Elämäntaitojen siirtäminen

Rippikoululaisten vanhempainilta

”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi. Pidä aina mielessäsi nämä käskyt, jotka minä sinulle tänään annan. Teroita niitä alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin. 5 Moos 6

Kuinka monta vuotta on omasta rippikoulustasi? Minkälaisia muistosi ovat? Ovatko ne mukavia vai onko myös kielteisiä muistoja tuosta ajasta? Mitä muistat sieltä? Ehkä yksittäisiä tapahtumia ja kavereiden kanssa tehtyjä juttuja. Toivon, että nämä muistot ovat mukavia.

Minä kävin iltarippikoulun 40 vuotta sitten. Minulla on oikeastaan vain kaksi erityistä muistoa ajasta. Toinen oli se, että pääsin uskontunnustusta koskevan ulkoläksyn säälistä läpi. En muista monennellako kerralla. Tuskin ensimmäisellä yrittämällä kuitenkaan. Olen vieläkin huono muistamaan ulkoa laulujen sanoja ja sen sellaisia. Toinen muistikuva liittyy jumalanpalvelukseen, jossa olin koulukaverini kanssa. Silloinkin rippikoululaisten piti osallistua jumalanpalveluksiin sovittu määrä. Papin saarnasta jäi elävä muisto, kun hän katsoi tuimasti ja sanoi: ”Pojat siellä takana.” Ne sanat osuivat tarkasti kohteeseensa. Omaan kotitaustaani ei kuulunut kristillistä kasvatusta, ei pyhäkoulua, ei iltarukouksia, tai kirkossa käymistä, ei edes kenenkään haudoilla käyty koskaan.

Rippikoulu ei minulle ollut käänteentekevä tapahtuma. Se oli enemmänkin sellainen, mitä muillekin. Tavan vuoksi käytiin, jotta saatiin jonkinlaiset juhlat pitää. Kuului asiaan.

Elämän rakenteisiin kuuluu se, että perussääntöjä ja perustaitoja siirretään sukupolvelta toiselle. Miten ihmisten kanssa eletään? Mitä asioita pidetään tärkeänä: hyvyys, totuus, oikeudenmukaisuus, tasapuolisuus, armollisuus, rakkaus. Lapsi lukee meistä sen, mikä on tärkeää. Maailmankatsomukseen ja hengelliseen elämään kuuluvia asioita myös välittyy ja välitetään.

Meillä rippikoulu on yhdessä kotikasvatuksen kanssa osana tätä siirtämisen prosessia. Uskonnolliseen kasvatukseen ei kodeissa kovin isosti enää vaikuteta. nuori saa itsenäisesti etsiä ja löytää. Hän on myös altis muille vaikutteille kuin vain kodin antamalle kasvatukselle, varsinkin jos maailmankatsomukseen kuuluvat asiat jäävät sanoittamatta.

On siksi arvokasta, että nuoria tulee rippikouluun, että kodit ohjaavat nuoret seurakuntaan.

Vaikka kotikasvatus oli omassa kotonani ontunut, vaikka en ollut oppinut ulkoa rukouksia ja uskontunnustuksia, silti jotakin arvokasta siirtyi elämän matkaevääksi niin peruskoulusta kuin rippikoulusta. Ne ovat tapahtuneet kohtaamisina toisten aikuisten kanssa. Kristillisestä uskosta oli varmaankin siemenenä tai hengellisiä alkukuvia sielun pohjaan päässyt itämään.

Me haluamme olla teidän nuortenne kanssa osana heidän matkaansa – nostaa kysymyksiä ihmisarvosta, rakkaudesta, vastuusta, oikeudenmukaisuudesta. Myös elämästä kuoleman jälkeen ja armosta, syyllisyyden kohtaamisesta.

Mitä on hyvä elämä tänään? Ja mitä sitten, kun ei siihen aina yllä? Koulussa annetaan arvosanoja? Elämässä ei niinkään. Kohtaamme kuitenkin elämässä hyväksymistä tai hylkäämistä. Usein ilman omaa syytämme – riippumatta elämäntaidoistamme. Yksi tärkeimmistä toivon ja ihmisarvon viesteistä nuorille rippikoulussa on tämä: Jos ihmiset hylkäävät, Jumala ei hylkää.

Advertisement

Rauhanhäiritsijän antama rauha 

Adventtina olemme siirtyneet joulun odottamisen aikaan. Adventin evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus ratsastaa aasin selässä kansan keskelle. Manööveri ei ole suuren suuri, mutta niille, jotka odottivat pelastajaa, se oli riittävä merkki. Vanhassa testamentissa on lupaus: ”Iloitse tytär Siion. Riemuitse, tytär Jerusalem! Katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa hän on, hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla, aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa.” Ihmiset levittivät palmunoksia ja vaatteita kunniakujaksi hänen eteensä. Odotus on päättynyt, kuningas on tullut Daavidin jälkeläisestä lupauksen mukaan.  

Evankeliumin sanoissa, joita adventtina luemme, Jeesus ratsastaa myös meidän luoksemme. Mitä me teemme? Toivotammeko hänet tervetulleeksi? Tunnistammeko hänet joistakin merkeistä pelastajaksemme? Merkki hänen tuntemiseensa on oma rikkinäisyytemme. Hänet toivottavat tervetulleeksi ne, jotka ovat haavoittuneet tavalla, jota eivät voi itse korjata ja parantaa.  

On selvää, että kaikkia se ei kiinnosta. Jos Jeesus ei alenna polttoaineen hintaa tai veroja, hän ei ole se, mitä he odottavat. Niin oli silloinkin. Hän oli toisille rauhanhäiritsijä ja huijari mutta toisille rauhanruhtinas. 

