvällä paikalla. Kun ”kirkko on keskellä kylää”, se haluaa olla keskellä ihmisten elämää ja myös sen luonnollinen osa.

Toivon, että kirkkomme ja seurakunnan arkisemmatkin kokoontumiset voivat olla osa tavallista elämääsi. Toivon, että kirkko on paikka, minne voit tulla ilon ja surun, isojen ja pienten asioiden kanssa. Toivon, että kirkkomme voi olla sinulle paikka, jossa voit olla oma itsesi vähentämättä minuudestasi mitään. Ei kodissakaan kaikki ole samaa mieltä kaikista asioista. Kiistelyä on monien seinien sisällä. Se on mahdollista, koska kotona saa ilmaista mielipiteensä. Tietysti kirkossa on kirkon usko ja tietysti nuoret pitävät niin vanhempiaan kuin kirkon uskoa ääliömäisinä ja lähtevät ovet paukkuen maailmalle. Mutta vanhemmat rukoilevat ja toivovat, että yhteys ei katkea kokonaan ja että lapset pärjäävät maailmalla. Ja kun hän tulee kotiin, hänen paikkansa on tallella – myös kirkossa. Ja silloinkin, kun hän ei tule, hän sisimmissään tietää, että hänen puolesta rukoillaan.

Kirkko ei ole vain rakennus. Se on suhde sinun ja Jumalan välillä. Sitä parempi suhde on mitä todempi toinen on toiselleen. Siksi toivotan sinut tervetulleeksi sanomalla: Kun elämässä tapahtuu, tule kirkkoon. Kun tulet kirkkkoon elämässä tapahtuu.

Terveisin Tuomo Lindgren, Harjavallan kirkkoherra

 

Kirjoitus Kirkkopolku-liitteeseen SydänSatakunta-lehdessä 3.3.2016

Enkeli koskettaa

Enkeli koskettaa

Joulujuhlaan on vielä muutama päivä. Se tarkoittaa sitä, että kiire ja stressi kiristävät hermoja entisestään. Joku lahja on vielä ostamatta, joulun ruokavarastoja täydennettävä, jonkun erityisruoka huomioitava, koristelu ja siivouskin ovat vähän kesken. Paljon on vielä tekemättä ja paljon muistettavaa. Asiat eivät mene putkeen ja sitten tulee vielä jokin ylimääräinen harmi, jota ei millään jaksaisi tässä tilanteessa käsitellä. Kun hermot kiristyvät, se näkyy tiuskimisena ja ärtymyksen purkautumisena. Neljännen adventin evankeliumi on tarkkaan sijoitettu juuri tällaiseen kohtaan.

Marian raskaus oli edennyt siihen vaiheeseen, että tyhmempikin sen huomasi. Se ei jäänyt Joosefiltakaan enää pimentoon. Maria ei uskaltanut siitä puhua. Kun se lopulta tuli puheeksi, kertomus enkelistä oli yhtä uskottava silloin kuin se olisi tänäänkin. Tunnelma ei ollut onnellinen. Marian raskauden ja koko hänen tulevaisuutensa ylle tuli synkkä epäilysten varjo.  Joosef oli lakia kunnioittava mies, jolle yhteinen elämä alkaa vasta avioliiton solmimisen jälkeen. Hän ei ollut tuon lapsen isä. Kaikessa hiljaisuudessa Joosef aikoi purkaa liiton. Mutta ennen kuin hän teki mitään lopullista, hän päätti nukkua yön yli.

Yön aikana asiat sijoittuvat paikalleen. Enkeli ilmestyi Joosefille ja poisti hänen pelkonsa. Epäilysten alta Joosef suostui, ei vain puolisoksi Marialle, vaan hän suostui myös Jeesuksen isäksi. Se mikä hetki sitten oli kaaos ja häpeä osoittautuikin pelastustieksi koko ihmiskunnalle.

Ehkä sinun tai minun pieni kaaos voi järjestyä uudelleen, kun yön unen aikana enkelin siipi koskettaa meitä. Jos elämän mutkat eivät ole suoristuneet, ainakin on selvää, että meidän pimeyteemme on syntynyt Vapahtaja. Se on toivon merkki syvimmässäkin onnettomuudessa. Hänen syntymäjuhlaa saamme pian viettää; nukuttuamme muutaman yön yli.


