Sinfonia

Antakaa toisillenne anteeksi
Sinfonia – sopusointu

Soitetaan levyltä jotakin tunnettua sinfoniaa.

Mitä soittimia kuulitte soitettavan? (viulu, huilu, sello, rumpu, torvi). Viuluja saattaa soida tällaisessa orkesterissa kymmeniä, samoin puhaltimia

On vallan hämmästyttävää, kun orkesterissa saattaa olla satakin soittajaa, niin silti emme kuule jotakin soittimien sekasotkua, vaan he saavat aikaan kauniin ja tasapainoisen äänten kokonaisuuden.

Sitä myös tuo sana sinfonia tarkoittaa. Sana tulee kreikan kielestä ’symfonia’ ja tarkoittaa kirjaimellisesti yhteensoimista, yhdessä soimista.

Se ei ole vain eri äänten samanaikaista soimista, vaan eri soittimista muodostuva yhteinen sointi. Ei ole riitasointuja, jotka häiritsevästi erottuvat joukosta, vaan kaikki äänet liittyvät toisiinsa ja muodostavat yhtenäisen sopusointuisen äänimaiseman.

Jotta tällainen musisoiminen on mahdollista, se edellyttää soittajilta kovaa harjoittelua. Tämän lisäksi se edellyttää sitä, että suostutaan soittamaan yhdessä ja yhteisesti sovittua teosta. Se on halua antaa oma ääni ja oma soitto yhteiseen käyttöön yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Sana sinfonia sopii aiheeksi myös siksi, että seurakuntaa (tai tätä koululuokkaa)voidaan verrata orkesteriin. Seurakunta on orkesteri, josta olisi saatava lähtemään tämä yhtenäinen sointi.

Me olemme kaikki erilaisia soittimia ja erilaisia soittajia, mutta meidän olisi opittava jotakin samaa kuin suuren orkesterin soittajat. Meidän olisi opittava soittamaan yhteen, ilman riitasointuja ja riitelyä.

Evankeliumi on voimakas vetoomus juuri yhteyden puolesta. Yhtenäinen sointi lähtee vain, jos seurakuntalaisten kesken vallitsee yhteys. Se edellyttää myös sitä, että jokainen suostuu yhteiseen soittoon.

Kreikankielinen sana sinfonia merkitsee myös yhteistä sopimista, yhdessä päättämistä. Se merkitsee siis yhteisymmärrykseen pääsemistä ja toimimista sen mukaan. Yhdessä sopimisessa kuuluu siis sinfonian äänet.

Siksi jotakin oleellista minun ihmisyydestäni ja minun ainutlaatuisuudestani toteutuu siinä, kun elän vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin. Jumalalliset äänet soivat silloin, kun vallitsee sopuisa yhteiselo ihmisten välillä.

Ihmisten välinen yhteys on herkkä särkymään. Monet asiat voivat saada sen haavoittumaan. Mikä puolestaan voisi särkyneen suhteen korjata?

Anteeksiantamus on silta. Sovinnon tekeminen luo yhteyden uudelleen.

Jokainen kädenpuristus ja halaus on sydämen avaamista. Tervehtiminen on siltojen rakentamista ihmisten välille. Se on pieni ele. Mutta ennen musiikki, sinfonia ei voi alkaa.

Nuorille annettu helistimiä jne. Kaikki osallistuvat yhteiseen lauluun: Tilkkutäkki

Huilunsoittaja

Huilunsoittaja (hoitavat laulut – eläkeläiset)

Kauan sitten Itäisessä maakunnassa oli kauan sitten hyvä huilunsoittaja. Hän oli niin lahjakas soittaja, että kaikki jotka hänen soittoaan kuulivat, alkoivat tanssia. Jopa tavalliset ohikulkijat pysäyttivät kulkunsa. He unohtivat kaikki murheensa, laskivat kassinsa maahan ja alkoivat tanssia onnellisina.

Mutta kylässä asui myös eräs kuuro mies. Hän ei kuullut musiikkia. Siksi hän ihmetteli, miksi ihmiset heiluvat oudolla ja hölmöllä tavalla. Hän piti heitä hulluina.

Ajattelepa nyt niin, että Jumala on tuo huilunsoittaja. Hän soittaa kaunista musiikkia. Joka sitä kuulee tulee onnelliseksi ja hänen on siitä ilosta pakko tanssia. Mutta me olemme Jumalan suhteen usein kuuroja. Emme kuule musiikkia, emmekä tanssi.

