Mitä Luther sanoisi tänään?

Kun opetat veljiä näin, olet hyvä Kristuksen Jeesuksen palvelija ja saat itsekin vahvistusta siitä uskonopista ja oikeasta opetuksesta, jota olet noudattanut. Hylkää jumalattomat ja joutavat tarut. Harjoita itseäsi oikeaan uskoon. Ruumiin harjoittamisesta on vain vähän hyötyä, mutta oikeasta uskosta on hyötyä kaikkeen, sillä siihen liittyy lupaus sekä nykyisestä että tulevasta elämästä. Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen. Siksihän me näemme vaivaa ja kilvoittelemme, että olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten pelastaja, varsinkin uskovien.

1 Tim 4:6-11

Kristinusko ja kirkko on kestänyt kaksituhatta vuotta. Pienestä alusta siitä on kasvanut maailman suurin yhteisö. Aikojen kuluessa se on tosin jakautunut erilaisiin osiin. Viisi sataa vuotta on ollut luterilainen uskonsuunta olemassa – tai silloin alkoi reformaatio (499 vuotta sitten).

Mitä Luther sanoisi meille tänään? Mihinkä hän kiinnittäisi huomiota nyt? Aikanaan hän näki epäkohtia silloisessa katolisessa kirkossa paljonkin. Anekäytäntö, kiirastuli, pyhimysten palvonta, paavin valta, luostarilaitos munkkilupauksineen ja ennen kaikkea se, miten ihminen Jumalan edessä voi vakuuttua siitä, että ei joudu kadotukseen vaan saa armon.

Entä tänään? Onko meidän kirkossa piirteitä, jotka vaikuttaisivat hänestä Raamatun valossa kestämättömiltä? Jos hän katselisi kirkkoamme omasta historiastaan käsin, hän huomaisi paljonkin outoa. Hän näkisi maailman erilaisena erikoiset rakennukset ja tehtaat ja kulkuneuvot, kännykät. Sitten hän ihmettelisi terveitä ja hyvinvoivia ihmisiä – että kuvittelisi olevansa taivaassa. Toki vanhuksiakin, mutta hekin hyvävoimaisina. Näkisi meillä kirkon vaurauden – työntekijöitä on kirkossa paljon. Hän näkisi naisia alttarilla ja ehkä kummeksuisi asiaa. Luultavasti hän haluaisi kuulla ihmisten uskonelämästä. Häntä huolestuttaisi se, että rippiä ei käytetä lainkaan. Ehkä eniten hän pelästyisi sitä, että ihmiset ovat ottaneet evankeliumin, Jumalan armon verhoksi synnin tekemiselle.

Luther kamppaili omantunnon tuskassa pienten ajatusten tasolla olevien syntien kanssa. Evankeliumi oli hänelle suuri löytö, joka antoi hänelle voiman elää vapautunutta elämää. Mutta se ei vapauttanut häntä synnin tekemiseen.

Voiko hänen historiastaan käsin arvioida meidän kirkkoa. Ehkä ei kovin hyvin. Meidän on se arvio tehtävä itse.

Nyt 500 vuotta jälkeenpäin me kannamme hänen nimeään omassa kirkossamme. Me olemme niitä jotka nousivat vastaan silloisen kirkon vääryyttä, evankeliumin vastaisia piirteitä. Me olemme niitä, jotka sanovat, että ihmisen ja Jumalan väliin ei mahdu mitään ihmisen tekemää. Ainoastaan usko, joka ottaa vastaan Jumalan lahjan. Me olemme niitä, jotka kääntyivät kirkkoinstituutiota vastaan, mutta ei ylpeyden vaan nöyryyden tähden – koska Jumalaa tulee pelätä enemmän kuin ihmisiä.