Joulun odottaminen ja juhlaan valmistautuminen on itsensä tutkimisen aikaa. Ehkä huomaat itsessäsi myös sen, joka kaipaa. Et ole vain ennen tiennyt mitä kaipaat. Älykello tai palkankorotus ei ole se mitä syvimmältään tarvitset. Tarvitset näkevät silmät, kuulevat korvat ja tuntevan sydämen. Uskon silmät, jotka näkevät Vapahtajan, korvat evankeliumin sanomalle ja sydämen, joka on valmis ottamaan vastaan Jumalan armon ja jakamaan sitä toisille.

Tuomo Lindgren

Sydän Satakunta lehti 

Tarinoita ja elämänkaaria Jumalan edessä

Minä näin suuren valtaistuimen ja sen, joka sillä istuu. Hänen kasvojensa edestä pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään. Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan. Ilm 20:11-12

Kun tulin tänne, täällä oli kovaa pulinaa ja keskustelua. Tarinoita jaettiin; päivän tapahtumia, kuulumisia siitä, miten voidaan. Elämä on rakennettu tarinoista. Jokaisen elämää voidaan pukea tarinaksi tai tarinoiksi. Kun ihmiset tapaavat, tarinoita vaihdetaan. Tarinat rikastavat elämäämme, tarinat opettavat, varoittavat, viihdyttävät, tekevät elämää keveämmäksi.

Mikä on varhaisin muistosi tarinasta, kun sinulle on sellainen kerrottu? (Kuulimme yhden osallistujan tarinan (n. 70 vuoden takaa?) lapsuudestaan, kun hän sairasti yksin kaukana kotoa tarttuvaa tautia. Lapsen isä polki jouluna 8 km asemalle ja tuli linja-autolla 60 km, jotta voisi ottaa 4-vuotiaan lapsen jouluna syliin. Kaunis ja koskettava tarina rakkaudesta. Se oli tarina lapsesta, joka on yksin ja kaipaa sitä, että hänet huomataan ja hänen surunsa puhalletaan pois. Tarina joka kulkee mukana ja merkitsee varmasti ihmiselle paljon: minua on pidetty sylissä ja minua on rakastettu.)

Ensimmäiset tarinat ovat ensin usein iltasatuja. Tarinoita sukulaisista, niin kuin tämä hetki sitten kuulemamme. Isovanhemmat kertovat lastenlapsilleen, minkälainen heidän isä tai äiti oli pienenä. Ne ovat hauskaa kuultavaa lapsista, koska nyt ne vanhemmat ovat vakavia ja komentelevat. Sitten tarinoita on luettu itse kirjoista ja katsottu elokuvissa ja tv-sarjoissa.

Mitä enemmän on ikää tullut, oma henkilökohtainen tarina on hahmottunut. Isompi tarina pitää sisällään pienempiä tarinoita – lopulta syntyy elämän kaari – niin kuin se, mikä seurakunnan isossa salissa on nähtävänä kolmiosaisena tauluna. Se on tarina ihmiselämän auringonnoususta auringonlaskuun. Henkilökohtainen tarinamme on meillä vielä kesken. Mutta omiakin tarinoita kannattaa tallettaa. Ensin oman itsensä tähden, ymmärtääkseen itseään paremmin. Tullakseen oman elämäntarinansa kanssa sinuksi. Jotta voisi sen hyväksyä. Jotta voisi saada siihen valoa ja ehkä syvyyttä. Toiseksi jälkipolvet tarvitsevat tarinaasi saadakseen enemmän tolkkua omaansa. – Meidän tarinamme ei koskaan ala vasta syntymisestämme. Se on alkanut jo paljon sitä ennen: vanhemmissamme ja isovanhemmissamme. Synnymme tarinaan, joka ei ala tyhjästä. Se tuo reunaehtoja elämäämme. Niiden kanssa elämme ja niitä taivutamme, ehkä jopa rikomme ja asetamme rajojamme uudestaan.

Koko maailmalla, maapallolla ja maailmankaikkeudella on myös tarinansa. Olemme oppineet sitä seurakunnassa: sen alku luomisessa ja sen päättyminen kerran, kun Jeesus astuu tuomarinistuimelleen ja avataan kirjat. Niistä asioista kirkkovuoden päätös kertoo.

Tästä Raamatun ihmiskuntaa koskevasta tarinasta käytetään nimeä Suuri kertomus. Joidenkin mukaan suuret kertomukset ovat kuolleet. Kaikille tuo kertomus ei elä tai ole heidän todellisuuttansa. Heille suuri kertomus on korvautunut jollakin toisella tarinalla. Viihdemaailma on täynnä toisenlaisia tarinoita. Nyt enemmän kuin koskaan ennen. Ne ovat fantasiamaailman kertomuksia ja niissä yliluonnollinen on sujuvasti mukana. Toki on myös tieteen piiristä syntyneet tarinat. Niissä on osa tiedettä mutta lopulta nekin kuitenkin ovat vain tarinoita.

Meille kristityille Suuri kertomus on jotakin, johon oma elämämme liittyy. Se tuo perspektiiviä omaan elämäntarinaamme. Meidän tarinallamme on alku ja loppu. Siihen kuuluu särkyneisyys ja kaipaus tulla ehjäksi. Meillä on toki ilomme ja onnemme, mutta kaikkia yhdistää särkyneisyys. Kaikki ihmiset ovat särkyneitä. Se on haava, jonka alkuperä on ulottumattomissamme. Emme ole voineet vaikuttaa haavan syntymiseen. Mutta haavan hoitaminen on ollut omalla vastuullamme ja siinä olemme olleet taitamattomia. Kirkollisella kielellä puhutaan perisynnistä. Kirkon tarinaan kuuluu oleellisena se, että ihmisellä on vastuu elämästään, teoistaan ja valinnoistaan. Se miten hän on käyttänyt vapauttaan, arvioidaan.

Kristinuskon tarinaan kuuluu olennaisesti ajatus siitä, että särkynyt ja haavoittunut ihminen ei lopulta kykene itseään saamaan ehjäksi. Särkynyt elämä on saatava Jumalan käsiin, jossa se voi parantua. Siksi me pelkäämme ja rakastamme Jumalaa yhtä aikaa.