Tuomo Lindgren

Harjavallan seurakunta

SKjoulukuu2015.jpg

Joulu herättää sielun kaipauksen

Terveyskeskus jouluhartaus

Luukkaan jouluevankeliumi

Joulua kohti käydään monenlaisin miettein. Mitä ne mietteet ovat tänään? Minkälaiselta joulu tuntuu jos sen joutuu viettämään täällä sairasvuoteella, poissa kotoa? Mahtaako joulu tulla ollenkaan tänne, jos sitä ei voi viettää läheisten kanssa ja tuttujen perinteiden ympäröimänä.

Monenlaisia jouluja lienee jokainen teistä viettänyt ennenkin. Eivät ne aina ole olleet onnen täyteisiä. Lapsuudessa on voinut jollakin olla hyvin yksinkertainen tai jopa köyhä joulu.

Olin hiljattain syntymäpäivillä, jossa syntymäpäiväsankarin varhaisin muisto joulusta liittyi lahjaan jonka hän oli saanut. Pieni rusinapaketti. Eräs toinen sanoi lapsuuden lahjansa olleen tikkukaramelli ja kynttilä. Muistot olivat tärkeitä joulumuistoja. Ne kertoivat köyhyydestä mutta samalla kuitenkin joulun lämmöstä.

Joskus joulut ovat olleet rikkaampia. Joskus on kaikki tärkeät ihmiset olleet paikalla. Mutta useimmiten ei. Aina se ei ole ollut kiireetöntä joulurauhaa. Joskus on ollut iloisia lasten ääniä toisinaan taas mielen pahoittamista ja riitelyä. Jouluja on ollut monenlaisia, mutta jokaista joulua on aina odotettu mieli toivoa täynnä.

Jouluun kuuluu se, että odotukset ovat suuret. Jouluun kuuluu, että toivotaan ja odotetaan jotakin hyvää.

Onnellinen joulu on silloin, kun odotukset täyttyvät. Onnellinen joulu on silloin, kun kohtaa jotakin odottamatonta hyvää. Onnellinen joulu on silloin, kun saa läheisilleen hyvän mielen; kun on osannut antaa lahjan, joka tuntuu saajasta hyvältä. Onnellinen joulu on silloin, kun joku on katsonut minua syvälle ja osannut valita minulle jotakin sellaista, mille annan arvoa.

Toisinaan odotuksemme ovat liian suuret. Oikeastaan tavallista on, että jouluna joutuu pettymään odotusten suhteen. Minä en lapsena oikein uskaltanut toivoa mitään juuri siksi. Olimme vähävarainen perhe ja suuret toivomukset olisivat tuottaneet ison pettymyksen. Oli helpompi olla toivomatta. Mutta sekin kuuluu elämään, että kaikki toiveet eivät täyty.

Meillä on jokaisella salainen kaipuu ja joulu virittää niitä toiveita sisimmässämme. Ne salaiset toiveet eivät täyty. Kukaan ei näe syvälle sieluuni. Kaipauuni on niin syvää, ettei lahjat täytä sen pohjaa.

Meidän odotuksemme ovat sellaiset, että mitkään lahjat eivät taida riittää. Jos riittävät, niin ne riittävät vain hetkellisesti. Sitten haluamme jo jotakin uutta. Kaipuumme on syvempi. Sielun haava sellainen että sitä ei lääkitä lahjoilla, joka kääritään joulupaperiin.

Joulu tulee joka tapauksessa. Se tulee silloinkin kun siihen ei voi valmistautua haluamallaan tavalla – joulu tulee silloinkin kun lahjojen joukosta puuttuu se, mitä toivoi eniten. Joulu tulee sairasvuoteelle.

Jos jouluna pysähtyy evankeliumin äärelle, se voi tuoda täyttymyksen – siihen syvimpään kaipaukseen, mikä meillä on. Se voi tuoda oikean ja aidon joulun. Joulun suuri kertomus on tarina siitä, että Jumala näkee syvälle sydämeen, hän tuntee sinut – hän näkee myös sen kipeimmän kaipauksen. Hän näkee sinut ja rakastaa.

Joulun kertomus on siinä, että Jumala tulee pieneksi ja sinun tasollesi. Hän katsoo sinua syvälle ja näkee kaiken ja rakastaa. Joulu tarkoittaa sitä, että sinä saat anteeksi – saat anteeksi kaiken sen, mikä taakkana on kulkenut mukanasi.

 

Terveyskeskuksen vuodeosastolla puheeseen ei laiteta ihmeellisyyksiä ei jippoja eikä kikkoja – suoraa yksinkertaista puhetta. Siihen siis pyritty. Puheen pohjana on muistissa ollut yksi John Vikströmin lause Kullaan piispantarkastuksessa, jota kolmannen adventin aikana on pidetty ehkä vuonna 1998 – Joulu tulee kuitenkin. Ajatus siinä oli se, että jouluvalmisteluistamme huolimatta joulu tulee luoksemme ja joulu pitää sisällään joulun sanoman jokaiselle.