Riidat katolisen kirkon kanssa ovat jääneet taakse. Se ei ole enää varsinainen ongelma. Me olemme aidosti samalla puolella. Tuomioita ei julisteta. Mutta entä suhteessa itseemme ja omaan historiaamme, omaan kirkon perintöön. Onko meille edelleen tärkeää pelätä Jumalaa enemmän kuin ihmistä? Luulen, että elämme sellaista aikaa, jossa varotaan puhumasta Jumalan nimessä mitään: ”Että tämä on Herran tahto” Me emme voi olla varmoja, sanotaan. Jumala on häivytetty syrjään. Meillä on vain ihmisten tekemiä tulkintoja. On vain inhimillisiä ajatuksia, valintoja ja tekoja. Silloin se on oikeassa joka taitavammin syyllistää muita ja saa enemmän porukkaa taakseen.

Voi olla että olen liian mustavalkoinen.

Lutherin tapauksesta tiedän sen, että hän ei etsinyt mielipiteilleen varmuutta ihmisten tulkinnoista tai enemmistön päätöksistä. Kun hän kysyi elämänsä syvintä perustusta ja syvintä varmuutta. Se varmuus ei löytynyt hänestä itsestään, se löytyi vain Jumalasta ja Jumalan teoista Jeesuksessa, mikä on ilmoitettu Raamatussa. Siksi hän sai rohkeuden seistä sen uskonvarmuuden takana, minkä oli saanut: Tässä seison enkä muuta voi.

Jos me kadotamme tämän kiinnekohdan, me kadotamme kaiken.

Vain elämää 70v ja 75v synttärit

Vain elämää 70- ja 75-vuotiaiden syntymäpäiväjuhla

Seurakunnassa vietettiin syntymäpäiviä. Juhlapuheenvuoroja oli pyydetty kolmelta henkilöltä. Kolme juhlittavaa jakoi muutamia muistoja vuosistaan. Minä pidin lyhyen päätöspuheenvuoron.

Olemme kuulleet hienoja ja kauniita hetkiä elämäntienne varrelta: Pikkutyttönä suurkirkossa Marsalkka Mannerheimin arkun äärellä ja häpeä siitä, kun kirjoitti nimensä muistokirjaan väärin. Tai kiitollisuus lapsista ja lastenlapsista tai monet varjelukset ja pelastumiset tilanteissa, joissa olisi voinut menettää henkensä. Mielestäni hyvä arviointitehtävä itselle on vastata rehellisesti kysymykseen, mikä on elämäni tähtihetki. Erilaisia vastauksia nousee mieleen.

Toissapäivänä perjantaina tuli suosittu ohjelma televisiosta Vain elämää. Meillä kotona seurataan sitä. Kuinka moni teistä tuntee ohjelman. Ajatus siinä on yksinkertainen ja kiehtova. Tunnettuja eri ikäisiä suomalaisia artisteja on koottu viikoksi yhteen. Joka päivä vuorollaan on jonkun osallistujan päivä, jolloin muut seurueen jäsenet laulavat oman tulkintansa tämän päivän artistin tuotannosta. Muusikko, joka usein on myös laulun tekijä tai säveltäjä, kertoo laulun syntyvaiheista tai sen merkityksestä.

Viimeksi oli Hectorin päivä. Hän on 1947 syntynyt mies. Jos hän asuisi Harjavallassa hän saisi ensi vuonna kutsun tähän juhlaan. Hän on viettänyt jo 50-vuotis taiteilijajuhlaansa. Hän on tehnyt monet tunnetut laulut, joita yhä tänään soitetaan.

Tv-ohjelmassa jokainen jakso nostaa kyyneleet heidän silmäänsä, myös televisioiden äärellä katsoja liikuttuu. Kuka teistä tunnustaa kyynelehtineensä näiden esitysten lomassa? … aika moni käsi nousee. En sitten puhu ihan omiani. Mietin mistä tämä liikuttuminen johtuu?

Toki se on liikuttumista heidän kertomuksistaan ihan sellaisenaan. Taiteilijat ovat luovia ja herkkiä ihmisiä. He ovat osanneet sanoa ja tulkita asioita ja elämän ilmiöitä, jotka ovat meillekin tuttuja. Me elämme ja tunnemme samoin. Heillä on kyky pysähtyä ihmettelemään niiden asioiden äärelle ja tehdä siitä musiikkia ja laulu, mikä ujuttautuu puseromme sisään ihon alle.