Evankeliumi kertoo Jumalan rakkaudesta, Jeesuksen tarinan. Ainoa tapa saada meidät ehjäksi ja terveeksi, oli Jumalan Pojan oma haavoittuminen: tuleminen ihmiseksi ja kuoleman alaiseksi. Hän ei vain kuollut, vaan häntä rankaistiin meidän pahojen tekojemme tähden.

Omassa tarinassa, me olemme pääosassa. Mutta me emme ole vain sankareita tai uhreja. Me olemme siinä Adamin ja Evan kaltaisia, jotka tulivat houkutelluksi Jumalaa vastaan. Ja olemme oma-aloitteisesti myös saaneet lisää aikaan särkymistä ja haavoittumista itsessä ja toisissa.

Uskomme mukaan, me tulemme kerran oman elämäntarinamme kanssa Jumalan eteen. Viimeisenä päivänä me olemme hänen valtaistuimensa edessä, meidän tarinamme on hänen edessään. Tarinamme rikkinäisyys saattaa meitä huolestuttaa. Mutta vanha tosiasia on se, että Jumala tulee sisälle tarinaamme juuri näiden haavojen ja halkeamien kautta. Sitäkin kautta tulemme haavojamme suuremmaksi ja voimme kasvaa niiden yli. Silloin emme ole yksin oman tarinamme kanssa. Meidän tarinamme liittyy suureen tarinaan. Luomisen ja lunastuksen tarinaan, jossa tarinamme säteilee merkitystä ja syvyyttä, jonka Jumala sille on antanut. Jossa näkyy Hänen kädenjälkensä. jossa meidän ja lukuisten muiden elämäntarinan säikeistä tulee kaunis pitsiliina.

Älä pelkää tarinasi haavoja ja kompastuksia. Ne vievät vain syvemmälle ja lähemmäs tarinasi ydintä.

Haavoittunut honka

Haavoittunut honka 

Luterilaisessa kirkossa ei ole pyhimyksiä kuten ortodokseilla ja katolisilla. Meidän perinteemme on tasa-arvoistanut Jeesusta seuraavat ihmiset. Se johtuu siitä ymmärryksestä, että kaikki ihmiset ovat samalla viivalla, mitä tulee synnittömyyteemme. Sellaisia ei ole. Jokainen ihminen on armon varassa. Kenelläkään ei ole sellaisia omia ansioita kristittynä, joilla voisi muille ylvästellä tai Jumalalle esittää.  

Silti meilläkin toisinaan nostetaan esiin. esimerkillisiä hengenmiehiä ja hengennaisia. Heitä ei ehkä sanota pyhimyksiksi, mutta joskus kuulee sanottavan heitä ihmisiksi, joiden läheisyydessä on helpompi uskoa.  

Edellinen tapa hahmottaa asia on kaunis, mutta Juhani Rekola esittää vielä syvemmälle käyvän ajatuksen. Hänen mukaansa nimittäin esimerkillisen kristityn lähellä ei välttämättä ole helpompi uskoa. Pyhimykset tai keitä he ovatkaan, ovat ihan samanlaisia kuin me. Juhani Rekola kirjoitti lehdessä jo 1966 ”Pyhimys ei ole kuin kuusi, joka kasvaa yhä korkeammalle. Se on pikemminkin kuin honka, johon kerran salama on iskenyt, sitä iäksi vaurioittanut, niin että se ikuisine palomerkkeineen on todistamassa taivaallisesta tulesta.” Siteeraus kirjasta Herääminen pimeään, Kirjapaja 2016. Haavoittunut honka kertoo taivaan tulesta. Paavali sanoo, että heikoissa Jumala on väkevä. 

Oletko koskaan ajatellut omia haavojasi. Niiden todistusvoima taivaan tulesta on luultavasti voimakkaampi kuin puheesi ja saarnasi. Nämä haavat ovat luultavasti meissä arkoja koko ikämme. Ne eivät välttämättä ole haavoja, joiden kanssa me olemme sinut. Emme ehkä edes kasva näiden haavojen yli. Ne pitävät meidät pienenä. Ne saavat meidät rukoilemaan. Ne pitävät meidät ihmisen mittaisena ja saavat meidät ontumaan kuin Jaakob, jota enkeli oli lyönyt nivusiin. Minkälaista viestiä sinun haavasi kantavat?”  

Päivänavaus työntekijöiden neuvottelussa.

Ilman rohkeutta vapaus jäätyy

Ilman rohkeutta vapaus jäätyy

Elämme itsensä toteuttamisen ja toisten huomioimisen jännitteessä, vapauden ja mukautumisen välisessä jännitteessä. Ihmistä, joka ei lainkaan mukaudu elämään yhteisön pelisäännöillä, pidetään häiriintyneenä. Ihmistä, joka ei juuri mitenkään toteuta itseään ja persoonallisuuttaan, pidetään tylsänä ja mielenkiinnottomana. Tarvitaan vapautta ja luovuutta, mutta myös sopeutumista ja yhteisymmärrystä. 

Raamatusta usein nostetaan esille toisten huomioiminen. Siksi on virkistävää nähdä esimerkkejä myös siitä vapaudesta, mikä ei aina mukaudu yleiseen mielipiteeseen. Jeesus antaa tällaisen esimerkin. 

Juutalaisessa maailmassa yksi yhteisön tärkeimpiä tunnusmerkkejä olivat sapattia koskevat toimintatavat. Ne olivat juutalaisen elämän ytimessä. Niiden pohjana on kymmenen käskyn laki. Rabbien opetuksissa oli yksityiskohtaisen tarkkaan määritelty mitä sapattina sai tehdä ja mitä ei.  

