Naamio – peittää vai paljastaa?

Mustanaamio – vappunaamareiden aikaan

Telkkarista tuli jokin päivä sitten Hämähäkkimies. Melkein kaikista vanhoista sarjakuvasankareista on jo oma elokuvansa. Teräsmies, Lepakkomies, Hämähäkkimies, Mustanaamio, Zorro. Jokaiselle näistä supersankarista oli yhteistä se, että he peittivät kasvonsa naamiolla (paitsi teräsmies, mutta hän olikin toiselta planeetalta).

Minun lapsuuden suosikkini oli Mustanaamio. Ehkä sitä enää ei lueta paljon, mutta lapsena se oli ainakin minun suosikkisarjakuvani. Pidin mustanaamiosta. Siinä oli jotakin lähes pyhää. Mustanaamio edusti minulle kaiketi jotakin turvallista ja voimakasta isä-hahmoa. Hän oli valalla vannoen sitoutunut taistelemaan hyvyyden puolesta pahuutta vastaan. Mustis oli hyvin oikeudenmukainen ja reilu, mutta pahat pojat saivat pääkallosormuksesta lähtemättömän kuvan leukaperiinsä. Hän ei käyttänyt päihteitä, vaan baarissakin joi maitoa ja siitä hänelle myös naurettiin.

Silloin lapsena Mustanaamion asuun ei juuri tullut kiinnitettyä huomiota. Sarjakuvamaailmaan sopi oikein hyvin se, että sankari on pukeutunut erikoisella tavalla. Naamio kätki Mustiksen henkilöllisyyden. Hän oli kaikille tuntematon. (Mutta elokuvassa tuo hassu, topattu trikooasuinen, hintelä ja hölmösti virnistelevä mies sai minut voimaan pahoin. )

Hämähäkkimiehenkin oli salattava kasvonsa ja henkilöllisyytensä. Miksi nämä naamiot? Ehkä se on sitä, että suuria tekoja on tehtävä tuntemattomana. Vain siten ne voivat säilyä puhtaina. Jos niiden tekijä nostetaan parrasvaloihin, teon arvo kärsii. Teon rinnalle nousee vääriä näkökulmia. Suuret teot on tehtävä tuntemattomana, tekijä ei ole oleellista vaan itse teko. En tiedä.

Naamiot kätkevät persoonallisuuden ja tunteet, jota kenties tuntee. Näin siksi, että voisi toimia kussakin tehtävässä puolueettomasti. ’Zorrossa’ muistaakseni naamio ei ollutkaan erityisesti muita varten vaan sitä varten, että sankari kätki joitakin omia ristiriitojaan sen avulla sisälleen.

Ilman naamiota olet tavallinen kuolevainen, mutta naamion takana supersankari. Erikoinen piirre naamioissa on ollut se, että kun sankari oli tarpeeksi kauan elänyt myös salaisen sankarin elämää, osat vaihtuivat. Itse asiassa, tavallisesta arkiasusta tuleekin naamio sille todelliselle sankarille, joka hänen sisällään asusti. Supersankarin naamio on tavallisten vaatteiden alla. Eli se mikä aluksi tuntui naamiolta itseasiassa paljastikin syvimmän totuuden ihmisestä. Joskus naamio paljastaa ja alastomuus kätkee. Mitkä ovat meidän naamioitamme? Mitä me kätkemme? Minkälaisena haluamme esiintyä? (olemmeko mekin sankareita kaikki arkiasujemme kätköissä niin kuin eräs laulu antaa ymmärtää? Jos sankaruutta on heikomman puolustaminen, ja epäitsekkyys, ehkä meissä toisinaan on sankarin piirteitä – onko sittenkään. Kuka seisomaan jää, kun joukko ympäriltä häviää.)

Mustanaamion naamioon liittyi uhka. Joka näkee mustanaamion kasvot hänelle käy huonosti. Kuolema kohtaa. Ehkä se kuitenkin olisi kohdannut vain mustanaamiota itseään, sillä hän olisi paljastunut.

Minulle tulee väistämättä mieleen myös se, että naamio kätkee sisälleen häpeää. Häpeä on se mitä ihminen peittelee. Näin oli jo paratiisin lankeemuskertomuksessa. Ihminen tunsi alastomuudessaan häpeää. Hän pelkäsi tulla nähdyksi sellaisena kuin oli. Hän ei uskonut tulevansa hyväksytyksi ja rakastetuksi ilman naamiotaan.

Tämä lienee tavallisin naamion salaisuus. Peitämme todellisen olemuksemme, koska emme uskalla näyttää sitä. Pelkäämme haavoittuvamme.

Mutta Jumala hyväksyi Adamin ja Evan. Hän itse puki heidät. He eivät jääneet alastomiksi.

Jumalan kasvojen näkemisestä sanotaan samaa. Jumalaa kukaan ei voi nähdä. Onko Jumalallakin naamio. Jumala kätkeytyy usein vastakohtaansa. Siksi, että Jumala ei ole järkemme tavoitettavissa. Hänet voi nähdä vain uskon ja luottamuksen silmin.

