Mustanaamio – vappunaamareiden aikaan
Telkkarista tuli jokin päivä sitten Hämähäkkimies. Melkein kaikista vanhoista sarjakuvasankareista on jo oma elokuvansa. Teräsmies, Lepakkomies, Hämähäkkimies, Mustanaamio, Zorro. Jokaiselle näistä supersankarista oli yhteistä se, että he peittivät kasvonsa naamiolla (paitsi teräsmies, mutta hän olikin toiselta planeetalta).
Minun lapsuuden suosikkini oli Mustanaamio. Ehkä sitä enää ei lueta paljon, mutta lapsena se oli ainakin minun suosikkisarjakuvani. Pidin mustanaamiosta. Siinä oli jotakin lähes pyhää. Mustanaamio edusti minulle kaiketi jotakin turvallista ja voimakasta isä-hahmoa. Hän oli valalla vannoen sitoutunut taistelemaan hyvyyden puolesta pahuutta vastaan. Mustis oli hyvin oikeudenmukainen ja reilu, mutta pahat pojat saivat pääkallosormuksesta lähtemättömän kuvan leukaperiinsä. Hän ei käyttänyt päihteitä, vaan baarissakin joi maitoa ja siitä hänelle myös naurettiin.
Silloin lapsena Mustanaamion asuun ei juuri tullut kiinnitettyä huomiota. Sarjakuvamaailmaan sopi oikein hyvin se, että sankari on pukeutunut erikoisella tavalla. Naamio kätki Mustiksen henkilöllisyyden. Hän oli kaikille tuntematon. (Mutta elokuvassa tuo hassu, topattu trikooasuinen, hintelä ja hölmösti virnistelevä mies sai minut voimaan pahoin. )
Hämähäkkimiehenkin oli salattava kasvonsa ja henkilöllisyytensä. Miksi nämä naamiot? Ehkä se on sitä, että suuria tekoja on tehtävä tuntemattomana. Vain siten ne voivat säilyä puhtaina. Jos niiden tekijä nostetaan parrasvaloihin, teon arvo kärsii. Teon rinnalle nousee vääriä näkökulmia. Suuret teot on tehtävä tuntemattomana, tekijä ei ole oleellista vaan itse teko. En tiedä.
Naamiot kätkevät persoonallisuuden ja tunteet, jota kenties tuntee. Näin siksi, että voisi toimia kussakin tehtävässä puolueettomasti. ’Zorrossa’ muistaakseni naamio ei ollutkaan erityisesti muita varten vaan sitä varten, että sankari kätki joitakin omia ristiriitojaan sen avulla sisälleen.
Ilman naamiota olet tavallinen kuolevainen, mutta naamion takana supersankari. Erikoinen piirre naamioissa on ollut se, että kun sankari oli tarpeeksi kauan elänyt myös salaisen sankarin elämää, osat vaihtuivat. Itse asiassa, tavallisesta arkiasusta tuleekin naamio sille todelliselle sankarille, joka hänen sisällään asusti. Supersankarin naamio on tavallisten vaatteiden alla. Eli se mikä aluksi tuntui naamiolta itseasiassa paljastikin syvimmän totuuden ihmisestä. Joskus naamio paljastaa ja alastomuus kätkee. Mitkä ovat meidän naamioitamme? Mitä me kätkemme? Minkälaisena haluamme esiintyä? (olemmeko mekin sankareita kaikki arkiasujemme kätköissä niin kuin eräs laulu antaa ymmärtää? Jos sankaruutta on heikomman puolustaminen, ja epäitsekkyys, ehkä meissä toisinaan on sankarin piirteitä – onko sittenkään. Kuka seisomaan jää, kun joukko ympäriltä häviää.)
Mustanaamion naamioon liittyi uhka. Joka näkee mustanaamion kasvot hänelle käy huonosti. Kuolema kohtaa. Ehkä se kuitenkin olisi kohdannut vain mustanaamiota itseään, sillä hän olisi paljastunut.
Minulle tulee väistämättä mieleen myös se, että naamio kätkee sisälleen häpeää. Häpeä on se mitä ihminen peittelee. Näin oli jo paratiisin lankeemuskertomuksessa. Ihminen tunsi alastomuudessaan häpeää. Hän pelkäsi tulla nähdyksi sellaisena kuin oli. Hän ei uskonut tulevansa hyväksytyksi ja rakastetuksi ilman naamiotaan.
Tämä lienee tavallisin naamion salaisuus. Peitämme todellisen olemuksemme, koska emme uskalla näyttää sitä. Pelkäämme haavoittuvamme.
Mutta Jumala hyväksyi Adamin ja Evan. Hän itse puki heidät. He eivät jääneet alastomiksi.
Jumalan kasvojen näkemisestä sanotaan samaa. Jumalaa kukaan ei voi nähdä. Onko Jumalallakin naamio. Jumala kätkeytyy usein vastakohtaansa. Siksi, että Jumala ei ole järkemme tavoitettavissa. Hänet voi nähdä vain uskon ja luottamuksen silmin.