Edellisestä huolimatta ja ehkä juuri siksi Jeesus oli parantanut vesipöhöä sairastaneen miehen sapattina. Se vihastutti lainopettajat. Parantaminen oli työntekoa ja siksi kiellettyä. Jeesuksen katsottiin rikkoneen sapattikäskyä vastaan. Jeesuksen mukaan ihmisen pelastaminen ei kuitenkaan ole asia, josta sapatin varjolla voi kieltäytyä. Uskonnollinen sääntö ei voi ohittaa niitä syvempiä elämää ylläpitäviä sääntöjä, joiden varaan koko laki rakentuu. Tällaisia tilanteita varten Jeesus antaa paremman mittarin. Asioita tulee tarkastella sijoittamalla kysymys omaan elinpiiriin. Jos oma lapseni putoaisi kaivoon, joutuisiko hän odottamaan siellä sapatin yli. Ei joutuisi. Kohtele siis ihmistä kuin hän olisi oma poikasi tai oma tyttösi. Silloin mittakaava on oikea. Siinä on toimintalinja vapaudelle ja mukautumiselle sekä selkänoja rohkeudelle. 

Tuomo Lindgren, Harjavallan seurakunta 

Satakunnan Kansan hartauskirjoitus 9.10.2022

Jeesuksen kaksi huokausta

Jeesuksen kaksi huokausta

Radiohartaus vuodelta 2008, jäänyt julkaisematta tällä sivustolla

Lämpimät kädet lähestyvät miehen kasvoja, joka on yllättäen joutunut tapahtumien keskipisteeseen. Etusormet koskettavat hänen korviaan ja peukalot painautuvat kieltä vasten.

Ihmiset ympärillä seuraavat jännittyneenä tapahtumien kulkua. On avian hiljaista. Jeesus huokaisee ja sanoo yhden sanan: Effata, aukene. (Mk 7:31-37)

Markuksen evankeliumissa on kuvattu kuuromykän miehen parantaminen. Tuon parantamisen yhteydessä Jeesuksen sanottiin huokaisseen.

Huokaus on syvä myötätunnon huokaus. Jeesus tuntee miehen kärsimykset ja vaikeudet aivan niin kuin ne olisivat hänen omiaan. Ahdistus, joka oli kuuronmykän miehen elämässä, puristaa myös Jeesuksen rintaa. Siksi hän huokaa. Siinä tilanteessa Jeesus ottaa kantaakseen yhden miehen koko tuskan. Hän koskettaa miehen särkynyttä elämää, myötäelää hänen kipunsa ja samalla vapauttaa hänet sairauden siteistä. Jeesuksen käskyn voimasta miehen korvat aukeavat ottamaan vastaan puhetta ja samalla kieli vapautuu. Voi vain kuvitella, mitä tuo kaikki miehen elämässä tarkoitti. Huokauksen aikana, Jeesuksen keuhkot tyhjentyivät – mutta samalla kuuron miehen elämä alkaa täyttyä äänillä: linnut lauloivat jälleen, ihmisten liikkeet ja eleet yhdistyvät niille ominaisiin ääniin. Kaikki oli palannut kohdalleen.

Markuksen evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen toisestakin huokauksesta. Fariseukset olivat vaatineet Jeesukselta todistetta siitä, että hän on Jumalan Poika. Vähäinen ihme ei riittänyt heille, he vaativat merkkiä taivaasta. Luultavasti jonkun tähden olisi pitänyt syttyä lisää taivaalle tai jonkun tähdistä olisi pitänyt sammua. (Mk 8:11-13). Silloin Jeesus huokaisi syvään ja ihmetteli miksi tämä sukupolvi vaatii merkkiä.

Toinen huokaus ei ollut myötätunnon huokaus. Siihen liittyi nyt murhe ihmisten epäuskosta ja kovuudesta. ”En jaksa näitä ihmisiä”, “Kuinka kauan minun on siedettävä näitä jästipäitä” näin Jeesus olisi voinut sanoa. Tuo vastustamaton epäusko sai Jeesuksen kääntymään pois heidän luotaan. Ja hän jätti heidät evankeliumin mukaan.

Evankeliumi kertoo siis kahdesta Jeesuksen huokauksesta: myötänunnon huokauksesta ja moitteen huokauksesta. Minkälaisen huokauksen sinä tänään kuulet? Kristus elää seurakuntansa keskellä ja hänellä on meille asiaa. Jos se tänään olisi tuo huokaus – kumpi huokauksista kohdistuu sinulle? Myötätunnon vai moitteen?

Mina haluasisin kuulla myötätunnon huokauksen. Haluaisin tietoisuuden siitä, että kaikesta huolimatta Jumala on armollinen minua kohtaan – että hän tuntee kipuni. Mutta pelkään kuulevani moitteen huokauksen. Aiheita siihen todella löytyy. Sillä niin monesti olen hänet kieltänyt. Uskoni ei ole vain heikko ja todistukseni vajaa, vaan olen myös kieltänyt hänet.

Mitä minun oikein olisi tehtävä? Voinko mitenkään päästä varmuuteen siitä, kuinka hän minuun suhtautuu. Moittiiko hän minua epäuskoni tähden ja kääntyy pois, vai ottaako hän minunkin tuskani kannettavakseen.

Selaan Markuksen evankeliumia eteenpäin – pysähdyn vasta kuvaukseen Golgatan kummulla. Epäuskon voimat saivat Jeesuksen kiinni ja naulitsivat hänet ristille. Keskellä päivää tuli aivan pimeää. Samalla tajuan. Se mikä tapahtui Galileanjärven itärannalla kuurolle miehelle tapahtui pitkäperjantain ristillä jokaiselle ihmiselle, myös minulle ja sinulle. Siellä Jeesuksen kannettavaksi on laskettu  koko mailman synnin ja epäuskon taakka.

Markuksen evankeliumi kuvaa Jeesuksen viimeisen hetken näin: “Jeesus huusi kovalla äänellä ja antoi henkensä.” Viimeisessä huudossa ei ole enää sanoja. Kaikki on jo sanottu. Se on paljas tuskan huuto, johon on koottu kaikki huokaukset. Siihen huutoon sisältyy myös se huokaus, jolla Jeesus sinua koskettaa. Se ei ole moitteen huokaisu vaan pohjaton myötätunnon ja jumalallisen rakkauden huokaus. Sinun rukouksesi on kuultu, sinun surusi nähty ja sinun kipusi on tunnettu, sinun epäuskosi on annettu anteeksi. Paina pääsi rauhassa lepoon. Nuku rauhassa yösi.