Linnuton puu ja vanhenemisen viisaus

70-v ja 75 v synttärit – Linnuton puu

Hyvät syntymäpäiväsankarit. Oikein mukavaa, että näin moni kutsutuista on tullut tähän juhlaan mukaan. Kun tänään katson teitä, katson samalla salin toiselle seinälle, jossa on Tuula Jutin maalaus Elämänkaari. Triptyykki. Maalaus koostuu komesta osasta. Jos sijoitat oman elämäsi tuolle elämänkaarelle, niin voin sanoa, että se ei sijoitu tuohon ensimmäiseen osaan.

http://www.harjavallanseurakunta.fi/kirkotjatoimitilat/getfile.php?ai=1000002

Minulla on ollut kirkosta yksi unelma. Että se on paikka minne kokoonnutaan, kun juhlitaan. Kun on elämässä juhlan aika – iloa tai surua, tullaan kirkkoon. – Tänään se on totta teidän kohdallanne. Iloitsemme elämästä, teidän elämästä, syntymästä ja siunauksesta jota on riittänyt 70 ja 75 vuotta. Ja tämän ilon kanssa tulimme kirkkoon. Tämä on slogan, jota toivon mukaan tulen jatkossa useinkin toistamaan: Kun on juhla tullaan kirkkoon. Jumalanpalvelus on tapamme juhlia, tuoda Jumalan eteen elämämme asiat sellaisina kuin ne on.

Herra, sinä olet meidän turvamme
polvesta polveen.
Jo ennen kuin vuoret syntyivät,
ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit.
Jumala, ajasta aikaan sinä olet.
Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen ja sanot:
”Palatkaa tomuun, Aadamin lapset.”
Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä,
kuin eilinen päivä, mailleen mennyt, kuin öinen vartiohetki.
Me katoamme kuin uni aamun tullen,
kuin ruoho, joka hetken kukoistaa,
joka vielä aamulla viheriöi
mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.
Opeta meille, miten lyhyt on aikamme,
että saisimme viisaan sydämen.

Ps. 90: 1-6, 12

Luin teille tälle päivälle osoitetun psalmin.

Siinä psalmin laulaja sanoo: Jo ennen kuin vuoret syntyivät. Vuorillakin on syntymäpäivä. Tänään emme vietä niitä, vaikka vuoret ovatkin jo ehtineet korkeaan ikään.

Saattaa olla että 3-vuotiaat pitävät teitä yhtä vanhoina kuin vuoret*. Mutta ihmisen ikä on toisenlainen. Psalmin mukaan se ei ole kovin paljon. Siksi hän kehottaakin miettimään elämän rajallisuutta – se tuottaa viisautta. Viisautta on monenlaista. Psalmi puhuu sydämen viisaudesta. Se on erilaista kuin yksipuolinen järjen viisaus ja tieteellinen tieto. Sydämen viisaus etsii sitä, mistä hyvä elämä koostuu. Mitä olisi saatava mahtumaan tuon elämänkaaren sisälle, jotta voisi katsoa sitä kiitollisin ja iloisin mielin jälkeenpäin. Tuo on minun elämäni.

Ikä ja kokemus tuo viisautta. Jos on avoin pohtimaan kokemaansa, se tiivistyy viisaudeksi, jota voi muillekin jakaa.

Minua on viime aikona puhutellut erä kuva, mikä tunnetussa suomalaisessa laulussa esiintyy. Anna Puu on lauluntekijä ja hän laulaa näin:

Nauruasi vailla –

Olen se linnuton puu –

Lehtiä täynnä –

Linnuton puu

Kuva linnuttomasta puusta puhuttelee minua. Puu voi olla täynnä lehtiä ja upea muodoltaan, mutta jos taivaan linnut eivät jaa luottamusta, että sen oksille voi rakentaa pesän – siinä puussa ei ole oikeaa elämää. Siksi linnuton puu on paljon lohduttomampi kuin lehdetön puu. Linnuton puu elää vain itseään varten.

Jos sinä olet puu – anna suojaa sille elämälle, mikä hyörii ympärilläsi. Luulen, että siinä on yksi vanhenemista koskeva viisaus. Tulla puuksi – suojaksi pikkulinnuille. Ne linnut voivat olla lastenlapsia tai ne voivat olla mitä tahansa suojelemisen arvoista. Lintuja voivat olla myös rukoukset, jotka viipyvät sydämessämme, mutta nousevat lopulta Jumalan puoleen.