Mieti itseksesi oletko koskaan nähnyt näitä ihmisiä, jotka kuulevat Jumalan huilunääniä? Onko sinun sydämesi tuntenut iloa näistä huilunäänistä – evankeliumin ilosanomasta? Onko evankeliumin suloiset äänet vapauttaneet sinut joskus niin taakoistasi, että sinun on tehnyt mieli tuulettaa jääkiekkoilijan tavoin, kun maalin verkot ovat heiluneet. Oletko nähnyt heitä, joiden elämässä tuntuu olevan sellaisia ääniä ja suloisia säveliä, jotka muilta jäävät kuulematta?

Kysy silloin heiltä, miksi heidän sydämensä tanssii? Miksi he ovat onnellisia? Ja he vastaavat sinulle, että he olivat sokeita, mutta nyt he näkevät. Heidän korvansa olivat tukkeessa, mutta nyt he kuulevat. He näkevät maailman uusin silmin ja kuulevat äänet kuin ensikertaa. He näkevät kaikessa hyvän Jumalan kädenjäljen. He kuulevat hänen kutsunsa. Ennen kaikkea he ovat löytäneet tien takaisin Jumalan luokse ja rauhan hänen luonaan. He ovat vapautuneet syyllisyyden taakasta. Siksi he tanssivat. Siksi he ovat onnellisia.

Adventista alkaa oikeastaan hiljentymisen, paaston aika. Se voi olla aikaa hiljentyä juuri kuulemaan ääniä toisesta maailmasta.

Jeesukseen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat: Siunattu hän, kuningas, joka tulee Herran nimessä! Taivaassa rauha, kunnia korkeuksissa! Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: ”Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!” Mutta Jeesus vastasi: ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” Luuk 19:36-39

Jeesuksen ratsastaessa Jerusalemiin Jeesukseen oppilaat taittoivat palmuista oksia ja levittivät niitä tielle. He lauloivat ja ylistivät Jumalaa.

Aina on niitä, joiden mielestä tuo oli häiritsevää käyttäytymistä. Siksi he sanoivat Jeesukselle ”kiellä oppilaitasi”. Olkaa hiljaa, älkää huutako ja riehuko. Mutta eivät he voineet pitää sisällään iloaan. Heidän korvansa oli avautunut huilunäänille ja heidän oli aivan pakko tanssia onnesta.

Jeesus vastasi moittijoille: ”jos he vaikenisivat, niin kivet huutaisivat!”

Erotammeko kaiken hälyn keskeltä hiljaisen kavionkapseen? Nouseeko sydämestämme riemuhuuto: hoosianna, joka valmistautuu vastaanottamaan kuninkaan?

Murtuneelle ihmiselle ja hengessään köyhälle ihmiselle kavionkopse on suloista musiikkia. Joskus se saa jalkamme irtoamaan maasta, joskus taas se tuo syvän onnen ja rauhan. Me tiedämme, että Jumalan hyvyys on koskettanut meitä.

Pyhäinpäivä

Pyhäinpäivän ilta 2005

Tänään sytytetään kynttilät seurakuntamme vuoden aikana poisnukkuneille jäsenelle. Heitä on kaikkiaan 81. Useimmat heistä ovat saaneet viimeisen leposijansa täällä Harjavallan hautausmaalla, jotkut myös muualla. Mutta jokaisen heidän kohdallaan pysähdymme hetkeksi tänään. Muistamme heitä mielessämme ja kiitämme heidän elämästään.

Monta jäähyväistä on jätetty vuoden aikana. Monta elämän historiaa haudattu maan poveen.

Surun aika on alkanut. Surutalossa helposti verhot suljetaan ja sureva sulkeutuu yksinäisyyteen. Sureva kulkee usein tietään yksin. Suru koskettaa juuri omaa sisintä. Surun matka on aina osin sellaista, että itse on kuljettava sitä. On itse selvitettävä surunsa vyyhtiä. Itse mietittävä, miten elämä jatkuu tästä eteenpäin. Muiden tuki ja lohdutus on hyvä asia, mutta siitä huolimatta itse on otettava surun askeleet – itse on irrotettava otteensa läheisestä ja annettava hänet takaisin Jumalalle. Itse on suostuttava sielujemme suren kuninkaan tahtoon.

Mutta tänään, kun nostamme katseen, näemme, että suru yhdistää meitä kaikkia. Jokaiselle kynttilälle, mikä sytytetään, löytyy monta surevaa. Surun matka on myös yhteinen.

Siksi verhoja voi aukaista ja valoa pääsee sisään. Ikkunaa voi aukaista ja päästää ulkoilmaa sisään, myös äänet kantautuu sisälle. Elämä jatkuu. Se jatkuu täällä maan päällä. Se jatkuu meidän kohdallamme. Me saamme uskoa, että se jatkuu myös rajan takana.