Kuka pistää paremmaksi?

Kuka pistää paremmaksi

Haluamme kunnioitusta ja arvostusta osaksemme. Haemme sitä ihmisiltä eri tavoin. seuraava tapahtumasarja on kuvitteellinen, mutta sen voisi kuvitella mahdolliseksi.

Pieni lapsi leikkii onnellisena palikoilla. Hän ei osaa vielä kävellä, mutta hän on iloinen. Lapsen vanhempi veli ajelee kolmipyöräisellä ja tulee reteilemään sillä sisarelleen. Hän hankkii itsekunnioitusta omasta etevämmyydestään, ajotaidoistaan ja menopelistään.

Hän ajaa kolmipyöräisellä ulos ja kuinka ollakaan naapurin pojan polkupyörästä ollaan juuri irrottamassa apupyöriä. Naapuri tuleekin heti esittämään, että isona poikana hän ei ajele millään vauvojen pyörällä. Kolmipyöräisellä ajava poika ajaa harmistuneena takaisin sisälle ja kaataa sisarensa palikoista tehdyn tornin.

Pyörästään apupyörät poistanut poika ajaa läheisen kirjaston pihalle, mutta pihalle kurvaa uudella monivaihteisella maastopyörällään 12-vuotias ja saa juuri ajamaan oppineen polkupyöräilijän mielen masentuneeksi. Hänellä ei ole yhtä hienoa pyörää.

Mutta hänen ilmeensä kirkastuu hieman, kun pihaan tulee nuori mies rippilahjaksi saadulla mopollaan. Mopoilija istuu rehvakkaasti satulassa ja tuntee olevansa kingi polkupyöräilijöiden keskellä. Hän saa ihailua osakseen.

Tuota iloa kestää mopoilijalla vain hetken sillä hänen itsetuntonsa saa pienen kolauksen, kun vähän vanhempi poika kurvaa kevytmoottoripyörällä samaan pihaan. Mopoilija ei olekaan enää joukon kingi. Moottoripyörä on sentään jotakin.

Eipä aikaakaan, kun ajokortin saanut nuorukainen tulee Toyotallaan paikalle. Hänen autostereonsa jyskyttävät lujaa ja karvanopat killuvat auton taustapeilissä. Mies on toinen käsi rennosti ulkona auton avoimesta ikkunasta, hän tuntee olevansa jo aika mies.

Toyotamiehen olemukseen tulee kuitenkin kireyttä, kun hänen kaverinsa tulee viereiselle parkkiruudulle isänsä kalliilla bemarilla ja tämän autostereoista lähtee vielä kovempi ääni. Hän heiluttaa laiskasti päätään rap-musiikin tahdissa.

Kuinka pitkälle ajattelet tällaista tarinaa voivan jatkaa. Onko olemassa mitään pääteasemaa tällaiselle kilpailulle ja vertailulle?

Kyllä on ja se on nimeltään: aikuistuminen. Silloin arvostusta ei tarvitse hakea enää itsensä ulkopuolelta omistamistaan tai hallussaan olevista asioista.

Ain laulain työtäs tee

Ora et labora – ain laulain työtäs tee

Ain laulain työtäs tee… Tämä sääntö työntekemisestä saattaa herättää meissä monenlaisia ajatuksia. Periaatteessa kai mieleen tulee myönteinen kuva iloisesta työntekijästä, joka nauttii työstään. Työ sujuu leikiten eikä tunnit tunnu raskailta.

On myös niitä jotka saattavat (ainakin ennen) ajatella, että työn tekemisessä ei ole mitään huvittavaa eikä saakaan olla. Työ on rangaistus ihmiselle. Kaikenlaiset viheltelijät menköön menojaan. Heidän tekemässään työssä ei ole vakavuutta eikä työn ansaitsemaa tarkkuutta. Työhön pitää liittyä työolojen kovuus työn raskauden valitus. Työ joka on hupaisaa ei ole oikeaa työtä. Henkilö ei ole todellisuudessa ansainnut palkkaansa, jos siinä ei ole kärsimys ollut hintana. Laulamalla työtänsä tekevät ovat pinnallisia ihmisiä. Palkka mikä laulaen tulee se viheltäen menee.

Entä toinen työhön liittyvä tuttu lause: ora et labora, rukoile ja tee työtä. Näin olemme lauseen oppineet. Ei siinä kai mitään vikaa ole. Kaikella on aikansa, rukouksella omansa ja työllä omansa. Samoin pitäisi olla laulun suhteen. Laulut laulettakoon muuna kuin työaikana. Ei työntekijälle kuitenkaan laulamisesta makseta.