Lisäksi toinen laulaja tulkitsee toisen laulajan kappaleen. Hän tuo elämänsä ja kokemuksensa mukaan niihin ja tekee näin laulusta uuden. Kuulijat tuovat oman elämänsä lauluun mukaan. Monimutkainen vuorovaikutus herättää laulun eloon.

Kaulaan tatuoitu Mikael Gabriel lauloi Hectorin klassikkokappaleen Lumi teki enkelin eteiseen. Häntä varoitettiin koskemasta näin merkittävään biisiin. Hector kertoi laulun syntyneen kun hän luki lehdestä nuoren tytön itsemurhasta. Mikael Gabriel nuoresta iästään huolimatta on kokenut paljon vaikeuksia ja luopumisia, hän on itse hautonut itsemurhaa. Se on ollut hänelle siksi erittäin henkilökohtainen kappale. Hänen tulkintansa nousi syvältä hänen omista kokemuksistaan. Tällaisia suuret laulut ovatkin. Ne kertovat jokaisesta meistä. Voimme tunnistaa jotakin niiden kautta itsestämme.

Minkälaiset kuvat vilisevät teidän mielessänne näiden laulujen äärellä? Te tiedätte sen itse. Mustot heräävät eloon. Ja teidän ikäänne nähden niitä muistoja on jo ehtinyt kertymään: iloa, surua, pettymyksiä, onnistumisia, läheisten luopumista ja elämän lahjojen vastaanottamista.

Se on ollut vain elämää, mutta ehkä ei kuitenkaan Vain-elämää vaan Elämää isolla alkukirjaimella. Tänään me iloitsemme yhdessä kaikista vuosista. Kiitämme Jumalaa. Hänen enkelinsä varjelee ja pitää huolta teistä jokaisesta niin kuin on pitänyt huolta tähänkin asti. Taivaallisen Isän rakkauden kasvot katsovat sinua, tunnistavat sinut lapsekseen.

”Elämän perälauta” alkaa näkyä ja saada kysymään tarkoitusta koko tälle matkalle. Matka ei ole turha. Jälkiä jää läheisten sieluun ja omaan. …

… jotakin tämän suuntaista juttelin heille… En ollut kirjannut  ylös kuin muutaman ajatuksen. Koitin useammassa kohtaa liittyä edellä kuultuihin muistoihin, jotka olivat mieleenpainuvia ja hienoja.

… muistan lopussa puhuneeni myös tästä ajasta että maailmamme on aika kova paikka. Arvoiltaan kova ja työllistyminen vaikeaa. Siksi pyysin heitä jakamaan ehdotonta rakkautta jälkikasvulle. He tarvitsevat sitä.

Kuihtumattomat kukat eivät ole muovisia

Kuihtumattomat kukat eivät ole muovisia

 

Menneellä viikolla olin kirkossa monen muun kanssa laulamassa Syntisten virsikirjaa Jaakko Heinimäen johdattelemana. Kirkko oli täynnä ihmisiä, jotka halusivat laulaa tuttuja lauluja. Siinä on jotakin puhuttelevaa. Olen iloinen siitä, että Harjavallan kirkko sai toimia tilana tälle yhteisöllisyyttä vahvistavalle kokemukselle. Kirkko paikkana avasi laulujen rukouksenomaista luonnetta. Jaakko johdatteli laulavaa kansaa siihen suomalaiseen mielenmaisemaan, jossa asuu pysyvästi kaipuu ja rakkaudenjano ja tietoisuus siitä, että kaiken arkisen pusertamisen yllä Jumalan silmä katsoo hellästi meitä. Tällaiselle yhteiselle laulamiselle oli olemassa selvästi tarve.

Monenlaiset laulut kulkevat mukanamme. Ne saattavat kulkea lapsuudestamme asti. Niissä on ihmeellinen voima. Hyvin kirjoitetut ja sävelletyt laulut ovat sydämen kieltä, jossa ihminen tunnistaa itsensä ja kaipauksensa. Hän huomaakin hiljaisesti rukoilevansa. Syksyllä luonto puhuu katoavaisuudesta, hetken kestävästä elämästä, joka kuihtuu pois. Mutta sydämen lauluissa rukous kurottuu ikuisuuteen: Aavan meren tuolla puolen… kukat kauneimmat luo aina loistettaan. Kuihtumattomat kukat eivät ole muovisia. Ne ovat niitä, jotka kasvavat sydämessä ja tuottavat uskon, toivon ja rakkauden hedelmää.