Mutta pyhäinpäivänä saamme katseemme nostaa myös korkeuksiin. Meitä yhdistää myös yhteinen usko. Me olemme kristittyä kansaa ja kuljemme suuressa matkasaatossa kaikki kohti taivaallista kotia. Me emme tee matkaa kohti kuolemaa, vaan kohti elämää, kohti katoamatonta ja iankaikkista elämää.

Johannes näki aikoinaan ilmestyksen suuresta valkopukuisten kansainjoukosta Jumalan valtaistuimen edessä. Hän näki meidät kaikki silloin perillä taivaan kaupungissa. Jos me nyt näkisimme tuon valkopukuisen joukon, luulen että näkisimme sen muodostavan pitkän kulkueen. Se olisi sellainen kulkue, mikä ulottuu maasta Jumalan kirkkauden taivaaseen. Tuo matka alkaa jokaisella kastemaljan luota. Siinä meille tuo valkoinen vaate puetaan. Meistä tulee Jeesuksen omakseen ostamia ja pelastamia. Meistä tulee osa tätä vaeltavaa kansaa.

Tuo matka tehdään kuoleman portin kautta. Mutta suurta matkasaattoa katsellessa rajan ylittäminen ei kulkuetta häiritse. Tie on valmis ja portit on auki. Mikä hienointa me voimme jo nyt osallistua tuohon kulkueeseen kiitosta veisaten Jumalallemme.

Jumalan silmissä kaunis

Jumalan silmissä kaunis

Tuhkakeskiviikon teksti – Matt. 6: 16-21

Jeesus sanoo: ”Kun paastoatte, älkää olko synkän näköisiä niin kuin tekopyhät. He muuttavat muotonsa surkeaksi, jotta kaikki varmasti huomaisivat heidän paastoavan. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä paastoat, voitele hiuksesi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset, vaan Isäsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut. Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.”

Virikekuvana käytetään kirkon kasvatuksen painopisteen materiaalia, sen tunnuskuvaa: Jumalan silmissä kaunis. Googlaamalla löytyy netistä.

Pyydän teitä katsomaan kuvaa. Saatteko selvää mikä kuva siinä on? Kuvassa on höyryinen kylppärin peili, josta nuori katsoo itseään. Peilikuva on sumuinen. Mutta kun hän on piirtänyt siihen sormellaan, peilikuva näkyy siltä osin kirkkaana.

Minusta kuva on erittäin puhutteleva. En tiedä mitä te ajattelette kuvasta, mutta minä tunnistan siitä itseni. Tunnistan sen tunteen, sen katseen jolla peiliin katsoin. Muistan oman fiilikseni nuorena. Muistan tunteen epävarmuudesta katsoessani itseäni peilistä. Siksi minusta on hyvä, että tuo kuva on sumuinen. Minusta kuva itsestäni oli samalla tavalla sirpaleinen. Se ei ollut oikein selvä. Toki ymmärrän että teistä jokainen tietää minkä näköinen on, mutta se on jo eri asia, kuka niiden silmien takana katsoo ja mitä ajattelee. Mitä hän ajattelee itsestään? Yleensä nuorena ollaan epävarmoja. Katseessa on jotakin arkaa. Ehkä joku teistä voi kuvitella itsensä tuohon kuvaan.

Mikä voisi tuoda katseeseen varmuutta, mikä voisi tuoda kuvaan kirkkautta ja selvyyttä. Toiset nuoret etsivät itsevarmuutta, kovasta kielenkäytöstä, vihaisuudesta ja uhittelusta.

Kaikki tuo edellä mainittu kasvattaa vain kuorta sisimmän ympärille. Sillä pyritään suojaamaan itseä. Epävarmuus ei poistu sillä, että pukeutuu panssariin tai rakentaa suojamuurin, jos sen sisäpuolella on kyyryssä. Ristiriita tulee vain suuremmaksi sen välillä mitä oikeasti on ja minkälaisen kuvan itsestään muille välittää. Juuri arka sisin kaipaa rohkeutta ja varmuutta.

Sumuinen kuva kirkastuu siten, että joku toinen katsoo minua niin, että hyväksyy ja rakastaa. Silloin tiedän, että minussa ei ole mitään vikaa. Se tuo katseeseen sellaista rohkeutta, mikä ei ole vain muurin rakentamista, vaan todellista rohkeutta.