Edellä kuvattu laulun vastaisen asenteen saatamme tunnistaa omasta ajattelustamme. Mutta siinä ei kuitenkaan liene koko totuus. Nimittäin ajatellessani vanhaa luostarisääntöä, olen oppinut, että sen voi kääntää suomeksi myös näin. Tee työtäsi rukoillen. Itse työn tekemiseen voi liittyä jatkuva sydämen rukous. Silloin myös se työ, jota teemme saa uuden luonteen. Se ei ole meidän vihollisemme. Se ei ole rangaistus, joka on määrätty kärsittäväksemme. Se voi olla osa jumalanpalvelustamme. Kaikkeen mitä elämässä teemme voi liittyä mukaan rukous. Silloin kaikki asiat suuntautuvat Jumalaa kohti ja lähentävät meitä toisiimme.

Tee työtäsi rukoillen. Monet rukoukset voi myös laulaa. Miksi emme siis laulaisi työtä tehdessämme.

Elämä on kuin kirja

Ihmisen elämää voi verrata kirjaan

Ehkä se on romaani tai novelli. Kirja alkaa jostakin. Mikään tarina ei ala tyhjästä, sillä on taustalukunsa. Johdanto selvittää sitä, miten tähän tarinaan on päädytty. Mitä on tapahtunut ennen meitä. Mitkä ratkaisevat tekijät ovat vaikuttaneet sinun tarinasi syntyyn. Johdanto luo samalla raamit kertomukselle. Itse kertomus tapahtuu raamien sisällä, usein kamppaillen kertomuksen rajoja vastaan ja pyrkien ylittämään ne.

Kirjalla on mahdollisesti jokin nimi ja tarinalla jokin juoni. Useimmat kirjat ovat jonkinlaisia selviytymistarinoita, toiset tragedioita, farsseja kenties komedioita. Tarinan tyylilaji riippuu vähän lukijasta itsestään.

Elämässä on pienempiä lukuja ja suurempia lukuja, päälukuja ja alalukuja. Suuren tarinan sisälle on sijoitettu pienempiä tarinoita. Näitä pieniä lukuja voivat olla esim. ulkomaanmatka, ravintolailta, sairauskertomus. Kerromme elämämme tapahtumista ystävillemme tarinoina: mitä tapahtui kauppareissulla, kampaamossa, työpaikalla, kokouksessa. Tapahtumat muodostavat pieniä episodeja, joista teemme tarinoita, kuvaamme tapahtuman kulkua.

Suurempia lukuja elämässämme, päälukuja voisi olla esim. lapsuuden koti Pispalassa, opiskelu Turussa, työelämä, avioliitto ja perhe. Elämän kirjassa on muutoskohtia. Joissakin kohdissa kerronta tihentyy, joskus taas melkein pysähtyy.

Voisiko ajatella niin, että jonkun elämässä on niin suuri muutos, että aloitetaan kokonaan uusi kirja ja siinä kenties on jopa eri päähenkilö? Vaikea vammautuminen on saattanut tuoda elämään niin suuren muutoksen että aloitetaan ikään kuin uusi kirja. Käsitys itsestä on muuttunut niin merkittävästi, että myös kirjan päähenkilö on vaihtunut – ainakin nimi on toinen.

Esimerkki kertoo naisesta, joka kärsi lihavuudesta. Betty oli 113 kg kun hän alkoi käydä terapiassa ja tosissaan laihduttaa. Painon pudotessa kilo kerrallaan, hän kävi emotionaalisesti läpi niitä aikoja ja kriisejä joita hänellä oli ollut nuorempana. Laihdutuksessa saavutettu paino toi mieleen ajat, jolloin hän oli samanpainoinen. Tätä jatkui siihen asti, kunnes hän tule ”neitseelliseksi” kutsumalleen alueelle. Eli hän oli saavuttanut 70 kilon rajan. Koko aikuisella iällään hän ei ollut kokenut elämää alle 70 kilon painoisena. Se oli fyysisesti täysin erilaista ja uutta, mutta myös henkisesti toisenlaista. Hänen elämänkirjassaan ei alkanut vain uusi luku vaan kokonaan uusi kirja, jonka päähenkilö oli muuttunut muita hauskuuttavasta pullukasta syvälliseksi ja herkäksi naiseksi. (ks. Irvin D. Yalom, Rakkauden pyöveli)

Fyysinen muutos merkitsee usein muutosta minuudessa. Murrosiässä tapahtuu suuria muutoksia. Toinen merkittävä muuttuminen on vanhetessa. Tapahtuuko tässä uuden kirjan aloittaminen vai vaihtuuko vain luku. Luulen että useimmat aloittavat vain uuden luvun.

On tunnettua, että vanhetessa muistellaan menneitä. Menneet asiat ja tapahtumat tavallaan kirjoitetaan uudestaan. Aikaisemmin kirjoitetusta tehdään parempi versio. Lapsuuden ankea kerrostalo muuttuu iloisten lasten leikki- ja seurustelukeskukseksi. Vanhempana ja viisaampana löytyy toisenlaisia näkökulmia. Samoin silloin ymmärtää paremmin elämänsä kulkua, tapahtumien syy- ja seuraussuhteita.