Ihmiset tulivat kirkkoon arkisten laulujen kanssa, mutta kirkossa tuo laulu sai taivaallisen kaiun. Niin se toivon mukaan tapahtuu myös jokaisena sunnuntaina. Arjen kysymysten keskeltä ihmiset tulevat Jumalan eteen, taivaallinen kaiku vahvistaa sidettä, mikä liittää meidät ikuiseen.

 

Kirkkoherra Tuomo LindgrenTuomon juhla 10.4.2016 068.JPG

 

Tämä kirjoitus julkaistiin Sydän Satakunta -lehden Harjavallan seurakunnan Kirkkopolku liitesivussa.

Tämä juttu on myös Sanat-blogissa

Saavutettu unelma avaa uusia ovia

Hyvät ylioppilaat, hyvä juhlaväki.

Ihmisellä on yksi erityinen kyky. Kyky unelmoida. Eläimillä ei ymmärtääkseni tällaista kykyä ole. Ehkä koirat näkevät unta paistista. Mutta pitkäaikainen unelma, jota vähän kerrallaan lähestytään, on vain ihmisillä. Ihmisellä on tämä kyky, mutta ei ole ollenkaan sanottua, että jokainen on selvillä omasta unelmastaan. Mikä on sinun unelmasi?

Nuoruus ja lukioikä ovat unelmoimisen aikaa. Suunnitelmia ja tavoitteita asetetaan siihen, mitä kohti mennään. Tänään te olette saavuttaneet yhden nurkan unelmastanne. Se luo uskoa siihen, että unelmat ylipäätään ovat saavutettavissa… Samalla se luo tietoisuutta siihen, että niiden eteen on myös tehtävä töitä; unelmat eivät putoa syliimme. Ja silloinkin kun unelmat toteutuvat, ne eivät ehkä toteudu täydellisesti. Tämä on yksi askel ja yksi osa laajemmasta unelmasta. Siitä, mikä sinusta tulee.

Joidenkin mielestä aikuisuus alkaa siitä, kun luopuu unelmistaan ja suorittaa elämäänsä: sitä saatetaan pitää realismina. Ehkä tunnetkin tällaisia ihmisiä. He pitävät unelmia haihatteluna. Mutta se ei pidä paikkaansa. Se mitä olette kuulleet, on katkeruuden ja pettymyksen värittämää.

Älkää lakatko unelmoimasta. Unelmat voivat matkan varrella muuttua ja ne voivat tarkentua. (alakoulussa unelmasi oli toisenlainen, yläkoulussa se oli erilainen – tänään se suuntautuu ehkä vielä toisaalle. Voi olla, että se ei ole vielä aivan selvillä. Mutta unelmat pitävät teidät hereillä, virkeänä ja uteliaina. Ne pitävät teidät liikkeellä. Se ei tarkoita sitä, että olisitte tyytymättömiä nykytilaan. Voit olla iloinen ja tyytyväinen elämääsi ja silti unelmoida.

Maailma on kaunis, mutta maailma ei ole valmis. Tilaa unelmille riittää. – Unelma ei ole samanlainen asia kuin nälkä. Tulet kylläiseksi, kun unelma vatsan tavoin täyttyy. Sehän olisi vain tuo koiran unelma paistista. Ajattele lapsen unelmaa oppia kirjoittamaan. Kun unelma täyttyy, tuliko kirjoittamisen halu tyydytettyä. Ei vaan siitä se vasta alkaa. Unelma mahdollistaa jotakin vielä suurempaa.

Uskon, että Jumalalla on unelma ihmisestä – sinusta. Hän kutsuu sinua kulkemaan tätä unelmaa kohti. Se unelma liittyy jollakin tavalla myös siihen, mikä sinusta voi tulla. Ne ovat kytköksissä toisiinsa: Sinun unelmasi ja Jumalan unelma sinusta. Siksi jatka unelmoimista. Kulje niitä kohti ja valloita niitä. Uusia ennen näkemättömiä ovia aukeaa.