Kuvan nimi on Jumalan silmissä kaunis. Jumalan katse näkee meissä luomansa ja lunastamansa ihmisen. Jumalan katse näkee syvemmälle. Jumalan rakkauden katse antaa meille arvon ja armon. Sen katseen alle meidän on hyvä jäädä. Sen katsee alla . Ihminen tulee aidoksi omaksi itsekseen. Se on naamioiden ja panssarin riisumista ja palaamista tosiasioiden ääreen.

Painimista

Painimista

Ei taida olla harvinaista nähdä poikien painivan keskenään. Se on yleensä viatonta voimien mittelöä, mutta poikien kesken tällaisilla asioilla on merkitystä. Viime kädessä poikien välinen paremmuus ratkaistaan selvittämällä, kuka on vahvin. Silloin ei auta viisaus eivätkä hienot sanat, vaan se, kenellä on voimaa selättää toinen. Tällainen ajattelu on miehillä tavallista vielä aikuisinakin. Sitä kuunnellaan, kuka nostaa penkiltä eniten rautaa, kuka voittaa toiset kädenväännössä tai kuka kestää kovimmat löylyt.

Raamatussa on kertomus yhdestä painikohtauksesta. Siinä Jaakob joutuu kamppailemaan enkelin kanssa. Jaakob oli vahva mies ja hän pärjäsi aluksi ihan hyvin. Kun enkeli olisi halunnut lopettaa taistelun, Jaakob ei päästänyt häntä lähtemään, vaan sanoo: ”En päästä sinua, ennen kuin siunaat minut.” Paini enkelin kanssa oli saanut toisenlaisen luonteen. Se ei ollutkaan enää mittelöä vahvuudesta ja paremmuudesta. Nyt siitä oli tullut hengellistä kamppailua. Jaakob oli kaksin käsin Jumalan enkelissä kiinni ja piti sitä otteessaan niin kauan, että saisi tältä siunauksen.

Vuosia aikaisemmin Jaakob oli saanut siunauksen isältään tekeytymällä veljekseen. Sokea isä ei huomannut eroa. Tuo siunaus olisi kuulunut hänen vanhemmalle veljelleen Eesaulle. Petoksella hankittu siunaus tuntui hetken hyvältä, mutta se ei kantanut pitkälle. Hän oli joutunut elämään peläten ja paeten veljeään. Tarratessaan enkeliin kiinni hän osoitti tarvitsevansa siunausta kaikkein Korkeimmalta. Siinä hän samalla tunnusti, ettei omalla nokkeluudellaan hallitse elämäänsä ja kohtaloaan. Jumala on häntä suurempi ja vaikuttaa hänen elämäänsä niin kuin itse tahtoo.

Sana ’jaakobinpaini’ on tullut myös tavalliseen arkiseen puheeseemme. Sillä tarkoitetaan ennen kaikkea ihmisen sisäistä kamppailua. Henkilöllä voi olla jaakobinpainia esimerkiksi siinä, hyväksyykö hän katkeroitumatta oman sairautensa. Hänellä voi olla kamppailua suhteessa vanhempiinsa tai lapsiinsa siinä, voiko hän antaa anteeksi loukkauksia, joita heidän välillään on ollut. Jaakobinpaini vie tosiasioiden eteen; siten se tekee meistä inhimillisiä ihmisiä. Se vaatii meitä nöyrtymään ja luopumaan ylpeydestämme.

Jos jaakobinpaini käydään loppuun asti, tulos on aina se, että ihminen häviää mittelössä. Jos me säilytämme vahvuutemme ja vaikea asia sivuutetaan, me menetämme siunauksen. Mutta häviössä on kätkössä siunauksen siemen. Jaakob hävisi ja hänet siunattiin. Hän nöyrtyen kohtasi totuuden itsestään ja menneisyydestään. Tuo häviö tuotti hänen elämäänsä uuden alun. Sen merkiksi Jumala antoi hänelle uuden nimen: Israel. Sana on hepreaa ja tarkoittaa suomeksi: Jumala kamppailee.

Me ihmiset kamppailemme Jumalan kanssa ja hänessä kohtaamme voittajamme. Myös Jumala kamppailee. Hänen kamppailee meidän puolestamme. Hänen kamppailunsa on ennen kaikkea Jeesuksen ristinkamppailua, jossa hän voittaa kaikki pimeyden ja kuoleman vallat. Hän on tehnyt ne voimattomiksi ja tuonut meille iankaikkisen siunauksen. Mutta tuo siunaus tulee meille vasta oman henkilökohtaisen häviömme kautta.