On hyvä että uudelleen kirjoittamisen mahdollisuus on olemassa. Se ei ole totuuden vääristelyä, mutta elettyihin tosiasioihin voi suhtautua toisella tavalla.

Itse asiassa kirjoitamme jatkuvasti elämäämme, menneisyyttämme uusiksi. Teoilla ja valinnoilla kirjoitamme nykyisyyttä – muistelemalla kirjoitamme menneisyytemme uusiksi. Se ei ehkä täysin vastaa sitä kuvausta, minkä olisimme antaneet viisitoista vuotta sitten.

Vertasin elämää kirjaan. Vertausta voisi laajentaa moneen suuntaan. Eräs keskeinen kysymys voisi olla: kuka lopulta kirjoittaa elämänkirjaamme. Onko niin, että kirjoitamme sitä itse elämällä aktiivisesti, tekemällä valintoja ja päätöksiä. Vai kirjoittuuko kirja vähän niin kuin itsestään. Elämäntilanteet kuljettavat eteenpäin emmekä aina voi vaikuttaa tapahtumiin. Vai onko niin, että olemme vain päähenkilö kirjassa, jota kirjoittaa toinen.

Eräässä mielessä voi sanoa, että Jumala kirjoittaa meidän elämämme suuret linjat. Elämän kynässä on useampi käsi. Voimakkain ote kynässä on Jumalalla, mutta sitten tulisi meillä kyllä olla seuraavaksi tukevin ote.

Kirja on puhdas hengentuote, mutta käyttämäni esimerkit puhuivat ruumiillisesta todellisuudesta. Käännän siksi kelkkani ja sanon: Onneksi elämä ei ole kirja, vaan ruumiin ja sielun ja hengen kokonaisuus, jolla voimme olla kosketusyhteydessä toisiin ihmisiin. Meillä on ruumis jolla voimme liikkua, tanssia, heilua ja heiluttaa jäseniä, voimme tuntea kipua ja nälkää.

Emme ole vain elotonta ruumismassaa. Joka soluamme lävistää henki. Se voi tehdä kosketuksestamme merkittävän ja elävän ja ruumiillisesta olemassaolostamme kauniin. Tätä kauneutta jokaisen tulisi vaalia.

Epäuskon muuri

Epäuskon muuri

Ihmisen sisin on kaupunki, jota ympäröi epäuskon muuri. Mutta sinne ei kaupungin asukas tavallisesti pääse. Portti on suljettu ja muuri estää sisäänpääsyn myös kaupungin asukkaalta. Ihminen ei pääse omaan sisimpäänsä.

Mutta vasta kun pääsee sisälle, on ihminen kotonaan. Vasta sisältä käsin ihminen voi tuntea itsensä ja talonsa. Mitä hän tarvitsee.

”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Jeesus törmäsi epäuskon muuriin. Tänään epäuskon muuri on rakennettu ihmisten sydämiin. Se pitää ihmisen loitolla omista hengellisistä tarpeista. Ihminen ei kohtaa oman sisimpänsä todellisia kysymyksiä. Muurit eivät ole murtuneet.

Sinne sisimpäämme, missä ovat todelliset kysymyksemme on meidän mentävä. Ja kun huomaamme kadotetun tilamme, silloin mekin saamme luottaa Jumalan Sanaan Jeesukseen Kristukseen. Hän murtaa synnin, epäuskon ja kuoleman muurin ja vapauttaa meidät taakasta, jota itse emme jaksa poistaa.

Voisi ajatella, että Jumalan valtakuntaa ympäröi myös muuri. Meille on tavallista ajatella, että sitä ympäröi uskon ja hurskauden muuri. Se muuri tuntuu olevan tavattoman korkea. Vaivoin ponnistelemalla ihminen saavuttaa sellaisen uskon, joka kelpaa. Näin ajattelemme. Mutta sittenkin minusta tuntuu, että ainoa muuri Jumalan valtakuntaan on jälleen se oman sisimpämme epäuskon muuri. Jumalan valtakuntaan on vapaa pääsy, mutta olemme oman sisimpämme muodostamassa vankilassa. Muuri ei ympäröi Jumalan kaupunkia, vaan ihmistä itseään. Hän kuljettaa vankilaa mukanaan.

Vasikka

Vasikka

Poliisisarjoja televisiosta seuranneet tietävät, mitä tarkoitetaan kun puhutaan vasikasta eikä viitata sanalla maatilan eläimiin.

Vasikka on poliisin kontaktihenkilö, joka antaa hänelle rahaa tai muuta hyötyä vastaan tietoa alamaailman tapahtumista. Vasikka on yleensä halventava nimitys ihmisestä. Sillä voidaan tarkoittaa myös ilmiantajaa.