Minkä edessä polvistut

MINKÄ EDESSÄ POLVISTUT

Minkä edessä polvistut, et pakosta vaan kunnioituksesta? Se on ainoa, mitä voit tehdä, koska on jotakin sinua suurempaa.

Jotkut eivät polvistu minkään edessä. Heidän mielestään ei ole mitään heitä suurempaa, mikä ansaitsee heidän kunnioituksensa. Elämä on heidän hallinnassaan, muu tuntuisi teeskentelyltä.

Useimmat kuitenkin aavistavat toisin. He eivät ehkä sano sitä ääneen, mutta sisimmässään tunnistavat ihmeen ja käyvät hiljaista keskustelua, jossa tuovat elämänsä kipuineen sen kasvojen eteen, jota kutsuvat Jumalaksi.

Sitten on toki niitäkin, jotka kertovat yksityiskohtaisen käsityksensä Jumalasta lopullisena ja ainoana oikeana totuutena.

Jumala on suuri ja Jumala on salattu. Jumalan salaisuus liittyy ennen kaikkea siihen, että Jumalaa ei voi kukaan omia tai hallita tai käyttää omiin tarkoitusperiinsä.

Jumala on suuri ja salattu, jotta ihminen nöyrtyisi ja löytäisi oman paikkansa yhtälössä. Ihminen ei ole tuon yhtälön suvereeni hallitsija. Hän etsii paikkaansa maailmassa ja onneaan ja viime kädessä ottaa kaiken lahjana vastaan.

On siis olemassa kahdenlaista ylpeyttä. Ylpeyttä, joka pyrkii riippumattomuuteen Jumalasta ja sitten on myös hengellistä ylpeyttä. Vanhat kristityt sanovatkin, että ihmisen olisi herättävä kaksi kertaa. Ensin synnin unesta, sokeasta ylpeydestään, mutta sitten myös omasta hurskaudestaan, hengellisestä ylpeydestään.

Evankeliumien mukaan Jeesus tuli ilmoittamaan Jumalan salaisuuden. Hänessä näemme taivaallisen Isän armahtavat kasvot. Päästessämme lähelle tuota salaisuutta, se valtaa meidät. Me emme valtaa sitä. Siksi me polvistumme ja antaudumme.

Harjavallan seurakunnan kirkkoherra

Tuomo Lindgren

Salainen johdatus

Joitakin kohtia puheesta Helluntaiseurakunnan pihalla 29.5. (Ilta nuotiolla)

Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen. (Jer 31:9)

(Raamatunkohta ei kuitenkaan kertonut, että johdatus on salaista silloin kun sitä eletään ja askeleita otetaan)

(Tuomo ja Elina puhuivat yhdessä yhteiskristillisessä tapahtumassa 29.5.2022. Alla Tuomon mietteitä)

Olen myös viime päivinä miettinyt lapsen kasvua pienestä lapsesta täysi-ikäiseksi ja omia unelmiaan tavoittelevaksi. Siinä olen vierestä katsonut prosessia, miten hänestä tuli hän. Miten suunnan valitseminen ei ole aina helppoa, kun ei ole vahvaa mielikuvaa siitä, mikä olisi oma paikka.

Jokainen muistaa varmasti myös oman elämänpolkunsa. Minkälaisia vaiheita siihen on liittynyt? Minkälaisia virstanpylväitä? Minkälaisia muutoskohtia? Minkälaisia tietoisia valintoja? Mikä pakotti valintojen tekemiseen. Usein valintoja tehdään vain pakon edestä. Elämän virrassa asioita myös tapahtuu ilman vahvaa omaa vaikuttamista. Sitä niin sanotusti myös ajautuu virran mukana eteenpäin. Muistaakseni piispa Eero Huovinen sanoi joskus, että hän ei ole tehnyt paljoakaan uraa koskevia valintoja. Asiat ovat tulleet eteen ja niiden mukana on mennyt. Voi se johdatus niinkin toimia. Mutta toisinaan valintoja tehdään – helppoja ja vaikeita valintoja.

Tein kerran itselleni muistion Elämäni merkittävät valinnat. Suosittelen teitä käymään läpi omaa elämäänne myös tällaisen kysymyksen kanssa. Kirjaa ne ylös aikajärjestyksessä ja katso minkälaiselta elämäsi näyttää niiden kautta katsottuna. Mitkä tekemäsi valinnat ovat olleet sinulle tärkeitä? Mitä elämän risteyskohtia sinulla on ollut? Oliko sinulla jo lapsuudessa valintoja – minkälaisia asioita elämässäsi oli valinnoista riippumatta, mitkä vaikuttivat siihen, kuka sinusta on tullut? Oletko katunut valintojasi? Onko täytynyt tehdä korjaavia valintoja?

Tein lapsena, kouluikäisenä joitakin valintoja jossakin määrin intuitiivisesti. Äiti yksinhuoltaja ja tarjoilijana myöhään töissä – päivällä nukkui. Meitä oli kolme lasta eikä elämässä ollut paljon rajoja tai rajoitteita. Tein siksi niitä itse. Tein päätöksen, että menen klo 9 iltaisin nukkumaan. Tein päätöksen, että

  • yritän pärjätä koulussa, sitä ei vaadittu minulta. Tässä toimin toisin verrattuna vanhempiin sisaruksiini
  • peruskoulun käyn niin, että säilytän mahdollisuuden päästä lukioon. Menin kuitenkin ammattikouluun.
  • päätöksen sen lopettamisesta ilman, että minulla oli mitään suunnitelmaa jatkosta.

Se on ollut elämäni jonkinlainen pohjakosketus – nollatila. Se teki näkyväksi myös sisäisen kriisin.