* * *

Vielä muutama sana: Tänä vuonna Harjavallan seurakunta aloittaa uuden käytännön. Haluamme stipendillä olla tukemassa yhtä tai kahta lukionsa päättävää oppilasta. Tällä kertaa annamme kaksi stipendiä ylioppilaille, jotka ovat menestyneet lukion uskonnon kursseissa.

Tällä stipendillä muistutamme samalla, että kansainvälistyvässä ja moniarvoistuvassa maailmassa uskonnollinen lukutaito tulee entistä tärkeämmäksi.

Vahva itsetuntemus, kuka olen, mistä tulen, mistä arvoni ovat peräisin, mihin minä syvästi uskon – nämä ovat se perusta, josta vuorovaikutus toisenlaisiin kulttuureihin ja uskontoihin onnistuu ja tulee mielekkääksi. Siihen haluamme kannustaa ja haluamme myös rohkaista näkemään uskonnon oppiaineen syvä arvo ja merkitys.

Stipendi annetaan seuraaville henkilölle:

N.N.

N.N.

Vielä kerran onnea kaikille ylioppilaille. Jumalan siunausta elämänne matkalle unelmia kohti.

 

 

Juhlitaan olemassaoloa

Juhlitaan olemassaoloa

Jeesus kertoi:
”Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita. Kun pitojen oli määrä alkaa, hän lähetti palvelijansa sanomaan kutsutuille: ’Tulkaa, kaikki on jo valmiina.’ Mutta yksi toisensa jälkeen nämä alkoivat esittää verukkeita. ’Olen ostanut pellon’, sanoi yksi, ’minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ ’Ostin viisi härkäparia’, sanoi toinen, ’ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ Kolmas sanoi: ’Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.’

Palvelija palasi ja kertoi tämän herralleen. Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijalle: ’Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.’ Palvelija tuli sanomaan: ’Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.’”
Luuk. 14: 16-24

Jokin vuosi sitten lehdessä oli uutinen perheestä, jossa järjestettiin lapselle kaverisynttärit. Lapsi oli teidän ikäinen. Synttäreitä oli valmisteltu huolella, kaikkia erilaisia yksityiskohtia oli mietitty. Oli mietitty ohjelmaa, tarjoamista ja hauskoja yllätyksiä. Oli mietitty sitä, miten päivästä tulisi mahdollisimman hieno. Syntymäpäivä lähestyi, jännitys kasvoi. Tunteja ja minuutteja laskettiin, milloin synttärit alkavat. Yli kymmenen lasta oli kutsuttu kylään, — mutta yksikään kutsutuista ei tullut. Lapsen pettymys oli sydäntäsärkevää, kun kukaan ei tullut paikalle.

Jokainen pystyy eläytymään tilanteeseen. Jossakin määrin tämä on jokaiselle tuttu kokemus. Toivottavasti ei yhtä suuressa määrin.

Synttärit ovat niitä juttuja, jossa juhlitaan yhtä henkilöä: Syntymäpäivänä saa kokea, että hän on tärkeä, että on erityinen, että hänestä iloitaan ja hänen kanssaan iloitaan ja juhlitaan. Se on hänen juhlansa, jossa hän saa tulla näkyväksi. Hän on päivän juhlittu supersankari. Syntymäpäivänä saa osakseen huomiota ja kivoja juttuja lahjaksi. Mikä kokemus tulee tilalle, kun hän ei saakaan olla päivän sankari, kun ei juhlitakaan? Siitä jää varmasti sisimpään elinikäinen jälki. Sellainen suru, jonka muistaa vielä vanhanakin.

Tuon lapsen vanhemmat olivat laittaneet internettiin valokuvan täysinäisistä karkkikulhoista, joita kukaan ei tullut tyhjentämään ja kertoivat tämän syntymäpäivän tarinan. Miljoonat ihmiset ympäri maailman lukivat sen ja tunsivat sisimmässään sen surun ja kivun, mikä tuli tuon lapsen osaksi. Jokainen tajusi sen, että lapsen kuuluu saada olla juhlittu. Se vahvistaa ihmistä, se on kuin terveydenhoitajan antama rokotus tauteja vastaan. Toivottavasti tällaista iloa on teillä riittänyt.