Poliisien kuulustelussa rikoksiin syyllistyneen jengin yksittäinen jäsen saattaa sanoa, että ei ryhdy vasikaksi.

Miksi tällaisesta henkilöstä käytetään nimitystä vasikka. Miksi verrataan ihmistä tällaiseen eläimeen – ensimmäistä ikävuottaan käyvään nautaan. Jos se on lehmä, siitä ei voi vielä edes lypsää ’tietoa’.

Yllätyt ehkä kun sanon tällaisella ’vasikalla’ olevan raamatullinen selitys. Se tulee Tuomarien kirjasta (luku 14) ja siellä liittyy tunnetun voimamiehen Simsonin vaiheisiin.

Simson oli avioitumassa Filistealaisen naisen (kysymyksessä ei ole Delila) kanssa. Häät olivat viikon mittaiset. Simsonilla oli kolmekymmentä sulhaspoikaa morsiamensa suvusta. Simson esitti heille arvoituksen ja lupasi jokaiselle juhlapuvun, jos he sen ratkaisevat. Simson oli löytänyt omin käsin tappamansa leijonan ruhosta ampiaispesän ja muodosti arvoituksen siitä.

Lähti syöjästä syötävä
Lähti väkevästä makea

Koska sulhaspojat eivät millään saaneet arvoitusta ratkaistua, he kinusivat (kiristivät) tietoa sulhasen morsiamelta. Kun morsian oli aikansa itkenyt ja kärttänyt tietoa, Simson sanoi arvoituksen ratkaisun hänelle, joka toimitti tiedon eteenpäin.

Näin sulhaspojat saivat arvoituksen selville.

Silloin Simson sanoi: ”Ellette olisi vasikallani kyntäneet, ette olisi arvoitusta ratkaisseet” Simsonin vaimo oli tässä se vasikka, ’ilmiantaja’ jonka avulla tieto saatiin. Vasikasta ei siis lypsetä tietoa, vaan vasikalla kynnetään.

Yleensä kyntäminen tapahtui härillä, mutta vetohärän kasvatus oli aloitettava jo vasikasta.

Ehkä on niin, että härkä ei suostu vieraan kyntäjän komentoon. Mutta nuori vasikka on vieraankin ohjailtavissa. Nuori vaimo oli vasikka suhteessa mieheensä. Hän ei ollut vielä täysin sitoutunut miehensä etuja ajamaan. Hänen päänsä oli käännettävissä.

Elämän palapeli

Elämän palapeli – (tai mosaiikki) etsikkoaikoja XY syntymäpäiväseurat

Oletko koskaan rakentanut isoa palapeliä? Se on joillakin intohimona. Toiset ratkovat ristikkoja, joku virkkaa tai neuloo, joku toinen lukee elämänkertaromaaneja. Mutta on myös niitä, jotka haluavat rakentaa palapelejä ja tehdä niistä sitten vaikka taulun seinälle. Isossa palapelissä saattaa hyvinkin olla yli tuhat palaa. Sitten tarvitaan vain iso pöytä ja paljon kärsivällisyyttä ja tarkkasilmäisyyttä.

Tavallista kai on etsiä ensin reunapalat. Ne löytyvät helposti. Sitten näiden kehysten sisään on helpompi etsiä muita paloja. Mallikuvaa vertaamalla on löydettävä tuhansista pienistä paloista oikea pala oikeaan paikkaan. Vähitellen kuva hahmottuu pöydälle pienistä paloista, kun palat löytyvät kohdalleen.

Elämää voi verrata palapeliin. Elämän tarkoitus on silloin saada palapeli rakennettua ehyeksi ja valmiiksi kokonaisuu-deksi. Kaikki palat eivät suinkaan ole valmiina jo syntymästä asti kokoamista varten, vaan elämän eri vaiheet tuovat esiin uusia paloja. Ne asettuvat elämäämme tai me asetamme niitä elämän palapeliimme parhaamme mukaan. Siinä tehtävässä me onnistumme vaihtelevalla menestyksellä.

Toisinaan me haluaisimme kiihkeästi rakentaa peliämme, mutta meillä ei ole siihen sopivia paloja. Tuntuu kuin sopivat palat puuttuvat. Toisaalta kasassa on ehkä sellaisia paloja, joita emme itsellemme halua. Olemme laittaneet ne syrjään, vaikka niiden paikka on elämässämme.

Joidenkin elämä on niin pirstaleina, että palat eivät liity mitenkään toisiinsa. Palaset ovat irrallaan, vailla yhteyttä toisiinsa. Se ahdistaa heitä eikä heillä ole voimaa tarttua ja järjestellä mitään elämänsä tärkeää palaa.

Joskus meillä taas on paloja, joista emme tiedä mitä tehdä. Kaikki eteemme tulleet palat eivät kuulu meidän peliimme tai kehikkomme sisäpuolelle. Sellaisiakin paloja on aina tarjolla. Meidän olisi osattava silloin valita meidän elämäämme sopivat palat. Jotta siinä onnistuu, olisi tiedettävä, minkälainen kuvasta pitäisi tulla.