 

*) ”Saatta olla että 3-vuotiaat pitävät teitä yhtä vanhoina kuin vuoret.” Lauseessa väärinymmärtämisen mahdollisuus – että vuoret ja 3-vuotiaat ovat yksimielisiä iästäsi.

Pyhäinpäivä 2015

Pyhäinpäivän ilta – kuolema on mitä on

Pyhäinpäivän ilta on aina koskettava. Sen tekee koskettavaksi jokainen elämä, jonka äärellä hetken vietämme. Luemme nimen ja sytytämme kynttilän tietäen, että siihen sisältyy nyt yhden ihmisen koko elämänkaari – jäljelle on jäänyt liekki, muistojen lämpö.

Jokaisen ihmisen elämän on ainutlaatuinen. Myös jokaisen suru kuoleman käytyä pitää sisällään erilaisia asioita. Kuolema tulee joskus pitkän elämän jälkeen helpotuksena. Se vapauttaa kärsimyksestä ja vie elämän sen luonnolliseen päätökseen. Toisinaan taas kuolema on kutsumaton vieras, joka tekee tuhoa ja jättää ihmiset hämmennykseen, tyhjyyteen ja sekasortoon. Surua säestää kipu ja kaipaus – toisinaan myös vaikeammat tunteet katkeruus ja viha. Ja on selvittävä eteenpäin päivä kerrallaan ilman häntä. Kullakin on omat keinonsa selväimiseen. Yksi turvautuu ystävien apuun ja keskusteluun heidän kanssaan. Yhä uudelleen ja uudelleen kerrataan muistoja ja tapahtumia. Toinen kuuntelee musiikkia, kolmas turvautuu tekemiseen, se auttaa kanavoimaan tunteiden vyyhtiä, joku kirjoittaa päivä kirjaa, yksi itkee päivittäin monta kertaa kun muutakaan ei voi, haudalla käyvät useimmat ja kertovat siellä huolensa.

Se tulee pian selväksi, että kuolema on lopullinen ero. Sitä ei voi peruuttaa. Ei oi kääntää kelloa tai ei voi herätä ja huomata, että se olikin vain pahaa unta. Jokainen herääminen on heräämistä kipeään todellisuuteen.

On asioita, jotka tapahtuu vain kerran. Me synnymme tänne vain kerran. Olemme vain kerran lapsia ja nuoria. Elämän kululla ja kasvamisella on vain yksi suunta. Kasvaminen täyteen loistoon ja kuihtuminen pois. Ja kun kuolema korjaa meidät tästä maailmasta. Se tapahtuu kerran eikä paluuta enää ole. Jäljelle jää eri tavoin surevia ihmisiä.

Pyhäinpäivän iltana muistelemme poisnukkuneita rakkaitamme. Kynttilöitä viedään haudalle. Erityisesti tänään muistamme vuoden aikana kuolleita seurakuntamme jäseniä. Nämä surut ovat vielä tuoreena muistissa.

Kun me tiedämme, että elinaikamme on rajallinen, miten huomioimme tämän asian elämässämme? Minkälaisen jäljen jätämme itsestämme läheisten sydämiin? Miten kohtaamme kuoleman? Mitä suomalainen ajattelee kuolemasta? Luulen, että aika moni ajattelee käytännöllisesti: ”No se on mitä on, ja se otetaan vastaan sellaisena kuin se tulee.” Toisaalta ei murehdita liikaa, mutta ei myöskään valmistauduta mitenkään.

Kristittyinä meillä on kuitenkin uskon tuoma näköala käsitellä ja pohtia kuolemaa ja kuoleman jälkeistä elämää. Kaikki ei jää tähän.

Pyhäinpäivään kuuluu ajatus yhteydestä.

Meitä yhdistää täällä kuoleman tuoma suru, mutta meitä yhdistää myös jälleennäkemisen toivo – eli usko Vapahtajaan – usko siihen, että Jumala on tehnyt meille tien kuolemasta elämään.

Meillä on Jumala joka armahtaa, antaa anteeksi, poistaa menneisyyden taakkamme ja sulasta rakkaudesta lahjoittaa meille pelastuksen.

Sellainen usko kristittyjä yhdistää. Sellainen on tuo kynttilöiden liekeistä koostuva valomeri pimeässä yössä – se on armon ja rakkauden meri. Kaipauksen ja toivon meri pimeässä illassa. Valo ja toivo tulee Jumalan luota ja saattaa meidät rajan tuolle puolen iloon.


Arkistot

toukokuu 2016
M T W T F S S
« Apr    
 1
2345678
9101112131415
16171819202122
23242526272829
3031  

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.