Tein äidin vinkistä päätöksen pyrkiä iltalukioon ja iltalukiossa päätöksen pyrkiä teologiseen tiedekuntaan. Jumalan viisautta oli, että iltalukiossa kohtasin pojan, joka johdatti minut Kristuksen luo ja seurakuntaan Ja siitä alkoi tietoinen päätös seurata Jeesusta.

Elämässä monet asiat kulkevat omaa latuansa omalla urallaan. Päätös, tietoinen valinta tekee poikkeaman uralta. Se on risteyskohta, jossa suksi laitetaan uudelle ladulle. Päätökset eivät aina ole helppoja. Uuden suunnan ottaminen vaatii työstämistä varsinkin silloin kun oma valinta koskee myös muita ihmisiä – puoliso, lapset, työkaverit, jne. Silloin valinnan painoarvo kasvaa.

Ensimmäiseen virkapaikkaani Merikarvialla tulin kutsuttuna. Kirkkoherra soitti minulle ja sanoi, että täällä on paikka vapaana: ota yhteys piispaan. Näin tapahtui ja sain vihkimyksen sinne. Se oli ihan hyvä paikka. Jos en olisi tehnyt tietoista valintaa, jatkaisin ehkä yhä siellä. Lähteminen Harjavaltaan sijaiseksi oli valinta. Se oli vaikea, koska se täytyi kertoa seurakunnalle. Miksi nyt lähdet? Hylkäätkö meidät? Mitään luonnollista syytä ei ollut. Useinhan valinnan taustalla on ahdistus, tyytymättömyys omaan tilanteeseen. Minulla oli vain halu nuorena työntekijänä päästä kokeilemaan toista paikkaa. Mutta silti valinta oli vaikea. Juttelin silloin äitini miesystävän kanssa asiasta. Hän luki minua paremmin kuin minä itse itseäni. Hän sanoi oikeastaan ratkaisevat sanat: ”Taidat olla tehnyt jo valinnan. Et vain tiedä miten kertoa se työkavereille ja seurakunnalle.” Niin se olikin. Sydämessä valinta oli tehty, mutta sen puolelle asettuminen vaati rohkeutta, koska asia oli kerrottava niille, joita se myös tuli koskemaan. – Harjavallasta tuli minulle lopulta se paikka johon olen asettunut: täällä löytyi puoliso, ostettiin talo ja saatiin lapset.

Taakse päin katsomalla voi nähdä minkälaista johdatusta elämässä on ollut. Johdatus on helpompaa nähdä takanapäin kuin edessäpäin, koska johdatus on salattua. On tärkeää kuitenkin huomata, että johdatus ei ole sellainen asia, että ihminen voi sivuuttaa oman vastuunsa teoissaan. Se ei mene niin, että Jumala tekee päätökset sinun elämässäsi. Sinun on itse tehtävä päätökset ja otettava päätöksistä vastuu. Koska se on ihmisen osa. Ihmisyyteen kuuluu vapaus ja vastuu. Vapaus tehdä valintoja. Vastuu on teoista, sanoista, vastuu tekemättä jättämisistä. Toki rukoilemme johdatusta, etsimme viisautta – mutta eteen ei avaudu googlekarttojen sinistä viivaa, eikä kuulu ääntä: poistu liikenneympyrästä, ensimmäinen liittymä.

Kristinusko ei ole kohtalouskoa. Meillä ei ole määrättyä elämänpolkua, mikä täytyy toteutua. Jos sinusta ei tule pappia, timpuria tai opettajaa, Jumala pärjää kyllä.

Valintojen tekemisen haastavuus on siinä, että me emme tiedä valintojemme kaikkia seurauksia. Silti valintoja on tehtävä. Meidän edessämme on tuntematon tulevaisuus. Emme tiedä mikä valinta on paras mahdollinen. Teemme puoli sokkona valinnan – toivomme parasta ja silti vastuu on meidän.

Jumalan johdatus tai kutsumus ei ole jokin hiuskarvan tarkkuudella räätälöity asia. Jos Jumala on antanut jollekin lahjoja – lahjaa voidaan käyttää monessa erilaisessa asiassa. Esimerkiksi matemaattinen lahja. Sille on tarvetta monenlaisessa tehtävässä. – Joku on lahjakas sosiaalisesti, tulee ihmisten kanssa toimeen. Se lahja toimii hyvin monessa tehtävässä niin lasten kuin vanhusten kanssa.

Tyytymättömyys, rauhattomuus, levottomuus voivat olla syitä etsiä johdatusta, omaa paikkaa. Ne voi olla niitä merkkejä tarkistaa teenkö oikeita asioita. Ahdistus auttaa tekemään kysymyksiä, mistä tämä johtuu?

Olen puhunut pitkälti maallisesta kutsumuksesta en niinkään seurakunnallisesta. Luterilaisen kirkon lahja maailmalle on maallisen kutsumuksen arvostaminen. Maallinen kutsumus on myös Jumalan palvelemista. Se voi olla ammatti tai toimintaa vapaaehtoisena. Siinä pienessä mittakaavassa toteutuu se, miten Jumala hallitsee maailmaa. Meidän lahjamme ovat käytössä yhteiseksi hyväksi. Ammattimme tai palvelutehtävämme eivät ole vähäpätöisempiä kuin jollakin toisella. Kaikkia tarvitaan – oli koulutusta vähän tai paljon.

Aabraham on mielenkiintoinen esimerkki johdatuksesta

Herra sanoi Abramille: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. (1. Moos. 12:1)

Jumala kutsui Abrahamin ja Abraham lähti. Hänen tarinaansa lukiessa käy selväksi se, että hän ei tiennyt etukäteen eikä koko aikana kovin paljon siitä, minkälainen elämä on edessä. Hänelle luvattiin, että hänestä tulee suuri kansa. Lasta hän joutui kuitenkin odottamaan vuosikymmeniä. Loppumaton odottaminen sai hänet turhautumaan jopa kapinoimaan Jumalaa vastaan. Kun Isak oli syntynyt, käsittämätön käsky uhrata oma poika näytti vievän pohjan pois koko suunnitelmalta. Miten hänestä tulee suuri kansa, jos sen ainoan lapsen on kuoltava. Jumala koetteli häntä. Mutta nyt jälkeenpäin tiedämme, minkä-lainen valtava sukupolvien ketju hänestä on alkanut.