Luulen kuitenkin, että elämän palapeliä rakennetaan toisessa järjestyksessä kuin tavallisia palapelejä. Siinä ei rakenneta ensin kehyksiä. Reunapaloja ei elämänpalapelissä ole. Rakentaminen aletaan keskeltä. Mutta uskon puuttuessa elämän palapelin keskus puuttuu. Silloin palapeliä rakennetaan vain reunoista.

Papin tehtävä on muistuttaa, että kenenkään elämässä kaikki palat eivät ole vielä kohdallaan. Joku pala elämän palapelissä on ehkä mennyt väärään kohtaan tai on väärinpäin. Joku pala taas kokonaan puuttuu.

Ilman uskoa Jumalaan ja yhteyttä häneen elämän palapeli jää vaillinaiseksi ja pirstaleiseksi juuri siksi että palapelin keskus puuttuu. Kuva jää epäselväksi. Vaikka jokaisesta elämän palapelistä tulee erilainen ja ainutlaatuinen, niin meillä jokaisella on silti yksi kuva johon omaa palapeliä vertaamme. Se esikuva on Jeesus. Hänen antama esikuva on se malli jota meidän tulisi omassa elämässämme tavoitella. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi ja meidän tulisi kasvaa Kristuksen kuvan kaltaisuuteen.

2. Kor. 3:18
Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.

Syntymäpäivä on yksi vuosittainen pysähdyspaikka tarkastella omaa elämän palapeliään.

Tämän elämän aikana kuva ei tule koskaan täysin valmiiksi.

Muita aiheeseen liittyviä raamatunkohtia

Room. 8:29 Ne, jotka hän edeltäkäsin on valinnut, hän on myös edeltä määrännyt oman Poikansa kaltaisiksi, niin että hänen Poikansa olisi esikoinen suuressa veljesjoukossa.

1. Kor. 15:49 Ja niin kuin me nyt olemme maallisen ihmisen kaltaisia, niin me tulemme kerran taivaallisen ihmisen kaltaisiksi.

2. Kor. 3:18 Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.

Fil. 2:7 vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,

Fil. 3:10 Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa.

Fil. 3:21 Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken.

Kol. 3:10 ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen.

1. Joh. 3:2 Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.

Keihäänheitto

Keihään heitto

1 Sam 17:45
Daavid vastasi: Sinä tulet minua vastaan mukanasi miekka, tappara ja keihäs, mutta minä tulen sinua vastaan Herran Sebaotin nimessä. Hän on sen sotajoukon Jumala, jota sinä olet pilkannut.

Eilen suomalaiset istuivat varmasti aika tiiviisti televisioidensa ääressä katsomassa keihäänheittoa. Tero Pitkämäen puolesta jännitettiin ja kukaties rukoiltiin. Suuret paineet oli lastattu nuoren miehen harteille. Pettymys oli monelle suuri, kun toiset veivät mitalit, sekä kirkkaat että harmaat eikä Terolle ja Suomelle tullut kunniaa.

Tarkoitukseni ei ole tämän puheen aikana paikata kenenkään haavoja keihäs finaalin pettymysten tähden. Mutta kilpailu antaa minulle aiheen katsoa sisälle tuohon puuhaan yleensä.

Kilpailussa tarkoitus on heittää keihäällä pidemmälle kuin muut. Katsellessani kilpailuja muutamana päivänä, mietin, miksi tällaisia lajeja yleensä on. Heittolajeja on monenlaisia: moukaria, kiekkoa ja keihästä. Usein kilpalajeilla on nähtävissä jonkinlainen yhteys todelliseen elämään. Melkein kaikki yleisurheilulajit ovat sellaisia, että niillä on ollut hyötyä silloin, kun ihminen todella kamppaili hengestään. Juokseminen, hyppääminen, heittäminen. Menestyminen niissä lajeissa on mielletty ehkä myös niin, että henkilö ei ole vain hyvä juoksemaan ja heittämään, vaan hän on samalla taitava sotilas tai metsästäjä. Tosipaikan tullen hänellä on voimaa ja taitoa selviytyä voittajana.

Kilpailumielessä keihäänheitossa on vain aavistus keihään varhaisesta käytöstä ja tarkoituksesta.

Keihäs on ollut tärkeä metsästyksessä ja sodassa. Se on vanhimpia ihmisen käyttämiä aseita. Ihmisen historia tuntee keihäitä 400 000 vuoden takaa. Sillä on hankittu ruokaa perheelle tai puolustauduttu vihollisia vastaan.

Keihäs on ollut suomalaisten paraatilaji pitkään. ehkä se johtuu siitä, että olemme olleet metsäkansaa muuta Eurooppaa kauemmin.