Jos syntymäpäivänä lapsi tulee näkyväksi ja huomion keskipisteeksi, sitä tekee myös kevään viimeinen koulupäivä. Se on päivä, jolloin koululainen tulee nähdyksi todistuksen kautta. Miten hyvin hän on pärjännyt koulussa. Koululaista arvioidaan suoritusten ja saavutusten mukaan. Joissakin asioissa olet pärjännyt hyvin ja toisissa ei niin hyvin. Sekin on tärkeää – saada palautetta omasta edistymisestään. Syntymäpäivä on kuitenkin sellainen, jossa ei arvioida suorituksiamme. Se että olet olemassa, että olet syntynyt tähän maailmaan, on riittävä ja juhlan arvoinen asia.

Evankeliumissa Jeesus kertoo vähän samanlaisen tarinan, kuin tuo tarina onnettomista syntymäpäiväjuhlista – Jeesuksen esittämässä vertauksessa suuriin juhliin kutsuttiin paljon ihmisiä, eikä kukaan tullut. Evankeliumissa kutsuja loukkaantuu, kun kutsutut eivät tulleet. Mutta hän löysi uusia kavereita ja kutsui uusia ihmisiä – sellaisia jotka olivat iloisia kutsusta, sellaisia, jotka eivät osanneet odottaa kutsua, sellaisia jotka eivät ajatelleet olevansa tarpeeksi hyviä ja hienoja kutsun saadakseen. – Itse asiassa hänen kutsunsa on tullut myös meidän korviimme tänne Suomeen asti. Kutsun lähettäjä on Jeesus. Hän kutsuu meitä iloon ja juhlaan, jossa Jumala haluaa antaa lahjoja meille. Aina kun tulemme jumalanpalvelukseen tulemme hänen juhlaansa. Varsinainen spektaakkeli on edessäpäin taivaan valtakunnassa. Siinä juhlassa ilotaan Jumalasta, Luojasta ja jokaisesta Jumalan luodusta – eli sinusta. Jumala iloitsee sinusta ja  me opettelemme tuntemaan häntä.

Tänään jätetään yksi kouluvuosi taakse ja kesän jälkeen astutaan uuteen.  Joillekin uuteen astuminen on astumista uuteen kouluun, uusien opettajien ja koululaisten maailmaan. Se varmasti jännittää. Mutta pian huomaat, että kaikki sujuu kuten pitääkin.

Tämä kevätjuhla on eriytinen myös siksi, että huomenna koulutie päättyy myös yhdelle opettajista. Koulun pitkäaikainen rehtori K. S. jää eläkkeelle. Alkaa uuden elämänvaiheen opettelu. Se varmaan vähän jännittää. Mutta pian huomaat, että kaikki sujuu kuten pitääkin.

Olen kuullut, että muualla maailmassa opettajien saavutuksia arvioidaan aika ankarasti. Suomessa luotetaan opettajan ammattitaitoon ja hänen kykyynsä kehittyä ja kasvaa tehtävässään. Siksi tänäänkään ei arvioida – opettajat eivät saa todistusta. Tiedämme että sinä K. arvioit itse menneitä vuosiasi. Me sen sijaan tänään vain iloitsemme siitä että olet olemassa? Kiitämme kaikista niistä vuosista, jotka olet antanut P:n koululle ja koululaisille. Toivomme leppoisia eläkepäiviä.

Koululla opetustehtävien lisäksi on myös kasvatustehtävä. Uskon, että sama ajatus on kantava voima P:n koulussa sen opettajien keskuudessa – ilo lapsen olemassaolosta, koululainen tulee nähdyksi ja huomatuksi – hänestä iloitaan suoritusten tasosta huolimatta. Kumpaakin tarvitsemme: rehellistä palautetta mutta myös kannustavaa, rohkaisevaa turvallista ilmapiiriä, jossa olemme hyväksyttyjä sellaisena kuin olemme.

Tällaiseen kouluun on hyvä viedä lapsensa jatkossakin. Siitä olen myös henkilökohtaisesti kiitollinen.