Jaakobinpaini urheiluselostuksena

Jaakobinpaini urheiluselostuksena

Heittäydytään selostajan ja mahdollisesti kommentaattorin rooleihin ja selostetaan niin ilmeikkäästi ja mielikuvituksekkaasti kuin mahdollista Jaakobin ja enkelin välistä painiottelua.

selostuksessa voi huomioida mm. seuraavia asioita.

tervetulosanojen jälkeen esitellään ottelijat:
Sinisessä asussa Taivaan valtakunnan painiottelija Mikael enkeli sekä
Punaisessa asussa Luvatun maan mestari väkivahva Jaakob

Halutessaan kommentaattori voi värittää Jaakobin taustaa: petollinen luonne (veljen ja isän suhteen) kahden vaimon mies (miltä mahtoi tuntua herätä ensimmäisen hääyön jälkeen ja huomata, että olikin naitettu rakastamansa naisen vanhemmalle siskolle). Miehen painikokemuksista on mainittava lähinnä piehtaroiminen vaimojen kanssa.

Mikael on selvä ennakkosuosikki. on mitä ilmeisimmin odotettavissa lyhyt ottelu, jossa Jaakob tulee selätettyä vaivatta.

Ottelu alkaa – Miehet kiertävät toisiaan. Enkeli näyttää jopa hieman leikkisältä. Jaakob taas ei ole huvittuneen näköinen lainkaan.

Enkeli käy Jaakobiin kiinni, mutta Jaakob onnistuu vapautumaan yllättävän hyvin enkelin otteista. …

Jaakob saa Mikaelin puristukseen.
Hämmästyttävää. Mikael näyttää olevan alakynnessä. Jaakob on kuin raivo härkä, mikään ei pidättele häntä. – Eipä olisi uskonut enkelin olevan näin pyöriteltävissä.

…

…

Hyvät ystävät. Ottelu on kestänyt pitkään. Tästä on tullut täysipitkä seitseneräinen ottelu. Molemmissa kilpailijoissa näkyy huomattavia väsymisen merkkejä. Pisteet ovat tällä hetkellä Jaakobin eduksi. – Onko niin, että Jaakob näyttää vievän pistevoiton tästä kamppailusta? Jos näin käy – kuten nyt vahvasti siltä näyttää – tämä on melkoinen pamaus kautta koko urheilevan maailman. Kuuna päivänä yksikään ihminen ei ole voittant enkeliä.

Mitä nyt tapahtuu?

Ei voi olla totta! Enkeli potkaisee Jaakobia jalkojen väliin. Miten epäurheilijamaista käytöstä! Jaakob on kaksinkerroin lattialla. Enpä nyt haluaisi olla hänen housuissaan. Tänne selostajan aitioon asti näkyy kuinka Jaakobin silmissä kipunoi. Täytyy sanoa, että onneksi miehen lapset on jo hankittu.

Merkillistä on, että tuomari ei näytä puuttuvan asiaan mitenkään. Miten tämä voi olla mahdollista? Minkälainen puusilmä tuomarina oikein on? Kilpailu on saanut vallan dramaattisen käänteen ja tuomari nukkuu! Tällainen isku vyön alle on sääntöjen vastainen. (Katsotaanpa hidastettuna tilanne uudestaan)

Kaikista kivustaan huolimatta Jaakob ei irrota otettaan enkelistä. Hän roikkuu kaksin käsin enkelin kaavussa kiinni silmät kivusta kyynelissä. Tuomari näyttää ottelun jatkuvan.

Tuollaisen iskun jälkeen ottelun luonne on muuttunut. Voisi luulla, että tästä seuraa yleistä katutappelua, mutta Jaakob ei enää taistele. Hän on luovuttanut, sillä näyttää olevan polvillaan Mikaelin edessä. Enkeli lon laskenut kätensä Jaakobin päälle. Mutta hän ei anna mitään viimeistä niittiä, armoniskua. Hän siunaa Jaakobin.

Isku nivusiin reväytti Jaakobin jalan. Hän ei pysty astumaan sen varaan. Luultavaa on, että jokin henkinen tai hengellinenkin murtuma on myös mieheen tullut.

En pelkää mitään

En pelkää mitään

Kun kirja Da vici-koodi herätti kohua, siitä tuli mieleeni myös eräs toinen kirja, joka herätti aikoinaan samanlaista paheksuntaa sekä kirjana, että elokuvaversiona. Niko Kazantzakiksen Kristuksen viimeinen kiusaus.