Daavidin ja Goljatin kohtaamisessa esiintyy keihäs sotakäytössä. Tilanne alkujaan oli sellainen, että Israel ja Filistea olivat sodassa. Armeijat olivat asettuneet laakson molempiin puoliin vuorille. Goljatin ehdotus israelilaisille oli oikeastaan aika sivistynyt. Koko armeijan ei tarvitse ryhtyä taisteluun. Riittää, että kummaltakin puolelta tulee paras mies ja nämä ratkaisevat keskinäisellä kamppailullaan koko sodan. Eräässä mielessä urheilukilpailut toteuttavat tämän ajatuksen. Kansakunnat laittavat parhaimmat yksilönsä taistelemaan puolestaan. Palkintona on lähinnä tosin kunnia ja henkinen ylemmyys.

Israelilaiset olivat kauhuissaan, sillä Goljat oli 3 m pituinen jättiläinen ja harjaantunut sotilas.

Israel tunsi historiassaan kyllä erikoisen voimamiehen Simsonin, joka olisi ehkä Goljatille pistänyt kampoihin, mutta Simson oli kuollut jo kauan sitten. Nyt kukaan ei uskaltanut häntä vastustaa, kunnes rippikouluikäinen Daavid ottaa tilanteen hallintaan. Asetelma on vähän samanlainen kuin se, jos Siperian karhu Alexander Karelin laitettaisiin painimaan jonkun alle 50 kiloisen teinipojan kanssa.

Mutta Daavidin ja Goljatin kohtaaminen osoittaa kuitenkin selvästi, että pelkkä koko ja lihasmassa ei ole tae voittamisesta. Pienikin voi voittaa suuremman ja selättää jättiläisen. Henkiset ominaisuudet ovat usein tärkeämpiä kuin raaka voima. Tarvitaan sitä jo täällä tänään mainittua viisautta.

Ruohonleikkuukone

Ruohonleikkuukone (13. hjs – Jeesus parantaja)
Jeesus parantaa kuuron miehen

Jeesus lähti sitten taas Tyroksen seudulta ja tuli Sidonin ja Dekapoliin alueen kautta Galileanjärvelle. Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan, ja häntä pyydettiin panemaan kätensä miehen päälle. Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään. Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: ”Effata.” Se merkitsee: aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi. Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta tästä kenellekään, mutta mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he levittivät siitä tietoa. Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: ”Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.” Mark 7:31-37 (1. vsk)

Joskus asiat eivät vain etene. Minulla on ollut huono tuuri ruohonleikkureiden kanssa. Asia johtuu tietysti siitä, että en ymmärrä koneista juuri mitään.

Kone savutti ja meinasi koko ajan sammua, kunnes sitten sammuikin. Neuvoja ja konsteja minulle tarjottiin, mutta niistä ei ollut apua. Selvisi että ohjekirjasta huolimatta suositeltiin bensan vaihtamista 95 ysikasiin (98). Joskus sanottiin, että on väärää öljyä. Toisinaan konetta on käytetty väärin. Tai koneessa on tyyppivika.

Lopulta vein koneen korjaajalle. Hän vaihtoi pari osaa, ja kone toimii jälleen.

Koneita täytyy säätää ja korjata. Onneksi on niitä, jotka sen homman osaavat. Ihminen ei ole kone, mutt voiko ihmistä edes hieman ajatella koneena, jota tarvitsee säätää ja huoltaa. Minkälaisia koneenkorjaajia on olemassa.

Lääkärien, sairaanhoitajien ja fysioterapeuttien ammattikunnat säätävät ruumiin osia jopa tarvittaessa vaihtavat niitä uudempiin. Melkein mikä tahansa osa on vaihdettavissa – tai ainakin huollettavissa. (Eräässä elokuvassa eversti sanoi: lähes kaikki on korvattavissa, mutta amputoituun sieluun ei ole proteesia.)

On myös hienovireisempiä eli henkisiä osia, joita psykologit ja terapeutit säätävät. Heillä on siihen keinonsa. Tässä ihminen poikkeaa ruohonleikkurista. Ei auta vaikka huonosti toimivalle leikkurille puhuu kauniisti. Se ei asiaa muuta.

Mitä osaa ihmisessä papit säätävät Jumalan sanalla? Onko ihmisessä olemassa sellainen osa, johon papin työkalupakista löytyy ohjekirja ja avain. Onko olemassa jokin uskonnollinen elin, jota voi huoltaa. Vai puuttuuko ihmiseltä sellainen kokonaan? Kenties meissä on synti tyyppivikana. Se aiheuttaa ongelmia. Elämässä kaikki ei toimi niin kuin pitäisi. Kone on sammunut tai se savuttaa. Tulppa ei tahdo oikein iskeä kipinää tai leikkuujälki on huonoa.

Ainakin syyllisyys on sellainen asia, samoin häpeä. Halpa ruohonleikkuri voi tuntea häpeää sellaisen ison päällä istuttavan leikkurin vieressä. Minkälainen ruohonleikkuri sinä tunnet olevasi? – Eläkeläisten ollessa kysymyksessä saattaa tulla mieleen ajatus, että kone on vanha ja kulunut ja käy laiskasti.