Kuka on porttisi pielessä

Avuntarvitsijat käden ulottuvilla

Jeesus puhui tämän vertauksen:     ”Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan.     Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten. Silloin hän huusi: ’Isä Abraham, armahda minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.’ Mutta Abraham sanoi: ’Muista, poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa. Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän puolellemme.’ Rikas mies sanoi: ’Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä – hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.’ Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’ ’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’ Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.” Luuk. 16: 19-31

Tuttu kertomus rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta kuvaa silmiemme eteen kaksi kohtaloa. Rikasta ja hulppeaa luksuselämää seurasi onneton loppu. Hän eli omassa varassaan ja kuoli omassa varassaan. Siksi ei saavuttanut iäistä perintöää, joka oli olemassa häntä varten.

On hyvä huomata myös se, että köyhyys ja hätä ei ollut hänen silmiltään piilossa jossakin kaukana. Se oli hänen porttinsa pielessä. Auttaminen oli tehty rikkaalle äärettömän helpoksi. Hänen ei olisi tarvinnut kuin ojentaa kätensä ja antaa jotakin siitä, mikä häneltä jäi yli – se ei olisi ollut hänelle edes mikään uhraus. Mutta hän ei antanut edes sitä ruokahävikkiä köyhälle, pöydältä putoilevia murusia.

Köyhä Lasarus eli miehen portin luona. Hän kärsi sairauksia ja jatkuvaa nälkää. Hän olisi halunnut koiranpentujen tavoin syödä edes rikkaan pöydältä putoilevia ruokapaloja. Hän ei omistanut mitään – ainoa mikä vielä oli hänen oli Jumalan lupaukset.

Sanotaanpa heistä vielä sellainenkin asia, että kahdesta miehestä vain köyhän Lasaruksen nimi tunnetaan. Yleensä tunnemme nimeltä kaupungin rikkaimman ja onnekkaimman ihmisen, mutta köyhät ja kerjäläiset jäävät nimettömäksi. Tässä tilanne on toisinpäin. Rikas jäi nimettömäksi, koska hänen elämäänsä katsottiin ikuisuudesta käsin. Hänen nimensä oli pyyhitty pois elämän kirjasta. Siinä hän oli menettänyt kalleimman aarteensa. Jumala ei enää tuntenut häntä. Köyhän Lasaruksen Jumala tunsi nimeltä.

Vertauksen molemmat miehet olivat juutalaisia. Heidät oli lapsena ympärileikkauksessa otettu Jumalan valitun kansan jäseniksi. Abraham, jonka luokse Lasarus taivaassa vietiin, oli heidän kantaisänsä. Hurskaan ihmisen kuolemaa juutalaisessa perinteessä kuvataan sanomalla, että vainaja otettiin isiensä luokse. Oli erityisen suuri tunnustus siinä, että vainaja vietiin suvun kantaisän Abrahamin luokse. Aabraham oli aikanaan saanut siunauksen, että hänestä tulee suuri kansa. Nuo miehet olivat sen siunauksen ruumiillistumia. He olivat molemmat hänen poikiaan. Rikas mies puhuttelikin Abrahamia isäkseen ja Abraham tunnusti miehen jälkeläisekseen, puhuttelemalla häntä pojakseen. Kuitenkin vain toinen näistä pojista pääsi isiensä luokse. Pelkkä jälkeläisyys ei taannut perintöosaa autuaiden joukossa. Rikas mies oli hylännyt liittonsa.

Tänään me kysymme, kuka on sinun tai minun portin pielessä?

Joskus kaikkein laiminlyödyin henkilö porttisi pielessä olet sinä itse. Jos näin on, sen asian ääreen on hyvä pysähtyä. Mutta useimmiten me Suomessa kuulumme hyväosaisiin – ja meillä on pöydällä niin paljon tavaraa, että sitä menee paljon hukkaan. Meillä on myös paljon verukkeita, joilla kuljemme ihmisen ohi. – Toivottavasti emme kuitenkaan kulje elämän ohi.

Kuka on porttisi pielessä? Kenelle olisi avarrettava sydämen ovea – jotta Jumalan lahjoista pääsisi nauttimaan myös hän, joka on jäänyt osattomaksi.