Kazantzakis on ollut tunnettu kirjailija. Hän on ollut hyvin tuottelias. Ennen kaikkea hän oli runoilija, mutta meillä hän on tullut tunnetuksi suomennetuista romaaneistaan. Edellä mainitun kirjan lisäksi tunnetaan meillä Fransiskus assisilaisesta kertova Pyhä köyhyys. Kaikkein tunnetuin lienee Kerro minulle Zorbas. Ikuinen vaellus (Christ recrucified), Vapaus ja kuolema, Veljesviha.

Niko Kazantzakiksen hautakivessä lukee hieman prometheusmaisesti: en pelkää mitään, en toivo mitään, olen vapaa. – hautakiveen on hakattu kuin kuolemaa halveksuva uhmakas nyrkin puistatus. Tee kuolema mitä lystäät, mutta ylpeyteeni ja vapauteeni et ylety, minä en sinua pelkää. ”I hope for nothing. I fear nothing. I am free.”

Toisaalta sanat vaikuttavat ylevältä. Niissä on myös jotakin sinuhemaista tyyneyttä tai saarnaajan turhuuksien turhuus -mentaliteettia. Kazantzakis oli luopunut kristinuskosta vaikka kristillisessä ilmapiirissä hänen kirjansa tapahtuvat: Nietzsche ja Darwin irrottivat hänet uskosta: ei ole Jumalaa, on vain ihminen. Filosofinen buddhalaisuus antoi sisällön, ”tyhjyys” ja Henri Bergson suunnan: henkinen evoluutio, ihmisen kulttuurinen ja henkinen kehittyminen.

Kun hänen hautakirjoitustaan lukee, tekee päätelmän, että kirjailija elämässään on onnistunut jossakin merkittävässä asiassa: hän on vapaa ja peloton. Mutta tähän pelottomuuteen ja vapauteen kirjailija on päässyt toivosta luopumisen kautta. Eikö se ole aika kova hinta. Tuo toivottomuus hänelle merkitsi luultavasti juuri luopumista iankaikkisen elämän toivosta. Hänellä on vain tämä elämä, jonka loppumisen hän urheasti ja pelottomasti kohtaa, vailla haaveita.

Vapauteen ja pelottomuuteen on toinenkin tie. Se on rakkaus.

1 Joh 4:17-19 Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole. vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa. Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.

Rakkaudessa ei ole pelkoa. Rakkauden etu kirjailijan menetelmään on se, että se ei tee meistä tovottomia. Vapaus ei ole sama asia kuin tunteettomus. Kazantzakikselle vapaus oli vapautta tunteiden riepottelusta.

Rakkaus puolisoon ja rakkaus lapseen tekee pelottomaksi. Rakastava ihminen on valmis kärsimään ja uhrautumaan rakastettunsa puolesta. Mutta ennen kaikkea rakkaudella tarkoitetaan Jumalan rakkautta ihmiseen. Se tekee pelottomaksi ja vapaaksi.

Aasi ja ratsastaja

Aasi ja ratsastaja

Työntekijöiden aamuhartaus

Rekvisiittaa: pehmolelut, aasi ja ratsastaja

Asettele aasia ja ratsastaja kaikkien nähtäväksi. Aasi ja sillä ratsastava on tuttu näky adventtina. Nyt hahmot ovat toisessa merkityksessä. Nämä tarkoittavat ihmistä. Aasi ja ratsastaja muodostavat kokonaisuuden, joka kuvaa ihmisen eri kerrostumia tai eri puolia.

Aasi on uurastaja, työtä tekevä ja ahkeroiva minä. Ratsastaja taas on henkinen minuutemme.

Usein on käynyt niin, että (mopo) siis aasi on karannut ratsastajaltaan. Ratsastaja on pudonnut sen kyydistä.

Aasi juoksee tehtävästä toiseen – eri töiden perässä ja koittaa suorittaa ne tunnollisesti parhaansa mukaan. Hän kantaa vastuun taakkaa. Mutta ratsastaja on aina kömpelö ja putoaa aasin selästä, jos se menee kovaa vauhtia. Se ei ehdi helposti mukaan kaikkialle sinne, missä aasi kulkee.

Siitä seuraa ongelmia. Koska aasi näkee vain käsillä olevat tehtävät. Henkinen minä näkisi paljon laajemmalle, mutta se ei ehdi tavoittaa aasia, kun se rientää jo seuraavaan tehtävään.

Työn jälki ei silloin ole kovin hyvä. Aasihan ei ole tunnettu älykkyydestään.

Adventtina pitäisi alkaa paasto. Eli vauhdin hiljentäminen. Paasto on katumuksen ja itsetutkistelun aikaa. Jouluna viimeistään pitää pysähtyä aasinkin. Näin vihdoinkin voisimme saada saatava itsemme kiinni. Se olisi tärkeää työmmekin kannalta. Jos ihmiset työtehtävissämme tutustuvat vain siihen aasiin, se ei ole kunniaksi meille itsellemme eikä seurakunnallekaan. Joulun aika tosin seurakunnassa on pahaenteisen kiireistä aikaa.