Abrahamin historia opettaa sen, että: Jumala johdattaa omiaan, mutta hänen johdatuksensa on salattu. Niin kuin Abraham ei tiennyt, mitä on edessä, ei kristittykään tiedä elämänsä kulkua. Johdatus on salattu, koska Jumala on armossaan peittänyt tulevaisuuden silmiltäni. Riittää että Jumala tietää ja opettelen luottamaan häneen.

Jokaisella kristityllä on maallisia velvoitteita ja kutsumuksia. Samalla meillä on jokaisella myös taivaallinen kutsu seurata Jeesusta. Jos me olemme joskus maallisen kutsun kanssa hämmennyksissä, hengellinen kutsu on ehkä selvempi. Olla valona maailmassa. Todistaa Herrasta elämällään, asenteellaan, hyväntahtoisuudella, ystävällisyydellä, kärsivällisyydellä, totuudellisuudella, oikeudenmukaisuudella, luotettavuudella ja armahtavaisuudella. Ja sitten myös sanoilla: rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään. Sitä voi tehdä kaikkialla ja kaiken aikaa.

Vaikka edessäpäin näyttää vaikealta, Jumala johdattaa vaikka siltä ei tuntuisi. Siitä hän on antanut lupauksensa: Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti. Kun katsot taaksesi näet, että johdatusta on ollut. Voit luottaa samaan johdatukseen edelleen. Hän on sinun kanssasi.

Valmiiksi sanoitettu rukous

Rukoussunnuntai 22.5.2022

Kirkoissa vietetään tänään rukoussunnuntaita. Rukouksesta lyhyesti sanotaan, että se on sydämen puhetta Jumalan kanssa. Rukouksen luonteeseen kuuluu, että se on kääntymistä Jumalan puoleen: Jumalan apuun turvautumista.

Rukous aiheena ja asiansa nostaa ihmisissä monenlaisia tunteita. Toisille ihmisille rukous on heikkouden merkki. Se nähdään halveksittavana, että ihminen ei pärjää yksin. Varsinkin miesten oletetaan olevan vahvoja. Jos on rakentanut miehistä kuvaa itsestään, tieto siitä, että henkilö rukoilee antaa helposti toisenlaisen viestin.

Rukous voi olla myös se niin sanottu viimeinen oljenkorsi, johon tartutaan. – jokainen rukoilee. Hädän keskeltä nouseva rukous on ihmiselle varmasti luonteenomainen. Se on ihmisyyden dna:han kirjoitettu, se on luomisessa annettu ominaisuus. Ihminen etsii Jumalan kasvoja.

Mutta sitten niidenkin ihmisten joukossa joilla on seurakuntayhteys, rukoukseen liittyy erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia.

Jotkut sanovat, että eivät osaa rukoilla. Ovat arkoja rukoilemaan, varsinkin jos sen täytyy tehdä julkisesti. Se tuntuu ponnistelulta, suoritukselta, jopa saattaa ahdistaa.

Siksi minä haluan rohkaista ihmisiä turvautumaan rukouselämässään valmiisiin rukouksiin.

Matt 6:5-8

Toisinaan tulee vaikutelma, että valmiita rukouksia pidetään jotenkin huonompina, koska ne eivät ole spontaaneja. Koska siinä ei välity illuusiota, että henki suoraan vaikuttaa rukouksen sanat rukoilijassa.

On hyvä muistaa siksi aina, että Jeesus itse opetti oppilailleen rukouksen. Isä meidän rukouksen.  Siinä on valmiit sanat. Valmiit rukoukset ovat siis ok. Kristityn kilvoituksessa ei ole eduksi, jos yrittää tulla Jeesusta hurskaammaksi. Sen rukouksen äärellä rukoilija tietää rukoilevansa parhaalla tavalla. Tietysti se ei voi silloin olla vain huulten rukous, vaan myös sitä, että sydän on siinä mukana. Ulkoa opitusta rukouksesta voi tulla sisälukua

Valmiita rukouksia ei tarvitse hävetä tai arastella. Ne ovat hyviä. Tutun laulun sanojakaan ei tarvitse joka kerta vaihtaa. Silti laulu ruokkii kuulijaa aina uudestaan ja uudestaan.

Jeesus opetti rukouksesta myös sen, että tärkeää ei ole monisanaisuus. Taivaallinen Isä tietää, mitä me tarvitsemme. Rukous ei ole hänen informoimistaan. Jumalan Henki rukoilee meissä lakkaamatta.

Toki rukouksessa saamme tuoda kaikki asiamme hänelle: kiitoksen ja kipumme, pyyntömme. Kun sydän on täysi, asiat aivan varmasti löytävät Jumalan luo.

Rukous on ennen kaikkea oman itsensä antamista Jumalalle. Rukous on sisimpänsä valmistamista. Ei sitä, että yritämme käännyttää Jumalaa täyttämään toivomuksiamme, vaan sitä, että meidän sydän taipuisi hänen tahtoonsa.

Pyhän Birgitan rukous

Herra osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. Uskallettua on viipyä, ja vaarallista on jatkaa matkaa. Täytä siis minun ikävöimiseni ja osoita minulle tie.

Olisi hyvä jos koko rukouselämä nähtäisiin laajempana asiana.  Virret ja hengelliset laulut ovat rukousta. Joka laulaa hengellisen lauluun rukoilee seitsenkertaisen rukouksen. Raamatun lukeminen on rukousta, silloin kuin sitä luetaan niin kuin pitää. Raamattuahan ei lueta siksi, että tiedämme missä Paavali kulki seurakuntia perustamassa tai mitä tunnustekoja Jeesus teki. Raamattua luetaan, jotta Jumalan äänelle tulee mahdollisuus.