Kenenkä tarinan voisit tänään kuulla? Toivon, että näet tänään jossakin Lasaruksen, köyhän ja rikkaan yhtä aikaa. Ehkä hänen tarinassaan on sinulle sisään kätketty lahja, josta et ole tiennyt, lahja mikä tekee sinut rikkaaksi.

* * *

Tämä juttu oli aamumessussa. Kohtalaisen vapaasti näistä asioista puhuin. Olen saarnannut tästä aiheesta joskus aikaisemmin. Se löytyy Saarnatuoli-blogista. Siinä käsittelin laajemmin tuota nimettömyysasiaa.

Tuomas ei usko jos ei näe

Yksi kahdestatoista opetuslapsesta, Tuomas, josta käytettiin myös nimeä Didymos, ei ollut muiden joukossa, kun Jeesus tuli. Toiset opetuslapset kertoivat hänelle: ”Me näimme Herran.” Mutta Tuomas sanoi: ”En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.”

Viime sunnuntain aihe ja samalla koko viikon aihe liittyy uskosta todistamiseen: Ylösnousseen todistajia. Siksi mielenkiintoista on se, että evankeliumissa on esillä tunnetuin kertomus epäuskosta ja epäilystä. Tuomas on tunnetusti porukan epäilijä, hän kyseenalaistaa toisten kertomukset. Eikä suostu uskomaan ilman kovia todisteita. ”En usko. Jos en itse näe. En usko, jos en itse omin sormin koske.” Tuo evankeliumi on lyönyt leiman häneen: Epäilevä Tuomas. Pian hänkin kohtasi ylösnousseen Jeesuksen – ja uskoi. Epäilys vaihtui iloon.

Kaikkien oppilaiden uskossa oli tapahtunut muutos siitä, mitä se oli ollut ennen pitkäperjantaita ja mitä se oli ylösnousseen kohtaamisen jälkeen.

Ennen pääsiäistä oppilaat uskoivat ihmeitä tekevään Jeesukseen. Maanpäälliseen Jeesukseen. Pääsiäisen tapahtumien jälkeen heidän uskonsa muuttui. He uskoivat nyt kuoleman voittaneeseen Jeesukseen. He oppivat uskomaan Jeesukseen, joka on läsnä kaikkialla heidän kanssaan, vaikka he eivät näkisikään häntä.

Aivan varmasti me löydämme epäilevän Tuomaksen itsestämme. Kun Jeesus sanoi Tuomaalle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” Jeesus sanoi nämä sanat ennen kaikkea sinulle.

Meidän uskomme on samanlaista. Meidän on vaikea uskoa elämään, kun näemme ja kohtaamme ympärillämme kuolemaa, joka ei muuksi muutu: jättää jälkeensä surua ja kyyneleitä. Meidän on vaikea uskoa Jumalan hyvyyteen ja johdatukseen, kun petos ja korruptio hallitsee maailmaa ja näyttää vievän voiton rehellisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta.

Vaikka meidän elämänvaelluksemme tapahtuu pimeän maailman keskellä, niin valo on sisällämme ja me tiedämme, että se koittaa kerran myös koko maailmalle. Pimeys ja epätoivo pyrkivät voittamaan meidät ja viemään mennessään, mutta Jumala on voimakkaampi. Hän pitää meistä kiinni. Me kuulumme hänelle, me olemme valon lapsia. Siksi me nousemme uudestaan epäilyksestä luottamukseen. Siksi sanomme Jumalalle: Tapahtukoon sinun tahtosi – vaikka emme tiedä mitä se missäkin tilanteessa on. Sitä on usko. Me annamme itsemme hänelle.

Me tunnemme itsemme ja oman heikon uskomme. Mutta yhä uudestaan se muuttuu. Ihmeitä tekevästä Jeesuksesta ylösnousseeseen ja läsnäolevaan, joka on tuonut Jumalan valtakunnan keskellemme – ei panssarivaunuin, vaan uskoksi, joka luottaa näkemättä.


Arkistot

joulukuu 2016
M T W T F S S
« Nov    
 1234
567891011
12131415161718
19202122232425
262728293031