Kun vauhti hiljenee, niin ehkä Jeesuskin pysyy vauhdissa paremmin. (olen joskus aikaisemmin esittänyt väitteen, että suojelusenkelin huippunopeus on vain 80 kmh – siksi kaasujalkaa olisi höllättävä. Mutta Jeesus kulkee kävelyvauhtia. En ole ainakaan tietoinen siitä, että hän olisi paljon juossut aikamiehenä. – ehkä mekin voisimme lakata kiirehtimästä.

Uusi nimi – väärennetyt henkkarit

Uusi nimi – Väärennetyt henkkarit?

Sinä saat uuden nimen, jonka Herra itse lausuu julki, ja sinä olet oleva kaunis kruunu Herran kädessä, kuninkaallinen seppele Jumalan huomassa.
Jesaja 62:2-3

Eikö tämä olekin kauniisti sanottu. Kun me kamppailemme alemmuuden tunteiden kanssa, epäonnistumisten keskellä, kun tunnemme että asiat eivät edisty ja me itse olemme tulppa asioiden hyvälle hoidolle – ahdistumme ja haluaisimme paeta.

Jumala sanoo kuitenkin kaikille – sinä saat uuden nimen. Uusi henkilöllisyys on tarpeen täydellisen uudessa tilanteessa. Se ei tarkoita samaa kuin väärennetty passi, jolla voimme kätkeä oikean henkilöllisyytemme. Uusi nimi ei ole väärennös eikä mikään tekaistu nimi sillä sen antaa meille meidän Luojamme.

Nimen, jolla ihmiset ovat oppineet tuntemaan meidät, liittyy paljon luonteenpiirteitä, jotka me olemme välittäneet omaan nimeemme. Nimi on tullut meidän näköiseksemme.

Kun kuulemme tutun nimen: Anu, Mikko, Hilkka jne. Mielessämme käy jotakin tuon henkilön persoonasta, minkälaisena olemme oppineet hänet tuntemaan. Kun ajattelemme omaa nimeämme, tunne siihen on toisenlainen. Se on paljaampi.

Nimeemme liimautuu hyvien ja hauskojen ominaisuuksiemme lisäksi myös sellaisia asioita ja piirteitä, joista emme ole ylpeitä. Siksi on jollakin tapaa armollista, että nimi, jonka olemme tahranneet, seuraa meitä vain hautaan asti, mutta ei edemmäs. Kun Jumala uudistaa meidät ja pesee meidät puhtaaksi, hän tekee sen nimeämme myöten. Mikään ei muistuta meille enää meidän synneistämme. Hän antaa meille uuden nimen. Ja taivaassa meidät opitaan tuntemaan aivan uudella nimellä.

Taivaassa ei kukaan kävlele vastaan ja sano meille: ai sinä olet se Saara, joka kuunteli salaa ovenraossa; juorusaara. Ei mutta hei, sinähän olet se Veikko, jolla oli vaikeuksia erottaa omia ja toisten rahoja. Ja tuolla taas on huumeveljekset tuoppituomas, pilleriville. Miten ihmeessä he tänne ovat päässeet.

Sinä saat uuden nimen. Nimi ei ole sellainen, jonka me ansaitsemme: Minä esimerkiksi olen huolimaton, hajamielinen ja huonomuistinen. Uusi nimi ei toivon mukaan koostu näistä elementeistä. Siksi uusi nimemme ei kuulosta sellaiselta kuin jokin seitsemän kääpiön nimistä: ujo tai nuhanenä.

Se on oleva jotakin kaunista. Jumala itse antaa nimen meille. Nimi on meille sopiva. Abram sai Jumalalta nimen Abraham – kansojen paljouden isä, Jaakob sai nimen Israel – Jumala taistelee, Simon sai Jeesukselta nimen Pietari – kallio. Näillä nimillä heidät taivassakin varmaan tunnetaan.

Luulen, että uusi nimi ilmaisee meistä jotakin sellaista, miksi Jumala on meidät alunperin luonut. Synti esti sen täydellistä toteutumista, mutta taivaan kirkkaudessa se saa puhtaana ja virheettömänä tulla esiin – sillä Jeesuksen sovitus tekee meidät ehjiksi. Se puhdistaa meidän virheemme ja antaa meille jotakin sellaista, minkä olemme lankeemuksessa menettäneet: viattomuuden, pahuudessa meistä tulee lapsia jälleen – lapsiakin viattomampia.