Oikea polttoaine on tärkeää (jumalan sana). Ravintoaineita muuttamalla saataisiin usein ihmeitä aikaan.

Se, minkälaisesta säätämisestä seruakunnan työntekijöiden toiminnassa on kysymys on oikeastaan sitä, että viemme ihmiset Jeesuksen luokse, jotta hän saisi koskea heitä. Jeesuksen kosketus parantaa. uskon silmä aukeaa ja korvat kuulevat jälleen Jumalan sanan saaden ravinnon siitä.

Punainen lohikäärme

Punainen lohikäärme

Luuk 22:54-62, Pietari kieltää Jeesuksen

Maanantaina 12.9.2005 televisiosta näytettiin elokuva Punainen lohikäärme. Elokuva kuuluu samaan sarjaan kuin Uhrilampaat ja Hannibal, jossa Anthony Hopkins näyttelee vaarallista, vangittua ja tehovartioitua mielipuolista sarjamurhaajaa. Murhat ovat olleet hänelle taiteenlaji, missä hän samalla pätee älykkyydellään.

Nyt liikkeellä on jokin toinen saman alan ihminen – tosin vailla tämän hienostuneisuutta ja etevämmyyttä. Etsivä yrittää päästä rikollisen jäljille turvautumalla vangitun älykkömurhaajan antamiin vihjeisiin.

En puutu elokuvan juoneen tai sen kehittelyyn muuta kuin sanomalla, että jatko-osat ovat lähes aina turhauttavan tylsiä. Punainen lohikäärme ei tee poikkeusta.

Elokuvassa oli kuitenkin yksi piirre, jonka nostan esille. Elokuva kertoi tarinan miehestä, josta oli tullut murhaaja julman ja nöyryyttävän kasvatuksen johdonmukaisena seuraukseena (hän toimi jollakin logiikalla oman sisäisen vääristyneen maailmansa mukaan).

Miehellä oli pieni epämuodostuma kasvoissaan, jonka tähden hän myös häpesi itseään. Samasta syystä hän oli huono solmimaan ihmissuhteita. Hän eli eristäytyneen ihmisen elämää. Työpaikalla häntä kartettiin, pidettiin kummajaisena. Kaikesta huolimatta elokuva johdatteli tarinan kulkua niin, että hänen suotiin kokevan ensimmäisen kerran aitoa hyvyyttä ja rakkautta – sokean naisen taholta.

Mies uskalsi tulla rakastetuksi sillä nainen ei nähnyt hänen ulkomuotoaan. Nainen katsoi syvemmälle. Hän näki tässä vaiteliaassa ja ristiriitaisessa miehessä hyvää, hänen haavoittuneen ja rakkautta kaipaavan sisimpänsä. Ei hän tiennyt niistä hirveistä teoista, joihin mies oli ajautunut. Nainen näki vain haavoittuneen sielun.

Sokean naisen katse oli kuin Kristuksen, armahtajan katse, joka ei katso virheitämme – kuinka synkkiä ne sitten ovatkin. Jos meidän syntejämme katsotaan, meillä on jokaisella hirveä menneisyys. Olemme jättäneet rumia jälkiä eri ihmisten sieluun ja kehoon. Jeesus näkee meissä kuitenkin jotakin muuta. Hän katsoo suoraan ihmisyyteemme ja rakastaa sitä. Hän näkee ristiriitojemme läpi. Hän näkee luomansa ihmisen, joka on eksyksissä, taivaallista rakkautta ja turvaa vailla.

Rakkaus olisi voinut parantaa tuon miehen haavat, rakkaus olisi voinut vapauttaa hänet menneisyyden kahleista, mutta varjot näyttäytyivät rakkauden valoa suurempana. Mies menehtyi henkilökohtaisessa sisällissodassaan. Rakkaudesta sokeaan naiseen hän ampui itsensä, että ei vahingoittaisi rakastamaansa naista.

Meidän elämämme ei ehkä ole samanlaista draamaa. Mutta varjot uhkaavat meitäkin – niiden vietäväksi voi antautua. Kun ihminen on tarpeeksi syvällä, tuntuu, että paluuta ei enää ole. Mutta Jumalan rakkauden katse ei sivuuta ketään. Se voi vapauttaa meidät tuhovoimilta. Se voi antaa meille uuden alkamisen mahdollisuuden.

Evankeliumissa kuvataan myös katseita. Toiset katseet syyttävät ja tuomitsevat Pietarin siihen alhaiseen sakkiin kuuluvaksi, joka ansaitsee tulla häviteyksi. Mutta se kertoo myös Jeesukseen katseesta. Se ei kuitenkaan ole sokea katse. Jeesuksen katse on paljastava. Hän näkee kaiken, mutta samalla hänen katseensa armahtaa ja antaa anteeksi…