Minulla itselläni on joitakin ”valmiita” rukouksia, joista on tullut säännöllinen osa elämääni.

Yksi päivittäinen rukous minulla on Raamatun luvun edellä. Pyrin päivän aikana lukemaan yhden luvun Uutta testamenttia. Lukemisen edellä luen 1500-luvulta peräisin olevan rukouksen, mikä sopii kyllä moneen muuhunkin tilanteeseen:

Älköön mikään häiritkö sinua / älköön mikään pelottako sinua / kaikki menee ohi / Jumala ei vaikene / kärsivällisyys kaiken saavuttaa. / Kenellä Jumala on, häneltä ei puutu mitään / Jumala yksin riittää.

Pyhä Teresa Avilalainen

Luen tämän parikin kertaa ennen lukemista. Eniten käyttämäni rukous on myös yksinkertainen ja sama vuodesta ja päivästä toiseen. Siitä käytetään nimitystä Jeesuksen rukous. Yhtä hyvin voisi sanoa publikaanin rukous.

”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua”

Tämä on päivittäin useasti käytössä oleva rukoushuokaus – samalla siinä voi tehdä ristinmerkin. Jolloin siitä tulee myös ruumiillinen rukous. Luen tämän rukouksen myös kirkossa useasti. Ennen saarnaa, ennen alttarille menoa jumalanpalveluksessa, ennen hautaan siunaamista ennen eri tilaisuuksien alkamista. Jotta muistan kuka olen ja mihin minut on asetettu.

Luultavasti monella on olemassa myös säännöllinen ruokarukous. Minulla se on monesti sanaton rukous, ristinmerkin tekeminen ennen ruokailun alottamista.

Iltarukous opitaan vanhemmilta tai isovanhemmilta. Se on muodoltaan myös itsensä Jumalan haltuun antamista. Se on esirukousta: läheistensä nostamista Jumalan eteen. Heidän siunaamistaan. Se on myös hetki jolloin päivän aikana kohdatut asiat voi jättää Jumalan haltuun.

Rukous on sielun puhetta Jumalan kanssa. Rukouksen elämänmuoto on seurustelua Jumalan kanssa kaikessa siinä, mitä elämä eteen tuo.

Optinan isien rukous sielunrauhaksi

Herra, suo minun rauhallisin mielin kohdata kaikki, mitä päivä tuo tullessaan. Suo minun varauksetta antautua sinun tahtoosi. Opasta ja tue minua kaikessa, päivän jokaisena hetkenä.

Saanpa päivän mittaan millaisia uutisia tahansa, opeta minua ottamaan ne vastaan tyynin sydämin ja järkkymättömän varmana, että kaikessa tapahtuu sinun pyhä tahtosi.

Kaikessa, mitä sanon ja teen, johdata ajatuksiani ja tunteitani. Ennalta aavistamattomissa tilanteissa auta minua muistamaan, että kaikki on sinun lähettämääsi.

Opeta minua olemaan suora ja rehellinen perheenjäseniäni kohtaan, etten saattaisi ketään levottomaksi enkä aiheuttaisi kenellekään mielipahaa.

Herra, anna minulle voimaa kantaa tänään uupumukseni, anna voimaa kohdata päivän jokainen tapahtuma. Ohjaa tahtoani ja opeta minua rukoilemaan, uskomaan, toivomaan, antamaan anteeksi ja rakastamaan. Aamen.

Syntymäpäivänä juhlitaan syntymää

Joidenkin mielestä syntymäpäivää ei pitäisi juhlia. Se vain muistuttaa vanhenemisesta. Eikä vanheneminen ole aina hauskaa, jos se on tuonut mukanaan terveyteen liittyviä vaikeuksia.

Syntymäpäivänä ei kuitenkaan mietitä vain vanhenemista, vaan ennen kaikkea se on juhla olemassaololle. Tänään juhlitaan sitä, että sinä olet olemassa, että juuri sinut Jumalan on luonut. Sinä olet ihme. Psalmissa 139 kirjoitetaan seuraavasti

13 Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. 14 Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. 15 Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. 16 Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. 17 Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä! 18 Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.

Tähän Raamattuun perustuvaan käsitykseen liittyy tärkeitä asioita. Tärkein on se, että kenenkään meidän elämä ei ole yhdentekevä. Jokaisen elämä on arvokas – jokaisen elämä on vieläpä yhtä arvokas kuin kenen tahansa muun. Sillä Jumalan näkökulmasta ei ole merkitystä sillä mikä on meidän tittelimme, koulutuksemme, ammattimme, ulkomuotomme, omaisuuden määrä tai auton hevosvoimien suuruus. Jumala näkee sisimpämme. Hän tietää ja tuntee meidät sisältä käsin. Vain sillä on merkitystä.

Tänään emme siis juhli kenenkään saavutuksia. vaan iloitsemme siitä, että sinä olet olemassa.

Jumala on luonut meidät, Jumala on nähnyt meidät. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, Sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.

Lopuksi Jumalan varjelus seuraa sinua: Hän on sinun kanssasi.

Kun Jumala on meidän kanssamme, hän ei ole vahtimassa tai kyttäämässä virheitämme – hän suojelee ja haluaa johtaa meidät kerran ajasta ikuisuuteen.

Tälle elämän matkalle ja tämän juhlapäivän syntymäpäiväsankarille luen vielä siunauksen tai toivomuksen kelttiläisen rukouskirjan mukaan:

Olkoon käsilläsi aina jotakin tekemistä.

Olkoon kukkarossasi aina pari lanttia.

Paistakoon aurinko aina ikkunaasi.

Syttyköön sateenkaari jokaisen sateen jälkeen.

Olkoon ystävän käsi aina lähettyvilläsi.

Jumala kannustakoon sinua ja täyttäköön sydämesi ilolla.

Rukous kirjasta Liisa Seppänen (toim.) Maa jalkojeni alla. Kelttiläisiä rukouksia, Kirjapaja Helsinki 2018