Sinä olet oleva kaunis kruunu, kuninkaallinen seppele. Se mihin meitä tässä verrataan, on jotakin paljon enemmän kuin ansaitsemme. Tulevaisuus, joka meille on valmistettu ylittää villeimmätkin odotuksemme. Ei ole oleva häpeää, ei menneisyyden painolastia syyllisyyttä. Jokainen on ilon ja ihailun aihe: kaunis kruunu, kuninkaallinen seppele.

Kuivin jaloin kuoleman virran yli

Kuivin jaloin kuoleman virran yli

1. sunnuntai loppiaisesta

… Sano liitonarkkua kantaville papeille, että heidän on Jordanille tultuaan astuttava rantaveteen ja jäätävä siihen seisomaan. … Niin pian kuin papit, jotka kantavat Herran, koko maan valtiaan, liitonarkkua, ovat astuneet Jordanin veteen, joki lakkaa virtaamasta ja sen yläjuoksulta tulevat vedet pysähtyvät paikoilleen kuin muuriksi. … Papit, jotka kantoivat Herran liitonarkkua, seisoivat kuivalla maalla keskellä Jordanin uomaa Israelin kansan kulkiessa joen yli kuivaa maata myöten, eivätkä he liikkuneet paikoiltaan ennen kuin viimeinenkin israelilainen oli päässyt Jordanin yli. Joos 3:5-11,17

Vanhan testamentin kertomus erämaavaelluksen päättymisestä ja Jordanin ylittämisestä on vaikuttava kohta. Niin kuin Punainen meri ylitettiin kuivin jaloin. Samoin Jordanin halki käydään jalkojen kastumatta. Kun liitonarkkia kantavat papit astuivat veteen ensimmäisenä, vedet seisahtuivat.

Jordan olisi varmaan tuolloinkin ollut vaivattomasti ylitettävissä. Mutta tapahtuman symbolinen arvo on sitäkin suurempi. Vesi tunnetaan raamatun lehdillä ei vain elämälle välttämättömänä lähteenä, vaan myös hukuttavana elementtinä. Luomisessa keskeinen asia oli kaaosvesien asettaminen aloilleen. Nooan vedenpaisumuksessa ne päästettiin jälleen valloilleen ja ne hukuttivat koko maailman.

Vesi merenä ja virtana on symboloinut ihmiselle kuoleman ja hukkumisen uhkaa.
Ps 18:17 – hän veti minut ylös syvistä vesistä
Ps 69:15 pelasta minut vihollisteni käsistä ja vetten syvyyksistä. Älä anna pyörteen temmata minua mukaansa, syvyyden nielaista minua
Ps 88:8 sinun vihasi on raskaana ylläni, sinun aaltosi vyöryvät pääni päällä
Ps 124:4-5 … vedet olisivat meidät vieneet, tulvan aallot peittäneet, vyöryvät vedet hukuttaneet.
Ps 130 syvyydestä minä huudan sinua Herra

Kun liitonarkki sai veden juoksun virtaamaan se merkitsi sitä, että vedet eivät vyöryneet ja hukuttaneet virtaa ylittäviä ihmisiä. Luvattuun maahan astuttiin kuivin jaloin.

Ensimmäisenä sunnuntaina loppiaisesta muistellaan Jeesuksen kastetta. Mikä yhteys sillä on tähän vanhaan tapahtumaan? Kun Jeesus astui Jordanvirtaan vedet eivät seisahtuneet. Hän sai kasteen Johannekselta. Mutta asioilla on kuitenkin yhteys.

Kaste toteutetaan upottamalla kastettava ensin veden alle ja veden alta ihminen nousee ylös. Jeesukselle se oli ennakoiva muistutus hänen kuolemastaan ja ylösnousemisestaan, jossa lopullisesti toteutui kaaosvoimien virran pysäyttäminen.

Jeesus on tuo liitonarkki. Me taas olemme niitä, jotka virtaa olemme ylittämässä. Virta ei ole siis Jordan vaan kuoleman virta. Me teemme matkaa kohti luvattua maata. Sinne päästään vain kuoleman virran halki kulkemalla. Kuoleman virta näyttää pelottavalta kaaosvoimien syvältä nielulta, joka nielaisee kaiken sen valtaan joutuneet.

Mutta Jeesus seisoo keskellä tuon virran uomaa. Virta on seisahtunut eivätkä ne pääse hukuttamaan meitä. Hän on siellä niin kauan kunnes viimeinenkin Jumalan kansasta on ylittänyt virran.